torstai 21. huhtikuuta 2011
Radio-ohjelmassa Loppukiristä ja yhteisöasumisesta
Toimittaja Eve Mantu tekee viikottain (Yle 1 tiistaisin)persoonallisen ohjelman tavallisen ihmisen arkeen liittyvistä aiheista. Viimeksi pohtimisen aiheena oli yhteisöasuminen, haastateltavana mm. Aktiivisten Senioreiden nykyinen puheenjohtaja Suoma Karjalainen. En kuullut ohjelmasta kuin osan ja eilinen (20.4.) uusintakin Yle Puheessa hurahti ohi huomaamatta. Kaikki ohjelmasta ja aiheesta kiinnostuneet voivat kuitenkin Areenan kautta kuunnella "Eve Mantun". Muutamat ohjelman kuulleet ovat kommentoineet aihetta Mantun blogissa, joten kiinnostuneet voivat kurkata sinnekin (www.yle/blogit.fi). Minäkin ehdin kirjoittaa sinne sekä tiistaina että keskiviikkona. Mantu on myös kirjoittanut kommentin tänne minun blogiini, minä taas vastannut siihen...Tämähän on lähes keskustelua!
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Työmäärääni nähden en odottanut muilta kohtuuttomia
Loppukiri-hankkeen alkuaikoina totesin useammin kuin kerran muille senioreille, että olemme tumpeoita. Emme osanneet ensi yrittämällä edes yhdistystä perustaa. Marja Dahlström - ja muutamat muutkin - viestittivät kuitenkin, että emme saisi paljastaa tietämättömyyttämme. Minusta tässä piili vaaran siemen. Ensin näyttelemme pätevämpiä ja osaavampia kuin olemme ja sitten teemme siinä roolissa kohtalokkaita, peruuttamattomia päätöksiä. Mielestäni me olimme saaneet vuoden 2001 alkupuoliskolle tultaessa jo niin paljon aikaiseksi, että saatoimme aivan hyvin traumoja saamatta tehdä tyhmiäkin kysymyksiä ja vaatia niihin selkokielisiä vastauksia.
Keväästä 2001 lähtien minulla oli vuorokaudet ympäri tunne, että minun pitää koko ajan vahtia silmä tarkkana, että juna nimeltä Loppukiri ei syöksyisi raiteiltaan, että emme tekisi vääriä päätöksiä, jotka olisivat sitten peruuttamattomia. Toivoin, että keskenämme sopimamme työnjako hallituksessa olisi pelannut ja että päätetyt asiat olisivat tulleet tehdyiksi. Mielestäni toivomukseni ei ollut omaan työmäärääni nähden kohtuuton.
En luultavasti koskaan selvinnyt ensimmäisen Färdknäppenin matkamme järjestelyissä tapahtuneiden tunarointien aiheuttamista traumoista. Anita Wetterstrand, jonka piti ottaa selvää laivalipuista ja varata ne, marssi hallituksen kokoukseen ilman, että oli pannut tikkua ristiin asian hyväksi. Silloin minä sain raivarin, jota sitten jouduin monelta taholta pyytelemään anteeksi. En ymmärrä vieläkään, mikä selitti moisen saamattomuuden. Tukholman matkaa jouduttiin siirtämään viikoilla ja noin kahdenkymmenen matkalle aikovan aikataulut menivät uusiksi. Samoin menivät aikataulut uusiksi Färdknäppenin päässä olevilla sikäläisillä senioreilla, mutta sitähän en onneksi ollut näkemässä enkä kuulemassa. Maj Wetterstrand (mm. blogini 14.1.2010) junaili asiat Ruotsissa paremmin kuin loistavasti. Pahinta tässä ei ollut se, että matka siirtyi ja aiheutti lisätyötä, vaan se, että menetin luottamukseni yhteistyökumppaneihini.
Vaikka Marja Dahlström oli yhdistyksemme puheenjohtaja, hän ei puuttunut Anitan käyttäytymiseen. Sen sijaan hän syytti minua tapahtuneesta: "Sinä annat Anitalle liian vaikeita tehtäviä." Mietin pitkin syksyä kommenttia. Kuinka vähällä sitoutumisella ja kuinka vähällä osaamisella ihminen voi ylipäätään tulla mukaan miljoonia maksavaan talohankkeeseen? Pilottihankkeeseen? No, tietysti mukaan tulo onnistuu aina, mutta miten saada talo valmiiksikin. Minun piti joka tapauksessa lähes päivittäin tarttua tehtäviin, jotka olivat minulle uusia ja outoja. Pohdiskelin toistamiseen, luulivatko muut minusta liikoja. Olinko heidän silmissään todella osaava ja ehtivä? Minä en missään nimessä ollut osaava enkä pätevä ja siksi aloin väsyä.
Anteeksiantamatonta passiivisuutta
Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon kriittiset arviot puheenjohtajamme kyvyistä ja halusta toimia hankkeen hyväksi rapauttivat minunkin uskoani hankkeeseemme (blogini 2.4.2010 ja 27.4.2010). Ulla oli Tukholmasta palattuamme lähettänyt Marja Dahlströmille pitkän kirjeen, jossa kertoi mielipiteensä mm. rakennuttamissopimuksen laatimiseen liittyvistä käytännön kysymyksistä. Hän kertoi myös Arabianrantaan valmistuneiden/valmistuvien asuntojen neliöhinnoista. Arvokasta tietoa siis aloitteleville kerrostalon rakennuttajille. Marja ei kuitenkaan ollut reagoinut Ullan 5.11.2000 päiväämään kirjeeseen mitenkään. Aivan kuin ei olisi kirjettä koskaan saanutkaan. Minä sain tietää tästä "vaietusta" kirjeestä keskustellessani Ullan kanssa puhelimessa. Valokopion siitä sain joulukuun puolessa välissä. Siinä välissä olin ollut Eila Raikaslehdon kanssa tapaamassa kaupunginarkkitehti Mikael Sundmania ja saanut alustavan lupauksen tontistakin (mm. blogini 24.2.2010).
Ullan kirje Marjalle oli pitkä, minun Marjalle lähettämäni vielä pitempi, jota sitäkään en muista Marjan mitenkään kommentoineen. Jälkeenpäin pohdiskelin, olikohan Marja saanut paljonkin kirjeitä, joihin ei mitenkään reagoinut. En ymmärtänyt moista. Tästä tiedon panttaamisesta seurasi kuitenkin se, että Ulla Saarenheimo pikku hiljaa otti etäisyyttä meihin, vaikka oli syksyllä ottanut minuun yhteyttä ja kertonut kiinnostuksestaan. Ulla ei esimerkiksi lähtenyt tapaamaan osastopäällikkö Matti Rytkölää, vaikka tonttiasiamies Tuomas Kivelä sitä nimenomaan toivoi (blogini 20.3.2010; 30.6.2010). Rytkölä oli virkamies, jonka tehtävänä oli esitellä talohankkeemme kiinteistölautakunnalle vuoden 2000 lopussa. Mies oli kuitenkin tehnyt kiinteistövirastossa selväksi, ettei luottanut meihin eikä uskonut kykyihimme. Kaiken lisäksi hän ei ollut koskaan kuullut mitään Aktiivisista Senioreista. Sehän ei ollut ihme: yhdistys oli perustettu vasta vajaa viisi kuukautta aiemmin ja meitä oli vain kourallinen (blogini 26.10.2010). Yhtään lehtijuttua tai radiojuttua ei yhteisöllisestä senioritalosta vielä oltu nähty tai kuultu.
Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo ei siis tullut tähän tontin saannin kannalta ratkaisevaan tapaamiseen, ei liioin tullut puheenjohtajamme Marja Dahlström. Marja priorisoi Rytkölää tärkeämmäksi taidehistorian opintonsa. Hallituksen jäsenten Heli Jäderholmin ja Terttu Putilan lisäksi sain paikalle saarijärveläisen Reijo Pesosen, jota ilman Loppukiriä ei varmaan koskaan olisi Arabianrantaan noussut. Siksi monta kertaa mies kiirehti pyynnöstäni hätiin, kun apua tarvitsimme. Tuomas Kivelä oli kuitenkin esittänyt toivomuksen, että saisimme täyteen neuvotteluhuoneen pöydän, joka ei ollut lyhyt.
Ärsyttää...
Nyt vuosia myöhemmin minua ärsyttää esimerkiksi seuraava sinänsä pieni juttu: Dahlströmin ja Minkkisen Loppukiri-kirjassa Marja antaa ymmärtää, että hän järjesti koulutusryhmän vetäjänä senioreiden yhteisöllisyys- samoin kuin tietotekniikkakoulutustakin. Kyllä hän asian kanssa touhusikin, mutta minä jouduin jatkuvasti antamaan hänelle tuntuvasti selustatukea. Löin lukkoon esimerkiksi päivän, jolloin Marja meni neuvottelemaan työväenopistolta pyytämistämme kursseista opettajien kanssa. Hänen piti jo syksyn aikana ottaa yhteyttä opiston rehtoriin ja opettajaan vauhdittaakseen tietotekniikan opiskeluamme. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Kansalaisopistojen rehtoreina uransa tehneiden sisarusteni ansiosta tiesin, että kursseista pitää aina päättää hyvissä ajoin, jotta ne ylipäätään voidaan toteuttaa. Jos ei olla riittävän ajoissa liikkeellä, tunteja ei saada mahdutettua sen kummemmin opiston budjettiin kuin aikatauluihinkaan. Vaikka Marja siis Loppukiri-kirjassaan kertoo koulutusryhmän jäsenenä järjestäneensä kursseja, hän ei selvinnyt tehtävästä yksin. Koska hän oli yhdistyksemme ensimmäinen puheenjohtaja ja niin innostunut yhteisöllisestä senioritalohankkeesta, että oli puhunut miehensäkin Aktiivisten Senioreiden jäseneksi jo keväällä 2000, minulla oli toki oikeus odottaa häneltä suurempaa näyttöä sitoutumisestaan kuin mihin hän halusi tai kykeni.
Olen joskus miettinyt, miten Marjan käyttäytyminen muuttui minun erottua yhdistyksestä. Topakoituiko hän vai alkoiko vedota siihen, että oli ollut pisimpään yhdistyksessä mukana? Sen tiedän, että hän jättäytyi eroni jälkeisenä syksynä (2002) hallituksesta. Oletan, että hän keskittyi sen jälkeen yhdistyksen jäsenten kulttuuriharrastuksiin, joissa mukana oleminen ei ole mitenkään niin riskialtista kuin esimerkiksi neuvottelut rakennuttajan kanssa. Tuntien hänet useamman vuoden ajalta olen varma myös siitä, että hän on vuosi vuodelta uusiin senioreihin ja muihin asiasta kiinnostuneisiin törmätessään vedonnut siihen, että on aikoinaan ollut perustamassa yhdistystä ja tehnyt hankkeen eteen jo silloin kylliksi. Nyt on muiden vuoro. Tämän on voinut aistia myös niistä lehtihaastatteluista, joita hän on vuosien aikana antanut.
Minulla on selvästi muistissani Marjan kommentti, kun meidän piti päättää uudesta solmukohdasta Saton kanssa käymissämme neuvotteluissa. Eteenpäin pääseminen olisi edellyttänyt ongelmiin paneutumista ja asioista selvän ottamista. Marja sanoi kuitenkin suoraan minulle, ettei tiedä rakentamisesta mitään eikä liioin aio ryhtyä "opiskelemaan" asiaa. Hän ei suoraan sanonut: "Ottakoot muut selvää." Hän vain jätti ongelman muiden - lähinnä minun - huolekseni.
Tällainen ongelmien muille sysääminen aiheutti ymmärrettävästi sen, että jo kuukausia ennen eroani, rupesin pohtimaan, haluanko todella asua loppuelämäni yhteisössä, jossa töidenjako ei pelaisi, jossa toiset olisivat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Keväästä 2001 lähtien minulla oli vuorokaudet ympäri tunne, että minun pitää koko ajan vahtia silmä tarkkana, että juna nimeltä Loppukiri ei syöksyisi raiteiltaan, että emme tekisi vääriä päätöksiä, jotka olisivat sitten peruuttamattomia. Toivoin, että keskenämme sopimamme työnjako hallituksessa olisi pelannut ja että päätetyt asiat olisivat tulleet tehdyiksi. Mielestäni toivomukseni ei ollut omaan työmäärääni nähden kohtuuton.
En luultavasti koskaan selvinnyt ensimmäisen Färdknäppenin matkamme järjestelyissä tapahtuneiden tunarointien aiheuttamista traumoista. Anita Wetterstrand, jonka piti ottaa selvää laivalipuista ja varata ne, marssi hallituksen kokoukseen ilman, että oli pannut tikkua ristiin asian hyväksi. Silloin minä sain raivarin, jota sitten jouduin monelta taholta pyytelemään anteeksi. En ymmärrä vieläkään, mikä selitti moisen saamattomuuden. Tukholman matkaa jouduttiin siirtämään viikoilla ja noin kahdenkymmenen matkalle aikovan aikataulut menivät uusiksi. Samoin menivät aikataulut uusiksi Färdknäppenin päässä olevilla sikäläisillä senioreilla, mutta sitähän en onneksi ollut näkemässä enkä kuulemassa. Maj Wetterstrand (mm. blogini 14.1.2010) junaili asiat Ruotsissa paremmin kuin loistavasti. Pahinta tässä ei ollut se, että matka siirtyi ja aiheutti lisätyötä, vaan se, että menetin luottamukseni yhteistyökumppaneihini.
Vaikka Marja Dahlström oli yhdistyksemme puheenjohtaja, hän ei puuttunut Anitan käyttäytymiseen. Sen sijaan hän syytti minua tapahtuneesta: "Sinä annat Anitalle liian vaikeita tehtäviä." Mietin pitkin syksyä kommenttia. Kuinka vähällä sitoutumisella ja kuinka vähällä osaamisella ihminen voi ylipäätään tulla mukaan miljoonia maksavaan talohankkeeseen? Pilottihankkeeseen? No, tietysti mukaan tulo onnistuu aina, mutta miten saada talo valmiiksikin. Minun piti joka tapauksessa lähes päivittäin tarttua tehtäviin, jotka olivat minulle uusia ja outoja. Pohdiskelin toistamiseen, luulivatko muut minusta liikoja. Olinko heidän silmissään todella osaava ja ehtivä? Minä en missään nimessä ollut osaava enkä pätevä ja siksi aloin väsyä.
Anteeksiantamatonta passiivisuutta
Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon kriittiset arviot puheenjohtajamme kyvyistä ja halusta toimia hankkeen hyväksi rapauttivat minunkin uskoani hankkeeseemme (blogini 2.4.2010 ja 27.4.2010). Ulla oli Tukholmasta palattuamme lähettänyt Marja Dahlströmille pitkän kirjeen, jossa kertoi mielipiteensä mm. rakennuttamissopimuksen laatimiseen liittyvistä käytännön kysymyksistä. Hän kertoi myös Arabianrantaan valmistuneiden/valmistuvien asuntojen neliöhinnoista. Arvokasta tietoa siis aloitteleville kerrostalon rakennuttajille. Marja ei kuitenkaan ollut reagoinut Ullan 5.11.2000 päiväämään kirjeeseen mitenkään. Aivan kuin ei olisi kirjettä koskaan saanutkaan. Minä sain tietää tästä "vaietusta" kirjeestä keskustellessani Ullan kanssa puhelimessa. Valokopion siitä sain joulukuun puolessa välissä. Siinä välissä olin ollut Eila Raikaslehdon kanssa tapaamassa kaupunginarkkitehti Mikael Sundmania ja saanut alustavan lupauksen tontistakin (mm. blogini 24.2.2010).
Ullan kirje Marjalle oli pitkä, minun Marjalle lähettämäni vielä pitempi, jota sitäkään en muista Marjan mitenkään kommentoineen. Jälkeenpäin pohdiskelin, olikohan Marja saanut paljonkin kirjeitä, joihin ei mitenkään reagoinut. En ymmärtänyt moista. Tästä tiedon panttaamisesta seurasi kuitenkin se, että Ulla Saarenheimo pikku hiljaa otti etäisyyttä meihin, vaikka oli syksyllä ottanut minuun yhteyttä ja kertonut kiinnostuksestaan. Ulla ei esimerkiksi lähtenyt tapaamaan osastopäällikkö Matti Rytkölää, vaikka tonttiasiamies Tuomas Kivelä sitä nimenomaan toivoi (blogini 20.3.2010; 30.6.2010). Rytkölä oli virkamies, jonka tehtävänä oli esitellä talohankkeemme kiinteistölautakunnalle vuoden 2000 lopussa. Mies oli kuitenkin tehnyt kiinteistövirastossa selväksi, ettei luottanut meihin eikä uskonut kykyihimme. Kaiken lisäksi hän ei ollut koskaan kuullut mitään Aktiivisista Senioreista. Sehän ei ollut ihme: yhdistys oli perustettu vasta vajaa viisi kuukautta aiemmin ja meitä oli vain kourallinen (blogini 26.10.2010). Yhtään lehtijuttua tai radiojuttua ei yhteisöllisestä senioritalosta vielä oltu nähty tai kuultu.
Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo ei siis tullut tähän tontin saannin kannalta ratkaisevaan tapaamiseen, ei liioin tullut puheenjohtajamme Marja Dahlström. Marja priorisoi Rytkölää tärkeämmäksi taidehistorian opintonsa. Hallituksen jäsenten Heli Jäderholmin ja Terttu Putilan lisäksi sain paikalle saarijärveläisen Reijo Pesosen, jota ilman Loppukiriä ei varmaan koskaan olisi Arabianrantaan noussut. Siksi monta kertaa mies kiirehti pyynnöstäni hätiin, kun apua tarvitsimme. Tuomas Kivelä oli kuitenkin esittänyt toivomuksen, että saisimme täyteen neuvotteluhuoneen pöydän, joka ei ollut lyhyt.
Ärsyttää...
Nyt vuosia myöhemmin minua ärsyttää esimerkiksi seuraava sinänsä pieni juttu: Dahlströmin ja Minkkisen Loppukiri-kirjassa Marja antaa ymmärtää, että hän järjesti koulutusryhmän vetäjänä senioreiden yhteisöllisyys- samoin kuin tietotekniikkakoulutustakin. Kyllä hän asian kanssa touhusikin, mutta minä jouduin jatkuvasti antamaan hänelle tuntuvasti selustatukea. Löin lukkoon esimerkiksi päivän, jolloin Marja meni neuvottelemaan työväenopistolta pyytämistämme kursseista opettajien kanssa. Hänen piti jo syksyn aikana ottaa yhteyttä opiston rehtoriin ja opettajaan vauhdittaakseen tietotekniikan opiskeluamme. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Kansalaisopistojen rehtoreina uransa tehneiden sisarusteni ansiosta tiesin, että kursseista pitää aina päättää hyvissä ajoin, jotta ne ylipäätään voidaan toteuttaa. Jos ei olla riittävän ajoissa liikkeellä, tunteja ei saada mahdutettua sen kummemmin opiston budjettiin kuin aikatauluihinkaan. Vaikka Marja siis Loppukiri-kirjassaan kertoo koulutusryhmän jäsenenä järjestäneensä kursseja, hän ei selvinnyt tehtävästä yksin. Koska hän oli yhdistyksemme ensimmäinen puheenjohtaja ja niin innostunut yhteisöllisestä senioritalohankkeesta, että oli puhunut miehensäkin Aktiivisten Senioreiden jäseneksi jo keväällä 2000, minulla oli toki oikeus odottaa häneltä suurempaa näyttöä sitoutumisestaan kuin mihin hän halusi tai kykeni.
Olen joskus miettinyt, miten Marjan käyttäytyminen muuttui minun erottua yhdistyksestä. Topakoituiko hän vai alkoiko vedota siihen, että oli ollut pisimpään yhdistyksessä mukana? Sen tiedän, että hän jättäytyi eroni jälkeisenä syksynä (2002) hallituksesta. Oletan, että hän keskittyi sen jälkeen yhdistyksen jäsenten kulttuuriharrastuksiin, joissa mukana oleminen ei ole mitenkään niin riskialtista kuin esimerkiksi neuvottelut rakennuttajan kanssa. Tuntien hänet useamman vuoden ajalta olen varma myös siitä, että hän on vuosi vuodelta uusiin senioreihin ja muihin asiasta kiinnostuneisiin törmätessään vedonnut siihen, että on aikoinaan ollut perustamassa yhdistystä ja tehnyt hankkeen eteen jo silloin kylliksi. Nyt on muiden vuoro. Tämän on voinut aistia myös niistä lehtihaastatteluista, joita hän on vuosien aikana antanut.
Minulla on selvästi muistissani Marjan kommentti, kun meidän piti päättää uudesta solmukohdasta Saton kanssa käymissämme neuvotteluissa. Eteenpäin pääseminen olisi edellyttänyt ongelmiin paneutumista ja asioista selvän ottamista. Marja sanoi kuitenkin suoraan minulle, ettei tiedä rakentamisesta mitään eikä liioin aio ryhtyä "opiskelemaan" asiaa. Hän ei suoraan sanonut: "Ottakoot muut selvää." Hän vain jätti ongelman muiden - lähinnä minun - huolekseni.
Tällainen ongelmien muille sysääminen aiheutti ymmärrettävästi sen, että jo kuukausia ennen eroani, rupesin pohtimaan, haluanko todella asua loppuelämäni yhteisössä, jossa töidenjako ei pelaisi, jossa toiset olisivat tasa-arvoisempia kuin toiset.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Kevään (2001) edetessä
Tapaaminen Kansakoulukadulla Saton ihmisten kanssa ei siis toteutunut kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin suunnitelmien mukaisesti. Niin menetin sen ainoan mahdollisuuden tavata myös Saton meille valitseman arkkitehdin. Emme päässeet neuvottelemaan Sundmanin suunnittelemassa kokoonpanossa vaan pienellä joukolla ilman rakennuttajafirmaa. Aktiivisista Senioreista minä sain mukaani ainoastaan Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin, joten edustin yksin yhdistyksemme hallitusta. Tällainen oli sitä jatkuvuuden puutetta, josta olen aikaisemminkin maininnut ja joka leimasi yhdistyksemme työskentelyä. Epäilemättä joku lahjakas ihminen, jolla olisi ollut kokemusta yhdistystoiminnasta ja rakennuttamisesta ja joka olisi lukenut nopeasti, olisi selvinnyt siitä. Mutta minä lukihäiriöisenä en. Tässä oli epäilemättä yksi niitti arkkuuni!
Kansakoulukadulle tuli Mikael Sundmanin kutsusta meidän senioreiden lisäksi projektijohtaja Heikki Somervuo kaupunginkanslian kehittämistoimistosta. Olen kirjannut muistiinpanoihini: "Mikael Sundman ei hyväksy arkkitehtia eikä Saton lähes yksipuolisesti sanelemaa sopimusta. Sundmanin mukaan Sato ei voi olla rakennuttaja. Sato ei ole saanut tonttia Arabianrannasta, sen on saanut Aktiiviset Seniorit. Miesten mielestä me voisimme järjestää arkkitehtikilpailun (150 000 mk), rahat tulisivat (ainakin osittain) takaisin. Rahasta puhuttaessa miehet mainitsivat monta tahoa, joihin meidän olisi syytä ottaa yhteyttä."
Keväästä muodostui rankka. Todellinen rumba minulle. Sundmanin ja Somervuon keskustelussa vilahtivat mm. Valtion asuntorahaston aluejohtajan Alpo Uskin ja ympäristöministeriön Peter Fredrikssonin nimet, joista viimeksi mainitun olin tavannut jo vuosi aikaisemmin (blogini 14.3.2010). Loppukirin suunnittelijaksi Sundman suositti mm. arkkitehti Kirsti Sivéniä tai arkkitehtuurin prof. Tuomo Siitosta. Sundman kallistui itse naisarkkitehdin kannalle. "Talohan on vahvasti naisten talo," hän totesi. Siitonen edusti Teknillistä Korkeakoulua Arabianrannan Future home -projektissa, jonka puheenjohtajana oli oululainen kirjailija ja arkkitehti, prof. Anna-Maija Ylimaula.
Kaikkiin näihin Sundmanin ja Somervuon mainitsemiin ihmisiin otin yhteyttä. Ennestään tunsin heistä Peter Fredrikssonin ja Anna-Maija Ylimaulan. Molemmat olivat entisiä haastateltaviani. Viimeksi mainitulle kirjoitin pitkän kirjeen ja ehdotin yhdistystämme mukaan Future home -projektiin.
Arkkitehti Kirsti Sivéniä lähti kanssani tapaamaan Marja Dahlström. (19.4. 2001). Tapaamisestamme olen kirjoittanut jo aiemmin (blogini 10.2.2010; 26.2.2010 ja 7.9.2010).
Terttu Putila hiihteli näihin aikoihin monta viikkoa Lapissa, Eila Raikaslehto lomaili Espanjassa, yksi jäsen matkusti Unkarissa, toinen Ranskassa, kuka missäkin. Lisäksi ensimmäinen kymmenen ihmisen ryhmä, johon itsekin kuuluin, oli aloittanut yhteisöllisyyden opiskelun Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtajan Raili Rinteen johdolla. Instituutti oli Suomen Mieleneterveysseuran alainen. Sekin vei aikaa. Lisäksi olin tuolloin vielä työelämässä mukana, joten työtä riitti.
Se joukko, joka jollain lailla oli toiminnassa mukana, alkoi unohdella tapaamisia. Asiantuntijoiden mukaan ihminen unohtaa halutessaan niin. Joka tapauksessa Madeiralla ollessani Marja huomasi johtavansa kokousta, joka ei ollut päätösvaltainen. Luultavasti yleisökadon syynä oli se, että yleensä minä pidin hallituksen jäseniin aktiivisesti yhteyttä ja estin näin unohtamiset.
Valitettavasti puheenjohtajamme ei ollut mikään yhteyksien ottaja tai -pitäjä. Järjestin tapaamiset lähes kaikkien yhteistyökumppanienkin kanssa. Marja tuli yleensä ns. valmiille. Hänen puhelinlaskunsa oli varmasti vain murto-osa omastani. Mutta ehkä se ei ollut Marjan vika. Minun olisi pitänyt heti alkuunsa älytä testata yhdistykseen mukaan tulevien aktiivisuus ja kyky omatoimisuuteen ja poikkeuksellisen suureen sitoutumiseen. Kuitenkin: jos niin olisin tehnyt, Loppukiri ei varmasti nyt seisoisi Arabianrannassa. Minunhan piti kaikista ensimmäiseksi lanseerata koko yhteisöllisen senioritalon idea Suomen kansalle. Toin talomallin ohjelman tekomatkaltani Tukholmasta loppiaisen aikaan 2000 (blogini 9.1.2010; 9.1.2010; 5.5.2010 ja 28.3.2010).
Siihen sitoutumisen puutteeseenhan kariutui Reijo Pesosenkin senioritalohanke Jyväskylässä (blogini 22.4.2010;5.5.2010; 31.7.2010; 13.8.2010 ja 9.2.2011). Nyt Reijon toimesta kuitenkin nousee yhteisöllinen senioritalo Saarijärvelle (kts www.omatoimi.fi). Siellä hankkeeseen on saatu mukaan paitsi kunta, myös sikäläinen vanhusneuvosto. Lisäksi Reijo ehtii viriilinä eläkeläisenä antaa konsulttiapua myös muille vastaaville hankkeille. Ilman häntä eivät selviä Aktiiviset Seniorit Helsingissäkään, siis ne jotka nyt rakennuttavat Loppukiri Kakkosta Kalasatamaan. Kuitenkin yhdistyksessä on tätä nykyä huomattavasti enemmän koulutusta ja kokemusta ja toimivia jäseniä kuin käynnistäessäni Loppukiriä.
Kansakoulukadulle tuli Mikael Sundmanin kutsusta meidän senioreiden lisäksi projektijohtaja Heikki Somervuo kaupunginkanslian kehittämistoimistosta. Olen kirjannut muistiinpanoihini: "Mikael Sundman ei hyväksy arkkitehtia eikä Saton lähes yksipuolisesti sanelemaa sopimusta. Sundmanin mukaan Sato ei voi olla rakennuttaja. Sato ei ole saanut tonttia Arabianrannasta, sen on saanut Aktiiviset Seniorit. Miesten mielestä me voisimme järjestää arkkitehtikilpailun (150 000 mk), rahat tulisivat (ainakin osittain) takaisin. Rahasta puhuttaessa miehet mainitsivat monta tahoa, joihin meidän olisi syytä ottaa yhteyttä."
Keväästä muodostui rankka. Todellinen rumba minulle. Sundmanin ja Somervuon keskustelussa vilahtivat mm. Valtion asuntorahaston aluejohtajan Alpo Uskin ja ympäristöministeriön Peter Fredrikssonin nimet, joista viimeksi mainitun olin tavannut jo vuosi aikaisemmin (blogini 14.3.2010). Loppukirin suunnittelijaksi Sundman suositti mm. arkkitehti Kirsti Sivéniä tai arkkitehtuurin prof. Tuomo Siitosta. Sundman kallistui itse naisarkkitehdin kannalle. "Talohan on vahvasti naisten talo," hän totesi. Siitonen edusti Teknillistä Korkeakoulua Arabianrannan Future home -projektissa, jonka puheenjohtajana oli oululainen kirjailija ja arkkitehti, prof. Anna-Maija Ylimaula.
Kaikkiin näihin Sundmanin ja Somervuon mainitsemiin ihmisiin otin yhteyttä. Ennestään tunsin heistä Peter Fredrikssonin ja Anna-Maija Ylimaulan. Molemmat olivat entisiä haastateltaviani. Viimeksi mainitulle kirjoitin pitkän kirjeen ja ehdotin yhdistystämme mukaan Future home -projektiin.
Arkkitehti Kirsti Sivéniä lähti kanssani tapaamaan Marja Dahlström. (19.4. 2001). Tapaamisestamme olen kirjoittanut jo aiemmin (blogini 10.2.2010; 26.2.2010 ja 7.9.2010).
Terttu Putila hiihteli näihin aikoihin monta viikkoa Lapissa, Eila Raikaslehto lomaili Espanjassa, yksi jäsen matkusti Unkarissa, toinen Ranskassa, kuka missäkin. Lisäksi ensimmäinen kymmenen ihmisen ryhmä, johon itsekin kuuluin, oli aloittanut yhteisöllisyyden opiskelun Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtajan Raili Rinteen johdolla. Instituutti oli Suomen Mieleneterveysseuran alainen. Sekin vei aikaa. Lisäksi olin tuolloin vielä työelämässä mukana, joten työtä riitti.
Se joukko, joka jollain lailla oli toiminnassa mukana, alkoi unohdella tapaamisia. Asiantuntijoiden mukaan ihminen unohtaa halutessaan niin. Joka tapauksessa Madeiralla ollessani Marja huomasi johtavansa kokousta, joka ei ollut päätösvaltainen. Luultavasti yleisökadon syynä oli se, että yleensä minä pidin hallituksen jäseniin aktiivisesti yhteyttä ja estin näin unohtamiset.
Valitettavasti puheenjohtajamme ei ollut mikään yhteyksien ottaja tai -pitäjä. Järjestin tapaamiset lähes kaikkien yhteistyökumppanienkin kanssa. Marja tuli yleensä ns. valmiille. Hänen puhelinlaskunsa oli varmasti vain murto-osa omastani. Mutta ehkä se ei ollut Marjan vika. Minun olisi pitänyt heti alkuunsa älytä testata yhdistykseen mukaan tulevien aktiivisuus ja kyky omatoimisuuteen ja poikkeuksellisen suureen sitoutumiseen. Kuitenkin: jos niin olisin tehnyt, Loppukiri ei varmasti nyt seisoisi Arabianrannassa. Minunhan piti kaikista ensimmäiseksi lanseerata koko yhteisöllisen senioritalon idea Suomen kansalle. Toin talomallin ohjelman tekomatkaltani Tukholmasta loppiaisen aikaan 2000 (blogini 9.1.2010; 9.1.2010; 5.5.2010 ja 28.3.2010).
Siihen sitoutumisen puutteeseenhan kariutui Reijo Pesosenkin senioritalohanke Jyväskylässä (blogini 22.4.2010;5.5.2010; 31.7.2010; 13.8.2010 ja 9.2.2011). Nyt Reijon toimesta kuitenkin nousee yhteisöllinen senioritalo Saarijärvelle (kts www.omatoimi.fi). Siellä hankkeeseen on saatu mukaan paitsi kunta, myös sikäläinen vanhusneuvosto. Lisäksi Reijo ehtii viriilinä eläkeläisenä antaa konsulttiapua myös muille vastaaville hankkeille. Ilman häntä eivät selviä Aktiiviset Seniorit Helsingissäkään, siis ne jotka nyt rakennuttavat Loppukiri Kakkosta Kalasatamaan. Kuitenkin yhdistyksessä on tätä nykyä huomattavasti enemmän koulutusta ja kokemusta ja toimivia jäseniä kuin käynnistäessäni Loppukiriä.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Mikael Sundman aktivoituu - mutta torjutaan
Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun puolessa välissä (2001) Aktiivisista Seniorista ja yhdistyksen suunnittelemasta senioritalohankkeesta jutun. Sen johdosta saimme kasapäin yhteydenottoja. Niitä tuli maan rajojen ulkopuoleltakin. Marja Dahlströmin mukaan puheluja tuli 168(Dahlström-Minkkinen: Loppukiri, s. 42), jotka ohjautuivat pääsääntöisesti Eila Raikaslehdolle (blogini xxxx). Omien muistiinpanojeni mukaan yhteydenottoja tuli enemmän. Minun laskelmissani oli joitakin minulle suoraan tulleita soittoja ja sähköpostiviestejä, esimerkiksi toiseen hallitukseen myöhemmin tulleet Pirkko Tarvainen ja Sirkka Minkkinen ottivat suoraan minuun yhteyttä.
Eila Raikaslehto oli vanhoilla päivillään lukenut yliopistossa lakia ja tulkitsi nyt pykäliä niin, että Marja Dahlström (puheenjohtaja) ja minä (varapuheenjohtaja), saimme nimilistan käsiimme vasta loppukeväästä. Kun pidimme tiedotustilaisuuden Alppilan yläasteen juhlasalissa maaliskuussa (8.3.2001), paikalle tuli 75 ihmistä, toisen tiedon mukaan 82. Koska tuossa joukossa oli sekä hallitus (kuusi ihmistä) että muutamia edellisenä vuonna yhdistykseemme ilmoittautuneita, kiinnostuneiden joukosta oli kahdessa kuukaudessa karsiutunut pois yllättävän monta. No, ihmiset ovat lyhytjänteisiä, innostuvat helposti, mutta eivät välttämättä halua sitoutua puhumattakaan että ryhtyisivät aktiivisiksi vaikuttajiksi eli hyvän asian eteenpäin viejiksi.
Muistan mielenkiintoisen yksityiskohdan Eilan kirjaamista ihmisistä: ne, joista hän eniten ja innostuneimmin kertoi, eivät koskaan tulleet paikalle. Eilan sanojen mukaan oli mielenkiintoisia miehiä: oli insinööriä ja oli kokkia, joille kaikille olisi ollut käyttöä naisvaltaisessa Loppukirissä. Kuten olen jossakin blogissani maininnut, joukon pieneneminen näinkin paljon, ei kuitenkaan ollut ongelma. Ongelmia versoi pitkin matkaa paljon vähäisemmistäkin aiheista ja syistä.
Maaliskuussa 2001 matkustin Madeiralle - nukkumaan. Kuten olen kertonut (blogini 18.2.2011) kotiin palattuani puhelinvastaajassani oli kiireinen viesti kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanilta . Hän oli järjestämässä neuvottelua Saton johtajien Pekka Häyhän ja Jaana Närön kanssa ja halusi minut paikalle. Kysymys oli rakennuttajasopimuksestamme. Tuota tapaamista ei kuitenkaan koskaan saatu järjestettyä siinä kokoonpanossa kuin kaupunginarkkitehti suunnitteli. Sato kieltäytyi tulemasta neuvotteluun. Minä sain senioreista mukaani ainoastaan kaksi hallituksen ulkopuolista jäsentä: Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin. Kalevi oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja viipyi vaimonsa kanssa yhdistyksessämme hyvin lyhyen aikaa (blogini 28.3.2010 ja 31.7.2010).
En koskaan kuullut selitystä Saton neuvottelusta kieltäytymiselle, joten minun on nyt kerrottava asiasta vain omat arvailuni.
Boikotoimalla Sundmanin ja senioreiden tapaamista Sato antoi ilmeisesti viestin kaupunginarkkitehdille. Asia ei kuulunut tälle. Rakennuttajaksi haluava Sato neuvotteli mieluummin epävarmojen rakentamisesta mitään tietämättömien senioreiden kanssa kuin Arabianrannan rakentamiseen kokonaisvaltaisesti vihkiytyneen Mikael Sundmanin kanssa.
Pari päivää ennen matkalle lähtöäni puheenjohtajamme Marja Dahlström oli julkistanut Alppilan koululla järjestämässämme tiedotustilaisuudessa Saton meille valitseman arkkitehdin nimen. Minun lähdettyä ulkomaille puheenjohtajamme aktivoituikin lyhyessä ajassa poikkeuksellisen paljon Satoon päin. Siinä kun minä en muista tavanneeni kyseistä arkkitehtia kertaakaan, Marja ehti tavata hänet useamman kerran. Luultavasti ulkomailla oloani oli päätetty hyödyntää hankkeen vauhdittamiseksi. Jaana Närö katsoi tilaisuutensa tulleen, yhdistyksessämme taas Terttu Putila ja Eila Raikaslehto, joka ei siis kuulunut hallitukseen, olivat päälle päsmäreinä. Paljon myöhemmin Suoma Karjalainen, joka on Kemiran entinen lakinainen, vahvisti minulle todeksi "huhun" kertovan, että nimenomaan Raikaslehto olisi ollut valmis allekirjoittamaan rakennuttajasopimuksen jo tuona keväänä. Mihin oikein oli kiire? Mikael Sundman oli useaan otteeseen sanonut, että meillä ei ollut kiire. Rakentamista ei voitaisi aloittaa vielä pitkään aikaan. Viivästymisen syynä oli muun muassa Arabianrannan maapohjan puhdistaminen. Minä olin siis kantona kaskessa, koska en pitänyt Satoa parhaana mahdollisena yhteistyökumppaninamme ja pyristelin muita vastaan muutama harva samanmielinen tukenani.
Lukiessani nyt muistiinpanojani jaksan todella ihmetellä, miksi kaikki ne varoitukset, joita Satosta saimme, eivät menneet yhdistyksen hallituksen jäsenten ja muutaman hallitusta lähellä olevan aktiivin päähän. Yksi syy on tietysti se, että kukaan muu ei ollut siihen mennessä - eikä pitkään aikaan vielä senkään jälkeen - istunut niin monessa neuvottelussa ja tapaamisessa kuin minä, joten minä jouduin välittämään poliitikkojen ja virkamiesten varoittavat viestit muille. Minulla ei kuitenkaan ollut tarvittavaa auktoriteettia senioreiden keskuudessa - niin paljon kuin olin hankkeen eteen ponnistellutkin. Minua ei kuultu. Ehkä oltiin kuuntelevinaan, mutta ei kuultu.
Eila Raikaslehto oli vanhoilla päivillään lukenut yliopistossa lakia ja tulkitsi nyt pykäliä niin, että Marja Dahlström (puheenjohtaja) ja minä (varapuheenjohtaja), saimme nimilistan käsiimme vasta loppukeväästä. Kun pidimme tiedotustilaisuuden Alppilan yläasteen juhlasalissa maaliskuussa (8.3.2001), paikalle tuli 75 ihmistä, toisen tiedon mukaan 82. Koska tuossa joukossa oli sekä hallitus (kuusi ihmistä) että muutamia edellisenä vuonna yhdistykseemme ilmoittautuneita, kiinnostuneiden joukosta oli kahdessa kuukaudessa karsiutunut pois yllättävän monta. No, ihmiset ovat lyhytjänteisiä, innostuvat helposti, mutta eivät välttämättä halua sitoutua puhumattakaan että ryhtyisivät aktiivisiksi vaikuttajiksi eli hyvän asian eteenpäin viejiksi.
Muistan mielenkiintoisen yksityiskohdan Eilan kirjaamista ihmisistä: ne, joista hän eniten ja innostuneimmin kertoi, eivät koskaan tulleet paikalle. Eilan sanojen mukaan oli mielenkiintoisia miehiä: oli insinööriä ja oli kokkia, joille kaikille olisi ollut käyttöä naisvaltaisessa Loppukirissä. Kuten olen jossakin blogissani maininnut, joukon pieneneminen näinkin paljon, ei kuitenkaan ollut ongelma. Ongelmia versoi pitkin matkaa paljon vähäisemmistäkin aiheista ja syistä.
Maaliskuussa 2001 matkustin Madeiralle - nukkumaan. Kuten olen kertonut (blogini 18.2.2011) kotiin palattuani puhelinvastaajassani oli kiireinen viesti kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanilta . Hän oli järjestämässä neuvottelua Saton johtajien Pekka Häyhän ja Jaana Närön kanssa ja halusi minut paikalle. Kysymys oli rakennuttajasopimuksestamme. Tuota tapaamista ei kuitenkaan koskaan saatu järjestettyä siinä kokoonpanossa kuin kaupunginarkkitehti suunnitteli. Sato kieltäytyi tulemasta neuvotteluun. Minä sain senioreista mukaani ainoastaan kaksi hallituksen ulkopuolista jäsentä: Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin. Kalevi oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja viipyi vaimonsa kanssa yhdistyksessämme hyvin lyhyen aikaa (blogini 28.3.2010 ja 31.7.2010).
En koskaan kuullut selitystä Saton neuvottelusta kieltäytymiselle, joten minun on nyt kerrottava asiasta vain omat arvailuni.
Boikotoimalla Sundmanin ja senioreiden tapaamista Sato antoi ilmeisesti viestin kaupunginarkkitehdille. Asia ei kuulunut tälle. Rakennuttajaksi haluava Sato neuvotteli mieluummin epävarmojen rakentamisesta mitään tietämättömien senioreiden kanssa kuin Arabianrannan rakentamiseen kokonaisvaltaisesti vihkiytyneen Mikael Sundmanin kanssa.
Pari päivää ennen matkalle lähtöäni puheenjohtajamme Marja Dahlström oli julkistanut Alppilan koululla järjestämässämme tiedotustilaisuudessa Saton meille valitseman arkkitehdin nimen. Minun lähdettyä ulkomaille puheenjohtajamme aktivoituikin lyhyessä ajassa poikkeuksellisen paljon Satoon päin. Siinä kun minä en muista tavanneeni kyseistä arkkitehtia kertaakaan, Marja ehti tavata hänet useamman kerran. Luultavasti ulkomailla oloani oli päätetty hyödyntää hankkeen vauhdittamiseksi. Jaana Närö katsoi tilaisuutensa tulleen, yhdistyksessämme taas Terttu Putila ja Eila Raikaslehto, joka ei siis kuulunut hallitukseen, olivat päälle päsmäreinä. Paljon myöhemmin Suoma Karjalainen, joka on Kemiran entinen lakinainen, vahvisti minulle todeksi "huhun" kertovan, että nimenomaan Raikaslehto olisi ollut valmis allekirjoittamaan rakennuttajasopimuksen jo tuona keväänä. Mihin oikein oli kiire? Mikael Sundman oli useaan otteeseen sanonut, että meillä ei ollut kiire. Rakentamista ei voitaisi aloittaa vielä pitkään aikaan. Viivästymisen syynä oli muun muassa Arabianrannan maapohjan puhdistaminen. Minä olin siis kantona kaskessa, koska en pitänyt Satoa parhaana mahdollisena yhteistyökumppaninamme ja pyristelin muita vastaan muutama harva samanmielinen tukenani.
Lukiessani nyt muistiinpanojani jaksan todella ihmetellä, miksi kaikki ne varoitukset, joita Satosta saimme, eivät menneet yhdistyksen hallituksen jäsenten ja muutaman hallitusta lähellä olevan aktiivin päähän. Yksi syy on tietysti se, että kukaan muu ei ollut siihen mennessä - eikä pitkään aikaan vielä senkään jälkeen - istunut niin monessa neuvottelussa ja tapaamisessa kuin minä, joten minä jouduin välittämään poliitikkojen ja virkamiesten varoittavat viestit muille. Minulla ei kuitenkaan ollut tarvittavaa auktoriteettia senioreiden keskuudessa - niin paljon kuin olin hankkeen eteen ponnistellutkin. Minua ei kuultu. Ehkä oltiin kuuntelevinaan, mutta ei kuultu.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Hyviä uutisia Roihuvuoresta
Seuraava Aktiivisista Senioreista kertova bloginpätkäni "Mikael Sundman aktivoituu - mutta torjutaan" ilmestyy huomenna maanantaina tänne sivuilleni. Sitä ennen hyviä uutisia Roihuvuoresta. Kivenheiton päässä asunnoltani sijaitseva Roihuvuoren palvelukeskus on sijoittunut ykköseksi Helsingin sosiaaliviraston palvelukeskusten asiakastyytyväisyyskyselyssä.
Kysely tehtiin lokakuun 2010 lopulla. Siihen vastasi 1654 palvelukeskusten asiakasta eri puolilla Helsinkiä.
Roihuvuoren palvelukeskuksen käyttäjät ovat muita vastaajia tyytyväisempiä työntekijöiden ammattitaitoon, käytettävissä oleviin tiloihin sekä talon ilmapiiriin. Heidän mielestään Roihuvuoressa on matala kynnys lähteä palvelukeskuksen toimintaan mukaan.
Roihuvuoren palvelukeskuksen asiakkaat kävivätkin siellä tiheästi: 92 % vähintään kerran viikossa.
Roihuvuoren palvelukeskusta käyttävät seniorit ja ikäihmiset pitävät talon tärkeimpinä palveluina ruokailua, kuntosalia, liikuntaryhmiä sekä retkiä, teatteri- ym. käyntejä. Asiakkaat mieltävät selvästi palvelukeskuksen merkityksen pyrkiessään ylläpitämään kuntoaan ja olemaan lisääntyvista vuosistaan huolimatta virkeitä ja aktiivisia.
Asiakastyytyväisyyskyselyn tuloksissa on merkillepantavaa se, että helsinkiläisvanhukset suuntaavat askeleensa vanhusten palvelukeskukseen kuultuaan siitä ystäviltään ja tuttaviltaan. Virallisella tiedottamisella ei juuri ole merkitystä.
Aina kun kuulee hyvän uutisen, siitä kannattaa ehdottomasti kertoa eteenpäin. Ehkä siitä saavat mallia muutkin - tai ainakin ajattelemisen aihetta.
Siis huomiseen!
Kysely tehtiin lokakuun 2010 lopulla. Siihen vastasi 1654 palvelukeskusten asiakasta eri puolilla Helsinkiä.
Roihuvuoren palvelukeskuksen käyttäjät ovat muita vastaajia tyytyväisempiä työntekijöiden ammattitaitoon, käytettävissä oleviin tiloihin sekä talon ilmapiiriin. Heidän mielestään Roihuvuoressa on matala kynnys lähteä palvelukeskuksen toimintaan mukaan.
Roihuvuoren palvelukeskuksen asiakkaat kävivätkin siellä tiheästi: 92 % vähintään kerran viikossa.
Roihuvuoren palvelukeskusta käyttävät seniorit ja ikäihmiset pitävät talon tärkeimpinä palveluina ruokailua, kuntosalia, liikuntaryhmiä sekä retkiä, teatteri- ym. käyntejä. Asiakkaat mieltävät selvästi palvelukeskuksen merkityksen pyrkiessään ylläpitämään kuntoaan ja olemaan lisääntyvista vuosistaan huolimatta virkeitä ja aktiivisia.
Asiakastyytyväisyyskyselyn tuloksissa on merkillepantavaa se, että helsinkiläisvanhukset suuntaavat askeleensa vanhusten palvelukeskukseen kuultuaan siitä ystäviltään ja tuttaviltaan. Virallisella tiedottamisella ei juuri ole merkitystä.
Aina kun kuulee hyvän uutisen, siitä kannattaa ehdottomasti kertoa eteenpäin. Ehkä siitä saavat mallia muutkin - tai ainakin ajattelemisen aihetta.
Siis huomiseen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)