Kun Mirja Höysniemen ehdottama hankepaperi ei minulta syntynyt, hän ystävällisesti kirjoitti raakaversion puolestani. Mirja oli Loppukirin käynnistämisen kannalta todella tärkeä. Siksi tuntuu erikoiselta, ettei Loppukiri-kirjassa mainita sanaakaan hänestä. Kyllä Marja Dahlström Mirjasta tiesi. Minä tapasin Mirjan useamman kerran vuoden 2000 aikana, mutta Marjalla oli aina muuta ohjelmaa eikä hän kertaakaan tullut mukaan. Toiseen tapaamiseemme (17.3.2000) Marja lupasi tulla, mutta ei koskaan ilmestynyt Virastotalolle. Oli mennyt päivissä sekaisin. Onneksi paikalle tulivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola. Näin ollen minun ei tarvinnut mennä Mirjan luo yksin niin kuin ensimmäisellä kerralla runsas kolme viikkoa aikaisemmin.
Mirja toi siis toiseen tapaamiseemme hankesuunnitelman, jonka hän oli kirjoittanut keskustelujemme pohjalta. Ilmeni, että hän istui Helsingin kaupungin asunto-ohjelmasihteeristössä ja hänellä oli kanavat auki joka puolelle. Hän oli hyvin arvostettu työtovereidensa keskuudessa. En yhtään ihmettele. Olin edellisenä päivänä ollut yhteydessä tonttiasiamies Tuomas Kivelään ja pyytänyt häneltäkin audienssia. Mies oli kuitenkin kehoittanut minua käymään ensin toistamiseen Mirjan luona ja tulemaan vasta sitten hänen luokseen Katariinankadulle. Tuomas Kivelä ja Mirja Höysniemi olivat hankkeemme käynnistymisestä lähtien kiinteässä yhteystyössä, mikä helpotti ratkaisevasti alkuaikojen työtämme.
Tuomas Kivelästä tuli Aktiivisille Senioireille Mirjaakin tärkeämpi ihminen: hän oli se virkamies, joka mahdollisti meille tontin saamisen Arabianrannasta. Hän teki hankkeemme eteen - kuten kuvaavasti sanotaan - hartiavoimin töitä. Minunhan oli rakennusalaa tuntemattomana vaikea hahmottaa kulisseissa tapahtuvaa työtä, mutta kuten tämän blogini profiilissa totean "aika tuo aina kaikki asiat esille" (Robert Penn Warren, Gummerus 1976).
Toisella käynnilläni Mirja Höysniemen luona opin, että hankepaperi pitää ensimmäiseksi toimittaa kiinteistövirastoon, joka lähettää sen sitten lausunnolle sosiaalilautakuntaan. Siellä sitä puoltaisivat - jos puoltaisivat - sosiaalijohtaja Aulikki Kananoja ja Riittä Iiskola. Sitten paperi lähtisi yksilöidympänä rakennuttajille kilpailutettavaksi.
Mirjan ja minun suhteesta muodostui hyvin mutkaton. Kun minun piti mennä ensimmäisen kerran tapaamaan kaavoittaja, projektipäällikkö Mikael Sundmania, kysyin Mirjalta, mikä Sundman oli miehiään. Uskaltaisinko tavata? Kannattaisiko edes tavata? Oliko aivan välttämätöntä tavata? Nämä minun kysymykseni siksi, että Saton juristi Jaana Närö, jonka Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas oli vetänyt yhdistyksemme liepeille jo edellisenä keväänä, oli todennut miehen vaikeaksi ja pelottavaksikin. Näitä kahta naista yhdisti Vanhusten Palvelutaloyhdistys, jonka jäseniä ovat Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto, Kansallinen Senioriliitto sekä Suomen Setlementtiliitto. Juhannuksen aikaan olin Marja-Liisa Kunnaksen ja Jaana Närön ehdotuksesta allekirjoittanut tonttivaraushakemuksen, jolla perustettavana oleva yhdistys Aktiiviset Seniorit ja Vanhusten Palvelutaloyhdistys pyysivät kaupungilta tonttia.
Vuosituhannen vaihteessa tontit olivat Helsingissä todella lujassa - kaikille muille paitsi Aktiivisille Senioreille. Me saimme haluamamme tontin haluamaltamme paikalta ennätysajassa. Vanhusten Palvelutaloyhdistys jäi siinä jaossa tontitta. Kun Mikael Sundmanin tapaaminen oli syksyllä 2000 ajankohtainen, Jaana Närö antoi minun ymmärtää, ettei minun kannattaisi pyytää mieheltä audienssia. Mikähän oli Jaana Närön motiivi? Kymmenen vuotta sitten en hoksannut sitä miettiä, eikä siihen ollut aikaakaan, olin vielä työelämässäkin mukana. Nyt selattuani muistiinpanojani ja juteltuani muutamien ihmisten kanssa alan pikku hiljaa ymmärtää kuvioita. Joka tapauksessa Mirja Höysniemi vastasi kysymykseeni, kannattiko minun sopia tapaamisesta Sundmanin kanssa, jotenkin tähän tapaan: "Ehdottomasti kannattaa mennä tapaamaan häntä. Sitä paitsi sinun taidoillasi käsittelet sen miehen alta aikayksikön. Ei hän vaikea ole."
Niin taisin käsitellä. Eikä Mikael Sundman todellakaan ollut vaikea. Vuonna 2001 hän jopa tunnusti arkkitehti Kirsti Sivénille, jonka yhdistys oli hänen vinkistään valinnut Loppukirin suunnittelijaksi, seuraavaa: "Kummallisia naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat ja me huomasimme antaneemme niille tontin."
Pyytäessäni itsenäisyyspäivän alla 2000 audienssia Mikael Sundmanilta hän yllättäen halusi tavata minut heti seuraavana päivänä. En kuitenkaan halunnut mennä Kansakoulukadulle yksin. Puhelimessa lupasin kuitenkin tulla joko yksin, kaksin tai kolmen hengen voimin. Aikamoisen puhelinrumban jälkeen onnistuin saamaan kiinni vastikään yhdistykseemme liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli pitkään ollut pankkialalla, jäänyt työttömäksi laman aikana ja suorittanut sen jälkeen oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Eilan urahaaveet olivat kuitenkin kariutuneet aviomiehen sairastumiseen ja sitä seuranneeseen omaishoitajuuteen. Nyt hän oli ollut jonkin aikaa leskenä. Eilan koulutus tuntui tulevan yhdistykselle kuin taivaan lahjana. Sundmankin tuntui arvostavan sitä.
Mikael Sundmanin tapaamisesta itsenäisyyspäivän alla 2000 minulla on selvä muistikuva. Lähdin Kansakoulukadulle tapaamaan häntä kainalosauvojen varassa, siniset muovisuojat jaloissani. Olin ollut muuan päivä aikaisemmin jalkaleikkauksessa enkä ollut operaation jälkeen liikkunut vielä muualla kuin kotonani. Eikä minulla ollut autoa.
Kävelin tavallisesti matkan asunnoltani Puistolan asemalle neljässä minuutissa, nyt kainalosauvojen varassa minulta meni paljon kauemmin. Nilkkani olivat koetuksella, käsissäni ei tuntunut olevan voimaa, katu oli liukas. Mutta junaan selvisin. Kuinkahan vakuuttava onnistuisin olemaan? Helsingin keskustassa ehdotin Eilalle taksia. Muistaakseni ajoin koko senioritalohankkeessa oloaikanani vain kaksi kertaa taksilla, tämä oli se toinen kerta. Yhdistyshän oli alkuaikana aivan varaton. Paluumatkastakin muodostui unohtumaton. Juna oli itsenäisyyspäivän takia kuin pistetty. Edellisen kerran olin ollut niin täydessä junassa sota-aikana Pohjanmaalla. Sillä erotuksella, että silloin kaikki liikuntavammaiset ja vanhukset päästettiin istumaan. Nyt aika oli toinen ja minä seisoin junan eteisessä Käpylän asemalle asti. Jaksoin hyvin, siinä auttoi Sundmanin kanssa käymämme paremmin kuin hyvin mennyt neuvottelu. Myöhemmin sain tietää, että olimme todella tehneet kaavoittajaan vaikutuksen. Tiettäväst mies on kertonut palaveristamme innostuneeseen sävyyn eri ihmisille kaikki nämä viimeiset kymmenen vuotta. Itsetuntoahan tällainen nostaa.
Olin pitänyt itsestään selvänä, että Mikael Sundmanin tapaamiseen olisi tullut lisäkseni joku toinenkin hallituksen jäsen. Sain puheenjohtajan toki kiinni, mutta hän ilmoitti olevansa Aktiivisten Senioreiden käytettävissä vasta taidehistorian tenttinsä jälkeen tammikuun puolessa välissä. Häntä todellakin työllistivät lobbauksen ollessa kiihkeimmillään yli kuusikymppisena aloitetut - vaiko nuoruudessa keskeytyneet, nyt jatketut? - yliopisto-opinnot sekä edellisenä keväänä ilmestyneen steinerpedagogiikka-kirjasensa ruotsinnos. Kääntäjä kirjalla toki oli, mutta Marja halusi usein istua kääntäjän vieressä seuraamassa työn edistymistä. Itsekseni ihmettelin, miksi taidehistorian opinnoilla ja kirjasen kääntämisellä oli niin kiire Jos on neljäkymmentä vuotta siirtänyt yliopisto-opintojaan, miksi ne piti ajoittaa juuri tuohon Loppukirin kannalta tärkeään syksyyn? Ehkä kysymyksessä oli pako. Ehkä Marjaa kuitenkin pelotti, vaikka hän kirjassaan muuta vakuuttaa. Samaa kysyn kirjasen kääntämisestä. Onhan erikoista, että Arabianrannan tontin lobbauksen ollessa kiihkeimmillään yhdistyksen puheenjohtaja keskittyy aivan muihin hommiin.
Marja Dahlström runoilee Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassaan Loppukiri-kirjassa seuraavasti: "Talo oli unelma, joka nosti ja kannatteli naisryhmämme jäseniä pitkään." Mistä mihin se häntä kannatteli? Ja minne hän on armeijasta eläkkeelle jääneen Eino Jantusen unohtanut? Mieshän kuului ensimmäiseen hallitukseen eikä koko yhdistystä olisi saatu perustettua ilman häntä. Kaikki yhdistyksen perustavaan kokoukseen tulleet - lukuun ottamatta Marja-Liisa Kunnasta - joutuivat hallitukseen. Terttu Putila valittiin sihteeriksi poissaolevana.
Marja jatkaa tarinaansa: "Vaikka meillä jokaisella oli takanamme vuosikymmenten kokemus työelämästä ja aavistus vireille lykästettävän hankkeen suurisuuntaisuudesta ja vaativuudesta, ei se pelottanut meitä." Minua kyllä pelotti. Pelotti kauheasti. Näin öisin panajaisia. Marja jatkaa tarinointiaan: "Olimme vakuuttuneita hankkeen oikeutuksesta ja uusia uria aukovasta suuntautumisesta. Tulevina vuosina hankkeen koko ja vaativuus tulivat yllättämään jokaisen mukana olevan."
Milloinkahan Marja Dahlström havahtui yllättymään? Hänhän oli mukana hankkeessa maaliskuusta 2000 asti. Olisihan hänen pitänyt aavistaa mitä oli tulossa ja odotettavissa. Tavoitteemme ei ollut mikään koirankoppi. Tosiasiaksi jää, että Marja Dahlström näki puheenjohtajakaudellaan varsin vähän vaivaa hankkeen eteen. Raamattua mukaillen Marja oli valinnut hyvän osan.
Heti ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen minulle oli alkanut selvitä karu totuus: kaikilla mukaan tulleilla ei ollut käsitystä talohankkeen suuruudesta - ja vaativuudesta. Meille eläkkeelle lähdön kynnyksellä oleville ja eläkkeellä jo oleville senioreille, jotka emme aikaisemmin olleet edes leikkimökkiä rakennuttanet, hanke oli todella vaativa. Liian vaativako? Olin aika pian valmis myöntämään sen. Mutta juna oli silloin jo liikkeellä. Pakostakin tuli Goethe mieleeni: "Se juuri on harrastelijan luontoa, että hän ei tunne vaikeuksia, jotka ovat olemassa, ja että hän aina haluaa ryhtyä tehtävään, mihin hänellä ei ole voimia."
Vertausta väärää raidetta kulkevasta junasta käytti myöhemmin Lipposen hallituksen asuntostrategi Peter Fredriksson. Hän soitti minulle myöhään perjantai-iltana huhtikuun alussa 2001. Peter sanoi suoraan, että Aktiiviset Seniorit tarvitsee apua, asiantuntemusta. Hän ennusti, että minä en tulisi jaksamaan silloisen ryhmäni kanssa rakentamisen ja rahoittamisen terminologian viidakossa. "Yksi väärä päätös tai ratkaisu ja ajatte väärää raidetta. Sen jälkeen junaa on mahdoton saada takaisin oikealle raiteelleen." Hän itse oli silloin keskellä Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen Helasin ongelmia.
Kuten olen kirjoittanut, tunsin monissa Loppukiri-ratkaisuissani olevani yksin. Yhdistyksen arjessa oli ongelmana sitoutumisen heikkous. Eiväthän ihmiset, jotka eivät olleet kiinnostuneita edes tapaamaan hankkeen kannalta tärkeitä ihmisiä, voineet osallistua keskusteluun ja ratkaisujen tekoon. Mielestäni minuun luotettiin liikaa. Minun varaan rakennettiin liikaa.
Nyt kun tätä kirjoitan, myönnän olleeni täysi hullu käynnistäessäni hankkeen Toisaalta: ilman tuota hulluuttani Loppukiriä ei nyt olisi olemassa. Olisiko se parempi ratkaisu? Ihanneolotila olisi tietysti ollut, että jostakin olisi eteeni ilmestynyt ihminen tai ihmisryhmä, joka olisi tullut taustatueksemme.
Koska olin kokematon ja tietämätön, käytännöksemme vakiintui ensimmäisestä Mirja Höysniemen luona käynnistäni lähtien se, että jokaiselta asiantuntijalta, jonka luona kävimme, halusimme meille hankkeen kannalta tärkeiden virkamiesten nimiä. Se oli työläs tie. Tapasin satoja ihmisiä, mutta helpompaakaan tapaa en keksinyt. Matkani varrelle osui monenlaista neuvojaa, hyviä ja vilpittömiä mutta myös niitä, joiden vaikuttimet eivät olleet pelkästään jaloja.
perjantai 26. helmikuuta 2010
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Ensimmäinen suunnittelukokous oli Kuopiossa
Kuten olen jo kertonut sisarusparvestamme vanhimpina kaksoissareni ja minä rupesimme kumpikin omalla tahollamme miettimään asumisratkaisuja ikäihmisille. Sisareni alkoi puhua mummolaaksosta viimeistään 1998. Muistan, kuinka hän keskusteli asiasta Vihannin Lumimetsässä asuvien serkkujemme kanssa. Nämä suhtautuivat hyvin epäilevästi ideaan. Mutta hepä asuivatkin Pohjanmaalla pitäjässä, mistä me lähdimme maailmalle jo 1950-luvulla. Serkkumme sen sijaan asuvat tänäkin päivänä vieri vieressä siinä kylässä, missä isämme veljineen vuosisadan vaihteessa sata vuotta sitten syntyi. Serkkumme ovat juurevasti avioliitoissaan, kaiken lisäksi neljä heistä, sisarukset, meni naimisiin kylän toiselta laidalta lähtöisin olevien neljän veljeksen kanssa. Serkkujemme lapset ovat siis keskenään kaksinkertaisia serkkuja. Onhan siinä sidosta ja vanhuuden turvaa ilman senioritaloakin! Ei ole tarvetta senioriasumisen ideoimiseen ja suunnitteluun kuten monilla muilla.
Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan senioritalohankkeen käynnistyneen 1999 kolmen naisen tapaamisesta (s. 29 ja 30). Kuten ensimmäisessä blogissani kirjoitin läsnä olivat Marjan mielestä Helsingin Sanomien ruokatoimittaja Eeva Salonen, hän itse ja minä. Eeva ei tunnusta ideoineensa Loppukiriä tuona iltana, en minäkään. Sen sijaan tunnustan kyllä omakseni kysymyksen, jonka Marjalle ja muille paikalla olijoille jossakin vaiheessa iltaa heitin: "Missä aiotte vanhana maata?" (s. 30) Se oli kysymys, jonka 1990-luvun lopulla esitin lukuisille ihmisille. Se pysäytti yleensä kaikki. Elettiin aikaa, jolloin iltapäivälehdet tasaiseen tahtiin uutisoivat yksinasuvista vanhuksista, jotka ehtivät maata kotonaan kuolleena kuukausia ennen kuin heidät löydetttiin.
Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti olettamistaan hankkeen käynnistäjistä: "Meistä jokaisella oli omakohtaisia kokemuksia omaistemme sairasteluista ja hoidon järjestelyistä. Vanhusten hoitamisen ja työssä käymisen yhdistäminen tuntui pitkään jatkuessaan raskaalta (s.29)." Luulen, että Marja kertoo kirjassa minun omaishoitajakokemuksistani. Sairastelevia vanhempiahan lähes jokaisen osalle tulee. Eevan äiti oli viime vuosisadan lopussa vielä hyväkuntoinen. Marja taas ei ole toiminut omaishoitajana. Marja puhuu tekstissään sairasteluista, mikä minun mielestäni tarkoittaa lyhytaikaista tilapäistä sairastamista. Minun äitini kohdalla ei kysymys ollut sairastelusta, vaan sairastamisesta. Marja mainitsi kyllä jossakin vaiheessa sen, että koki raskaaksi äitinsä loppuajan helsinkiläisessä hoitolaitoksessa/sairaalassa. Kysymys ei kuitenkaan ollut äidin hoitamisesta vaan vierailuista äidin luona. Sekin voi tietysti olla uuvuttavaa.
Siilinjärvellä asuvalla sisarellani oli Kuopiossa kaksi senioritalohankkeesta innostunutta naista ideointiapunaan. Toinen oli rakennusarkkitehti Arja Liukkonen, joka oli suunnitellut useampia vanhainkoteja ja palvelutaloja Savoon ja kauemmaksikin. Toinen oli omaishoitaja Leena Lappalainen, joka oli aivokasvaimensa takia jäänyt eläkkeelle terveydenhoitajan työstään jo useita vuosia aikaisemmin. Leena vauhditti hanketta.
Alkusyksystä 1999 Leena, entinen haastateltavani ja silloinen ystäväni, soitti minulle Kuopiosta ja komensi: "Nyt töihin, naiset! Yhteisöllinen senioritalo pitää saada pian alulle. Jos se pitkittyy, se mutkistuu. Tule Kuopioon, niin tavataan täällä minun luonani." Leena Lappalaisella oli kiire. Hän tiesi, ettei koskaan itse pääsisi asumaan suunnittelemaamme senioritaloon, mutta hän halusi antaa oman panoksensa - ja omat kokemuksensa - hankkeelle. Marraskuun alussa 1999 me neljä naista - Leena Lappalainen, Arja Liukkonen, sisareni ja minä - tapasimme Leenan luona Kuopion Rönössä. Neljä vuotta myöhemmin Leena kuoli.
Tuo marraskuinen tapaaminen Kuopiossa oli ensimmäinen, joka varta vasten kutsuttiin koolle Loppukirin käynnistämiseksi. Suunnittelukokoukseksi luokittelen myös viiden naisen tapaamisen Puistolan kodissani pian Kuopiosta palattuani. Paikalla olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola sekä sisarukset Marja-Liisa Viherä ja Mirja Mäkinen, molemmat Sonerasta. Olin tavannut Marja-Liisan ja Mirjan edellisenä kesänä ensimmäisen kerran Tulevaisuuden tutkimusseuran nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa. Siellä oli mukana myös sisareni. Leiri kesti viikon ja joka ilta kun telttakylän nuoret nukahtivat, me leirin aikuiset keskityimme pohtimaan suomalaista vanhuutta ja asumiskulttuuria. Se oli aivoriihtä parhaimmillaan.
Tavatessamme Puistolassa suunnittelin jo ohjelmantekomatkaa Tukholman Färdknäppeniin. Anita tuli senkin takia suunnittelukokoukseemme mukanaan suuri nivaska uudenlaisesta senioritalosta kertovia lehtileikkeitä. Olin nähnyt niistä muutaman jo aikaisemmin törmätessäni yllättäen Wetterstrandin sisaruksiin Stockmannilla. Nyt en kyllä muista, oliko tuosta yllätystapaamisestamme aikaa kuukausia vai peräti vuosi tai kaksi. Anitan oli tarkoitus nyt toimia Ruotsissa oppaanani. Muistaakseni Mirja Mäkinen oli Puistolan tapaamista varten hankkinut esittelylehtisiä RAY:stä. Pidimme itsestään selvänä, että suunnittelemamme yhteisöllinen senioritalohanke saisi yhteiskunnalta tukea.
Hapuiluahan se kaikki oli. Mutta niin oli jatkokin - ellei peräti kompurointia.
Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan senioritalohankkeen käynnistyneen 1999 kolmen naisen tapaamisesta (s. 29 ja 30). Kuten ensimmäisessä blogissani kirjoitin läsnä olivat Marjan mielestä Helsingin Sanomien ruokatoimittaja Eeva Salonen, hän itse ja minä. Eeva ei tunnusta ideoineensa Loppukiriä tuona iltana, en minäkään. Sen sijaan tunnustan kyllä omakseni kysymyksen, jonka Marjalle ja muille paikalla olijoille jossakin vaiheessa iltaa heitin: "Missä aiotte vanhana maata?" (s. 30) Se oli kysymys, jonka 1990-luvun lopulla esitin lukuisille ihmisille. Se pysäytti yleensä kaikki. Elettiin aikaa, jolloin iltapäivälehdet tasaiseen tahtiin uutisoivat yksinasuvista vanhuksista, jotka ehtivät maata kotonaan kuolleena kuukausia ennen kuin heidät löydetttiin.
Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti olettamistaan hankkeen käynnistäjistä: "Meistä jokaisella oli omakohtaisia kokemuksia omaistemme sairasteluista ja hoidon järjestelyistä. Vanhusten hoitamisen ja työssä käymisen yhdistäminen tuntui pitkään jatkuessaan raskaalta (s.29)." Luulen, että Marja kertoo kirjassa minun omaishoitajakokemuksistani. Sairastelevia vanhempiahan lähes jokaisen osalle tulee. Eevan äiti oli viime vuosisadan lopussa vielä hyväkuntoinen. Marja taas ei ole toiminut omaishoitajana. Marja puhuu tekstissään sairasteluista, mikä minun mielestäni tarkoittaa lyhytaikaista tilapäistä sairastamista. Minun äitini kohdalla ei kysymys ollut sairastelusta, vaan sairastamisesta. Marja mainitsi kyllä jossakin vaiheessa sen, että koki raskaaksi äitinsä loppuajan helsinkiläisessä hoitolaitoksessa/sairaalassa. Kysymys ei kuitenkaan ollut äidin hoitamisesta vaan vierailuista äidin luona. Sekin voi tietysti olla uuvuttavaa.
Siilinjärvellä asuvalla sisarellani oli Kuopiossa kaksi senioritalohankkeesta innostunutta naista ideointiapunaan. Toinen oli rakennusarkkitehti Arja Liukkonen, joka oli suunnitellut useampia vanhainkoteja ja palvelutaloja Savoon ja kauemmaksikin. Toinen oli omaishoitaja Leena Lappalainen, joka oli aivokasvaimensa takia jäänyt eläkkeelle terveydenhoitajan työstään jo useita vuosia aikaisemmin. Leena vauhditti hanketta.
Alkusyksystä 1999 Leena, entinen haastateltavani ja silloinen ystäväni, soitti minulle Kuopiosta ja komensi: "Nyt töihin, naiset! Yhteisöllinen senioritalo pitää saada pian alulle. Jos se pitkittyy, se mutkistuu. Tule Kuopioon, niin tavataan täällä minun luonani." Leena Lappalaisella oli kiire. Hän tiesi, ettei koskaan itse pääsisi asumaan suunnittelemaamme senioritaloon, mutta hän halusi antaa oman panoksensa - ja omat kokemuksensa - hankkeelle. Marraskuun alussa 1999 me neljä naista - Leena Lappalainen, Arja Liukkonen, sisareni ja minä - tapasimme Leenan luona Kuopion Rönössä. Neljä vuotta myöhemmin Leena kuoli.
Tuo marraskuinen tapaaminen Kuopiossa oli ensimmäinen, joka varta vasten kutsuttiin koolle Loppukirin käynnistämiseksi. Suunnittelukokoukseksi luokittelen myös viiden naisen tapaamisen Puistolan kodissani pian Kuopiosta palattuani. Paikalla olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola sekä sisarukset Marja-Liisa Viherä ja Mirja Mäkinen, molemmat Sonerasta. Olin tavannut Marja-Liisan ja Mirjan edellisenä kesänä ensimmäisen kerran Tulevaisuuden tutkimusseuran nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa. Siellä oli mukana myös sisareni. Leiri kesti viikon ja joka ilta kun telttakylän nuoret nukahtivat, me leirin aikuiset keskityimme pohtimaan suomalaista vanhuutta ja asumiskulttuuria. Se oli aivoriihtä parhaimmillaan.
Tavatessamme Puistolassa suunnittelin jo ohjelmantekomatkaa Tukholman Färdknäppeniin. Anita tuli senkin takia suunnittelukokoukseemme mukanaan suuri nivaska uudenlaisesta senioritalosta kertovia lehtileikkeitä. Olin nähnyt niistä muutaman jo aikaisemmin törmätessäni yllättäen Wetterstrandin sisaruksiin Stockmannilla. Nyt en kyllä muista, oliko tuosta yllätystapaamisestamme aikaa kuukausia vai peräti vuosi tai kaksi. Anitan oli tarkoitus nyt toimia Ruotsissa oppaanani. Muistaakseni Mirja Mäkinen oli Puistolan tapaamista varten hankkinut esittelylehtisiä RAY:stä. Pidimme itsestään selvänä, että suunnittelemamme yhteisöllinen senioritalohanke saisi yhteiskunnalta tukea.
Hapuiluahan se kaikki oli. Mutta niin oli jatkokin - ellei peräti kompurointia.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Loppukirissä on edullista asua - kunhan sinne ensin pääsee
Aloittaessani tätä blogia olin siinä vakaassa luulossa, että kaikki tänne sivuille osuvat tietävät yhteisöllisen senioritalo Loppukirin toimintaperiaatteet. Helmikuusta 2001 lähtien taloa on esitelty mediassa lähes sata kertaa. Nyt kun "Vanhan naisen kompurointia" on kuukauden sisällä käyty lukemassa liki 900 kertaa, olen yllätyksekseni saanut kainoja toivomuksia siitä, että jospa kuitenkin kirjoittaisin jotain talon toimintaperiaatteista eli tuon ideologiapaperin sisällöstä
Loppukirin konsepti on haettu Ruotsista (kts blogini16.1.2000). Talo ei ole palvelutalo eikä hoivakoti eikä kommuuni. Se on yhteisöllinen senioritalo. Sinne muutetaan suhteellisen hyvässä kunnossa, joskin puolisona taloon on päässyt ainakin yksi elämänsä loppusuoralla ollut vakavasti sairas mies. Vajaan neljän vuoden aikana Loppukirissä on ollut kahdet hautajaiset. Nuorimmat asukkaat ovat vielä työelämässä mukana. Yläikärajaa ei ole.
Vuonna 1993 perustetussa Tukholman Färdknäppenissä oli kokemusta asukkaista, jotka saattoivat elää senioritalossa varsin pitkään sairastelustaankin huolimatta. Tiedän ainakin yhden vanhuksen, joka siirtyi sairaalaan vain päivä ennen kuolemaansa. Sellainen tulee yhteiskunnalle edulliseksi. Siihen minäkin vetosin, kun aloin Loppukiriä puuhata ja halusin virkamiehiä ja päättäjiä hankkeen taakse.
Yksiössä yksinasumista edullisemmaksi tulee Loppukirissä moni muukin seikka ja ne olivat kyllä yleisesti tiedossa jo Sirkka-Liisa Kärkkäiselle ja Mirja Höysniemelle hanketta esitellessäni (kts blogini 25.1.2000). Toin tämän seikan esille - päinvastoin kuin Marja Dahlström antaa Loppukiri-kirjassa (s.16) ymmärtää - heti kun aloin kirjoittaa ideologiapaperia. Talon yhteisöllisyyttä voimistetaan paitsi yhteisruokailulla myös talon yhteistilojen siivoamisella sekä yhteisillä harrastuksilla. Talosta löytyvät omasta takaa erilaisten kerhojen vetäjät. Paljousalennukset samoin kuin kodinkoneiden ja -tarvikkeiden yhteiskäyttö pienentävät myös kuluja. Jokaisen ei tarvitse omistaa omaa silitysrautaa! Kotiavustajia Loppukirissä ei minun käsitykseni mukaan juuri tarvita - paitsi aivan elämän loppusuoralla. Asukkaat on jaettu pysyviin työryhmiin.
Yhteistiloja talossa on paljon: keittiö, ruokasali, olohuone-kirjasto, pesula, kaksi saunaa, takka-, kuntoilu-,ja vierashuone, joka viimeksimainittu tukee asukkaiden ystävyys- ja perhesuhteiden ylläpitämistä. Yksityisyys toteutuu pienehköissä asunnoissa, joissa on keittiöt ja parvekkeet, mutta ei saunoja.
Suurin ero Loppukirin ja Färdknäppenin välillä on se, että ensiksi mainitussa on vain omistusasuntoja, viimeksimainitussa taas vuokrahuoneistoja. Minä henkilökohtaisesti vaikutin siihen, että päädyimme omistuspohjaan. Laskin heti tammikuussa 2000, että Helsingissä on vuokralla asuminen niin kallista, että Loppukiriin muuttajat "söisivät" entiset asuntonsa 25-30 vuodessa ja se kehitys aiheuttaisi pientä eläkettä saaville turvattomuutta. Alkuaikoina väläytettiin tosin sellaistakin mahdollisuutta, että taloon olisi tullut sekä omistus- että vuokra-asuntoja.
Jos olisin puoltanut vuokra-asuntoja, talo olisi todennäköisesti täyttynyt toisenlaisilla asukkailla kuin nyt. Talon neliöhinnat nousivat rakennusvaiheen aikana huomattavasti ja se aiheutti pitkin matkaa paitsi sanaharkkoja myös monen taloon tulossa olleen vetäytymisen. Marja Dahlströmin huomautus, että Loppukirissä asujat eivät ole rikkaita (s.17), on huteralla pohjalla. Rikkaus on suhteellista. Minä näin Loppukirin alun alkaen talona, jonne myös yksinäiset farmaseutit, lastentarhanopettajat ja kirjastovirkailijat pääsisivät. Nythän he eivät omin avuin sinne päässeet - olisi pitänyt olla takataskussa perintöä: joko vanhemmilta tai entiseltä puolisolta. Pariskuntien Loppukiriin pääsy oli monessa tapauksessa taloudellisesti helpompaa kuin yksinäisten. Lisäksi muutamat avioparit tuntuivat ajattelevan, että riittää kun perheestä toinen toimii yhteiseksi hyväksi. Yksittäistä sinkkua kai ei kauan katsottaisi, jos hän ottaisi yhtä löysin rantein kuin muutamat puolisot sairauden tai vetämättömyytensä takia.
Kyllä raha ratkaisi monen hankkeesta vetäytymisen - muodossa tai toisessa. Muuan päivä sitten eräs toista vuotta Aktiivisissa Senioreissa mukana ollut soitti ja kertoi, että häntä rupesi ärsyttämään varakas eronnut seniori, jonka ainoa huoli oli, miten estää entistä miestä saamasta haltuun arvokiinteistöä Kulosaaressa. Taloon pääsyn esteet olivat kaiken kaikkiaan siis moninaiset.
Monet nyt Loppukirissä asuvat saivat olla mukana suunnittelemassa asuntojensa loppusilausta. Kesken rakennusvaiheen projektista irtaantuneiden tilalle valitut uudet asukkaat joutuivat ymmärrettävästi tyytymään edellisen varaajan ideoihin ja värivalintoihin.
Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjassa Loppukiri pohdiskellaan, kuka esitti ensimmäisenä ns. myötäsuunnitteluidean. Minä luulen muistavani, siis muistan, että se oli Helsingin kaupungin kaavoittaja, projektipäällikkö Mikael Sundman, jolla oli sormensa pelissa myös arkkitehtivalinnassa. Runsaasti palkintoja niittäneeseen Kirsti Sivéniin päädyimme kaavoittajan ehdotuksesta. Sato tarjosi meille arkkitehdiksi miestä, mutta Sundman näki Loppukirin voittopuolisesti "naisten talona". Hänen mielestään suunnittelu onnistuisi siis parhaiten naisarkkitehdiltä. Olin Marja Dahlströmin kanssa tapaamassa Kirsi Sivéniä 19.4.2001 ja hän teki meihin heti ensi tapaamisella suuren vaikutuksen. Päiväkirjamerkinnöistäni löydän häntä kuvailevan lauseen: "Tämä nainen osaa kuunnella."
Loppukirissä asuu toki miehiäkin, mutta Mikael Sundman ei tainnut heistä moneen ennen huhtikuuta 2001 törmätä. Pitkään eläkkeellä ollut espoolainen Eikka Jantunen suostui pyynnöstäni tulemaan ensimmäiseen hallitukseen. En tuntenut häntä kovin hyvin ennen hänen yhdistykseen liittymistään. Puolisonsa Heli Jäderholmin kanssa hän kuitenkin mahdollisti sen, että yhdistys ylipäätään saatiin perustettua elokuussa 2000. Ihmeelliseltä nyt tuntuukin, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kirjassaan edes mainitse näitä kahta hankkeen käynnistämisen kannalta tärkeätä ihmistä. Totuus on, että jos alkumetrit senioritalohankkeessa olisivat kovasti kangerrelleet, silmäni olisivat ehtineet avautua - ja hanke olisi kuivunut kokoon heti alkuvaiheessa. Olisiko Marja Dahlström siinä tapauksessa hypännyt saappaisiini ja ruvennut vetämääm hanketta eteenpäin?
Harri Dahlströmin nimi keikkui jäsenlistoissa jo ennen Eikka Jantusta, mutta hän ei alkuaikoina tehnyt mitään hankkeen eteen ja myöhemminkin hänen panoksensa oli vähäinen. Tästä huomauteltiin minulle jatkuvasti. Itse en Dahlströmiä juurikaan Aktiivisissa Senioreissa ollessani nähnyt. Jossakin vaiheessa hän alkoi johtaa kokouksissa puhetta kaksi kertaa vuodessa, ei juuri muuta. Tätä nyt kirjoittaessani muistiini on palautunut se, että miehen piti jossakin vaiheessa soittaa prof. Mirja Salkinoja-Saloselle Arabianrannan maapohjan mahdollisesta myrkyllisyydestä. En muista nähneeni siitä mitään paperia, mutta käsittääkseni siihen joku vastaus tuli.
Minusta Harri Dahlsrömin kaltaiselle kookkaalle miehelle olisi ollut käyttöä esimerkiksi Saton kanssa neuvoteltaessa. Olisin toivonut, että hänkin olisi muutaman kerran jyrähtänyt Aktiivisten Senioreiden puolesta todella vaikeissa neuvotteluissa. Perustavaan kokoukseen hän ei liioin ilmestynyt. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu ihmeelliseltä, kun meillä oli pulaa jäsenistä, varsinkin akateemisista miehistä, jotka ovat tottuneet ottamaan asioista selvää lukemalla.
Loppukirin konsepti on haettu Ruotsista (kts blogini16.1.2000). Talo ei ole palvelutalo eikä hoivakoti eikä kommuuni. Se on yhteisöllinen senioritalo. Sinne muutetaan suhteellisen hyvässä kunnossa, joskin puolisona taloon on päässyt ainakin yksi elämänsä loppusuoralla ollut vakavasti sairas mies. Vajaan neljän vuoden aikana Loppukirissä on ollut kahdet hautajaiset. Nuorimmat asukkaat ovat vielä työelämässä mukana. Yläikärajaa ei ole.
Vuonna 1993 perustetussa Tukholman Färdknäppenissä oli kokemusta asukkaista, jotka saattoivat elää senioritalossa varsin pitkään sairastelustaankin huolimatta. Tiedän ainakin yhden vanhuksen, joka siirtyi sairaalaan vain päivä ennen kuolemaansa. Sellainen tulee yhteiskunnalle edulliseksi. Siihen minäkin vetosin, kun aloin Loppukiriä puuhata ja halusin virkamiehiä ja päättäjiä hankkeen taakse.
Yksiössä yksinasumista edullisemmaksi tulee Loppukirissä moni muukin seikka ja ne olivat kyllä yleisesti tiedossa jo Sirkka-Liisa Kärkkäiselle ja Mirja Höysniemelle hanketta esitellessäni (kts blogini 25.1.2000). Toin tämän seikan esille - päinvastoin kuin Marja Dahlström antaa Loppukiri-kirjassa (s.16) ymmärtää - heti kun aloin kirjoittaa ideologiapaperia. Talon yhteisöllisyyttä voimistetaan paitsi yhteisruokailulla myös talon yhteistilojen siivoamisella sekä yhteisillä harrastuksilla. Talosta löytyvät omasta takaa erilaisten kerhojen vetäjät. Paljousalennukset samoin kuin kodinkoneiden ja -tarvikkeiden yhteiskäyttö pienentävät myös kuluja. Jokaisen ei tarvitse omistaa omaa silitysrautaa! Kotiavustajia Loppukirissä ei minun käsitykseni mukaan juuri tarvita - paitsi aivan elämän loppusuoralla. Asukkaat on jaettu pysyviin työryhmiin.
Yhteistiloja talossa on paljon: keittiö, ruokasali, olohuone-kirjasto, pesula, kaksi saunaa, takka-, kuntoilu-,ja vierashuone, joka viimeksimainittu tukee asukkaiden ystävyys- ja perhesuhteiden ylläpitämistä. Yksityisyys toteutuu pienehköissä asunnoissa, joissa on keittiöt ja parvekkeet, mutta ei saunoja.
Suurin ero Loppukirin ja Färdknäppenin välillä on se, että ensiksi mainitussa on vain omistusasuntoja, viimeksimainitussa taas vuokrahuoneistoja. Minä henkilökohtaisesti vaikutin siihen, että päädyimme omistuspohjaan. Laskin heti tammikuussa 2000, että Helsingissä on vuokralla asuminen niin kallista, että Loppukiriin muuttajat "söisivät" entiset asuntonsa 25-30 vuodessa ja se kehitys aiheuttaisi pientä eläkettä saaville turvattomuutta. Alkuaikoina väläytettiin tosin sellaistakin mahdollisuutta, että taloon olisi tullut sekä omistus- että vuokra-asuntoja.
Jos olisin puoltanut vuokra-asuntoja, talo olisi todennäköisesti täyttynyt toisenlaisilla asukkailla kuin nyt. Talon neliöhinnat nousivat rakennusvaiheen aikana huomattavasti ja se aiheutti pitkin matkaa paitsi sanaharkkoja myös monen taloon tulossa olleen vetäytymisen. Marja Dahlströmin huomautus, että Loppukirissä asujat eivät ole rikkaita (s.17), on huteralla pohjalla. Rikkaus on suhteellista. Minä näin Loppukirin alun alkaen talona, jonne myös yksinäiset farmaseutit, lastentarhanopettajat ja kirjastovirkailijat pääsisivät. Nythän he eivät omin avuin sinne päässeet - olisi pitänyt olla takataskussa perintöä: joko vanhemmilta tai entiseltä puolisolta. Pariskuntien Loppukiriin pääsy oli monessa tapauksessa taloudellisesti helpompaa kuin yksinäisten. Lisäksi muutamat avioparit tuntuivat ajattelevan, että riittää kun perheestä toinen toimii yhteiseksi hyväksi. Yksittäistä sinkkua kai ei kauan katsottaisi, jos hän ottaisi yhtä löysin rantein kuin muutamat puolisot sairauden tai vetämättömyytensä takia.
Kyllä raha ratkaisi monen hankkeesta vetäytymisen - muodossa tai toisessa. Muuan päivä sitten eräs toista vuotta Aktiivisissa Senioreissa mukana ollut soitti ja kertoi, että häntä rupesi ärsyttämään varakas eronnut seniori, jonka ainoa huoli oli, miten estää entistä miestä saamasta haltuun arvokiinteistöä Kulosaaressa. Taloon pääsyn esteet olivat kaiken kaikkiaan siis moninaiset.
Monet nyt Loppukirissä asuvat saivat olla mukana suunnittelemassa asuntojensa loppusilausta. Kesken rakennusvaiheen projektista irtaantuneiden tilalle valitut uudet asukkaat joutuivat ymmärrettävästi tyytymään edellisen varaajan ideoihin ja värivalintoihin.
Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjassa Loppukiri pohdiskellaan, kuka esitti ensimmäisenä ns. myötäsuunnitteluidean. Minä luulen muistavani, siis muistan, että se oli Helsingin kaupungin kaavoittaja, projektipäällikkö Mikael Sundman, jolla oli sormensa pelissa myös arkkitehtivalinnassa. Runsaasti palkintoja niittäneeseen Kirsti Sivéniin päädyimme kaavoittajan ehdotuksesta. Sato tarjosi meille arkkitehdiksi miestä, mutta Sundman näki Loppukirin voittopuolisesti "naisten talona". Hänen mielestään suunnittelu onnistuisi siis parhaiten naisarkkitehdiltä. Olin Marja Dahlströmin kanssa tapaamassa Kirsi Sivéniä 19.4.2001 ja hän teki meihin heti ensi tapaamisella suuren vaikutuksen. Päiväkirjamerkinnöistäni löydän häntä kuvailevan lauseen: "Tämä nainen osaa kuunnella."
Loppukirissä asuu toki miehiäkin, mutta Mikael Sundman ei tainnut heistä moneen ennen huhtikuuta 2001 törmätä. Pitkään eläkkeellä ollut espoolainen Eikka Jantunen suostui pyynnöstäni tulemaan ensimmäiseen hallitukseen. En tuntenut häntä kovin hyvin ennen hänen yhdistykseen liittymistään. Puolisonsa Heli Jäderholmin kanssa hän kuitenkin mahdollisti sen, että yhdistys ylipäätään saatiin perustettua elokuussa 2000. Ihmeelliseltä nyt tuntuukin, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kirjassaan edes mainitse näitä kahta hankkeen käynnistämisen kannalta tärkeätä ihmistä. Totuus on, että jos alkumetrit senioritalohankkeessa olisivat kovasti kangerrelleet, silmäni olisivat ehtineet avautua - ja hanke olisi kuivunut kokoon heti alkuvaiheessa. Olisiko Marja Dahlström siinä tapauksessa hypännyt saappaisiini ja ruvennut vetämääm hanketta eteenpäin?
Harri Dahlströmin nimi keikkui jäsenlistoissa jo ennen Eikka Jantusta, mutta hän ei alkuaikoina tehnyt mitään hankkeen eteen ja myöhemminkin hänen panoksensa oli vähäinen. Tästä huomauteltiin minulle jatkuvasti. Itse en Dahlströmiä juurikaan Aktiivisissa Senioreissa ollessani nähnyt. Jossakin vaiheessa hän alkoi johtaa kokouksissa puhetta kaksi kertaa vuodessa, ei juuri muuta. Tätä nyt kirjoittaessani muistiini on palautunut se, että miehen piti jossakin vaiheessa soittaa prof. Mirja Salkinoja-Saloselle Arabianrannan maapohjan mahdollisesta myrkyllisyydestä. En muista nähneeni siitä mitään paperia, mutta käsittääkseni siihen joku vastaus tuli.
Minusta Harri Dahlsrömin kaltaiselle kookkaalle miehelle olisi ollut käyttöä esimerkiksi Saton kanssa neuvoteltaessa. Olisin toivonut, että hänkin olisi muutaman kerran jyrähtänyt Aktiivisten Senioreiden puolesta todella vaikeissa neuvotteluissa. Perustavaan kokoukseen hän ei liioin ilmestynyt. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu ihmeelliseltä, kun meillä oli pulaa jäsenistä, varsinkin akateemisista miehistä, jotka ovat tottuneet ottamaan asioista selvää lukemalla.
torstai 4. helmikuuta 2010
Ns. ideologiapaperi
Ilman Mirja Höysniemeä en olisi koskaan päässyt projektissamme alkua pitemmälle. Loppukiriä ei siis olisi, mikäli Stakesin tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen ei olisi sattumalta törmännyt Mirjaan ja kertonut hänelle minun puhelinsoitostani. Valtaosa kansalaisten maailmanparannusehdotuksista ja ideoista tyssää viranomaisten passiivisuuteen ja uskon puutteeseen. Ehdotukset joutuvat Ö-mappiin. Mirja Höysniemi ja Sirkka-Liisa Kärkkäinen uskoivat kumpikin ensi hetkestä lähtien senioritaloideaan.
Ei pidä olettaa, että tavalliset mummot ja papat tuntisivat ne väylät, jotka mahdollistavat hankkeiden toteutumisen maassamme. Kaiken kaikkiaan ideoiden hyväksyminen vaatii virkamiehiltä paitsi taitoa myös viitseliäisyyttä. Virtanhaltija, joka haluaa mennä siitä, missä aita on matalin, toteaa kevyesti: "Ehdotettu hanke ei kuulu minun toimenkuvaani, joten menkäähän muualle, hyvä rouva/herra! Minulla on valitettavasti nyt kiire, minulla alkaa kokous."
Mirjalla ei ollut kiire ja häntä oli helppo lähestyä. Hän kuunteli. Hänelle myös maallikoiden kokemuksilla ja ideoilla oli merkitystä. Juuri heillä saattaa olla sellaista mitä korkean tason päättäjiltä ja viranomaislta puuttuu: he eivät ole vielä vieraantuneet arjesta ja ruohonjuuritasosta. Yhteisöjenkin kohdalla tuoreimmat ideat saattavat versoa juuri arjen kokemuksista, arjen ongelmista. Näin oli todennäköisesti RÄSPYn nuortenkin kohdalla (KTS "Ensimmäiset yhteistyökumppanit löytyvät" 25.1.2010).
Ensimmäistä kertaa tavatessamme Mirja Höysniemi kehoitti minua kirjoittamaan ns. hankepaperin. En päässyt siinä alkua pitemmälle. Makustelin mielessäni sanaa pitkään ja ihmettelin, miksi ideologiapaperini ei kelvannut. Olin nimittäin välittömästi Ruotsista palattuani alkanut muotoilla tekstiä, jonka avulla tehdä hankettamme tunnetuksi. Kutsuin paperia alusta lähtien ideologiapaperiksi, mihin keksimääni nimeen en ollut lainkaan tyytyväinen. Siinä kerrottiin sekä talon että sen toiminnan ideologia, mutta myös niiden heijastusvaikutukset asukkaisiin ja yhteiskuntaan. Kirjoitin siis sen mitä tiesin. Kysymyshän oli miljoonahankkeesta. Tekstini oli aluksi runsaan 4A-arkin pituinen, mutta onnistuin lyhentämään sitä. Tekstiä tuli kuitenkin pian lisää, koska ideoiminen oli jatkuva olotila. Lopuksi teksti oli kahden arkin pituinen. Suuri joukko ihmisiä - myös ulkopuolisia - osallistui tekstin muokkaamiseen, mutta paperi eli juuri minun koneellani viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Lähetin tuota ideologiapaperia jo kevään 2000 aikana hankkeesta kiinnostuneille - tai paremminkin niille, joiden kuvittelin olevan siitä kiinnostuneita. Jotkut vastasivat, jotkut panivat sihteerinsä vastaamaan. Jotkut vaikenivat kuin muuri. Vihreät miespoliitikot olivat vaitonaisempia kuin muut.
Muutama päivä yhdistyksen perustamisen jälkeen muistiinpanoissani on virke: "Joko Mirja Höysniemi tai Sirkka-Liisa Kärkkäinen sanoi, että meidän pitää saada hallituksen taakse asiantuntijaryhmä." (18.8.2000) Minä en pysty sanomaan, miksi sitä ei koskaan saatu. Apu, jota saimme virkamiehiltä, oli niin kuin kulkurin leipä laulussa: palasina maailmalla. Vaikka ideamme havaittiin yleisesti ottaen hyviksi, emme saaneet sellaista tukea kuin epäpätevistä kokemattomista mummoista koottu joukko olisi tarvinnut. Vaikka virkamiehet olivat siis positiivisesti yllättyneitä meidän ilmestymisestämme kuvioihin, käytännön tuki jäi kokonaisuudessaan vähäiseksi.
Tunsin koko Aktiivisten Senioreiden ajan olevani hyvin yksin.
Minusta olisi ollut ihanteellista, että Aktiiviset Seniorit olisi saanut edes ikioman yhdys- tai tukihenkilön, jonka kanssa asioida tarvittaessa eli aina kun ongelmia - tai vain pelkkiä kysymyksiä - ilmaantui. Ei sen avun olisi tarvinnutn olla edes viikottaista. Tunne siitä, että samaa virkamiestä uskaltaa vaivata aina tarvittaessa, olisi tehnyt tieni huomattavasti helpommaksi. En olisi nähnyt niin paljon painajaisia. En olisi palanut loppuun.
Varsinkin rakennuttajien kanssa neuvotellessamme jäimme nenästä vedettäviksi kokemattomuuttamme. Jos minulle nyt sanotaan, että lakipykälät estivät tukihenkilön antamisen, vastaan: muutettakoon pykäliä. Tai ainakin neuvottakoon miten lakia kiertää. Konkarit sen homman kyllä osaavat, me mummot emme. Jos kaupunki ei voi antaa tukihenkilöitä, sanon: laskekaa, mitä se tuki-ihminen pitkässä juoksussa maksaa. Ei juuri mitään. Hankkeiden nopeutuessa rahat tulevat kyllä takaisin eli maksavat itsensä.
Koko sinä aikana kun Aktiivisissa Senioreissa toimin, tapasin noin kaksisataa vaikuttajaa. Varmasti joukossa oli paljon tarpeettomiakin kontakteja mutta tuollainen määrä kertoo, että neuvojia oli liikaa.
Palaan vielä kirjoittamaani ideologiapaperiin. Sirkka Minkkinen kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan varsin kankeasti, että "Loppukiri-hankkeen lähtökohtana oli Aktiiviset Seniorit ry:n perustajien laatima muistio Loppukiristä, jonka elämisen malli oli suurelta osin lainaa tukholmalaisen Färdknäppenin toimintamallista. Loppukirin viitekehykseen oli lisäksi kirjattu kokemuksia suomalaisesta vanhustenhoidosta. Muistio laadittiin ensimmäistä suurta tiedotustilaisuutta varten, joka pidettiin heti kun oli saatu vahvistus Arabianrannan tontista" (s. 65). Minkkisen mainitsema paperi tiedotustilaisuutta varten oli tuo kirjoittamani ideologia. Loppukiri-kirjassa oleva teksti (ss.65-67) on lähes suoraan tammikuussa 2000 minun moneen kertaan muokkaamastani ideologiapaperista. Tiedotustilaisuutta varten ei tehty mitään uutta paperia.
Minkkinen ei tietystikään voi tietää tuon ideologiapaperin historiaa, koska kuuli - tai selvemmin sanottuna luki - ensimmäisen kerran yhdistyksestämme vasta 10.1.2001 Helsingin Sanomista.
Ei pidä olettaa, että tavalliset mummot ja papat tuntisivat ne väylät, jotka mahdollistavat hankkeiden toteutumisen maassamme. Kaiken kaikkiaan ideoiden hyväksyminen vaatii virkamiehiltä paitsi taitoa myös viitseliäisyyttä. Virtanhaltija, joka haluaa mennä siitä, missä aita on matalin, toteaa kevyesti: "Ehdotettu hanke ei kuulu minun toimenkuvaani, joten menkäähän muualle, hyvä rouva/herra! Minulla on valitettavasti nyt kiire, minulla alkaa kokous."
Mirjalla ei ollut kiire ja häntä oli helppo lähestyä. Hän kuunteli. Hänelle myös maallikoiden kokemuksilla ja ideoilla oli merkitystä. Juuri heillä saattaa olla sellaista mitä korkean tason päättäjiltä ja viranomaislta puuttuu: he eivät ole vielä vieraantuneet arjesta ja ruohonjuuritasosta. Yhteisöjenkin kohdalla tuoreimmat ideat saattavat versoa juuri arjen kokemuksista, arjen ongelmista. Näin oli todennäköisesti RÄSPYn nuortenkin kohdalla (KTS "Ensimmäiset yhteistyökumppanit löytyvät" 25.1.2010).
Ensimmäistä kertaa tavatessamme Mirja Höysniemi kehoitti minua kirjoittamaan ns. hankepaperin. En päässyt siinä alkua pitemmälle. Makustelin mielessäni sanaa pitkään ja ihmettelin, miksi ideologiapaperini ei kelvannut. Olin nimittäin välittömästi Ruotsista palattuani alkanut muotoilla tekstiä, jonka avulla tehdä hankettamme tunnetuksi. Kutsuin paperia alusta lähtien ideologiapaperiksi, mihin keksimääni nimeen en ollut lainkaan tyytyväinen. Siinä kerrottiin sekä talon että sen toiminnan ideologia, mutta myös niiden heijastusvaikutukset asukkaisiin ja yhteiskuntaan. Kirjoitin siis sen mitä tiesin. Kysymyshän oli miljoonahankkeesta. Tekstini oli aluksi runsaan 4A-arkin pituinen, mutta onnistuin lyhentämään sitä. Tekstiä tuli kuitenkin pian lisää, koska ideoiminen oli jatkuva olotila. Lopuksi teksti oli kahden arkin pituinen. Suuri joukko ihmisiä - myös ulkopuolisia - osallistui tekstin muokkaamiseen, mutta paperi eli juuri minun koneellani viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Lähetin tuota ideologiapaperia jo kevään 2000 aikana hankkeesta kiinnostuneille - tai paremminkin niille, joiden kuvittelin olevan siitä kiinnostuneita. Jotkut vastasivat, jotkut panivat sihteerinsä vastaamaan. Jotkut vaikenivat kuin muuri. Vihreät miespoliitikot olivat vaitonaisempia kuin muut.
Muutama päivä yhdistyksen perustamisen jälkeen muistiinpanoissani on virke: "Joko Mirja Höysniemi tai Sirkka-Liisa Kärkkäinen sanoi, että meidän pitää saada hallituksen taakse asiantuntijaryhmä." (18.8.2000) Minä en pysty sanomaan, miksi sitä ei koskaan saatu. Apu, jota saimme virkamiehiltä, oli niin kuin kulkurin leipä laulussa: palasina maailmalla. Vaikka ideamme havaittiin yleisesti ottaen hyviksi, emme saaneet sellaista tukea kuin epäpätevistä kokemattomista mummoista koottu joukko olisi tarvinnut. Vaikka virkamiehet olivat siis positiivisesti yllättyneitä meidän ilmestymisestämme kuvioihin, käytännön tuki jäi kokonaisuudessaan vähäiseksi.
Tunsin koko Aktiivisten Senioreiden ajan olevani hyvin yksin.
Minusta olisi ollut ihanteellista, että Aktiiviset Seniorit olisi saanut edes ikioman yhdys- tai tukihenkilön, jonka kanssa asioida tarvittaessa eli aina kun ongelmia - tai vain pelkkiä kysymyksiä - ilmaantui. Ei sen avun olisi tarvinnutn olla edes viikottaista. Tunne siitä, että samaa virkamiestä uskaltaa vaivata aina tarvittaessa, olisi tehnyt tieni huomattavasti helpommaksi. En olisi nähnyt niin paljon painajaisia. En olisi palanut loppuun.
Varsinkin rakennuttajien kanssa neuvotellessamme jäimme nenästä vedettäviksi kokemattomuuttamme. Jos minulle nyt sanotaan, että lakipykälät estivät tukihenkilön antamisen, vastaan: muutettakoon pykäliä. Tai ainakin neuvottakoon miten lakia kiertää. Konkarit sen homman kyllä osaavat, me mummot emme. Jos kaupunki ei voi antaa tukihenkilöitä, sanon: laskekaa, mitä se tuki-ihminen pitkässä juoksussa maksaa. Ei juuri mitään. Hankkeiden nopeutuessa rahat tulevat kyllä takaisin eli maksavat itsensä.
Koko sinä aikana kun Aktiivisissa Senioreissa toimin, tapasin noin kaksisataa vaikuttajaa. Varmasti joukossa oli paljon tarpeettomiakin kontakteja mutta tuollainen määrä kertoo, että neuvojia oli liikaa.
Palaan vielä kirjoittamaani ideologiapaperiin. Sirkka Minkkinen kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan varsin kankeasti, että "Loppukiri-hankkeen lähtökohtana oli Aktiiviset Seniorit ry:n perustajien laatima muistio Loppukiristä, jonka elämisen malli oli suurelta osin lainaa tukholmalaisen Färdknäppenin toimintamallista. Loppukirin viitekehykseen oli lisäksi kirjattu kokemuksia suomalaisesta vanhustenhoidosta. Muistio laadittiin ensimmäistä suurta tiedotustilaisuutta varten, joka pidettiin heti kun oli saatu vahvistus Arabianrannan tontista" (s. 65). Minkkisen mainitsema paperi tiedotustilaisuutta varten oli tuo kirjoittamani ideologia. Loppukiri-kirjassa oleva teksti (ss.65-67) on lähes suoraan tammikuussa 2000 minun moneen kertaan muokkaamastani ideologiapaperista. Tiedotustilaisuutta varten ei tehty mitään uutta paperia.
Minkkinen ei tietystikään voi tietää tuon ideologiapaperin historiaa, koska kuuli - tai selvemmin sanottuna luki - ensimmäisen kerran yhdistyksestämme vasta 10.1.2001 Helsingin Sanomista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)