Muutama sellainen blogini lukija, joka ei ole ollut mukana Aktiivisten Senioreiden toiminnassa, esitti kainon toivomuksen saada hiukan lisätietoja ihmisistä, joiden kanssa hanketta käynnistin 1999-2001. Blogini seuraaminen on kuulemma helpompaa, jos tietää näistä ihmisistä enemmänkin kuin vain nimen.
Färdknäppenistä minulle ensimmäisenä kertonut Anita Wetterstrand oli kollegani Yleisradiosta. Kun aloitin radiotoimittajana syksyllä 1977, Anita oli ollut taloissa erilaisissa tehtävissä jo vuosia. Olimme kuitenkin tavanneet ensimmäisen kerran sattumalta muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin vanhuus ei meitä vielä askarruttanut. Yleisradiossa tapasimme kuitenkin vuosikausia vain ohimennen käytävillä. Emme koskaan olleet läheisiä, joten Marja Dahlströmin mainitsemasta ystävyydestä (s.31) en missään tapauksessa puhuisi. Tosiystäviähän ihmisellä - etenkin suomalaisilla - on korkeintaan kourallinen, tuttuja toki paljon enemmän, ja Anitaa ja minua yhdisti itse asiassa vain Färdknäppen. Minusta suomalaiselta menee uskottavuus, jos hän sanoo jokaista vastaantulijaa ystäväkseen.
Olemme Anitan kanssa hyvin erilaisia. Minä tapaan ihmisiä mielellään useamman hengen ryhmissä, ruokapöytääni mahtuu hätätilassa yli kymmenen ihmistä kerrallaan. Anita pitää enemmän kahdenkeskisistä viini-illoista. Muistan hänen vuosien takaisen kauhistuneen reagtionsa, kun pyysin häntä luokseni muutamien hänelle tuntemattomien joukkoon. Toista vastaavanlaista kutsua en sitten koskaan esittänytkään. Muussakin mielessä olimme erilaisia: minä olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, Anita on tietääkseni elänyt aina yksin. Minä olin valmistunut Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta monta vuotta avioeroni jälkeen, Anita oli tehnyt harrastamastaan musiikista uran ja työskenteli musiikkitoimittajana silloin, kun alkoi puhua minulle Färdknäppenistä. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan etten tiedä edes sitä, missä hän vietti lapsuutensa, missä kävi koulunsa. Minä olen joka tapauksessa sukujuuriltani pohjoispohjalainen. Ehkä Anita on syntyjään helsinkiläinen. Meidän kohdatessa tapasivat siis hienostunut kaupunkilainen ja tumpelomaalainen. On meillä jotain yhteistäkin: kävelemme molemmat paljon. Mutta sen jälkeen kun ensimmäisen kerran kuulin Yleisradion kahvilassa Anitan ampumaharrastuksesta, aloin suhtautua häneen varauksella. Hiukan pelokkaastikin. Jotain suhteestamme kertonee sekin, ettei hän koskaan ollut minulle tuosta harrastuksestaan kertonut. Sen paljasti minulle hänen kaverinsa ampumakerhosta. Eikä Anita kertonut paljon muustakaan. Yhden Färdknäppeniin tekemäni matkan jälkeen tiesin Anitan sisaresta Majsta paljon enemmän kuin konsanaan Anitasta (blogini 14.1.2010).
Itsellisenä naisena Anita ymmärrettävästi koki Loppukiri-hankkeen itselleen mielekkääksi. Yksin eläminen lisää kuuttakymmentä lähestyttäessä ihmeesti paineita alkaa suunnitella vanhuutta. Kun yksi sun toinen lähipiiristä sairastuu, ja jalka- ja selkävaivat alkavat ratkaisevasti rajoittaa ystävien ja naapureiden liikkumista, tervekin keski-ikäinen alkaa miettiä tulevaisuuttaan. Anita oli käsittääkseni terve kuin pukki.
Marja Dahlströmiin olin tutustunut Helsingin Sanomien ruokatoimittajan Eeva Salosen kautta (blogini 9.1.2010). Eevalle, sukujuuriltaan karjalaiselle, en koskaan vakavissani ehdottanut Aktiivisiin Senioreihin liittymistä, koska tunnen hänen miehensä. Tämä ei ikinä sopisi yhteisöön. Ei sopisi eikä tulisi. Marjaa sen sijaan kiinnosti Loppukirin idea alusta asti. Varmaan rupesimme vaihtamaan harvaan tapahtuvissa tapaamisissamme ajatuksia vanhuudesta juuri minun sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Kuten olen kirjoittanut vietin sairaan äitini takia lähes kaikki vuosilomani 1990-luvulla Pohjanmaalla (blogini 29.1. 2010). Helsingissä syntynyttä Marjaa Loppukiri-hanke veti käsittääkseni puoleensa kahdesta syystä: Harri oli jo sairastellut miehille tyypillisiä vanhuudenvaivoja ja toisekseen Marjan opettajakollegat steinerkoulusta olivat alkaneet suunnitella 1990-luvulla omaa asuinyhteisöään Helsinkiin. Marja kertoi minulle vierastavansa ajatusta, että asuisi koko vanhuutensa elämänfilosofialtaan samanlaisten ihmisten kanssa. Luulen, että tässä oli vain puoli totuutta. Sen vähän mitä Harria tunnen, en voi kuvitella häntä asumassa steineryhteisössä. Hänhän on luonnontieteilijä, koko Suomen kansan tuntema Luontoillan Harri Dahlström.
Harrin nimi ilmestyi kuitenkin Loppukiristä kiinnostuneiden listaan heti keväällä 2000. Siitä huolimatta hän ei osallistunut sen kummemmin Aktiivisten Senioreiden perustavaan kokoukseen (15.8.2000) kuin esimerkiksi huhtikuiseen palaveriinkaan (7.4.2000), joka sentään pidettiin Dahlströmien kotona Huopalahdessa.
Erimielisyyttä yhteistilojen siivoamisesta
Tähän Huopalahdessa pidettyyn palaveriin tuli myös viestintäguru, filosofian tohtori Marja-Liisa (Maija) Viherä Sonerasta. Minä olin edellisenä kesänä ollut hänen vetämällään nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa sisareni kanssa. Sen jälkeen Maija oli ollut luonani Puistolassa ideoimassa yhteisöllistä senioritaloa (blogini 21.2.2010). Nyt edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt liki puoli vuotta ja se kyllä tuntui keskustelussa. Olimme koko alkuvuoden ideoineet ja muokanneet ideologiapaperiamme ja nyt Maijalla oli moneen jo päätettyyn asiaan eriävä mielipiteensä. Hän tarjosi mm. Loppukirin pyörittämiseen viestintäleiriltä tuttua mallia: asukkaiden osallistuminen yhteistilojen siivoamiseen olisi vapaaehtoista. Olin kauhuissani moisesta optimismista.
Maijan viestintäleireillä annettiin työsuorituksista symbolisia pinssejä. Minun kokemukseni edellisen kesän leiriltä oli, että WC:t tahtoivat jäädä sillä konstilla siivoamatta, samoin monet yhteistilat. Ainakin sillä leirillä, mihin minä osallistuin, yksikään nuori ei suhtautunut vakavissaan vessojen kuuraamiseen. Miten lienee olisi laita Loppukirissä täysikasvuisten ollessa kysymyksessä? Minä sain leirillä rutkasti pinssejä, kun katsoin velvollisuudekseni ryhtyä siivoustöihin nuorten laistaessa. Mutta en minä koko loppuelämääni haluaisi siivota toisten jälkiä pelkällä pinssipalkalla!
Itse asiassa jo edellisenä kesänä (1999) Maija oli tehnyt selväksi, ettei haluaisi Loppukirissä siivota talkoohengessä yhteistiloja. Saman kannan oli Marja Dahlströmkin esittänyt ensimmäisiä kertoja Loppukiristä puhuessamme. En antanut kummankaan kohdalla periksi. Kehotin palkkaamaan omiin yksityistiloihin Loppukirissä siivoojan, mutta yhteistilat pidettäisiin puhtaina yhdessä - yhteisöllisyyttä näin vahvistaen.
En ole itsekään koskaan rakastanut siivoamista, mutta Färdknäppenissä vieraillessani ja Maj Wetterstrandin organisoimaan siivousoperaatioon osallistuessani olin oivaltanut mikä suuri merkitys sillä voisi olla yhteishengen luomisessa (blogini 14.1.2010).
Maija Viherä oli keväällä 2000 vielä työelämässä ja sen lisäksi mukana monessa Arabianrannankin projektissa. Sinnehän nousi erilaisia hankkeita kuin sieniä sateella. Hänellä oli tieto-taitoa, josta Aktiivisille Senioreillekin olisi ollut hyötyä. Keskivertoseniorille tietotekniikka oli vuosisadan vaihteessa vielä löytämätön maanosa, Maija oli sillä alalla ekspertti. Tajusin kuitenkin jo tuolloin, ettei niin kiireinen ja kompetentti nainen kuin Maija Viherä ehtisi mukaan yhdistyksemme varsinaiseen toimintaan. Hän tekisi alansa töitä vuosikausia vielä eläkkeellekin jäätyään. Näin on käynytkin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän on edelleen täydessä työntouhussa. Loppukiriin olivat kuitenkin vuonna 2000 tulossa Maijan lisäksi hänen eläkkeelllä oleva miehensä sekä seitsemänkymppinen farmaseuttikälynsä. Käly sairastui kuitenkin seuraavana vuonna syöpään ja kuoli pian. Maija erosi Aktiivisista Senioreista heti minun jälkeeni.
En muista missä vaiheessa kerroin Arabianrannan senioritalohankkeesta Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistuneelle Terttu Putilalle. Ajattelin, että juuri hänen kaltaisilleen lapsettomille naisille - ja miehille - Loppukiri voisi tarjota laadukkaan vanhuuden. Terttu oli sairastellut ja tiesin hänen haluavan laajentaa jos nyt ei ystävä- niin ainakin tuttavapiiriään. Mutta sehän on helpommin sanottu kuin tehty. Terttu ei koskaan muuttanut Loppukiriin, vaikka ilmeisesti olikin jossakin määrin kuvioissa mukana talon valmistumiseen (2006) saakka. Terttu ja minä kävimme aikoinaan Oulaisten yhteiskoulua. Tutustuimme lukiossa, kun keskikoulun aikaiset rinnakkaisluokat yhdistettiin. Hänellä koulu meni aina hyvin, minulla keskikoulu oli kangerrellut luokalle jäämiseen saakka. Lukio meni sitten joten kuten. En minä Terttuakaan koskaan ystävänäni pitänyt. Ystävystyäkseni hänen olisi pitänyt olla paljon avomielisempi. Meitä kahta yhdisti kuitenkin sekä lukioaikana että myöhemmin yhteinen luokkatoverimme Riitta Lahtinen, joka sittemmin vähän päälle kolmikymppisenä menehtyi traagisesti syöpään. Riitta oli ystäväni. Häneen olin tutustunut jo alle kouluikäisenä Lahtisen perheen asuessa muutaman vuoden Vihannissa, ihan lapsuuden kotini naapurissa.
Minun lähipiiristäni harva uskoi - tai uskoo - Loppukiriin. Monille potentiaalisille ihmisille lähipiirissäni en edes ehdottanut yhteisöllistä senioritaloa elämäniltansa ratkaisuksi. Useampi kuin yksi halusi kuitenkin jäsenmaksun maksamalla tukea utopistiselta tuntuvaa hankettamme.
Aktiivisiin Senioreihin liittyi kuitenkin yleläinen Heidi Strömmer, yksinhuoltaja hänkin. En ole pitänyt itseäni koskaan musikaalisena, mutta tähän taiteen lajiin jouduin joskus turvautumaan ohjelmanteossani niin asiaohjelmia kuin teinkin. Heidi auttoi minua musiikkivalinnoissa kerran jos toisenkin. Hän kuitenkin jättäytyi Aktiivisista Senioreista aika pian ja rivakasti. Ymmärsin kyllä hänen ratkaisunsa. Itsellänikin ajatus eroamisesta oli tullut jo siinä vaiheessa mieleen. Jos en olisi ollut käynnistämässä hanketta ja tehnyt sen eteen niin paljon työtunteja, olisin lähtenyt Heidin kanssa samassa ovenavauksessa.
Suoma Jantunen, minua vanhempi äidinkielen opettaja, johon tutustuin avioerokesänäni 1969, liittyi yhdistykseen keväällä 2001 asiaa pitkään mietittyään. Hän toi joukkoihimme opettajakollegansakin, joka sattui olemaan Heidi Strömmerin entinen opettaja. Mutta antoikohan Alzheimerin tauti Suomalle ensi merkkejään jo silloin, kun hän soitti ja kertoi tarvitsevansa uuden ideologiapaperin, koska oli hukannut aikaisemmin lähettämäni?
Yksi voimauttaa, toinen on energiasyöppö
Dahlströmit saivat puhuttua mukaan Anja ja Kalevi Falckin, sukulaisperheen. Kalevi, koulutukseltaan diplomi-insinööri, toimi yhdistyksessä aktiivisesti sen aikaa minkä mukana oli. Golfkauden kynnyksellä 2001 Falckit kuitenkin erosivat joukostamme. Pientä painostusta käyttäen olin saanut Kalevin aktiiviseksi, mm. yhteen kaupungin virkamiesten tapaamiseen. Aktiivisia Senioreita tuossa tilaisuudessa edusti Kalevin ja minun lisäkseni Eila Raikaslehto ((blogini 24.2.2010). Jatkuvuutta näihin neuvotteluihin ei siis tullut. Oli aina sattumaa, kenet sain houkuteltua mukaani. Se aiheutti ymmärrettävästi paineita.
Jälkikäteen olen miettinyt vaikuttiko Falckien eroon se, että en päästänyt Kalevia yhtä helpolla kuin Harri pääsi. Yhdistykseen myöhemmin liittyneestä saattoi olla ikävää huomata, että lähes alusta asti mukana ollut Harri heilutti ainoastaan pari kertaa vuodessa puheenjohtajan nuijaa, mutta Kalevi joutui heti haastavienkin tehtävien eteen. Tiesin kuitenkin odottaa Falckien eroamista. Hallituksessa istuva Heli Jäderholm nimittäin naureskeli minulle vain vähän aikaisemmin: "Usko pois, eivät he kauan yhdistyksessä ole. Kun golfkausi alkaa, he jättävät meidät." Helikin oli avomiehensä kanssa golfin harrastaja.
Heli Jäderholmin, espoolaisen yrittäjän, tunsin tyttäreni koulukuvioista 1960- ja 1970- lukujen vaihteesta. Eino Jantunen, eläkkeellä oleva rikostutkija, oli Helin avopari. He joutuivat Aktiivisten Senioreiden hallitukseen kylmiltään. Tajusin perustavan kokouksen (15.8.2000) kynnyksellä, ettemme saisi yhdistystä lainkaan aikaiseksi, jos väkeä ei tulisi riittävästi paikalle. Liki 20 oli siihen mennessä ilmaissut kiinnostuksensa hankkeesta, mutta perustavaan kokoukseen tuli vain kourallinen ihmisiä. Onneksi Heli ja Eino tulivat, onneksi eivät kieltäytyneet hallitukseen tulosta - muutenhan koko Loppukiri olisi saattanut jäädä pelkäksi unelmaksi. Loppukirin kaltaista hanketta ei nimittäin jaksa vapaaehtoisuuden pohjalta puuhata, mikäli projekti ei koko ajan mene eteepäin, mikäli tuloksia ei tule.
Heli ja Eino erosivat runsaan vuoden mukana oltuaan. He eivät olleet ainoita, jotka lähtivät talon neliöhintojen heittelehtiessä laidasta laitaan. Heli oli eroamisessa aktiivinen, Eino pyristeli vastaan. Hän oli viihtynyt poikkeuksellisen hyvin joukossamme. Heidän kohdallaan tapahtui se, mikä tukholmalaisessa Färdknäppenissäkin oli todettu: aluksi miehet suhtautuvat epäluuloisesti tällaisiin yhteisöihin, mutta hetken aikaa mukana oltuaan alkavat viihtyä paremmin kuin konsanaan puolisonsa .
Palaan Heli Jäderholmiin myöhemmin. Hän on yhteisöllinen jos kuka. Luultavasti hänen suonissaan virtaa pisara vierasta verta ja se selittänee hänen luonteen laatuaan. Lukuisat ovat olleet ne Helin järjestämät juhlat, joissa olen ollut mukana ja joissa seinät ovat meinanneet kaatua väenpaljouden takia. Kymmeniin - jos en peräti satoihin - ihmisiin olen tutustunut hänen välityksellään - silloin nuorena.
Mielestäni ihmiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen leiriin: toiset ovat energiasyöppöjä, jotka lähellesi tullessaan vievät kaikki voimasi, toiset taas ovat niitä, joiden luo voit mennä kerta toisensa jälkeen tankkaamaan. Aina heistä valuu energiaa sinulle. Tällainen energiantankkauspäivä minulla oli Helin ja Eikan luona muuan päivä ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoani. Olin perin juurin ahdistunut. Kai Saton Jaana Närön pelottelu (blogini 24.2.2010) oli tehnyt tehtävänsä. Minulle oli niin ikään alkanut selvitä totuus yhteisöllisestä Loppukiristä, jota olin jo pitkästi toista vuotta käynnistellyt tarkoituksena saada vaihtoehtoisia senioriasuntoja suomalaisillekin.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Tonttiasiamiestä tapaamaan
Maaliskuun lopussa 2000 menin Marja Dahlströmin kanssa ensimmäisen kerran tapaamaan tonttiasiamies Tuomas Kivelää. Minä olin keskustellut puhelimessa miehen kanssa pariinkin otteeseen, mutta tärkeämpää oli se, että Mirja Höysniemi oli informoinut miestä etukäteen hankkeestamme. Meidät tavateessaan hän ei siis törmännyt aivan outoon unelmaan.
Yhteisöllisen senioritalon rinnastaminen erityisasumiseen eli opiskelija-, vanhus- ja vammaisasumiseen oli Kivelän kokemuksen mukaan viisasta. Saimme luettelon sen hetkisistä rakenteilla ja suunnitteilla olevista vanhusprojekteista sekä toistaiseksi hyllytetyistä hankkeista. Emme siis olleet ainoa tontinhakija, vaan meillä oli kilpailijoita. Minä kuitenkin uskoin ideamme ylivertaisuuteen.
Kivelä toisti sen, minkä Mirja Höysniemi oli jo aikaisemmin sanonut: meidän olisi tehtävä tonttianomus kiinteistölautakunnalle, joka lähettäisi sen sitten lausuntokierrokselle sosiaalilautakuntaan. Lausunnon hankkeestamme antaisi sen kaupunginosan sosiaalijohtaja, jonka alueelta tonttia havittelimme. Arabianrannan ja Eläinlääketieteellisen tontin kohdalla sosiaalijohtaja oli Kati Peltola. En muista, että olisimme häntä koskaan tavanneet, mutta jostakin tuli kuitenkin korviimme tieto, ettei hän hypännyt riemusta kattoon hankkeestamme kuultuaan. Todennäköisesti keskustelin hänen kanssaan puhelimessa. Hän oli aluksi epäileväinen, mutta käänsi kuitenkin suhteellisen pian kelkkansa ja antoi meille lopulta täyden tukensa.
Tonttiasaimies kehoitti meitä nyt lobbaamaan mahdollisimman monta sosiaalilautakunnan jäsentä. Mitä enemmän lobbaisimme, sen parempi asiallemme. Sosiaalivirasto olisi toki tärkeä, mutta sosiaalilautakunta ratkaiseva. Aivan kuten Mirja Höysniemi myös Tuomas Kivelä antoi käytännöllisiä, konkreettisia neuvoja: ketä tavata, miten edetä, mihin mennä isolla joukolla, mihin pienemmällä. Kaikkiin paikkoihin en minäkään ehtinyt, vaikka aikaani säästelemättä uhrasin talohankkeelle kaiken vapaa-aikani.
Ensi tilassa meidän siis piti kirjoittaa - toisin sanoen minun piti kirjoittaa - tonttianomus kiinteistölautakunnalle.
Olin ottanut Stakesista selvää vanhainkotipaikkojen hinnoista heti Tukholmasta palattuani. Halusin tietää mitä yhteiskunta säästää, jos esimerkiksi 60 vanhuksen kallis laitoshoito elämän loppusuoralla lyhenee keskimäärin kolme vuotta. Luvut Stakesista saatuani olin istunut aamutunneille asti laskemassa Loppukirin yhteiskunnalle mahdollistamia säästöjä. Olin saanut varovaisenkin arvion mukaan tulokseksi huimaavan summan, 20 miljoonaa markkaa. Tuskin se edes siihen jäisi. Olin vakuuttunut, ettei yksikään päättäjä tai virkamies, jonka käsiin ideologiapaperimme joutuisi, voisi moiselle säästölle ummistaa silmiään. Säästöä syntyisi taloinvestoinnista , vähenevista laitospaikoista sekä lisäksi säästöjä avopalvelukustannuksissa. En tiedä kuinka oikeaan laskelmani osui, olinhan harrastelija, mutta pankoon joku laskelmissaan paremmaksi jos kykenee. Keskustelua tarvitaan! Vielä tänäänkin!
Kävimme Tuomas Kivelän luona useaan otteeseen. Lisäksi ainakin minä olin tavan takaa häneen yhteydessä paitsi puhelimitse myös sähköpostitse. Viestien vaihtomme oli vilkkaimmillaan joulukuussa 2000 ennen vuoden vaihteen kiinteistölautakunnan kokouksia. Olin marraskuun aikana lobannut kiinteistölautakunnan melkein kokonaisuudessaan, lähettänyt ensin jokaiselle jäsenelle kirjeen ja sitten vielä yrittänyt saada jokaisen langankin päähän. Olin yrittänyt delegoida puheenjohtajallemme osan yhteydenotoista: ottaa yhteyttä kahteen kiinteistölautakunnan jäseneen, mutta päiväkirjamerkintöjeni mukaan Marja Dahlström oli ensin väsynyt ja sitten flunssassa. Niinpä kiinteistölautakunta jäi kokonaisuudessaan minun kontolleni.
Päinvastoin kuin Tuomas Kivelä oli suunnitellut, asiamme ei kuitenkaan päässyt kiinteistölautakunnan joulun alla (19.12.2000) pitämän kokouksen esitystlistalle. Osastopäällikkö Matti Rytkölä, jonka piti esitellä hankkeemme kiinteistölautakunnalle piti meitä liian epämääräisinä. Ehkä olimme edenneet liian nopeasti. Tulimme tonttikilpaan vielä suuresta tuntemattomuudesta.
Mitä muuta kuin rahallista hyötyä Loppukiristä olisi?
Suomalainen vanhuskuva ei tuolloin - eikä vielä nytkään - ole valoisa. Jos ihmiset yhteisöllisessä senioritalossa viihtyvät ja elävät pitkään tarvitsematta kovin paljon yhteiskunnan tukea, se näkyy pian talon ulkopuolellekin. Olonsa turvalliseksi kokevat vanhukset näyttävät mallia muillekin. Näin hyvinvointi heijastuu myös naapuriin.
Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa, että "päätimme ensin perustaa seniori-ikäisten elämään liittyviä kysymyksiä esiin nostavan yhdistyksen. Yhdistyksen päämääräksi tuli seniorikansalaisten kannustaminen ennakoimaan ikääntymistään ja suunnittelemaan pitkäjänteisesti hyvää vanhuuttaan." Vanhuskuvan muuttaminen näytti senioritalohanketta esittelevissä papereissa kyllä hyvältä, siksi se nostettiin keskusteluissa esille. Loppukiri oli kuitenkin se ainoa asia, jonka takia yhdistys perustettiin. Minä ainakin ajattelin, että onnistuessaan talo kyllä pitäisi huolen myös siitä, että vanhuus talossa olisi muutakin kuin raihnaisuutta ja kuoleman odotusta. Kysyn vielä: miksi minä olisin perustanut yhdistyksen muuttamaan suomalaista vanhuskuvaa myönteisemmäksi? Yleisradion toimittajana minulla oli ollut vuosikymmeniä käytössäni radiokanava puhua Suomen kansalle itselleni tärkeistä asioista - kuten esimerkiksi hyvästä vanhenemisesta.
Yhteisöllisen senioritalon rinnastaminen erityisasumiseen eli opiskelija-, vanhus- ja vammaisasumiseen oli Kivelän kokemuksen mukaan viisasta. Saimme luettelon sen hetkisistä rakenteilla ja suunnitteilla olevista vanhusprojekteista sekä toistaiseksi hyllytetyistä hankkeista. Emme siis olleet ainoa tontinhakija, vaan meillä oli kilpailijoita. Minä kuitenkin uskoin ideamme ylivertaisuuteen.
Kivelä toisti sen, minkä Mirja Höysniemi oli jo aikaisemmin sanonut: meidän olisi tehtävä tonttianomus kiinteistölautakunnalle, joka lähettäisi sen sitten lausuntokierrokselle sosiaalilautakuntaan. Lausunnon hankkeestamme antaisi sen kaupunginosan sosiaalijohtaja, jonka alueelta tonttia havittelimme. Arabianrannan ja Eläinlääketieteellisen tontin kohdalla sosiaalijohtaja oli Kati Peltola. En muista, että olisimme häntä koskaan tavanneet, mutta jostakin tuli kuitenkin korviimme tieto, ettei hän hypännyt riemusta kattoon hankkeestamme kuultuaan. Todennäköisesti keskustelin hänen kanssaan puhelimessa. Hän oli aluksi epäileväinen, mutta käänsi kuitenkin suhteellisen pian kelkkansa ja antoi meille lopulta täyden tukensa.
Tonttiasaimies kehoitti meitä nyt lobbaamaan mahdollisimman monta sosiaalilautakunnan jäsentä. Mitä enemmän lobbaisimme, sen parempi asiallemme. Sosiaalivirasto olisi toki tärkeä, mutta sosiaalilautakunta ratkaiseva. Aivan kuten Mirja Höysniemi myös Tuomas Kivelä antoi käytännöllisiä, konkreettisia neuvoja: ketä tavata, miten edetä, mihin mennä isolla joukolla, mihin pienemmällä. Kaikkiin paikkoihin en minäkään ehtinyt, vaikka aikaani säästelemättä uhrasin talohankkeelle kaiken vapaa-aikani.
Ensi tilassa meidän siis piti kirjoittaa - toisin sanoen minun piti kirjoittaa - tonttianomus kiinteistölautakunnalle.
Olin ottanut Stakesista selvää vanhainkotipaikkojen hinnoista heti Tukholmasta palattuani. Halusin tietää mitä yhteiskunta säästää, jos esimerkiksi 60 vanhuksen kallis laitoshoito elämän loppusuoralla lyhenee keskimäärin kolme vuotta. Luvut Stakesista saatuani olin istunut aamutunneille asti laskemassa Loppukirin yhteiskunnalle mahdollistamia säästöjä. Olin saanut varovaisenkin arvion mukaan tulokseksi huimaavan summan, 20 miljoonaa markkaa. Tuskin se edes siihen jäisi. Olin vakuuttunut, ettei yksikään päättäjä tai virkamies, jonka käsiin ideologiapaperimme joutuisi, voisi moiselle säästölle ummistaa silmiään. Säästöä syntyisi taloinvestoinnista , vähenevista laitospaikoista sekä lisäksi säästöjä avopalvelukustannuksissa. En tiedä kuinka oikeaan laskelmani osui, olinhan harrastelija, mutta pankoon joku laskelmissaan paremmaksi jos kykenee. Keskustelua tarvitaan! Vielä tänäänkin!
Kävimme Tuomas Kivelän luona useaan otteeseen. Lisäksi ainakin minä olin tavan takaa häneen yhteydessä paitsi puhelimitse myös sähköpostitse. Viestien vaihtomme oli vilkkaimmillaan joulukuussa 2000 ennen vuoden vaihteen kiinteistölautakunnan kokouksia. Olin marraskuun aikana lobannut kiinteistölautakunnan melkein kokonaisuudessaan, lähettänyt ensin jokaiselle jäsenelle kirjeen ja sitten vielä yrittänyt saada jokaisen langankin päähän. Olin yrittänyt delegoida puheenjohtajallemme osan yhteydenotoista: ottaa yhteyttä kahteen kiinteistölautakunnan jäseneen, mutta päiväkirjamerkintöjeni mukaan Marja Dahlström oli ensin väsynyt ja sitten flunssassa. Niinpä kiinteistölautakunta jäi kokonaisuudessaan minun kontolleni.
Päinvastoin kuin Tuomas Kivelä oli suunnitellut, asiamme ei kuitenkaan päässyt kiinteistölautakunnan joulun alla (19.12.2000) pitämän kokouksen esitystlistalle. Osastopäällikkö Matti Rytkölä, jonka piti esitellä hankkeemme kiinteistölautakunnalle piti meitä liian epämääräisinä. Ehkä olimme edenneet liian nopeasti. Tulimme tonttikilpaan vielä suuresta tuntemattomuudesta.
Mitä muuta kuin rahallista hyötyä Loppukiristä olisi?
Suomalainen vanhuskuva ei tuolloin - eikä vielä nytkään - ole valoisa. Jos ihmiset yhteisöllisessä senioritalossa viihtyvät ja elävät pitkään tarvitsematta kovin paljon yhteiskunnan tukea, se näkyy pian talon ulkopuolellekin. Olonsa turvalliseksi kokevat vanhukset näyttävät mallia muillekin. Näin hyvinvointi heijastuu myös naapuriin.
Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa, että "päätimme ensin perustaa seniori-ikäisten elämään liittyviä kysymyksiä esiin nostavan yhdistyksen. Yhdistyksen päämääräksi tuli seniorikansalaisten kannustaminen ennakoimaan ikääntymistään ja suunnittelemaan pitkäjänteisesti hyvää vanhuuttaan." Vanhuskuvan muuttaminen näytti senioritalohanketta esittelevissä papereissa kyllä hyvältä, siksi se nostettiin keskusteluissa esille. Loppukiri oli kuitenkin se ainoa asia, jonka takia yhdistys perustettiin. Minä ainakin ajattelin, että onnistuessaan talo kyllä pitäisi huolen myös siitä, että vanhuus talossa olisi muutakin kuin raihnaisuutta ja kuoleman odotusta. Kysyn vielä: miksi minä olisin perustanut yhdistyksen muuttamaan suomalaista vanhuskuvaa myönteisemmäksi? Yleisradion toimittajana minulla oli ollut vuosikymmeniä käytössäni radiokanava puhua Suomen kansalle itselleni tärkeistä asioista - kuten esimerkiksi hyvästä vanhenemisesta.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Kannustusta - mutta myös pessimismiä
Soittaessani Stakesin tutkijalle Sirkka-Liisa Kärkkäiselle heti loppiaisen jälkeen 2000 palattuani Tukholmasta hän kertoi tehneensä yhteisöasumisen saralla yhteistyötä Saarijärvellä asuvan entisen jyväskyläläisen Reijo Pesosen kanssa. Kun Jyväskylään rakennettiin Tuulenkylä- ja Vastatuuli-yhteisöt (valm. 1985 ja 1989), Pesonen oli YH-Rakennuttajien palveluksessa. Hän oli kaiken kaikkiaan ollut monessa mukana. Tällä kertaa hänellä oli työn alla syrjäytymistä ehkäisevä projekti Huhtasuo 2000, jota EU rahoitti. Entisenä pankinjohtajana Pesonen hallitsi rahoituskuviot. Mies innostui senioritaloideasta ja postitinkin hänelle välittömästi ideologiapaperini. Sovimme tapaavamme maaliskuun 8. päivä Helsingin Seurahuoneella.
Vaikka sovin Pesosen tapaamisesta hyvissä ajoin etukäteen, sain tapaamiseen mukaani vain Terttu Putilan ja sisareni Marja-Leena Salkolan. Tämä oli toinen niistä kahdesta tapaamisesta, johon entinen luokkatoverini Terttu ylipäätään ehti osallistua ennen yhdistyksen perustamista ja sihteeriksi valintaansa. Terttu oli varhain eläkkeelle jäänyt yrittäjä, joka nyt vietti paljon aikaansa matkustelemalla. En ole täysin vakuuttunut, että hän koskaan ihan vakavissaan harkitsi Loppukiriin muuttamista. Enempi hän tarvitsi sosiaalisia verkostoja. Hän ostikin sittemmin asunnon vapailta markkinoilta Loppukirin läheltä Arabianrannasta.
Yllätyksekseni Seurahuoneelle ilmestyi myös ympäristöministeriön erityisasiantuntija Peter Fredriksson. Hän oli aikaisemmin ollut Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen (Helas) hallintopäällikkö ja sitä ennen Lipposen II hallituksen asuntostrategi. Minä tunsin miehen pankkikriisin ajoilta, jolloin hän työskenteli Asukasliiton pääsihteerinä.Tein noihin aikoihin asumiseen ja pankkikriisiin liittyviä radio-ohjelmia ja hyödynsin ohjelmanteossa omia karvaita kokemuksiani pankkimaailmasta. Postipankki oli yrittänyt nostaa asuntolainani korkoa sopimuksen vastaisesti. Peterin ansiosta taisteluni pankin kanssa päättyi voittooni, joka oli rahassa ja vuosissa mitattuna merkittävä.
Reijo Pesonen oli jo tammikuussa kehoittanut minua ottamaan yhteyttä Peter Fredrikssoniin, mutta se oli jäänyt minulta tekemättä. Kontaktinottoa lukuisiin virkamiehiin ja päättäjiin oli suositeltu, ja kylmiltään en tietystikään voinut tapaamisiin mennä. Yritin selvitellä ihmisten taustoja. Siihen kului aikaa, mutta en ollut lähtenyt kehittelemään tätä hanketta tarkoituksena luikahdella tilanteista siitä mistä aita oli matalin. Minun oli syytä tietää, miksi menin ihmisiä tapaamaan. Muita senioreita en tässä vaiheessa tähän taustojen selvitystyöhön juuri saanut. Siinä kun minulle oli toimittajana luontevaa selvittää taustoja, muilla ei tällaisesta ollut kokemusta. Olin myös tottunut tekemään työtä yksin. Ehkä myös delegointitaidossani oli puutteita. Kykyäni innostaa voidaan tietysti vähätella, mutta siitä taidosta sain kyllä ulkopuolisiltakin paljon kiitosta.
Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksellä oli tapaamisemme aikaan suunnitteilla vanhusprojekti Helsingin seudulle. Paikaksi oli ollut ehdolla Arabianranta, mutta Helas oli luopunut siitä liian kalliina.
Vettä niskaan ympäristöministeriöstä
Seurahuoneelle tullessaan Reijo Pesonen kertoi ensimmäisiksi sanoikseen vaimonsa lukeneen ideologiapaperini ja ilmoittaneensa haluavansa vanheta yhteisöllisessä senioritalossa. He halusivat siis sellaisen Jyväskylään. Olin otettu. Kaiken kaikkiaan Seurahuoneen tapaaminen pani minuun lisää vauhtia. Sitä tarvitsinkin, sillä vain vähän aikaisemmin olin saanut kylmää vettä niskaani ympäristöministeriön hallitusneuvos Seija Heiskanen-Fröseniltä. Hän oli teilannut puhelimessa yhteisöllisyydelle pohjautuvan talohankkeen utopiaksi ja haihatteluksi. Vastaavanlaiseen pessimismiin ja näköalattomuuteen en hankkeen alkuaikana toista kertaa törmännytkään. Toki kirjeisiini en aina saanut vastausta eikä kaikkiin jättämiini soittopyyntöihinkään reagoitu. Kirjailija Juha Siltalan vähän aikaisemmin esittäämä arvio suomalaisten kyvyttömyydestä yhteisöllisyyteen pyöri kauan päässäni Seija Heiskanen-Frösenin puhelun jälkeen.
Seija Heiskanen-Frösen suostui kuitenkin antamaan meille sellaisiakin vinkkejä, joita ei ollut piilotettu juridiikan slangiin. Vuosituhannen vaihteessa Helsinkiin rakennettiin ns. senioriasuntoja yli 55-vuotiaille, asialla olivat monet yhdistykset ja säätiöt, ei kuitenkaan Helsingin kaupunki, joka keskittyi muutaman vuoden ajan pelkästään entisten asuntojen korjaamiseen. Syksyllä oli myös tulossa voimaan laki, joka mahdollistaisi kovan rahan asumisoikeusasunnot. Seija Heiskanen-Frösen kehoitti meitä tutustumaan Saton rakennuttamiin taloihin Lauttasaaren sillan kupeessa ja Munkkiniemessä Professorintiellä. Lisäksi hän piti näkemisen arvoisena VVO:n rakennuttamaa senioritaloa Tikkurilassa. Kaikissa niissä kävimme ja muutamassa muussakin - vaihtelevalla kokoonpanolla.
...mutta myös kokemusta
Seurahuoneen nurkkapöydässä asiantuntevien herrojen seurassa mieliala kohosi nopeasti. Keskustelimme suunnittelemamme talon sijainnista, hallintamuodosta, rahoituksesta. Peter väläytti myös osaomistusmahdollisuutta, mutta minä olin kai jo fiksautunut ajatukseen omistuspohjaisesta talosta. Myös porrastettu osaomistus olisi voinut tulla kysymykseen. Kuin yhdestä suusta miehet totesivat asumisoikeusasuntojen tulevan edullisemmaksi kuin Saton ja VVO:n kovan rahan asunnot.
Peter piti tärkeänä, että talo sijaitsisi hyvien raideliikenneyhteyksien päässä - ei missään korvessa eikä takapihalla. Sisareni kyseli, voisivatko samalla konseptilla useammalle paikkakunnalle - Helsinkiin, Siilinjärvelle ja Jyväskylään - rakennettavat talot saada EU:lta rahaa. Entä miten sopisivat yhteisölliset senioritalot Viroon? Tässä vaiheessa olimme vielä optimistisia.
Muutaman päivän päästä menin Anita Wetterstrandin kanssa Kuntatalolle tapaamaan Yrjö ja Hanna Säätiön projektipäällikköä Varpu Mattlaria. Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa tapaamiseen. Tämä säätiö on YH-Palvelutaloyhdistyksen 1995 perustama ja seuraavana vuonna rekisteröity valtakunnallinen yleishyödyllinen järjestö. Se tuotti asumis- ja hoivapalveluja ja markkinoi itseään iskulauseella "kodinomaista asumista räätälöityjen palveluiden turvin". Varpu Mattlar tunsi yhteisöllisen senioritalon idean, koska olin puhunut hänen kanssaan pitkään puhelimessa muutama päivä aikaisemmin. Varpu syttyi ideallemme, mutta omasta mielestäni tämän vierailun anti jäi kuitenkin vähäiseksi. Muistiinpanoistani päätellen syy oli meissä itsessämme: emme osanneet tehdä oikeita kysymyksiä säätiön edustajalle. Mattlarin luota poistuessamme ajattelin, ettei meillä ilmeisesti ollut jatkossa muuta mahdollisuutta kuin nöyrästi käydä kaikkien niiden vaikuttajien luona, jotka olivat vähänkin hankkeestamme kiinnostuneita. Etukäteen emme voineet tietää, millaista tietoa minkin oven takana olisi, millaisia kontakteja, kuinka vahvaa asiantuntemusta, kuinka paljon auttamishalua. Minulla ei ollut rakennusalan verkostoja, ei minkäänlaisia perustietoja rakentamiseen liittyvästä byrokratiasta. Ei ollut toisillakaan. Bussiin noustessamme myönsin, ettei Anitan ja minun kannattaisi jatkossa lähteä mihinkään kahdestaan. Meidän olisi saatava kokoon suurempi joukko, useammat silmät ja korvat ja ennen kaikkea useammat aivot ajatella kuin mitä meillä kahdella yhteensä oli.
Varpu Mattlar tarjosi meille tonttia Käpylästä, mutta torjuimme paikan rauhattomana. Joku palvelutalohanke oli siellä vetänyt vesiperän: kustannukset olivat jo suunnitteluvaiheessa karanneet käsistä. Myöhemmin kuulin, että palvelutalolta olisi evätty paitsi RAY:n avustus myös valtion korkotuki.
Loppukiristä rahasampo?
Kolme päivää myöhemmin lähdimme tapaamaan VVO:n markkinointijohtajaa Matti Moisiota. Mukanani oli Anita Wetterstrand, siitä ilmestyikö Marja Dahlström koskaan paikalle en ole varma. Neuvottelua edelsi pienoinen puhelinrumba. Lopulta kehitysjohtaja Jouko Heino lupasi järjestää tapaamisen Moision kanssa. Molemmat miehet olivat innostuneita asiastamme. Tässä vaiheessa tajusin, että olisimme tuottoisa rahasampo rakennusfirmalle, todella tavoittelemisen arvoinen yhteistyökumppani. Olimme selvästi kehittelemässä uutta tuotetta, jolle olisi kysyntää, ja väestön vanhetessa tarve erilaisiin senioritaloihin vain kasvaisi. Hankkeellemme oli myös sosiaalinen tilaus.
Myöhemmin kun neuvottelut rakennusliikkeiden kanssa oli käyty ja olimme päätyneet Saton kylkeen, en jaksanut olla ihmettelemättä, miksi Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenet kuorossa hokivat, ettei mikään muu rakennusliike kuin Sato ollut kiinnostunut Loppukiristä. Entäpä jos asia olikin niin, ettei Aktiiviset Seniorit ollut kiinnostunut muista kuin Satosta. Sihteerimme veisasi Sato-virttä vielä äänekkäämmin kuin puheenjohtajamme. Tämä selittyy paljolti sillä, että he osallistuivat varsin laimeasti ensimmäisiin innostaviin neuvotteluihin.
Kasvavaksi ongelmaksi alkoi hyvin varhain muodostua se, että näihin neuvotteluihin - enkä puhu nyt yksin rakennusliikkeiden kanssa käymistämme neuvotteluista - ei muodostunut jatkuvuutta. Muiden senioreiden kiinnostus oli minusta pinnallista. Voiko tällainen hanke ylipäätään onnistua, jos ihmiset eivät ole siinä täysillä mukana? Minusta alkoi tuntua siltä, että minun odotettiin yksin lapioivan kuulemaani ja lukemaani tietoa muille. Aluksi hankkeesta edes jotenkin kiinnostuneita oli vain kourallinen, vuoden päästä kun tiedotusvälineet olivat keksineet meidät, joukko alkoi kasvaa. Kasvu oli liian nopeaa. Minua alkoi hirvittää se, että vain minun huterassa päässäni olivat siihen astinen tieto ja tapahtumat projektista. Se ei voinut olla aiheuttamatta jatkossa ongelmia.
Totean tässä vielä sen, että helmikuussa 2001 olimme jälleen VVO:ssa. Mukaani sain tällä kertaa Eila Raikaslehdon sekä Reijo Pesosen, jonka rooli palkattomana asiantuntijanamme oli kasvanut merkittäväksi. Markkinointijohtaja Mikko Moision lisäksi VVO:sta oli paikalla rakennuttamisjohtaja Ilkka Saari. Samanlaista innostusta kuin edellisellä kerralla ei tässä tapaamisessa enää ollut. Minusta Aktiivisten Senioreiden uskottavuus neuvottelijana oli lopahtanut. Eikä ihme.
Kävin Marja Dahlströmin ja Anita Wetterstrandin kanssa kevään 2000 aikana myös Etelä-Suomen YH-Rakennuttajissa. Paikalla olivat insinööri Satu Heimonen ja joku miehenkilö, jonka nimeä minulla ei muistiinpanoissani jostain syystä ole. He molemmat olivat erittäin kiinnostuneita, mutta kyllähän neuvotteluasetelma oli erikoinen. Me olimme pelkkiä harrastelijoita ja puuhasimme kymmenien miljoonien projektia. Mutta miten saada tasavertaisuutta neuvotteluihin, jos toisena osapuolena on joukko kokemattomia eläkeläisiä?
Olisimme tarvinneet helsinkiläisen konsultin. Siihen tilanteeseen pääseminen kuitenkin kesti. Muistan selvästi Anita Wetterstrandin reaktion Yleisradion käytävällä, kun mainitsin konsultin tarpeestamme: "Ei! Minulla ei ainakaan ole siihen varaa." Ehkä liiketaloustiedon alkeiskurssi meille yhdistykseen ensimmäisinä liittyneille olisi ollut paikallaan.
Satolle etulyöntiasema Saton poikkeuksellisen suureen Loppukiriä kohtaan tuntemaan kiinnostukseen oli ainakin kaksi syytä: rakennusliikkeen molemmat neuvottelevat johtajat - Jaana Närö ja Pekka Häyhä - tunsivat Färdknäppenin entuudestaan. He olivat olleet Tukholmassa tutustumiskäynnillä jo paljon ennen meitä. Lisäksi Jaana Närö sai aikamoisen etulyöntiaseman heti toukokuussa 2000 muihin rakennusfirmoihin verrattuna, kun Marja-Liisa Kunnas kertoi hänelle hankkeestamme. Minä en koskaan tuntenut olevani tasavertainen neuvottelija hänen kanssaan. Jaanan aktiivisuus ei ollut minusta luontevaa, se oli yliampuvaa. Häikäilemättömästi hän käytti hyväkseen tieto-taitoaan, joka meiltä senioreilta puuttui. Esimerkiksi hankkeen talousarviota sain ruinata viikosta ja kuukaudesta toiseen. Sainkohan sitä koskaan? Jaanan summittainen arvio rakennettavan talon neliöhinnoista oli kuitenkin pitkin matkaa tuntuvasti suurempi kuin virkamiehiltä saamani arviot. Ei niin etteikö meitä olisi varoitettu siitä, että Sato oli kallis. "Älkää olko liian sinisilmäisiä," tunnettu demaripoliitikko varoitteli.
Saahan sitä pyytää, hullu on kuitenkin vain se joka maksaa.
Projektipäällikkö, kaavoittaja Mikael Sundman tunnustaa minulle kirjeessään (11.2.2010), että hänen ainoa huolensa Loppukiri-projektin lähdettyä liikkeelle oli "etteivät rakennuttajakotkat olisi syöneet teitä aktivistivarpusia." Jaana Närö edusti mielestäni pahimmillaan tai parhaimmillaan tällaista meille vaarallista rakennuttajakotkaa.
Vaikka sovin Pesosen tapaamisesta hyvissä ajoin etukäteen, sain tapaamiseen mukaani vain Terttu Putilan ja sisareni Marja-Leena Salkolan. Tämä oli toinen niistä kahdesta tapaamisesta, johon entinen luokkatoverini Terttu ylipäätään ehti osallistua ennen yhdistyksen perustamista ja sihteeriksi valintaansa. Terttu oli varhain eläkkeelle jäänyt yrittäjä, joka nyt vietti paljon aikaansa matkustelemalla. En ole täysin vakuuttunut, että hän koskaan ihan vakavissaan harkitsi Loppukiriin muuttamista. Enempi hän tarvitsi sosiaalisia verkostoja. Hän ostikin sittemmin asunnon vapailta markkinoilta Loppukirin läheltä Arabianrannasta.
Yllätyksekseni Seurahuoneelle ilmestyi myös ympäristöministeriön erityisasiantuntija Peter Fredriksson. Hän oli aikaisemmin ollut Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen (Helas) hallintopäällikkö ja sitä ennen Lipposen II hallituksen asuntostrategi. Minä tunsin miehen pankkikriisin ajoilta, jolloin hän työskenteli Asukasliiton pääsihteerinä.Tein noihin aikoihin asumiseen ja pankkikriisiin liittyviä radio-ohjelmia ja hyödynsin ohjelmanteossa omia karvaita kokemuksiani pankkimaailmasta. Postipankki oli yrittänyt nostaa asuntolainani korkoa sopimuksen vastaisesti. Peterin ansiosta taisteluni pankin kanssa päättyi voittooni, joka oli rahassa ja vuosissa mitattuna merkittävä.
Reijo Pesonen oli jo tammikuussa kehoittanut minua ottamaan yhteyttä Peter Fredrikssoniin, mutta se oli jäänyt minulta tekemättä. Kontaktinottoa lukuisiin virkamiehiin ja päättäjiin oli suositeltu, ja kylmiltään en tietystikään voinut tapaamisiin mennä. Yritin selvitellä ihmisten taustoja. Siihen kului aikaa, mutta en ollut lähtenyt kehittelemään tätä hanketta tarkoituksena luikahdella tilanteista siitä mistä aita oli matalin. Minun oli syytä tietää, miksi menin ihmisiä tapaamaan. Muita senioreita en tässä vaiheessa tähän taustojen selvitystyöhön juuri saanut. Siinä kun minulle oli toimittajana luontevaa selvittää taustoja, muilla ei tällaisesta ollut kokemusta. Olin myös tottunut tekemään työtä yksin. Ehkä myös delegointitaidossani oli puutteita. Kykyäni innostaa voidaan tietysti vähätella, mutta siitä taidosta sain kyllä ulkopuolisiltakin paljon kiitosta.
Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksellä oli tapaamisemme aikaan suunnitteilla vanhusprojekti Helsingin seudulle. Paikaksi oli ollut ehdolla Arabianranta, mutta Helas oli luopunut siitä liian kalliina.
Vettä niskaan ympäristöministeriöstä
Seurahuoneelle tullessaan Reijo Pesonen kertoi ensimmäisiksi sanoikseen vaimonsa lukeneen ideologiapaperini ja ilmoittaneensa haluavansa vanheta yhteisöllisessä senioritalossa. He halusivat siis sellaisen Jyväskylään. Olin otettu. Kaiken kaikkiaan Seurahuoneen tapaaminen pani minuun lisää vauhtia. Sitä tarvitsinkin, sillä vain vähän aikaisemmin olin saanut kylmää vettä niskaani ympäristöministeriön hallitusneuvos Seija Heiskanen-Fröseniltä. Hän oli teilannut puhelimessa yhteisöllisyydelle pohjautuvan talohankkeen utopiaksi ja haihatteluksi. Vastaavanlaiseen pessimismiin ja näköalattomuuteen en hankkeen alkuaikana toista kertaa törmännytkään. Toki kirjeisiini en aina saanut vastausta eikä kaikkiin jättämiini soittopyyntöihinkään reagoitu. Kirjailija Juha Siltalan vähän aikaisemmin esittäämä arvio suomalaisten kyvyttömyydestä yhteisöllisyyteen pyöri kauan päässäni Seija Heiskanen-Frösenin puhelun jälkeen.
Seija Heiskanen-Frösen suostui kuitenkin antamaan meille sellaisiakin vinkkejä, joita ei ollut piilotettu juridiikan slangiin. Vuosituhannen vaihteessa Helsinkiin rakennettiin ns. senioriasuntoja yli 55-vuotiaille, asialla olivat monet yhdistykset ja säätiöt, ei kuitenkaan Helsingin kaupunki, joka keskittyi muutaman vuoden ajan pelkästään entisten asuntojen korjaamiseen. Syksyllä oli myös tulossa voimaan laki, joka mahdollistaisi kovan rahan asumisoikeusasunnot. Seija Heiskanen-Frösen kehoitti meitä tutustumaan Saton rakennuttamiin taloihin Lauttasaaren sillan kupeessa ja Munkkiniemessä Professorintiellä. Lisäksi hän piti näkemisen arvoisena VVO:n rakennuttamaa senioritaloa Tikkurilassa. Kaikissa niissä kävimme ja muutamassa muussakin - vaihtelevalla kokoonpanolla.
...mutta myös kokemusta
Seurahuoneen nurkkapöydässä asiantuntevien herrojen seurassa mieliala kohosi nopeasti. Keskustelimme suunnittelemamme talon sijainnista, hallintamuodosta, rahoituksesta. Peter väläytti myös osaomistusmahdollisuutta, mutta minä olin kai jo fiksautunut ajatukseen omistuspohjaisesta talosta. Myös porrastettu osaomistus olisi voinut tulla kysymykseen. Kuin yhdestä suusta miehet totesivat asumisoikeusasuntojen tulevan edullisemmaksi kuin Saton ja VVO:n kovan rahan asunnot.
Peter piti tärkeänä, että talo sijaitsisi hyvien raideliikenneyhteyksien päässä - ei missään korvessa eikä takapihalla. Sisareni kyseli, voisivatko samalla konseptilla useammalle paikkakunnalle - Helsinkiin, Siilinjärvelle ja Jyväskylään - rakennettavat talot saada EU:lta rahaa. Entä miten sopisivat yhteisölliset senioritalot Viroon? Tässä vaiheessa olimme vielä optimistisia.
Muutaman päivän päästä menin Anita Wetterstrandin kanssa Kuntatalolle tapaamaan Yrjö ja Hanna Säätiön projektipäällikköä Varpu Mattlaria. Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa tapaamiseen. Tämä säätiö on YH-Palvelutaloyhdistyksen 1995 perustama ja seuraavana vuonna rekisteröity valtakunnallinen yleishyödyllinen järjestö. Se tuotti asumis- ja hoivapalveluja ja markkinoi itseään iskulauseella "kodinomaista asumista räätälöityjen palveluiden turvin". Varpu Mattlar tunsi yhteisöllisen senioritalon idean, koska olin puhunut hänen kanssaan pitkään puhelimessa muutama päivä aikaisemmin. Varpu syttyi ideallemme, mutta omasta mielestäni tämän vierailun anti jäi kuitenkin vähäiseksi. Muistiinpanoistani päätellen syy oli meissä itsessämme: emme osanneet tehdä oikeita kysymyksiä säätiön edustajalle. Mattlarin luota poistuessamme ajattelin, ettei meillä ilmeisesti ollut jatkossa muuta mahdollisuutta kuin nöyrästi käydä kaikkien niiden vaikuttajien luona, jotka olivat vähänkin hankkeestamme kiinnostuneita. Etukäteen emme voineet tietää, millaista tietoa minkin oven takana olisi, millaisia kontakteja, kuinka vahvaa asiantuntemusta, kuinka paljon auttamishalua. Minulla ei ollut rakennusalan verkostoja, ei minkäänlaisia perustietoja rakentamiseen liittyvästä byrokratiasta. Ei ollut toisillakaan. Bussiin noustessamme myönsin, ettei Anitan ja minun kannattaisi jatkossa lähteä mihinkään kahdestaan. Meidän olisi saatava kokoon suurempi joukko, useammat silmät ja korvat ja ennen kaikkea useammat aivot ajatella kuin mitä meillä kahdella yhteensä oli.
Varpu Mattlar tarjosi meille tonttia Käpylästä, mutta torjuimme paikan rauhattomana. Joku palvelutalohanke oli siellä vetänyt vesiperän: kustannukset olivat jo suunnitteluvaiheessa karanneet käsistä. Myöhemmin kuulin, että palvelutalolta olisi evätty paitsi RAY:n avustus myös valtion korkotuki.
Loppukiristä rahasampo?
Kolme päivää myöhemmin lähdimme tapaamaan VVO:n markkinointijohtajaa Matti Moisiota. Mukanani oli Anita Wetterstrand, siitä ilmestyikö Marja Dahlström koskaan paikalle en ole varma. Neuvottelua edelsi pienoinen puhelinrumba. Lopulta kehitysjohtaja Jouko Heino lupasi järjestää tapaamisen Moision kanssa. Molemmat miehet olivat innostuneita asiastamme. Tässä vaiheessa tajusin, että olisimme tuottoisa rahasampo rakennusfirmalle, todella tavoittelemisen arvoinen yhteistyökumppani. Olimme selvästi kehittelemässä uutta tuotetta, jolle olisi kysyntää, ja väestön vanhetessa tarve erilaisiin senioritaloihin vain kasvaisi. Hankkeellemme oli myös sosiaalinen tilaus.
Myöhemmin kun neuvottelut rakennusliikkeiden kanssa oli käyty ja olimme päätyneet Saton kylkeen, en jaksanut olla ihmettelemättä, miksi Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenet kuorossa hokivat, ettei mikään muu rakennusliike kuin Sato ollut kiinnostunut Loppukiristä. Entäpä jos asia olikin niin, ettei Aktiiviset Seniorit ollut kiinnostunut muista kuin Satosta. Sihteerimme veisasi Sato-virttä vielä äänekkäämmin kuin puheenjohtajamme. Tämä selittyy paljolti sillä, että he osallistuivat varsin laimeasti ensimmäisiin innostaviin neuvotteluihin.
Kasvavaksi ongelmaksi alkoi hyvin varhain muodostua se, että näihin neuvotteluihin - enkä puhu nyt yksin rakennusliikkeiden kanssa käymistämme neuvotteluista - ei muodostunut jatkuvuutta. Muiden senioreiden kiinnostus oli minusta pinnallista. Voiko tällainen hanke ylipäätään onnistua, jos ihmiset eivät ole siinä täysillä mukana? Minusta alkoi tuntua siltä, että minun odotettiin yksin lapioivan kuulemaani ja lukemaani tietoa muille. Aluksi hankkeesta edes jotenkin kiinnostuneita oli vain kourallinen, vuoden päästä kun tiedotusvälineet olivat keksineet meidät, joukko alkoi kasvaa. Kasvu oli liian nopeaa. Minua alkoi hirvittää se, että vain minun huterassa päässäni olivat siihen astinen tieto ja tapahtumat projektista. Se ei voinut olla aiheuttamatta jatkossa ongelmia.
Totean tässä vielä sen, että helmikuussa 2001 olimme jälleen VVO:ssa. Mukaani sain tällä kertaa Eila Raikaslehdon sekä Reijo Pesosen, jonka rooli palkattomana asiantuntijanamme oli kasvanut merkittäväksi. Markkinointijohtaja Mikko Moision lisäksi VVO:sta oli paikalla rakennuttamisjohtaja Ilkka Saari. Samanlaista innostusta kuin edellisellä kerralla ei tässä tapaamisessa enää ollut. Minusta Aktiivisten Senioreiden uskottavuus neuvottelijana oli lopahtanut. Eikä ihme.
Kävin Marja Dahlströmin ja Anita Wetterstrandin kanssa kevään 2000 aikana myös Etelä-Suomen YH-Rakennuttajissa. Paikalla olivat insinööri Satu Heimonen ja joku miehenkilö, jonka nimeä minulla ei muistiinpanoissani jostain syystä ole. He molemmat olivat erittäin kiinnostuneita, mutta kyllähän neuvotteluasetelma oli erikoinen. Me olimme pelkkiä harrastelijoita ja puuhasimme kymmenien miljoonien projektia. Mutta miten saada tasavertaisuutta neuvotteluihin, jos toisena osapuolena on joukko kokemattomia eläkeläisiä?
Olisimme tarvinneet helsinkiläisen konsultin. Siihen tilanteeseen pääseminen kuitenkin kesti. Muistan selvästi Anita Wetterstrandin reaktion Yleisradion käytävällä, kun mainitsin konsultin tarpeestamme: "Ei! Minulla ei ainakaan ole siihen varaa." Ehkä liiketaloustiedon alkeiskurssi meille yhdistykseen ensimmäisinä liittyneille olisi ollut paikallaan.
Satolle etulyöntiasema Saton poikkeuksellisen suureen Loppukiriä kohtaan tuntemaan kiinnostukseen oli ainakin kaksi syytä: rakennusliikkeen molemmat neuvottelevat johtajat - Jaana Närö ja Pekka Häyhä - tunsivat Färdknäppenin entuudestaan. He olivat olleet Tukholmassa tutustumiskäynnillä jo paljon ennen meitä. Lisäksi Jaana Närö sai aikamoisen etulyöntiaseman heti toukokuussa 2000 muihin rakennusfirmoihin verrattuna, kun Marja-Liisa Kunnas kertoi hänelle hankkeestamme. Minä en koskaan tuntenut olevani tasavertainen neuvottelija hänen kanssaan. Jaanan aktiivisuus ei ollut minusta luontevaa, se oli yliampuvaa. Häikäilemättömästi hän käytti hyväkseen tieto-taitoaan, joka meiltä senioreilta puuttui. Esimerkiksi hankkeen talousarviota sain ruinata viikosta ja kuukaudesta toiseen. Sainkohan sitä koskaan? Jaanan summittainen arvio rakennettavan talon neliöhinnoista oli kuitenkin pitkin matkaa tuntuvasti suurempi kuin virkamiehiltä saamani arviot. Ei niin etteikö meitä olisi varoitettu siitä, että Sato oli kallis. "Älkää olko liian sinisilmäisiä," tunnettu demaripoliitikko varoitteli.
Saahan sitä pyytää, hullu on kuitenkin vain se joka maksaa.
Projektipäällikkö, kaavoittaja Mikael Sundman tunnustaa minulle kirjeessään (11.2.2010), että hänen ainoa huolensa Loppukiri-projektin lähdettyä liikkeelle oli "etteivät rakennuttajakotkat olisi syöneet teitä aktivistivarpusia." Jaana Närö edusti mielestäni pahimmillaan tai parhaimmillaan tällaista meille vaarallista rakennuttajakotkaa.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Loppukiri on kuin puu
Pieni kirurginen operaatio eristi minut äskettäin muutamaksi päiväksi rutiineistani. Toipilaan olotilani tuntui heti kohta muuttuvan meluttomaksi ja kuvattomaksi, hälinästä ja informaatiosta vapaaksi lasikuvuksi. Se ei kuitenkaan ollut rajoitettu, ahdas tila, vaan jotain päinvastaista: vapauttava tunne, hetki täynnä mahdollisuuksia. Virikkeet tuntuivat tulevan sisältäni. Blogini, jota olin ennen operaatiota kirjoittanut, alkoi pyöriä päässäni. "Vanhan naisen kompurointini" veti minua yllättävällä voimalla kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin - puhtaalle pöydälle. Oliko se kaikki, mikä tapahtui, mahdollista?
Ajattelen Loppukiri-aikaani mielelläni puuna, jonka jokainen haara ja jokainen oksa pursuaa antimiaan: unohduksissa olleita tapahtumia ja keskusteluja, anekdootteja, assosiaatioita. Kysymyksiä. Kun ravistelen nyt vuosien jälkeen tätä puuta, en voi etukäteen arvata mitkä ovat ne tarinat ja tapahtumat, jotka alitajunnastani alkavat vyöryä aivojeni työstettäviksi.
Muisti ja muistaminen askarruttavat. Mikä oli ennen ja mikä on nyt? Siitä lähtien kun kirjoitin kirjani lukihöiriöstä ("Kun aapiskukko ei muni", 1985, Tammi) mielenliikkeet, aivot ja niiden kuntoutus ovat askarruttaneet minua. Enkä ole ainoa. Myös amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt kirjoittaa muistista ja mielikuvista kirjassa "Amerikkalainen elegia" (Otava 2008): "Muisti tarjoaa lahjojaan vain kun jokin nykyhetkessä ravistelee sen hereille. Ei se ole mikään tiettyjen mielikuvien ja sanojen varasto, vaan dynaaminen assosioiva
verkosto aivoissa, jotka eivät koskaan lepää, ja se joutuu uudelleen arvioitavaksi aina kun palautamme mieleen jonkin vanhan kuvan tai
joskus lausutut sanat."
Tästä osittain johtuu, että en kirjoita kymmenen vuoden takaisista tapahtumista kronologisesti, aikajärjestyksessä.Se olisi ehkä lukijalle selkeämpää, mutta se ei olisi niin mielenkiintoista kuin vapaat mielleyhtymät. Enkä minä voi edetä kronologisesti vaikka haluaisinkin. Minä en hallitse assosiaatioitani, vaan assosiaatiot hallitsevat minua. En siis kirjoittamaan ryhtyessäni tiedä, mitä tulen kertomaan, mitä paljastuu. Niin ollen en voi nytkään sanoa, puhunko
kenties seuraavassa blogissani ensimmäisestä käynnistämme kaavoittaja
Mikael Sundmanin luona itsenäisyyspäivän alla 2000 vai olisiko viisaampaa ensin muistella edellisenä keväänä tapahtuneita
tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käyntejämme? Tuomas keskittyi kiitettävällä tavalla antamaan miljoonaprojektista haaveileville eläkeikäisille uskalikoille arvokkaita neuvoja matkanteon helpottamiseksi.
Muistan, siis olen.
Ajattelen Loppukiri-aikaani mielelläni puuna, jonka jokainen haara ja jokainen oksa pursuaa antimiaan: unohduksissa olleita tapahtumia ja keskusteluja, anekdootteja, assosiaatioita. Kysymyksiä. Kun ravistelen nyt vuosien jälkeen tätä puuta, en voi etukäteen arvata mitkä ovat ne tarinat ja tapahtumat, jotka alitajunnastani alkavat vyöryä aivojeni työstettäviksi.
Muisti ja muistaminen askarruttavat. Mikä oli ennen ja mikä on nyt? Siitä lähtien kun kirjoitin kirjani lukihöiriöstä ("Kun aapiskukko ei muni", 1985, Tammi) mielenliikkeet, aivot ja niiden kuntoutus ovat askarruttaneet minua. Enkä ole ainoa. Myös amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt kirjoittaa muistista ja mielikuvista kirjassa "Amerikkalainen elegia" (Otava 2008): "Muisti tarjoaa lahjojaan vain kun jokin nykyhetkessä ravistelee sen hereille. Ei se ole mikään tiettyjen mielikuvien ja sanojen varasto, vaan dynaaminen assosioiva
verkosto aivoissa, jotka eivät koskaan lepää, ja se joutuu uudelleen arvioitavaksi aina kun palautamme mieleen jonkin vanhan kuvan tai
joskus lausutut sanat."
Tästä osittain johtuu, että en kirjoita kymmenen vuoden takaisista tapahtumista kronologisesti, aikajärjestyksessä.Se olisi ehkä lukijalle selkeämpää, mutta se ei olisi niin mielenkiintoista kuin vapaat mielleyhtymät. Enkä minä voi edetä kronologisesti vaikka haluaisinkin. Minä en hallitse assosiaatioitani, vaan assosiaatiot hallitsevat minua. En siis kirjoittamaan ryhtyessäni tiedä, mitä tulen kertomaan, mitä paljastuu. Niin ollen en voi nytkään sanoa, puhunko
kenties seuraavassa blogissani ensimmäisestä käynnistämme kaavoittaja
Mikael Sundmanin luona itsenäisyyspäivän alla 2000 vai olisiko viisaampaa ensin muistella edellisenä keväänä tapahtuneita
tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käyntejämme? Tuomas keskittyi kiitettävällä tavalla antamaan miljoonaprojektista haaveileville eläkeikäisille uskalikoille arvokkaita neuvoja matkanteon helpottamiseksi.
Muistan, siis olen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)