Viimeinen viesti Aktiivisilta Senioreilta

Edellisellä kerralla julkistamani impulsiivinen kirjeeni Kaarina Hughesille, Terttu Putilalle, Sirkka Minkkiselle, Pirkko Tarvaiselle ja Marja Dahlströmille poiki pikavauhdilla kannanoton. Kauan ei nokka tohissut kun Kaarina sen muotoili. Jonkinlainen alasajoni oli tapahtumien nopeudesta ja kirjeen tyylistä päätellen hänen päässään jo etukäteen valmiiksi mietittynä. 

Tuijottaessani viestiä nyt, minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö juuri Kaarina olisi kirjeen muotoillut. Kaikki pikkutarkat muotoseikat puhuvat sen puolesta. Niitähän hän rakasti ja piti tärkeänä, tärkeämpänä kuin sitä, miten talohanke eteni, mitä saamme aikaseksi. Esimerkiksi kirjoittamastani apuraha-anomuksesta Messurahastolle Kaarinalla oli ollut huomautettavaa ainoastaan tilinumerosta: pitikö siinä olla välilyönti vai ei. Minä luotin ainoastaan maalaisjärkeeni. Ennen kuin sitten lähdin juoksujalkaa viemään anomusta Messurahastolle, sanoin puheenjohtajallemme, että jos välilyönti olisi todella tärkeä, se aiheuttaisi kauheasti lisätyötä pankeissa - ja muuallakin - vuodet läpeensä. Eivät sellaisiin ratkaisuihin päädy yritykset, joiden pitää tehdä tulosta. Mikä ajan ja rahan tuhlaus!

 

Seuraavana kirje, jonka saatuani kirjoitin eroanomukseni Aktiivisille Senioreille heti kotiin päästyäni. Sillä hetkellä kun jalkani koskettivat toimistomme edessä olevaa katua, tiesin jo edessä olevan ratkaisuni. Minun ei tarvinnut sitä miettiä tuntiessani Eilan syljen kasvoillani hänen ajaessaan minua portaita alas kädet yläpuolellani lepattaen. Olen kuvannut tuota hetkeä aikaisemminkin. 

 

ASIA: ANNA-LIISA MIKKELÄN E-MAIL  23.5.2002 "SEMINAARIHANKE"

 

Me allekirjoittaneet Aktiiviset seniorit ry:n johtokunnan jäsenet esitämme pöytäkirjaan liitettäväksi alla olevan kannanottomme yhdessä Anna-Liisa Mikkelän (Thu,23May 2002 13:33:50) ja Eila Puotilan (23. toukokuuta 2002 8.45) sähköpostiviestien kanssa:

 

Odotamme yhteisöllisyyshanketta ajavalta johtokunnan jäseneltä rakentavampaa suhtautumista yhteistyökumppanmeihinsa. Emme voi hyväksyä kehenkään johtokunnan jäseneen kohdistuvaa asiatontra parjaamista ja toisistaan täysin irrallisten asioiden esittämistä siten ja sellaisessa valossa, että syntyy vääristynyt kokonaiskuva.

 

Helsingissä 28. toukokuuta 2002

 

Kaarina Hughes

Terttu Putila

Sirkka Minkkinen

Pirkko Tarvainen

Marja Dahlström

Muutama ajatus tästä paperista. Siinä minua syytetään vääristyneen kokonaiskuvan antamisesta. Mitä Kaarina itse oli tehnyt saadakseen oikean kokonaiskuvan yhdistyksesta ja sen asioista? Jos hänellä tuo kuva olisi ollut, hän ei olisi kirjoittanut yllä olevaa. Minun ehdotukseni auttaa kokonaiskuvan luomisessa olivat valuneet kerta toisensa jälkeen kuin vesi hanhen selästä. Kaarina ei pyynnöistäni huolimatta ollut sanallakaan puuttunut siihen myyräntyöhön, mitä Eila Puotila oli koko kevään selkäni takana harjoittanut. Olin myös ehdottanut Kaarinalle, että pyytäisimme Suomen Mielenterveysseuran toiminnan johtajaa Pirkko Lahtea, joka oli yhdistyksemme jäsen, selvittämään Eilan ja minun tulehtuneita välejä, mikäli Kaarina ei hommaan kykenisi. Ehdotus ei johtanut mihinkään toimenpiteeseen. Hän ei edes maininnut kuulleensa ehdotuksestani! Entä tapaukset Heikki Sirén tai Arja Jääskeläinen. 

Kaarina ei myöskään halunnut minun auttavan häntä, uutta puheenjohtajaamme, tutustumaan yhdistyksen historiaan - sen saavutuksiin, mutta myös ongelmiin. Sen sijaan hän oletettavasti hautautui puheenjohtajana aloitettuaan järjestämään yhdistyksen papereita, lukemaan pöytäkirjoja ja kirjeenvaihtoa. Ei hänellä minun mielestä sellaiseen ollut aikaa. Olisi delegoinut tehtävän muille. Mutta kuten olen Heikki Sirénin tapauksesta kertonut, puheenjohtajamme piti tärkeämpänä kantaa lahjaksi saamiamme tuoleja toimistoon kuin käydä keskustelua yhdistyksen jäsenten kanssa.  

 

 

Kiihtyvää kirjeiden vaihtoa

Seuraavana kopioituna se kirje, jonka lähetin Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenille saatuani Eila Puotilalta useamman sävyltään negatiivisen viestin. Ratkaiseva kimmoke kirjeeni lähettämiseen oli kuitenkin Eilan jokaiselle hallituksen jäsenelle lähettämä kirje, jonka viime kerralla (22.9.) julkistin. Siis tässä minun kirjoittamani impulsiivinen tuotokseni, joka aiheutti myrskyn vesilasissa: 

Hei, olipa hyvä että saan mahdollisuuden vastata sähköpostitse niin jää sekä Eilan kirje että tämä minun vastaukseni arkistoon seuraavien sukupolvien tutkailtavaksi. E n s i n n ä  sanon sen, että on melkeinpä sääntö - eikä siis poikkeus - että Eila nousee takajaloilleen ehdotinpa tai teenpä minä mitä tahansa. Jos Eila olisi kuulunut edelliseen hallitukseen, tontti olisi jäänyt saamatta, samoin moni muu asia tekemättä Loppukiri-hankkeen toteuttamiseksi.

T o i s e k s i  kerron miksi rupesin kiirehtimään seuraavaa seminaaria ilman hallituksen virallista päätöstä. Hallitus oli alkuvuodesta 2002 pistänyt minut varainhankintaryhmään, kaiken lisäksi vetäjäksi. Käsittääkseni oli päätetty, että näitä rahankeruuseminaareja pidetään, mutta sitä ei voi etukäteen tarkalleen päättää, millaisia niistä tulee. Terttu Putila totesi kuitenkin passiivia käyttäen pari viikkoa sitten, että seuraavan seminaarin valmistelemiseen on varattava enemmän aikaa kuin mitä huhtikuun 19. päivän seminaariin jäi. Tietäen sen tuntimäärän, minkä seminaari "Miten suuret ikäluokat tulevaisuudessa asuvat" meille teetti - ainakin minulle ja sisarelleni Kaisulle - haluan delegoida seminaarin valmistelemisen suuremman joukon tehtäväksi.

Koska minä sain puhuttua ilmaisen tilan edellistä rahankeruuseminaaria varten, tiedän kokemuksesta kuinka hyvissä ajoin ja pitkällä tähtäimellä näitä seminaaritiloja on ruvettava pyytämään. Myös niille, jotka voivat tiloista jotain maksaakin, jonotusaika on pitkä - puhumattakaan niistä, jotka meidän laillamme pyytävät tiloja ilmaiseksi. Kuten hallituksen kokouksessa sanoin, tilan saaminen marraskuulle ei nytkään ollut itsestään selvää. Se vaati LEL:n viestintäpäällikön motivoimista. Ennen kuin soitin LEL:iin, istuin MarjaDahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa vaihtamassa ajatuksia viinilasin ääressä ja siellä marraskuu ja LEL:ltä luvatut tilat olivat puheenaiheena. Samoin keskustelussa mainittiin kuukausikokouksiinkin puhujiksi lupautuneet psykologi, luennoitsija, tietokirjailija Tony Dunderfelt ja prof. Sirkka-Liisa Kivelä, joille kuukausikokousten ajankohdat eivät ole sopineet mutta joille nyt ehdottamani varainkeruuseminaari marraskuussa sopisi. Näitä poikkeuksellisen valovoimaisia puhujia sekä LEL:n ilmaista seminaaritilaa on mahdoton saada kokoon muutaman kuukauden varoitusajalla. Siksi minä olin aikaisin liikkeellä, siksi minä entisiltä haastateltaviltani Tonylta ja Sirkka-Liisalta suostumukset saatuani soitin välittömästi LEL:iin sekä myös Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajalle Pirkko Lahdelle. Tässä ja nyt voin jo sanoa, että jos nyt soittaisimme uuden kierroksen näille ilmaiseksi lupautuneille ihmisille, uusia esteitä olisi jo voinut tulla ja vaatisi taas todella paljon työtä ja aikaa saada sama ajankohta sopimaan kaikille kolmelle puhujalle ja lisäksi LEL:lle. 

Siis yhdistyksen ja hallituksen - ja ennen kaikkea itseni - parasta ajatellen ryhdyin asialle heti. Minullakin on yksityiselämää ja omat rajoittavat aikatauluni. En voi olla Aktiivisten Senioreiden käytätettävissä ympäri vuorokauden. Haluan myös päästä tänä kesänä huomattavasti helpommalla kuin viime kesänä, jolloin seniorit kaikkosivat mökeilleen ja ulkomaille ja minä jäin melkein ainoana Helsinkiin. 

K o l m a n n e k s i  kerron tässä e-mailissani asioita, jotka olin toivonut voivani jättää kertomatta näin sähköpostitse, mutta jotka nyt Eilan kirjeen saatuani haluan kaikkien tietävän. En halua pitää niitä sisässäni energiaani syömässä. Myönnän, että Eila on ollut hyvin halukas yhteistyöhön kanssani. Esimerkiksi kun viime vuoden lopulla kerroin suunnittelevani joulun ja uuden vuoden väliin vapaamuotoista tilaisuutta kotonani, Eila oli ainoa joka aktiivisesti osoitti kiinnostuksensa järjestelyäni kohtaan ja lähetteli sähköviestejä. Tilaisuus jäi pitämättä. Marraskuussa, kun Ryhmätyö ry:n 40-vuotisjuhlat olivat ajankohtaiset, sain tilaisuuteen kutsun toimittajana. Kun Eila kuuli kutsusta, hän pyysi päästä mukaan. Kauhistuin. En ole koskaan käyttänyt toimittajan asemaani tällä lailla väärin. En ole koskaan vienyt sen kummemmin lapsiani kuin ystäviänikään tällaisiin tilaisuuksiin, vaikka tiedän monien kollegoideni tekevän niin. Pyytäessään päästä mukaani Eila osoitti, ettei tunne minua. Vielä pahemmin hän vinksahti ollessamme Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen tutkijan Mervi Lehdon luona. Mukana oli myös Heikki Kettunen, jonka olin halunnut paikalle hänen ATK-asiantuntemuksensa takia. Eila taas itse pyysi päästä mukaan. Tilaisuuden ollessa loppumaisillaan Eila alkoi puhua siitä, kuinka Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäseniä on pian jäämässä eläkkeelle ja työstä erotessaan he jäävät ilman internet-yhteyksiään. Eila johdatteli sanoja tavalla, josta ei ollut epäilystäkään: hän halusi ilmaiset koneet pian eläkkeelle jääville eli Sirkka Minkkiselle ja itselleen. Ja minä kuulemma voisin tehdä juttua siitä firmasta, joka koneet lahjoittaisi. Pöyristyttävää! Pidin sitä aikamoisena kähmintänä - etten sanoisi huoraamisena, jota ilmaisua olen kuullut ammattikuntani muutamien ihmisten tällaisen tilanteen yhteydessä käyttävän. 

Eilasta hallituksen työskentely on syöksähtelevää. Edellinen hallitus on saanut kohtuuttomasti moitteita työskentelytavoistaan ottaen huomioon, mitä se sai aikaiseksi. Kaikkihan tuloksia ihmettelevät: virkamiehet, tutkijat, poliitikot. Nyt Eila jatkaa uudenkin hallituksen arvostelemista, vaikka sekin on saanut paljon aikaiseksi. Kädet helmassa emme ole istuneet. Nimenomaan haluan esittää tässä ihailuni Karinalle, joka tekee uutterasti perusteellista työtä. Me edellisessä hallituksessa töitä paiskineet tiedämme sen. Mutta me Marja Dahlströmin kanssa tiedämme myös tehneemme arvokasta työtä. Liian paljonko, liian lyhyessä ajassako? Kyllä minulle on koko ajan riittänyt tasaiseen tahtiin töitä ja tehtäviä, mutta muistelen edellisessä hallituksessa muutaman jäsenen hämmästyksekseni todenneen, että "eihän tässä ole kiirettä ennen kuin..." Se ei mielestäni pitänyt paikkaansa. Väkisin puurtamista? Väsymystä? Kyllä kai. Jos on vaikeista asioista kysymys ja pitää saada aikaan jotakin muutakin kuin pöytäkirjoja ja liturgista puhetta, väsymys on ansaittua. Turhautuneisuus? Ehkä sitäkin. Mistähän se tulee itse kullekin? Eila kirjoittaa, että kaksi jäsentä on hallituksesta eronnut ja kolmas uhannut erolla. Minä en ole Arja Jääskeläisen enkä Heikki Sirénin eroa aiheuttanut, hallituksen toiminta kyllä. Pirkko Tarvaisen eron sentään estin. Vai miten se meni? Turha näistä eroista on puhua enää tässä vaiheessa. Kaarina Hughes osoitti suurta rohkeutta ehdottaessaan aikanaan johtokuntaan Arjaa, jota ei alkujaan kovin helposti joukkoomme hyväksytty. Uskon, että Arjan piipahtamisella hallituksessa oli tarkoituksensa. Minulle hän oli tärkeä. Minä pidän häntä omana hengenheimolaisenani ja pidämme edelleen yhteyttä hänen erostaan huolimatta. Harvinaisen rehellinen ja suorapuheinen ihminen. Peloton. Hänen piti tulla tänään luokseni käymään, mutta Suvi-Anne Siimeksen tapaaminen eduskunnassa ajoi meidän treffien yli. Siispä Arja tulee luokseni ensi viikolla. 

Mitä tulee Eila Raikaslehtoon, meidän välillä ei ollut luottamusta. Hän istui hetken hallituksessa ja työskenteli muutamassa työryhmässä mutta erosi aika pian. Luottamus todellakin puuttui ja sitähän pitäisi olla ihmisten välillä, jotka tällaista hanketta puuhaavat. Olen kirjoittanut Eilasta useampaankin kertaan, enkä rupea nyt asioita kertaamaan. Eila Puotilankin suhteen olen menettänyt luottamukseni. Valtaosa hänen aloittamistaan asioista lopahtaa. Kokoustiloja hän ei onnistunut koskaan hankkimaan, vaikka kovasti ja pitkään yritti. Annalan tilaisuuksissa, joita hän järjesti, on ollut yleisökato. Tutustumismatkasta Tampereen senioritaloihin ihmisiä ei saatu kiinnostumaan ja niin hanke siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Siikarantakin poti osanottajapulaa ja tuli kohtuuttoman kalliiksi antiinsa nähden. Kysymys on minun mielestäni ollut huonosta markkinoinnista. Myös kotisivujen hyödyntäminen on jäänyt kesken Eilan mahtipontisista sanoista ja hallituksen asiattomasta arvostelusta huolimatta. Eilalle sanoisin: enemmän tekoja, vähemmän sanahelinää. Hänhän puhuu niin paljon yhteisöllisyydestä. Missä hänen yhteisöllisyytensä on? V i e l ä : Miksi seminaarin valmistelijat pitäisi valita hallituksen ulkopuolelta? En vastusta jos siellä on kapasiteettia, mutta ihmisissä joita emme tunne on vaaransa. Tutustuminen uusiin ihmisiin ei ole tapahtunut toivotulla nopeudella. Syynä on ainakin omalta osaltani ollut yletön kiire. En ole voinut revetä joka paikkaan.

Missään tapauksessa en halua hallituksesta pelkkää kumileimasinta, enkä myöskään hallituksen tilaisuuksista ikäviä kuivia istujaisia, joissa vain yhdensortin huumorille on tilaa. Kiitos Britta Ljundellille hallituksen kokoukseen osallistumisesta. Ehdin jo muutamalle ihmiselle kertoakin, että Eila Puotila ei ollut niin hyökkäävä minua kohtaan kuin yleensä ja että se ilmeisesti johtui Brittasta.

Haluan vielä kertoa sen, että Eila joka työssä ollessaan käytti hyvin paljon aikaa päätteensä ääressä, on sulostuttanut minun elämääni myös sellaisilla kirjeillä, jotka hän on lähettänyt ainoastaan minulle. Ne ovat ikävää luettavaa. Kuvittelen, että kun sellaisia tulee useampi, monet ihmiset saattaisivat jopa nostaa niistä oikeusjutun. Viimeisessä hän kirjoitti rustaavansa kirjettä silläkin uhalla, että siitä mahdollisesti seuraa jotakin. Mitähän? En vastannut siihen. Mutta olen näyttänyt kirjeen ja keskustellut asiasta psykologi-ystäväni kanssa. Toivon nyt, että Eila jättää minut rauhaan ikävältä sanahelinältään ja tuloksettomalta kritiikiltään. Kuten hallituksen kokouksissa olen useampaan kertaan sanonut, ihminen on kokonaisuus. Myös sellaiset luonteenpiirteeni, joita jotkut teistä eivät voi sovinnaisina tai kateellisina tai muista syistä hyväksyä, ovat osa minua. En aio luopua niistä. Ilman tiettyä rämäkkyyttä, jota jotkut teistä minussa arvostelevat, Loppukiri-hanke olisi jäänyt alkion asteelle. Samoin monet muutkin - tosin pienemmät - projektini.

Elämässä ei voi poimia pullasta pelkkiä rusinoita. Silottelun ja selän takana puhumiseen minä en usko.

Terv. Anna-Liisa 

Onhan tämä pitkä ja välillä vaikeastikin luettava kirje. Hiukan olen sitä muuttanut helpottaakseni ymmärtämistä.  Sanoma on kuitenkin sama, joka räjäytti pankin. Seuraavalla kerralla näette, miten Kaarina Hughes minulle vastasi - ja aiheutti samalla koko muu Aktiivisten Senioreiden hallitus tukenaan minun yhdistyksestä eroamiseni. 

Varainhankintaseminaarin jälkeen

Aktiiviset Seniorit oli siis pitänyt huhtikuun 19. päivänä (2002) ehdottamani ja ideoimani varainhankintaseminaarin "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Sen pitopaikaksi olin saanut puhuttua LEL:ltä tilat. Seminaariin emme kuitenkaan saaneet osallistujia ihan niin paljon kuin olimme toivoneet, joten päivä ei ollut vastannut ihan odotuksiamme. Seminaarin tuotto 3000 euroa tuli kuitenkin varattomalle yhdistykselle tarpeeseen. Aika pian seminaarin jälkeen istuin lyhyen tovin hallituksen kokouksen jälkeen Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa viinilasin ääressä. Sellainen ei ollut tavallista. Taisi olla ainoa yhteinen ravintolareissu koko yhdistyksessä olo aikanani.

Tuossa tapaamisessa keskustelimme ymmärrettävästi myös pidetystä seminaaristamme. Samalla puhuimme seuraavista seminaareistamme, Kaarina Hugheshan oli tammikuussa nimittänyt Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut varainhankintatyöryhmään, mistä toimeksiannosta en ollut kovin mielissäni. Minut oli nimetty työryhmään poissa ollessani ja lupaa kysymättä. Muistan, että tavoistani poiketen olin lähtenyt kesken kokouksen oopperaan Eija Pulkkisen kutsumana. Lupasin nyt naisille huhtikuista iltaa istuessamme hankkia seuraavaan seminaariimme sellaiset luennoitsijat, jotka houkuttelisivat paikalle enemmän maksavaa yleisöä. Ensimmäistä varainhankintaseminaariamme varten olimme nähneet todella paljon vaivaa etsiessämme lähes kaikkien Suomen kuntien ja kaupunkien johtajien ja sosiaalijohtajien osoitteet. Operaatioon oli osallistunut suurempi joukko aktiivisia senioreita kuin mihinkään aikaisempaan "projektiin". Eniten työtä osoitteiden hankkimiseksi tekivät sisareni Kaisu Mikkelä sekä Marja-Riitta Hakala.  

Dahlström ja Minkkinen eivät nyt jarrutelleet syksyksi ajatellun seminaarin pitämistä. Terttu Putilakin oli heti edellisen seminaarin loputtua todennut, että seuraavan seminaarin valmisteluun pitäisi varata enemmän aikaa kuin edelliseen oli ollut. Muistan hyvin, miten ideani varainhankintaseminaarista oli hallituksen kokouksessa otettu vastaan. "Miten me uskallamme?" oli Pirkko Tarvainen silloin kysynyt, johon minä jotenkin tähän tapaan: "Mitä me voimme menettää? Tipahdamme korkeintaan luudan päältä lattialle." Ajattelin, että jos teemme kaiken itse - hankimme osoitteet ilmaiseksi samoin kuin puhujat ja seminaaritilan, hoidamme markkinoinnin itse jne. - saamme kaikki seminaarista kertyneet rahat yhdistykselle, tarkemmin sanoen rahaa Loppukirin yhteistilojen neliöihin. Keväällä 2002 meille oli jo selvinnyt, ettei RAY välttämättä pitänyt Loppukiriä avustamisen arvoiseksi. Muistan syynkin: joidenkin rahasta päättäjien mielestä yhteisöllinen senioritalo olisi aiheuttanut vääristynyttä kilpailua. En ymmärtänyt selitystä silloin, mutta vaalirahajupakan selvittelyn alettua kymmenen vuotta myöhemmin monta palapelin osasta loksahti kuin itsestään paikoilleen. Huh huh!

Olimme outo lintu tonttipolitiikan hetteikössä

Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin järjestänyt koko maata käsitteleviä seminaareja, mutta minun molemmat sisareni olivat. Heillä oli positiivisia kokemuksia tältä alueelta. Luultavasti ehdotin Minkkiselle ja Dahlströmille seuraavia luennoitsijoita: Tony Dunderfeltia, Sirkka-Liisa Kivelää ja Pirkko Lahtea. Olin varma, että saan heidät kaikki puhumaan ilmaiseksi, sillä he olivat entisiä haastateltaviani Yleisradion ajaltani. Enempi ongelmaa tuotti seminaaritilan saaminen, vaikka aikaa oli yli puoli vuotta. Summa summarum: Omasta mielestäni olin saanut Minkkiseltä, Dahlströmiltä ja Putilalta suostumuksen suunnitelmilleni.

Ilmeisesti sain toukokuun 22. päivänä pitämäämme hallituksen kokoukseen mennessä alustavat lupaukset niin seminaaritilasta kuin puhujistakin. Eila Puotilalle, joka rakasti enemmän muotoseikkoja ja kokoustamista kuin todellisia tuloksia, työvauhtini oli liikaa.  Todennäköisesti hän kuuli suunnitteilla olevasta seminaarista vasta kokouksessa. Hän lähetti kaikille johtokunnan jäsenille seuraavana aamuna sapekkaan kirjeen, joka oli suunnattu ideoimaamme seminaaria ja minua kohtaan.

Hei, 22.5. johtokunnan kokouksessa tuli keskusteluun taas ´syksyn seminaari´.

Ehdotan, että otamme tähän astisista kokemuksistamme oppia:

1. Johtokunnan työskentely on syöksähtelyä asiasta toiseen. Ei sellaista suunnitelmallista toimintaa, jossa jäsenet tietäisivät että näitä ja näitä asioita viemme eteenpäin näissä aikatauluissa. Yksittäisistä ihmisistä huokuu väsymys, turhautuminen, innostumattomuus, väkisin puurtaminen. Kaksi jäsentä on vuoden alkupuolella eronnut, yksi yrittänyt erota ja vain velvollisuudentunto pitää loppuja koossa.

2. Listataan johtokunnan must-asiat ja yritetään hoitaa ne parhaamme mukaan.

-Onko meillä pöytäkirjassa päätös seminaarista syksyllä? Jos ja kun, niin

-todetaan sen tarkoitus ja tavoitteet pöytäkirjaan

--nimetään hankkeelle projektiryhmä, joka koostuu toimintakykyisistä ja halukkaista johtokunnan ulkopuolisista jäsenistä. Projektiryhmän on toimittava suunnitelmallisesti, sen on pidettävä kokoukset ja niistä on tehtävä muistiot, joiden jakelussa on myös johtokunta.

--johtokunta seuraa hanketta muistioista ja tekee tarvittavat päätökset niissä olevien valmistelujen esitysten pohjalta.

3. Johtokunta keskittyy ja ponnistelee hoitaakseen listatut välttämättömät asiat mahdollisimman hyvin.

Aamuterveisin, Eila.

Eilan kirjeessä on aivan aiheellistakin arvostelua, mutta on siinä virheitäkin. Alkuvuodesta oli eronnut paljon useampi ihminen kuin kaksi. Lähtijöiden joukossa olivat mm. ensimmäisessä hallituksessa istuvat Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksessa istuva Arja Jääskeläinen sekä edellisenä syksynä yhdistykseen liittyneet Heikki ja Anja Sirén. Heikki ehti istua muutamia viikkoja rakennustyöryhmässä.  Niin ikään oli eronnut hallituksessa istunut Eila Raikaslehto, jota olin hetken ajan jopa ajatellut yhdistyksemme puheenjohtajaksi, mutta jonka käyttäytymiseen olin karvaasti pettynyt kuten Marja Dahlströmkin. Eronnut oli myös mystinen Raimo Myöhänen, josta en koskaan oikein päässyt selville mikä hän oli miehiään. Hän väitti olevansa insinööri, mutta edes tietotekniikka ei ollut hänellä hallussaan vaan hän osallistui yhtenä kahdeksasta jäsenestämme järjestämällemme ATK:n alkeiskurssille. Jossakin työryhmässä hänkin istui mutta ei hallituksessa. Myöhänen oli se mies, jonka Marja Dahlström päästi minulta - ja muilta hallituksen jäseniltä - kysymättä yksin neuvottelemaan Satoon. Kuulin siitä vasta jäljestä päin Saattoi kevään 2002 aikana erota muitakin, he olivat kuitenkin rivijäseniä, joiden lähtöä emme edes huomanneet. Vaihtuvuus yhdistyksessä oli suurta, mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut minua yksin on turha syyttää ihmisten lähdöstä.

Katson Eila Puotilan kirjanneen kaikki epäkohdat ja epäonnistumiset minun syykseni. Olisihan hänen täytynyt ottaa huomioon, että minä olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Tukholmasta, käynnistänyt koko hankkeen, kutsunut koolle perustavan kokouksen, saanut tontin, lobannut satoja ihmisiä, hoitanut alkuaikojen tiedotuksen, puhunut lukuisia ihmisiä yhdistykseen mukaan. Kaikki ei ehkä ollut tapahtunut pilkulleen eikä paragrafilleen muotoseikkoja noudattaen mutta hämmästyttävää tulosta olin tehnyt. Jos olisin tehnyt niin kuin Eila nyt neuvoi, en olisi voinut esimerkiksi allekirjoittaa tonttianomusta juhannuksen alla 2000. Yhdistystä ei nimittäin silloin vielä ollut olemassakaan vaan vasta pari kuukautta myöhemmin. Ties miten Loppukiri-hankkeen olisi käynyt jos en olisi saanut silloin kiilattua jalkaani ovenrakoon. Olimme Helsingin tonttipolitiikan hetteikössä todella outo lintu. Kokemattomana en sitä silloin tajunnut. Yksi sun toinen asia on kuitenkin selvinnyt minulle 10-12 viimeisen vuoden aikana, vaikka en asiaa ole varsinaisesti tonkinutkaan. Kuten olen blogia aloittaessani kirjoittanut, totuus tulee aina aikaa myöten päivän valoon.  

Puheenjohtajamme panee pillit pussiin

Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi paljon yhdistyksen papereita, aika kasa sellaisiakin, joista kenelläkään muulla ei ollut edes valokopioita. Ihmettelin aikoinaan ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevia yhdistyksen papereita. Ne täyttivät suuren kummitädiltäni perimäni vanhan matkalaukun, jota en koskaan ollut käyttänyt varsinaisessa tehtävässään. Säilöin siihen muistoni vuosilta 1999-2002. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulle oli kristallin selvää, että olin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden puolesta enkä siinä vaiheessa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta liikauttaa. Enkö ollut tehnyt jo tarpeeksi?

 

Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä silloin noutamaan, miksi kukaan hallituksessa istuva ei edes soittanut minulle. Totuus on se, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Mutta kuinka paljon Loppukirissä asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Tuskin paljoa, jos yhtään mitään. Olen kuullut hallituksen jäsenten selittäneen eroni mm. sanottamalla että "erimielisyyksiä tuli". Tosiaankin tuli. Minun kannaltani tuli ratkaisevia erimielisyyksiä. Tässä sanon vain sen, että kukaan ei ole pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin syvästi kuin Eila Puotila ollessamme VTT:ssa lobbaamassa. Olen kirjoittanut tapahtumasta aikaisemmin, joten tässä en nyt ryhdy sitä kertaamaan.

 

Aktiivisten Senioreiden toinen puheenjohtaja Kaarina Hughes oli epäilemättä se, joka junaili minulle lähdön yhdistyksestä. Mutta tapahtumat käynnisti Eila Puotila, Kemiran entinen työntekijä joka oli Sirkka Minkkisen läheinen ystävä - etten sanoisi sydänystävä. Koko muu hallitus - Hughesin, Minkkisen ja Puotilan lisäksi Marja Dahlström, Terttu Putila ja Pirkko Tarvainen - meni mukaan tapahtumaketjua ehkä tiedostamatta. Se miten Aktiivisten Senioreiden hallitus minua Kaarlenkadulla olevassa toimistossamme tuona päivänä kohteli oli uskomatonta. Kun vielä ottaa huomioon sen, kuinka paljon olin kolmena edellisenä vuotena yhdistyksen ja Loppukirin eteen tehnyt työtä, kohteluni tuntuu aivan käsittämättömältä.  

 

Viimeiset hetkeni yhdistyksen toimistossa

Sulkemalla silmäni aistin vieläkin viimeiset hetkeni Aktiivisten Senioreiden toimistossa, tunnen Eila Puotilan syljen kasvoillani kun laskeuduin rappusia alas selkä edellä naisen seuratessa minua kädet ilmassa huitoen. Myöhemmin mieleeni tuli Andien vuoristossa Perussa näkemäni kondorikotka siivet levällään. Siirtyessäni kohti ulko-ovea tunsin Eilan syljen kasvoillani. En muista sanaakaan siitä mitä hän puhui, mitä sanoja se hänen sylkensä suuhun toi. Siinä kohden minulla on täydellinen muistikatko. Mutta hän taisi huutaa!

 

Ne hallituksen jäsenet, jotka olivat uskaltautuneet paikalle tuohon kokoukseen, istuivat kohtauksen tapahtuessa pöydän ääressä vakavina takapuoltaan heivauttamatta. Marja Dahlström ja Terttu Putila, jotka olivat olleet mukana myös ensimmäisessä hallituksessa, loistivat poissaolollaan. Molemmat olin kaksi vuotta aikaisemmin henkilökohtaisesti pyytänyt mukaan Loppukiri-projektiin. Nyt he ilmeisesti häpesivät niin paljon järjestämäänsä näytelmää, että katsoivat parhaaksi jäädä kotiin. He eivät siis tulleet kokoukseen todistamaan, miten minusta tehtiin syntipukki tapahtumasta, jota ilmeisesti ei ollut edes tapahtunut. Kuvaavaa yhdistyksen kulttuurille oli, että edes nämä kaksi eivät koskaan myöhemminkään ottaneet minuun yhteyttä. Ketään ei kiinnostanut puhua kanssani ja selvittää Eilan tarinan todenperäisyyttä. Etenkin Marjan kohdalla tämä tuntuu käsittämättömältä. Minä ainakin odotan opettajalta suoraryhtisyyttä, en selän takana kyyristelyä.  

 

Mutta mitä hallituksen jäsenet itse asiassa tiesivät erooni johtavista tapahtumista? Mitä Eila Puotila oli kertonut? Sen haluaisin minäkin tietää. Tarvitsisin siihen kuitenkin totuusseerumia! Itse olin kirjoittanut oman versioni erimielisyksistäni Eilan kanssa kirjeessä, jonka olin lähettänyt jokaiselle hallituksen jäsenelle. Sen jälkeen

Kaarina Hughes kirjoitti minua soimaavan kirjeensä ja keräsi hallituksen jäsenten nimikirjoitukset alle. Pätemisen tarvettako? Imagon nostoako? Vaiko vain kateutta? Me olemme molemmat valtiotieteen kandidaatteja, pääaineena molemmilla poliittinen historia. Minä olin tehnyt yli neljäkymmentä vuotta kestäneen uran toimittajana kolmesta lapsestani huolimatta, Kaarina oli ollut Aktiivisiin Senioreihin tullessaan työtön. Ilmeisesti ura oli jäänyt tyngäksi. Molemmat olimme eronneet, Kaarina oli lapseton, minä olin kasvattanut yksinhuoltajana kolme lastani 1-, 2- ja 5-vuotiaista.

 

Voi olla, että olen jo kertonut kaiken tämän minkä nyt tässä kerron. Löysin ylläolevan tekstin koneeltani eilen ja ajattelen, että vanhan naisen kompuroinnista kertovalle tekstilleni tekee kertaus vain hyvää. Ensin oli siis Eila Puotilan "eilamainen" kirje Aktiivisten Senioreiden hallitukselle. Sitä seurasi minun pitkä vastine. Sen jälkeen Kaarina Hughes - vaiko Sirkka Minkkinen? - kirjoitti minua

yksipuolisesti solvaavan kirjeensä ja keräsi kaikkien hallituksen jäsenten nimet oman nimensä alle. Kun hallituksen kokous loorasi loppuaan, kirje ojennettiin minulle. Puheenjohtaja Kaarina Hughes ei ollut vastannut muutama päivä - vaiko viikko? - aikaisemmin esittämääni pyyntöön, että Eila Puotila pantaisiin ojennukseen. Ehdotin myös, että pyytäisimme tulehtuneita välejämme selvittämään Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden, mikäli Kaarina ei tehtävään kykenisi. Ei kyennyt, mutta ei Pirkkoakaan pyydetty. Molemmat rakentavat ehdotukseni valuivat siis maahan kuin vesi hanhen selästä.

 

Lähipäivinä saatte luettavaksenne kaikki mainitsemani kolme dokumenttia. Sen kerron jo nyt tässä, että näytin aikoinaan kirjoittamani kirjeen myös Pirkko Lahdelle eikä hän pitänyt sitä lainkaan pahana kuten Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen, Terttu Putila ja Marja Dahlström. Meitä on todellakin moneksi!

 

Edustin yksin jatkuvuutta

Kun kirjoitin ylläolevan tekstin syyskuussa 2010, luin samaan syssyyn ne "muistelmani", jotka Pirkko Lahti oli kesällä 2002 kehoittanut minua kirjoittamaan kokemuksistani Aktiivisissa Senioreissa. Huomioni kiinnittyi siihen, että Aktiivisten Senioreiden neuvotteluissa ja tapaamisissa vuosina 2000 ja 2001 lähes ainoa jatkuvuutta edustava ihminen olin minä. Esimerkiksi alkuvuodesta 2001 mennessämme neuvottelemaan Satoon, puheenjohtajamme Marja Dahlström kieltäytyi lähtemästä mukaan. Toki hän oli kieltäytynyt monesti ennenkin, mutta silloin hän oli aina esittänyt syyksi taidehistorian opinnot, lapsenlapset tai väsymyksensä. Nyt ei ollut varsinaista syytä, hän vain kieltäytyi. Hän ei yksinkertaisesti halunnut tulla Satoon, koska ei kuulemma ymmärtänyt mitään siitä mitä Satossa puhuttiin eikä hän liioin halunnut paneutua ongelmiin. Kun hän ilmoitti haluttomuutensa, muistan pohtineeni mitä tapahtuisi jos minä tekisin sanoin. Mitä tapahtuisi, jos panisin pillit pussiin, kuten äidilläni oli tapana tuollaista menettelyä kuvata. Satoon lähtivät alkuvuodeesta 2001 kanssani ainoastaan Reijo Pesonen ja Eila Raikaslehto, joista kumpikaan ei kuulunut yhdistyksen hallitukseen. Eikö ollut aika kummallista? 

 

Minullakin olisi ollut kieltäytymiseeni pätevät syyni: mitä pitemmälle hanke eteni, sitä enemmän eksyksissä ja yksin olin. Nukuin huonosti. Burnout eteni. Velvollisuudentuntoni pakotti minut kuitenkin yrittämään ja jaksamaan, vaikka kykenemättömyyttä tunsinkin.

 

Koin olevani toisinajattelija

Erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo sitä ennen. Myös minun jälkeeni ovi kävi. Rivijäseniä oli lähtijöissä poikkeuksellisen paljon. Moni sellainen ihminen, jota minä pidin sosiaalisena ja erittäin sopivana Loppukiriin, ei mielinyt sinne asumaan. Sellaisten ihmisten erokirjeet yllättivät, jotka vain vähän aikaisemmin olivat vaivojaan säästämättä tehneet työtä yhteisen päämäärän hyväksi. 

Ymmärrän, että yhdistykseen hakeutui kouristuksen omaisesti vanhuutta pelkääviä yksinäisiä ihmisiä. Eläkkeelle siirtyminen ei käynyt kaikille ongelmitta. Työkeskeinen sinkku saattoi yllätyksekseen törmätä todella kovaan seinään kun työpaikan ovi viimeisen kerran sulkeutui. Tuntui tyhjältä. Loppukiri tuntui todelliselta lottovoitolta.

Siinä vaiheessa kun minut savustettiin Aktiivisista Senioreista ulos, ajojahtini oli jatkunut jo kuukausia ja olin lopulta täysin puolustuskyvytön. Kuten olen kirjoittanut, viimeisten kuukausien aikana en enää pystynyt menemään yhdistyksen kokoukseenkaan ilman, että otin Hakaniemen torilla bussista laskeutuessani Diapamin puolikkaan kieleni alle. En ole koskaan aikaisemmin - enkä liioin myöhemmin - joutunut turvautumaan rauhoittaviin, vaikka pitkän elämäni aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista.

Koin loppuaikoina itseni toisinajattelijaksi. Loppuun palamiseni takia olin täysin haavoitettavissa. Yksi jäsen, Anna Pirkola, ilmaisi loppuun palamiseni alkuvuodesta 2002 ääneenkin, mutta kyllä hänenkin taitonsa hoitaa minut kunnialla hankkeesta eroon, olivat köykäiset. Anna oli ollut pitkään yhdistyksemme jäsen mutta passiivinen. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että pisimpään hankkeessa mukana ollut oli sairastunut. Siihen mennessä olin jo useaan otteeseen miettinyt, miten voisin huomaamattomasti liueta yhteisöstä eroon.  Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo tehdä tuhansia työtunteja vapaaehtoistyötä talon eteen. Koska olin hankkeen käynnistänyt, tunsin nyt olevani kuin avioliitossaan epäonnistunut äiti, jonka pitää jättää pienet lapset vieraalle.

Vielä vuoden vaihteessa 2001-2002 meitä toisinajattelijoita oli siis enemmänkin. Näkyvimmin Heikki ja Anja Sirén sekä Arja Jääskeläinen. Heidät pakotettiin eroamaan vaikka heillä olisi ollut minun arvioni mukaan paljon annettavaa taloa rakennuttavalle yhteisölle. Sekä Heikillä että Arjalla oli alan kokemusta.  Heikillä oli ollut rakennusalan yritys, Arja taas istui demarien mandaatilla kaupungin rakennuslautakunnassa. Torjuminen, sivuuttaminen, ulkopuolelle jättäminen olivat tavallisia keinoja päästä ihmisistä eroon. Heidän erokirjeitään lukiessani olin sanaton. En kyennyt tekemään mitään tuijottaessani rivejä:  "Katson, että en nauti hallituksen luottamusta, joten eroan." Kuten olen kirjoittanut näitä erokirjeitä ei yhdistyksessä työstetty millään lailla. Minäkään en avannut suutani - en uskaltanut. 

Minun eroamiseni - ulossavustamiseni - tapahtui dramaattisemmin, koska olin keskeisimpiä - jos en vallan keskeisin - ihminen yhdistyksessä. Olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Ruotsista Suomeen, esitellyt sen suomalaisille kahdessa radio-ohjelmassani helmikuussa 2000, kerännyt ympärilleni ensimmäiset hankkeesta kiinnostuneet jäsenet, kaivanut esille ne suomalaiset jotka olivat 1980-luvulla olleet mukana rakentamassa ensimmäisiä suomalaisia yhteisöllisiä taloja, ottanut yhteyttä virkamiehiin, kutsunut koolle yhdistyksen perustavan kokouksen, hoitanut yhdistyksen tiedottamisen paremmin kuin hyvin.

Keväällä 2002 minulla oli Loppukiristä ja yhteisöstä enää himmenevä visio. Olisin halunnut hankkia ulkopuolista rahaa yhteisille tiloille ja pitää neliöhinnat kurissa, mutta sitä eivät kaikki halunneet tai osanneet haluta. Taloon oli tulossa riittävästi sellaisia, jotka eivät olleet luonteeltaan taistelijoita, mutta joilla ei ollut pikkurahasta puutetta. Miksi he olisivat ruvenneet ponnistelemaan pienempää eläkettä saavien puolesta, eiväthän he nähneet vaivaa edes yhteistyökumppaniensa työtaakan keventämisessä? Heitä ei kiinnostanut se, että Loppukiri oli alusta lähtien pilotti, josta olisi malliksi perässä tulijoillekin. Ennen kaikkea monet aktiiviset seniorit halusivat ensi sijaisesti itselleen turvallisen asunnon elämänsä loppupuolelle. 

Loppukiri - ilmiönä mielenkiintoinen  

Loppukiri-hanke oli ja on ilmiönä mielenkiintoinen. Leikkaus kansan syvistä riveistäkö? Jossakin mielessä kyllä, jossakin mielessä ei. Yhdistykseen pyrki monenlaista ihmistä tuoden mukanaan monenlaisia lieveilmiöitäkin. Sellaiseen miesvihaan kuin Aktiivisssa Senioreissa en ollut aikaisemmin - enkä myöhemminkään - törmännyt. Se ei selittynyt pelkällä feminismillä. Seksuaalista poikkeavuuttakin oli sopan höysteenä ihan riittävästi. Kun siihen tuli taustatueksi biseksuaalikouluttaja, soppa kiehui yli laidan. Kun minä olin viimeisiä aikoja toiminnassa mukana, Kemiran entinen talouspäällikkö Eila Puotila hämmensi pontevasti soppaa suurella kauhalla. Tultuaan valituksi hallitukseen loppuvuodesta 2001 hän oli kuin tikka, lyömässä terävän nokkansa  joka käänteessä minuun, joka olin Loppukiri-hankkeen äiti.

Loppuaikoina hankkeessa mukana ollessani en enää uskonut, että yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä kurssittamallakaan. Totuus on, että ihmiset ovat joko yhteisöllisiä tai sitten eivät. He joko välittävät toisista tai sitten eivät. Kun on kysymys Aktiivisten Senioreiden kaltaisesta yhteisöstä, ihmiset tuovat mukanaan omat kirjavat kokemuksensa, kaatavat reppujensa sisällön yhteiselle pöydälle ja alkavat elää. Jatko riippuu heidän aikaisemmista elämänkokemuksistaan. Niistä ei pääse eroon, vaikka haluaisikin. Vaikka muutkin haluaisivat. Eikä välittämisen taitoa voi opiskella sen kummemmin työväenopistossa kuin yliopistossakaan.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa (s. 61), että niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen keväällä 2001, muutti senioritaloon ainoastaan yhdeksän henkeä ja vuoden 2002 lopussa olleista jäsenistä ainoastaan 17. Hankkeessa oli kuitenkin siihen mennessä ollut mukana moninkertainen määrä ihmisiä. Useimmat kävivät vain kääntymässä. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kertomatta: hankkeen käynnistäneistä taloon muutti ainoastaan hän mukanaan tosin miehensä Harri, jonka kuolemasta kerrottiin Helsingin Sanomissa alkukesästä 2012.    

Mielipiteeni

Kommentoin heinäkuun puolessa välissä HS:n Mielipide-sivulla uutista, joka kertoi pään ja kaulan syöpien hoidossa menestyksellä käytetystä VTT:n reaktorista. Laitetta oltiin poistamassa käytöstä. Vaadin järkevää selitystä suunnitelmalle. En saanut toivomaani vastausta. Pari päivää sitten kerrottiin kuitenkin uutisissa, että viisikymmentä vuotta menestyksellä käytettyä reaktoria ei aiotakaan poistaa käytössä. Sadat potilaat saavat siitä siis jatkossakin hyödyn.

Mitä opimme tästä? Sen minä ainakin opin, että HS:n Mielipide-sivulle kannattaa kirjoittaa tärkeistä aiheista. Tässä heinäkuun puolessa välissä julkaistu mielipiteeni:

MIKÄ TEKEE YDINREAKTORIN KÄYTÖN KALLIIKSI?

Maallikkona luin hämmentyneenä Päivi Revon kirjoitusta "Reaktorin lopettaminen haittaa syöpäpotilaita" (14.7.). Kirjoituksesta kävi ilmi, että VTT:n pään ja kaulan syövän hoidossa käyttämä ydinreaktori poistuu käytöstä ja että syynä on sillä annetun syöpähoidon kalleus. Reaktori on kuitenkin ollut käytössä 50 vuotta ja sillä on hoidettu  tuhansia syöpäsairaita, joiden sairauteen muut hoidot eivät ole tehonneet. Mikä nyt yhtäkkiä tekee reaktorin käytön niin kalliiksi, että se pitää "ajaa alas"? Jos kone on ollut puoli vuosisataa käytössä, se lienee tullut jo moneen kertaan maksetuksikin. Mikä siis käytössä maksaa? Ministeriökään ei ole ojentanut auttavaa kättään, vaikka sitä on pyydetty. Vaadin järkevää selitystä!

Mihin meillä oli kiire?

Mitä pitemmälle kevät 2002 eteni, sitä niukemmin kirjasin Aktiivisten Senioreiden tapahtumia "päiväkirjaani". Sen sijaan kirjoitin ja sain pitkiä kirjeitä läheisiltäni. Niissä sivusimme toistamiseen yhdistyksen tilaa.

 

Eila Puotilan aloittama takaa-ajoni oli käynnistynyt heti naisen tultua valituksi Aktiivisten Senioreiden hallitukseen loppuvuodesta 2001. Minä en ollut valintahetkellä vakuuttunut Eilan kyvyistä hallituksen jäsenenä, mutta Sirkka Minkkinen oli toista mieltä. Sirkan mielestä nimenomaan hänen sydänystävänsä kyvyillä ja taidoilla oli käyttöä yhdistyksessämme. Voihan olla, että Sirkka ajattelee edelleen niin. Tukihan Eila Sirkankin tavoitteita. Minun mielestäni Sirkka on taktikoimisen mestari, joka pelaa varman päälle. Idearikkaana tai luovana en häntä nähnyt.

 

Olisin myös halunnut vaihtaa Terttu Putilan johonkin hankkeeseemme enemmän sitoutuneeseen ihmiseen, mutta ajatukseni eivät saaneet vastakaikua. Koko talven 2001-2002 minulla oli tunne, että Tertulla oli vain yksi päämäärä: saada rakennuttasjasopimus Saton kanssa mahdollisimman nopeasti kirjoitettua. Kiire, kiire, tulipalokiire! Mutta mihin meillä oli kiire? Talo valmistui lopulta vasta keväällä 2006 ja sopimus Saton kanssa allekirjoitettiin vasta eroni jälkeen joulun alla 2002. Neuvottelut saattoi päätökseen silloinen puheenjohtaja Päiviö Salo, joka oli Herran lahja yhdistykselle - ja ennen kaikkea Loppukirin nykyisille asukkaille.

 

ATK-opettaja (?) Heikki Kettunen, joka vaimoineen asuu nyt Loppukirissä, oli yhdistyksen nuorimpia toimivia jäseniä. Hän oli jäänyt työttömäksi opettajan toimestaan ja oli lisäksi mukana vihreässä liikkeessä. Vaikka Heikki istui samassa työryhmässä Eila Puotilan kanssa, minä sain vasta loppukeväästä tietää Heikin poliittisesta urasta.

Miksi Eila ei kertonut siitä - ainakaan minulle? Aktiivisten Senioreiden olisi minun mielestäni pitänyt hyödyntää Heikin kokemusta ja suhteita. Kaipasimmehan toimivia verkostoja todella kipeästi. 

 

Yritin saada Heikille tilaa yhdistyksessä. Ilmeisesti hänellä olisi ollut kapasiteettia aktiiviseen toimintaan, mutta muistan kuinka hallituksessa istuvat naiset tyrmäsivät ehdotukseni toistamiseen. Äänekkäimmin Heikkiä arvosteli Terttu Putila, milloin mistäkin pikkujutusta, kuten tapaamisesta myöhästymisistä. Tertun suusta kuultuna se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Terttu itse oli usein poissa hallituksen kokouksista, koska vietti pitkiä aikoja Lapissa ja Algarvessa. Jossakin vaiheessa hän myös törmäsi etelänmatkallaan löytökoiraan, jonka toi Suomeen. Häiriintynyt koira terrorisoi kuukausia yhdistyksen kokouksia, koska emäntä ei voinut lemmikkinsä takia viipyä Helsingin keskustassa kuin hetken. Kuten olen sanonut, koira olisi tarvinnut psykiatrin. Mutta niinhän minäkin olisin tarvinnut. Elin sietämättömissä paineissa.

 

Minulla on muistikuva Päiviö Salon kanssa käymästäni puhelinkeskustelusta joskus vuoden 2002 vuosikokouksen jälkeen. Silloin hallitukseen kai valittiin Päiviön lisäksi pari miestäkin. Heikki Kettunen ja joku toinen? Kuten olen pariinkin otteeseen kirjoittanut Aktiivisissa Senioreilla ei kuitenkaan ollut tilaa miehille. 

 

Siihen aikaan kun Loppukiri-hanketta käynnistettiin, Suomessa ei vielä ollut tapana puhua ja kirjoittaa miesten syrjinnästä, ei liioin yhteisöissä tapahtuvasta raadollisesta kiusaamisesta. Kaikki se pahuus, mikä ihmisessa voi piillä, oli syvällä tavoittamattomissa. Puhuttiin mieluummin vuoden 1918 sodan aikaisista raakuuksista ja torjuttiin keskustelu tämän päivän julmuuksista.

 

Suoraan sanoen: minua kuvottaa se keskustelu, mitä mediassa tällä hetkellä käydään 8-vuotiaan helsinkiläistytön kuolemaan johtaneesta kiusaamisesta ja kurittamisesta. Aivan kuin tyttö olisi asunut aivan toisella planetalla kuin hänen sukulaisensa, naapurinsa, leikkitoverinsa, viranomaiset koulusta sosiaalitoimeen  ja lastensuojeluun. 

Muttra median palkkalistoilla on tietysti koko loppukesän ollut tyytyväisiä toimittajia, kun saavat suuria otsikoita ilman mitään varsinaisia ponnistuksia. Raakuus ja julmuus myyvät, ei tule lehtikuolemia eikä lomautuksia      

Tietotekniikan opiskelusta

Siteerasin viimeksi Päiviö Salon kirjettä, jossa hän aivan oikein totesi, ettei yhdistuksemme jäsenillä ollut osaamisvajetta ainoastaan tietotekniikassa, vaanpaljossa muussakin. (Mutta niin vain potkaisimme Loppukiri-hankkeen pystyyn - malliksi muillekin.) 

Päiviö tarttui aiheeseen todennäköisesti Eila Puotilan messuavien kannanottojen takia. Eila oli työelämässä joutunut käyttämään ATK:ta ja hallitsi internetin salat paremmin kuin valtaosa jäsenistä, sillä joukossamme oli useampi aivan aloittelijakin. Eilan taidot selittyivät sillä, että hän oli nuorempi kuin yhdistyksemme monet muut jäsenet. Minä olin hallituksen jäsenistä ensimmäinen, joka esitin ATK-taitojen tärkeyden heti syksyllä 2000. Tietotekniikka oli siis meidän opiskelulistalla alusta alkaen ihan kärjessä, mutta eiväthän vanhat ihmiset taitoa nopeasti opi eivätkä varsinkaan silloin kun eivät käytä konetta päivittäin.

 

Minusta Eilan suhtautuminen niihin yhdistyksemme jäseniin, joilla oli ATK-taidossa puutteita, oli mollaava. Olin esittänyt hänelle - ja muutamalle muullekin - seuraavan toivomuksen kirjeessäni: "Miettikää mitä pitää tehdä k o n k r e e t t i s e s t i , että saatte väen koneiden ääreen." Töitä jakaaksemme olimme perustaneet työryhmiä, mutta niiden toimenkuvat eivät oikein selkeytyneet. Ryhmät eivät käynnistyneet. Mieleeni on jäänyt varsinkin Marja Dahlström, joka yritti päästä hyvin vähällä työryhmien vetämisessä. Joka tapauksessa ATK- kurssikin käynnistyi. 

 

Eila Puotila vastasi yllä esittämään kysymykseeni seuraavasti: "Konkreettisesti: Aktiivisten Senioreiden saitti aukeaa lähitulevaisuudessa. Ensimmäinen testi tulee olemaan, pystyykö hallitus käyttämään sivuja hyväkseen. (Ellei pysty, on helvetin turhaa vaatia muita osaamaan.) Eli se alkaa ensimmäisestä HALLITUKSEN KOKOUKSESTA. Ei se ala niin, että on jokin rakkine jossakin ja osaa sitä vähän näplätä. Kaikkien yhdistyksen yksittäisten ihmisten täytyy pystyä keskustelemaan 1) laitteiden kapasiteeteista, 2) käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen versioista, 3) niiden päivityksistä ja 4) päivityksiin liittyvistä ongelmista (esim. virusohjelmat) sekä 5) verkkoyhteysvalinnoista jne."

 

Eilalla ei ainakaan näytä yllä olevan tekstin perusteella olevan taitoa opettaa aloittelijoita, jollaisia monet meistä olivat. Lisäksi Eila jatkoi samassa viestissä seuraavasti: "Taloustutkimuksen mukaan Suomen seniori-ikäisistä lähes puolet käyttää internettiä. Miten meidän aktiiviset seniorit ovat valikotuneet, kun käyttöaste on niin alhainen? Näitä ihmisiä ei millään pakolla saa oppimaan/opettelemaan tietotekniikkaa niin paljon, että pystyisivät häiriöttömaan kommunikointiin verkon kautta. Jotkut kyllä, vain muutamat. Enemmän on kysymys siitä, että meidän tulee tehdä mielikuva Aktiivisista Senioreista sellaiseksi, että se vetää puoleensa halutulla tavalla orientoituneita."  

 

Kirjeen saatuani ajattelin, että siitä vaan, Eila. Ryhdy toimeen! Mutta Eilakin kuului niihin ihmisiin, jotka mielellään raapaisivat epäkohtia, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle.

 

Muistaakseni opiskelimme tietotekniikkaa Tehtaanpuiston koululla (?) Eirassa. Osanottajia oli kymmenisen. Joukko oli hyvin heterogeeninen: alkeita punnersi useampi seniori, mm. mies, joka oli yhdistykseemme liittyessäänj ilmoittanut ammatikseen tietokoneinsinöörin. En koskaan ymmärtänyt mistä oli kysymys? Valehteliko hän? 

 

Tämä kirjoitus on tylsä pätkä, mutta kuvannee hyvin yhdistyksemme silloista tilaa.

Kovin pitkään en tätä blogiani enää kirjoita. Olen antanut itselleni aikaa vielä kuukauden. Olen päässyt tavoitteeseeni: nukun kuin tukki. Blogini kävijämääräkin on paljon suurempi kuin aloittaessani ajattelin.   

 

 

Rakennustyöryhmä - ongelmalapsemme

Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, pyysin puheenjohtajaamme Kaarina Hughesia selvittelemään Eila Puotilan ja minun tulehtuneita välejä. Kirjoitin myös, että voisimme kääntyä ongelman takia Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden puoleen. Tunsin Pirkon vuosien takaa ja hän oli liittynyt Aktiivisiin Senioreihin heti Loppukiri-ideasta minulta kuultuaan eli kesällä 2000. Kaarina ei tehnyt ongelman eteen mitään - ei edes keskustellut kanssani kahden kesken.

Huhtikuuhun mennessä minulle oli tullut selväksi, ettei minun juuri kannattanut ehdottaa Kaarinalle mitään, ei esittää ideoita. Kuten olen aikaisemmin kertonut, maaliskuun alussa ehdotin hänelle Heikki Sirénin kutsumista kokoukseen, jossa esillä olivat Loppukirin rakentamiseen liittyvät asiat. Siis rakennustyöryhmän kokoontuminen, johon Reijo Pesonenkin Saarijärveltä asti tuli. Muistan Kaarinan lyhyen vastauksen Hyötykasviyhdistyksen talon edessä tekemääni ehdotukseen: "Oletko todella sitä mieltä?" "Olen", vastasin minä ja siihen koko asia jäi. Heikkiä ei kutsuttu ja sen seurauksena mies ojensi hallitukselle muutaman päivän päästä kirjallisen eroanomuksensa - omasta ja vaimonsa puolesta. Heikki ajatteli - ja ilmoitti sen myös kirjeessään, ettei hallitus arvostanut hänen työpanostaan. Kysyin myöhemmin puheenjohtajaltamme, miksi hän ei ollut kutsunut Heikki Siréniä kokoukseen ja vastaus oli järkyttävä: Hän ei ehtinyt kutsua miestä, koska hänen piti kantaa Kaarlenkadun toimistoon huonekaluja, joita olimme saaneet lahjoituksena. Tarinalla on jatkokin: Heikki kertoi minulle myöhemmin, että hän oli kyllä tarjoutunut kuskaamaan tavaroita ja kantamaan niitä, mutta häntä ei huolittu siihenkään tehtävään. 

Ensimmäisen kerran keväällä 2001 perustettu rakennustyöryhmä oli ongelmalapsi. Minä ihmettelin ihmisten halua päästä tähän ryhmään. Itse en halunnut. Pari jäsentä ihmettelikin ratkaisuani ja minä sanoin totuuden: minulla ei ollut mitään annettavaa ryhmälle, joka ratkaisevasti vaikuttaisi talon valmistumiseen. Tietysti minä toivoin, että jostain ilmestyisi joukkomme todellinen asiantuntija, joka ryhtyisi vetämään ryhmää. Ajattelin myös, että kaikki rakentamisesta kiinnostuneet eivät varmasti kovin kauan haluaisi olla mukana kun huomaisivat, ettei heillä ollut mitään annettavaa talohankkeelle.  Kysymyshän oli miljoonien hankkeesta: 5-6 kerroksisesta talosta, johon mahdollisesti tulisi myös uudenlaisia ratkaisuja, jotka helpottaisivat ikääntyvien elämää. 

Keväällä 2001 rakennustyöryhmään tuli vetäjäksi Eila Raikaslehto, joka torppasi heti alkuunsa Arja Jääskeläisen pääsyn siihen. En koskaan löytänyt teolle selitystä. Liekö asioiden huono edistyminen ryhmässä ollut seurausta siitä, että Eila oli kesällä ja syksyllä 2001 paljon poissa Helsingistä. Itse asiassa hän oli enemmän ulkomailla ja kesämökillään kuin Helsingissä. Huhtikuussa 2002 vaihdoimme muutaman sellaisen sähköpostiviestin Marja-Riitta Hakalan kanssa, joissa puhuimme rakennustyöryhmästä. Ehdotin häntäkin siihen. Hän kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, että sekä hänen kotinsa että työpaikkansa sijaitsivat susirajan takana. "Mielipiteeni ja ehdotukseni saan kyllä kerrottua ja kerronkin aktiivisesti," Marja-Riitta kirjoitti. "Ehdotan, että Kaarina ja Päiviö ja Anna-Liisa keskustelevat kuinka laaja ja ketä siihen rakennustyöryhmään tarvitaan ja pyydetään. Rakennustyöryhmän olisi pidettävä tiivistä yhteyttä arkkitehtiimme ja Satoon. Jatkuvuus tulisi taata, ettei taas tarvitse aloittaa alusta. Lakimies pitäisi saada kiskottua mukaan." 

Luultavasti tämän kirjeen saivat myös Päiviö Salo, Heikki Kettunen, Kaarina Hughes ja sisareni Kaisu Mikkelä, joka myös asui Helsingin ulkopuolella satojen kilometrien päässä. Marja-Riitan kirje oli vastaus minun lähettämääni viestiin, joka paljastaa koko karmeudessaan Kaarina Hughesin perustaman rakennustyöryhmän tilanteen. Näin minä kirjoitin vain pari kuukautta ennen eroani:

"Ongelma on kun ei ole koko rakennustyöryhmää. Ryhmässä oli vuoden vaihteen jälkeen tasan kolme jäsentä: Kaarina Hughes, Heikki Sirén ja Arja Jääskeläinen ja nyt on jäljellä enää Hughes, koska sekä Sirén että Jääskeläinen ovat eronneet ja kohta kesä tulossa ja ...Toivon, että rakennustyöryhmä pistetään pystyyn mahdollisimman pian. ---Vanhasta viime kesäisestä rakennustyöryhmästä ovat jäljellä (mutta tavallaan Kaarinan hyllyttäminä) Kauko Saari ja Suoma Karjalainen ja sihteerinä toiminut Kaarina Silventoinen, vaikea ihminen, joka riiteli kovasti syksyn aikana. Tai ainakin Raimo Myöhänen sai kauheat sydämentykytykset Kaarinan haukkujen jälkeen, en minä paikalla ollut ja kuka nyt yksin riitelee, mutta jotta tiedätte. Suoma Karjalainen on juristi, joka kannattaisi hyödyntää, mutta hän on hiljainen eikä hänellä näytä olevan suurta kiinnostusta... Pitäisi kiskoa... niin kuin monia muitakin. Kauko Saari on itse sanonut, ettei hänellä ole kapasiteettia Saton kanssa neuvotteluihin ja muuhun vastaavaan, mutta hän on kiinnostunut ja mukana niin paljon kuin tilaa annetaan."

Muistaakseni Kaarina Jääskeläinen oli haukkunut Myöhäsen siitä syystä, että tämä meni yksin neuvottelemaan Satoon puhuttuaan asiasta ainoastaan Marja Dahlströmin kanssa. Mies oli aika uusi tulokas joukoissamme.  

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa kaikesta tästä ainoastaan KAUHEAA!

Valopilkkuna minulla oli tuohon aikaan Marja-Riitta Hakalan lisäksi Päiviö Salo, vain muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Finnairin entinen projektipäällikkö. Nopeasti yhdistykseen liittymisensä jälkeen hän hahmotti hankkeemme ongelmia yksi toisensa jälkeen. Maaliskuun 18. päivänä hän kirjoitti minulle seuraavasti:  "Kiitoksia positiivisesta palautteestasi. Osaamisvaje on todellakin laajempi kuin pelkkä atk -taitojen osaaminen. Aktiivisissa Senioreissa on selvästi osaamisvajetta projektityöskentelymenetelmien suhteen. Ei osata paloitella kokonaisuuksia paremmin haalittaviin osasiin riittävän hyvin, luoda niistä tehtäviä, aikatauluttaa ja resurssoida tehtävät ja määritellä tehtävän tuottamat lopputulokset. Yhtään sellaista tehtävää ei kannata aloittaa, jolle ei voida määrittää konkreettista lopputulosta. Sinänsä sangen yksinkertaista, mutta jos ei ole aikaisempaa projektityökokemusta, ei näitä asioita tule mietittyä ennakkoon, kun on niin paljon muutakin mietittävää."

Sanotkos sen paremmin? Päiviö Salon kohdalla ongelma oli siinä, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin minun kannaltani aivan liian myöhään. Olisin tarvinnut hänen taitojaan, kykyjään ja kokemuksiaan jo aikaisemmin. Mutta enpä tiedä, olisiko minulla ollut edellisenä syksynä vuosikokouksen aikaan riittävästi arvovaltaa ehdottaa ja saada miehestä yhdistyksemme toinen puheenjohtaja. Siis silloin kun Kaarina Hughes valittiin. Päiviöllä oli nimittäin ratkaisevana taakkanaan se, että hän oli MIES. Vasta minun yllättävä eroni yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002 avasi Päiviölle mahdollisuuksia päästä kunnolla mukaan ja toimia: ensin jäsenyys hallituksessa ja sitten  - muistaakseni – heti kohta varapuheenjohtajuus ja seuraavana syksynä (2002) puheenjohtajuus. Naisilla ei ollut minun lähdettyä muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Päiviö joukkoonsa. Muuten koko Loppukiri-hanke olisi mennyt karille.   

Alakulosta tuli yhdistyksen arkea

Alkuvuodesta 2002 alakulo laskeutui Aktiivisiin Senioreihin. Kaarina Hughes oli pessimisti, hänen lisäkseen synkät tulevaisuuden näkymät levisivät Terttu Putilan ja Eila Puotilan puheissa/viesteissä. Huhtikuulle tultaessa ehti tapahtua kaikenlaista, mikä synkisti ennen niin optimistista joukkoa. Kirjoituksissaan Eila antoi ymmärtää, että "muut, toiset" vaikuttivat siihenkin, että yksi sun toinen irtaantui yhdistyksestä. Heikki ja Anja Sirénin eroa en minä ainakaan aiheuttanut, en liioin Arja Jääskeläisen lähtöä. Ystäväni Heli Jäderholm ja hänen avomiehensä Eino Jantunen, jotka istuivat ensimmäisessä hallituksessa, erosivat, koska eivät enää jaksaneet uskoa, että pääsisivät neliöhinnan nousun takia Loppukiriin asumaan.

Merkintöjeni mukaan yhdistyksestä pakoa ei ollut vielä 2001, mutta vuosi 2002 oli todellakin paha. Nimiä en ryhdy luettelemaan, vaikka monet niistä ovatkin muistissani. Eila Raikaslehdon lähdön syy oli varmasti se, että hän olisi halunnut puheenjohtajaksi eikä yltänyt edes ehdolle. Eila taas vaikutti ratkaisevasti insinööri Raimo Myöhäsen eroon. Mies jäi minulle mysteeriksi. Jossakin vaiheessa hän aktivoitua niin, että puhui enimmäisen puheenjohtajamme Marja Dahlströmin pään niin pyörälle, että tämä päästi hänet neuvottelemaan YKSIN Satoon. Olin järkyttynyt! Mies melkein pystymetsästä, kaiken lisäksi sairas! Vaikka olin varapuheenjohtaja en saanut Raimolta minkäänlaista selitystä mistä asioista hän Saton juristien kanssa puhui.

Raimo oli ilmaissut halunsa päästä rakennustyöryhmään ja sinne hän toki 2001 pääsikin, mutta työryhmä tappeli keskenään niin paljon, että Raimokin siis joutui sydämensä takia sairaalaan. Se tapahtui ennen Kaarinan paluuta Skotlannista. Kun mies kotiutui sairaalasta, hän oli utelias kuulemaan oliko häntä kaivattu. Olin vaivautunut: kukaan ei nimittäin ollut ottanut edes puheeksi miestä sinä aikana kun hän lasaretissa makasi. En jaksa muistaa, kuinka Kaarina-niminen "martta" vaikutti asiaan. Tämä istui joka tapauksessa myös rakennustyöryhmässä, mutta selvemmin kuin siitä yhteydestä muistan hänet syksyn 2001 vuosikokouksestamme. Jostain syystä Kaarina otti minut silmätikukseen ja yritti savustaa varapuheenjohtajan paikalta. Kokouksen aikoihin hän nimittäin ilmoitti eroavansa, jos jatkan varapuheenjohtajana. En ymmärtänyt naisen järjen juoksua. Koska silloinen puheenjohtajamme Marja oli aika passiivinen, minä taisin olla ainoa, jolla yhdistyksen langat olivat tuossa vaiheessa jotenkin käsissä. En siis voinut erota. Kysyinkin Kaarinalta, onko hän - tai joku muu - ajatellut, mitä tapahtuu, jos minä eroan. Tämä kertomani oli pieni sivujuonne. Kaarina, jonka sukunimeä en enää muista, rauhoittui ja kuului kai yhdistykseen vielä siinä vaiheessa, kun minä kesän kynnyksellä 2002 erosin. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan osti miehensä kanssa Arabianrannan vapailta markkinoilta asunnon.

Pitkin kevättä Eila Puotila pommitti minua ikävillä kirjeillään. Toukokuun 24. päivänä kirjoitin Päivio Salolle seuraavasti: "Puhuin eilen puhelimessa Kaarina (Hughesin) kanssa ja sanoin, että hänen on tehtävä jotain Eila (Puotilan) suhteen. Jos hän ei halua/kykene, haluan että Pirkko Lahti rupeaa selvittämään välejämme. Tiedätko, että aina kun näen, että Eilalta tulee email, vatsaani kouraisee ennen kuin luen riviäkään? Olen saanut häneltä viimeisen puolen vuoden aikana niin paljon ikäviä viestejä ja vielä enemmän sellaisia, joissa hän rivien välissä syyttää minua! Esimerkiksi Siikarannan raporttihan oli sitä: minä keskityin hänen mielestään liikaa rahaongelmaan. Minusta raha-asiat täytyy olla ajateltuina ennen kuin mennään eteenpäin."

Huhtikuun puolessa välissä kirjoitin sukulaiselleni kirjeen, joka on säilynyt arkistossani. Kerron siinä Kaarlenkadun toimistomme avointen ovien päivästä. Luultavasti sen järjesti Eila Puotila. Koko suureksi paisunut yhdistyksemme oli kutsuttu mutta harva vaivautui paikalle. Kuulin myöhemmin, etten mitään menettänyt vaikka en paikalle ehtinytkään. Ilta oli kuulemma ollut ikävä ja ankea. Työhuoneella istuivat lähes tyhjän panttina Kaarina Hughes, Marja Dahlström, Eila Puotila ja joku muukin.

Muistiinpanoihini olen noilta ajoilta myös merkinnyt, että poistuin useammasta hallituksen kokouksesta ennen aikojani. Minua ahdisti se hengettömyys, joka kokouksissa kumisi. Kaarina Hughesin vetämät tilaisuudet menivät kyllä kaikkien paragrafien mukaan, mutta henki ei kovin korkealla lentänyt vaan enteilevästi pihisi.

Samoihin aikoihin kun avoimet ovet pidettiin, edessä olevaan rahankeruuseminaariin oli ilmoittatunut vain kourallinen ihmisiä ja melkein jokaisen niistä minä tunsin. He olivat pääasiassa miehiä, joihin olin hankkeen tiimoilta törmännyt. Muut hallituksen jäsenet eivät siis olleet saaneet ketään tulemaan paikalle. Muistan kuinka nämä kaksi asiaa - avoimet ovet sekä vähäinenh kiinnostus seminaaria kohtaan - ahdistivat minua. Sängyssä maatessani tajuisin, että yhdistys lepäsi aivan liian paljon minun hartioideni varassa. Olin kuoleman väsynyt.

Virheitä ja valheita

Sain toisella puolella Suomea asuvalta blogini lukijalta seuraavan linkin:
http://wsoy.fi/yk/products/show/77922

Linkin takaa paljastuu Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjan mainosteksti. Siinä on samanlaisia virheitä ja valheita, jollaisia olen löytänyt itse kirjastakin. Sekä Marja että Sirkka olivat kuulemma mukana Loppukiri-hankkeessa alusta loppuun. Sehän ei ole totta! Käynnistin hanketta vuosina 1999-2000 kuukausia ennen Marjan mukaan tuloa ja Sirkka liittyi Aktiivisiin Senioreihin vasta keväällä 2001.

Marjasta kertovassa tekstissä on toinenkin virhe: häntä tituleerataan taidehistorioitsijaksi. Hän jatkoi nuoruudessaan keskenjääneitä taidehistorian opintojaan vuonna 2000 eläkkeelle jäätyään Helsingin yliopistossa. Samanaikaisesti hän toimi yhdistyksemme ensimmäisenä puheenjohtajana. Opintonsa hän sai loppuun jossakin vaiheessa 2000-lukua. Mutta se, että nainen on tehnyt gradunsa taidehistoriasta ja saanut maisterin paperit, ei vielä riitä taidehistorioitsijaksi asti. Missä hän on uransa taidehistorian alalla tehnyt?

Minusta tuntuu uskomattomalta, että opettajana elämäntyönsä tehnyt ihminen valehtelee jatkuvasti.

Puheenjohtajan vaihdos on riski

Alkuvuosi 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa ahdistavaa aikaa. Aioin ensin kirjoittaa tuohon lauseeseen laatusanaksi masentavan, mutta se on aivan liian lievä ilmaus kuvaamaan tuota ajanjaksoa elämässäni. Ahdistavaa se oli!

En tiedä, kuinka suuri merkitys tunneilmastolle oli puheenjohtajan vaihdoksella. Kaarina Hughes oli valittu tehtävään jo syksyllä 2001, mutta kuukausien ulkomaanmatkan takia hän astui remmiin vasta tammikuun puolessa välissä. Monia tapaamisia ja tehtäviä oli siirretty häntä odotellessa ja nyt ne ryöpsähtivät päälle kuin yliajava juna.

Olin itse ehdottanut puheenjohtajaksi Kaarinaa - monien jäsenten ehdottaessa muutamia muita. Turhaan. Tunkua puheenjohtajaksi ei ollut. Minunkaan ehdokaslistalla Kaarina ei ollut ensimmäisenä. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki kieltäytyneet olivat viisaita. Tehtävä, hyvin hoidettuna, ei ollut helppo. Se olisi vaatinut paitsi kokemusta, myös sosiaalista lahjakkuutta. Eikä karismakaan olisi tehnyt pahaa.

Ilmeistä on, että pienellä joukolla perustetussa, mutta nopeasti kasvavassa yhdistyksessä puheenjohtajan vaihdos on aina riski. Valtaosa Aktiivisten Senioreiden jäsenistöstä oli Marja Dahlströmille ja minullekin vielä syksyllä 2001 täysin tuntematon. Kuukausikokoukset eivät olleet lähentäneet jäseniä toivotulla tavalla. Lähtiessäni keväällä 2001 ulkomaille nukkumaan väsymystäni pyysin Terttu Putilaa, silloista sihteeriämme, kutsumaan koolle pienen porukan sellaisia jäseniä, joilla oli internetyhteys. Hän unohti kuitenkin lähettää kutsut. Koska kesä oli kynnyksellä, tutustumisyritykset siirtyivät loppukesään ja syksyyn. LOkakuuhun mennessä olin tutustunut todella harvaan yhdistyksen uuteen jäseneen. Kun vuosikokous tuli ja yhdistykselle olisi pitänyt valita uusi puheenjohtaja ja uusi edellistä toimivampi hallitus, seinä tuntui olevan vastassa.

Väitän, etteivät toiseenkaan hallitukseen valitut ehtineet tutustua toisiinsa kunnolla sinä aikana, kun minä olin vielä yhdistyksessä mukana.

Kaarina Hughesin toiminta puheenjohtajana ei ollut ongelmatonta. Jos minulla olisi ollut syksyllä 2001 kaukoputki, jolla nähdä tulevaisuuteen, en kuuna kullan valkeana olisi uskaltanut ehdottaa Kaarinaa puheenjohtajaksi. En voinut kuvitella, että uusi puheenjohtaja aloittaa tehtävässä tutustumatta perusteellisesti yhdistyksen historiaan ja hallituksen jäseniin. Kaarinan ollessa vielä Brittein saarilla pidin itsestään selvänä, että hän tarvitsee puheenjohtajana kunnon sisäänajon. Hänethän valittiin tehtävään hallituksen ulkopuolelta. Ajattelin, että hän istuu muutaman tunnin edellisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ja minun seurassani ja kartoitamme tilannetta. Käymme silloin yksityiskohtaisesti läpi historiamme, josta saatoimme jo silloin sanoa, että se oli jonkinlainen menestystarina. Yhdistyksen toiminnan solmukohdat olisi ollut syytä käydä läpi, aukaista mikä oli aukaistavissa, samoin priorisoida monet tehtävät.

Kaarinan, Marjan ja minun tapaamista ei kuitenkaan koskaan järjestetty. Kun ehdotin sitä Kaarinalle tammikuussa 2002 oli kuin olisin puhunut seinille. Oliko jonkinlainen varoittava signaali sekin, ettei Kaarina ollut kirjoittanut minulle yhtään kirjettä Skotlannista, vaikka Helsingissä häntä odotti todella vaativa työkenttä. Saiko kukaan muukaan hallituksen jäsen postia häneltä? Nyt vuosia myöhemmin kysyn, voiko sellainen puheenjohtaja olla sydämestään sitoutunut hankkeeseen, joka ei keskustele tulevasta tehtävästään ennen sen vastaanottamista. Uusi puheenjohtajamme ei siis halunnut itselleen minkäänlaista perehdyttämistä, jollainen on ainakin työelämässä nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Maailman helpoin tapa kiusata
Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana minulle selvisi muutamassa päivässä, että minut oltiin sivuuttamassa, siirtämässä syrjään. Marjan ollessa puheenjohtajana tein varapuheenjohtajana paljon sellaisia tehtäviä, jotka hänkin olisi voinut tehdä. Mutta hän ei halunnut. Tai ei osannut. Tai hän vain halusi päästä mahdollisimman vähällä. Varapuheenjohtajan nimikkeelläni ei ollut nyt mitään merkitystä jos asemani haluttiin torpedoida. Nyt vasta minulle selvisi kuinka helppoa on syrjäyttää toinen katkaisemalla tiedon/postin kulku, jättää kertomatta tapahtumista ja suunnitelmista. Tämä maailman helpoin tapa kiusata toista otettiin minunkin kohdallani käyttöön.

Minun asemani yhdistyksessä oli ollut alusta lähtien vankka siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tein ylivoimaisesti eniten niitä tehtäviä, joiden ansiosta Aktiiviset Seniorit lähti alkuun ja käynnistyi projektiksi. Minun päässäni syntyi merkittävä osa niistä ideoista, jotka kannattelivat uutta hanketta. Minä hoidin ulkoisen tiedottamisen. Lähes kaikki, jotka halusivat ottaa yhteyttä yhdistykseen, ottivat yhteyttä minuun. Monille yhteyden ottaneille Loppukiri oli sama kuin minä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisin tarvinnut rinnalleni jonkinlaisen assistentin siirtämään saamaani tietoa eteenpäin. Sitä vyöryi eteeni monelta kentältä lähes päivittäin. Itse en ehtinyt enkä jaksanut hoitaa sisäistä tiedotusta, joten ongelmat kietoutuivat rasittavaksi hallitsemattomaksi vyyhdeksi.

Kun Kaarina oli ollut muutaman viikon puheenjohtajana, hän kiirehti ilmoittamaan, ettei hoitaisi tehtävää syksyä pitemmälle. KAUHISTUS! Parin päivän varoitusajalla huhtikuussa hän myös ilmoitti jättävänsä pari raha-anomusta tekemättä. Hän oli kuulemma väsynyt. Tajusin syyn siihen. Hän ei osannut delegoida tehtäviä senkään vertaa kuin minä. Kaarina syyllistyi myös siihen, mihin monet esimiestehtävissä olevat (koulutetutkin) naiset: keskittyi metsästämään puuttuvia pilkkuja ja välilyöntejä papereista, järjesteli arkistoa. Muistan keskustelun, jonka kävimme Suomen Messurahaston hallitukselle jättämämme hakemuksen johdosta. Hän tivasi itsepäisesti tilinumerossa olevaa välilyöntiä. Jättääkö hakemuspaperiin välilyönti vai ei? Käskin käyttämään maalaisjärkeä. Minä olin oikeassa. Kesällä kun olin jo eronnut Aktiivisista Senioreista, sain tiedon Messurahaston myöntämästä avustuksesta, joten raha oli päätynyt tilillemme välilyönnistä huolimatta.

Miehille ei annettu mahdollisuutta
Mene tiedä, ehkä muutkin hallituksen jäsenet kokivat joutuneensa syrjään sysätyiksi. Minä olin kuitenkin yllättäen löytänyt purkautumistien ongelmilleni. Ehdin ennen yhdistyksestä eroamistani käydä muutaman viikon tiivistä kirjeenvaihtoa Finnairin entisen projektipäällikön Päiviö Salon kanssa. Miehestä tuli puheenjohtaja Kaarinan jälkeen syksyllä 2002. Hän omaksui asioita ihailtavan nopeasti, otti kantaa. Hän oli myös sosiaalisesti erittäin lahjakas. Ongelmana oli kuitenkin miehinen sukupuoli. Hallituksen jäsenistä etenkin Sirkka Minkkinen, Terttu Putila ja Eila Puotila torpedoivat kaikkien miesten, ei yksin Päiviön, yritykset päästä toimintaan mukaan Aktiivisissa Senioreissa. Miehille ei yksinkertaisesti annettu tilaa. Kun erosin kesän kynnyksellä yllättäen, naiset joutuivat pakon eteen. Heidän piti ottaa Päiviö tilalleni hallitukseen. Ketään muutakaan ei tehtävään löytynyt. Ei ainakaan yhtä hyvää. Ennen kuin erosin, onnistuin vakuuttamaan Kaarinan siitä, että juuri Päiviön pitää neuvotella Asuntorahaston kanssa korkotukilainasta ja saada Saton kanssa neuvottelut loppuun. Niin myös tapahtui. Joulun alla rakennuttajasopimus allekirjoitettiin.

Päiviön tehtävä hallituksessa ei kuitenkaan ollut helppo. Minulle on kerrottu, että alkuaikoina ennen puheenjohtajan vaihdosta Sirkka Minkkinen kampesi kaikki miehen tekemät ehdotukset hallituksessa. Ei ollut niin pientä ehdotusta, etteikö sitä olisi pitänyt torjua. Päiviö kuulemma myös vanheni tuona aikana ihan ilmissä.

Jostakin syystä näen riitaisat yhdistykset niin kuin työpaikatkin kaleidoskoopin vaihtuvana kuviona. En usko, että yksi ihminen synnyttää kaikkia riitoja ja ongelmia. Siihen tarvitaan koko yhteisö. Tulen voi sytyttää yksi, mutta siihen, mitä sen jälkeen tapahtuu tarvitaan koko yhteisö. Yksi ihminen voi sammuttaa palon - mutta ei ilman tukijoukkoa. Yksi tekee yhtä ja toinen toista. Yksi tukee yhtä ja jarruttaa toista. Syntyy klikkejä. Ihmisiä tulee ja menee. Puheenjohtajan tai esimiehen kokemus ja karisma painavat vaa´assa paljon.

Eila Puotila oli Sirkka Minkkisen vasalli, Sirkka manipuloi Eilaa, jossa näki sopivan maaperän intrigoimiselleen ja vallanhalulleen. Luultavasti Sirkka jopa käytti Eilan luonnetta hyväksi yhdistyksen järjestelyissä. Naiset olivat poikkeuksellisen läheisiä toisilleen ensi tapaamisestaan lähtien. Pitäisikö puhua rakkaudesta? Marja Dahlström oli helposti johdettavissa eli jokaisen vastaantulevan helposti ympäri puhuttavissa. Nopealiikkeinen Terttu Putila taas ei koskaan kunnolla sitoutunut Loppukiri-hankkeeseen. Hän osti sittemmin asunnon Loppukirin naapurista Arabianrannasta. Yhdistykseen liittyessään hän todennäköisesti kuvitteli pääsevänsä eroon yksinäisyydestään, mutta se oli harhaa. Loppukiri-yhteisö olisi voinut olla pelastusrengas, mutta hän ei uskaltanut tarttua siihen. Terttu vaati nopeita ratkaisuja vaikeisiin asioihin, esimerkiksi rakennuttajasopimuksen allekirjoittamista. Miksi? Sopimuksella ei ollut kiire, mutta allekirjoittamattomana se poltteli nopealiikkeisen Tertun kynsiä kuin kekäle.

Sirkan ja Eilan tavoin Terttukin oli koko elämänsä elänyt yksin eli he kuuluivat siihen jatkuvasti kasvavaan yksinäisten naisten joukkoon, joita elämän viimeiset vuodet Helsingissä pelottavat. Heidän kaltaisilleen Loppukiri on lottovoitto. Työorientoituneesta Sirkasta olen kuullut, että "hän hyppi seinille eläkkeelle jäämisensä aikoihin, kun ei tiennyt millä päivänsä täyttää." Loppukiri tuli hänelle todella tarpeeseen.

Huomasin tänään ajattelevani, että Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä hallituksesta päätyi ainoastaan yksi jäsen Loppukiriin asumaan: Marja Dahlström. Toisessa hallituksessa istuneista talossa asuu Marjan lisäksi ainoastaan Sirkka ja Eila. Olenko oikeassa? Miten siinä näin kävi? Miksi näin kävi?

Tunnelma tiivistyy - lähtöni lähestyy

Saatuani Siikarannan tapaamisen jälkeen Eila Puotilan raportin viikonlopusta kirjoitin hänelle kirjeen, jota en tainnut koskaan lähettää. Osoitin sen koko hallitukselle, mutta kuten sanottu, se ei tainnut lähteä koneeltani. En kai halunnut sitä eteenpäin, koska en uskonut sillä olevan mitään vaikutusta hallituksessa istuviin. Joka tapauksessa jos sen lähetin se ei ainakaan herättänyt jäsenten keskuudessa minkäänlaista keskustelua.

"Hei Eila, pitikö se Sinun tehdä yhteenveto Siikarannasta? Eikö tehtävä annettu Marja-Riitta Hakalalle? Miksi vihjailet? Minähän se olen, joka olen huolestunut rahasta. Miksi et mainitse nimeltä? Mutta miksi minä en olisi huolestunut? Kuinka paljon Sinä olet saanut kerättyä yhdistykselle rahaa? Montako hakemusta kirjoittanut? Montaklo ilmaista kokoontumistilaa hankkinut? Jos olisin puhunut kuten Sinä, käyttäytynyt kuten Sinä, ajatellut kuten Sinä, näyttänyt siltä miltä Sinä, Taideteollisen korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio ei olisi tarjonnut kokoustiloja käyttöömme. Sinähän yritit. Minä sain lähes yrittämättä. Ja kaupunginarkkitehti Mikael Sundman antoi Aktiivisille Senioreille tontin juuri siitä syystä, että me - Eila Raikaslehto ja minä - puhuimme asioista oikeilla nimillä, olimme innostuneita ja aitoja. Muista ilmaiseksi saamistamme asioista, joihin vaikutin ratkaisevasti: tyttäreni teki Aktiivisten Senioreiden ensimmäiset kotisivut ilmaiseksi, poikani hommasi Alppilan koulun juhlasalin käyttöömme. Ja jo silloin kun Sinä et vielä mitään yhteisöllisesta senioritalosta tiennyt, saimme Yleisradiosta tilat perustavan kokouksen pitämistä varten. Myös ensi kuussa (19.4.2002) pidettävän seminaarin tilat saamme LEL:ltä ilmaiseksi, samoin asiantuntijan käyttämään salin teknisiä apuvälineitä. Niin ikään esiintyjät saamme ilmaiseksi.

Eivät nämä asiat ole onnistuneet pelkällä käden heilautuksella!

Koko raporttisi Siikarannasta on muiden arvostelua ja nimettömiä vihjailua. Jatkuva kaasun painaminen on tarpeen. Monet ovat ilmaisseet huolestumisensa siitä, että emme edisty tärkeissä asioissa. Pitkän kokemukseni pohjalta saan olla huolestunut, kovastikin huolestunut. Lomakuukaudet ovat edessä ja toiminta on edellisinäkin kesinä lähes sammunut. Viime vuonna hiljaista suvea seurasi vaisu syksy. Monet aikaisemmin aktiiviset jäsenet kaikkosivat pitkiksi ajoiksi kesämökille tai ulkomaille. Kaikkien jäsenten on syytä tietää totuus taloudellisesta tilanteestamme niin, että emme jysähdä kiville kuten kävi Helasille.

Jos kaikkiin tekemisiini ja sanomisiini - mutta ei ilmeisesti hankkimiini rahoihin - ollaan tyytymättömiä, näillä marisijoilla ei liene muuta ratkaisua kuin siirtyä toiseen tonttijonoon ja toisen rakennuksen, Loppukiri Kakkosen, rakennuttamiseen. Silloin Sinä, Eila, pääset myös arvostelemasta niin yhdistyksemme (Aktiiviset Seniorit) kuin talommekin (Loppukiri) nimiä. Molemmat ne keksi sisareni, mikä Sinua ilmeisesti ärsyttää. Uuden talon uudenlaisen ideologian voitte sitten kirjoittaa niin harvalla ja kevysesti kuin todella haluatte. Voitte silloin myös priorisoida lobattavat asiantuntijat ja virkamiehet, voitte myös valita juuri sopivan määrän julkisuutta eikä liikaa, kuten nyt ajattelette meidän saaneen.

Ikävää todella, että yhdistyksessämme puhutaan edessä yhtä ja selän takana toista. Kaikista surullisin olen kuitenkin sen takia, että Sinä, Eila, vaivaudut tulkitsemaan ihmisten puheita väärin ja levittämään niistä täysin subjektiivisia tarinoitasi eteenpäin.

Sen sijaan: jos sinulla on päivät pääskytysten työpaikallasi tietokone käytössäsi, ota selvää kuinka monta RAY:n investointiavustusta meni viime jaossa sellaisille yhdistyksille, jotka alkavat rakentamisen vasta kahden vuoden päästä."

Tällaisen kirjeen siis kirjoitin 5.3.2002. Lähettämisestä en siis ole varma. Tunnoistani kirje kuitenkin kertoo. Jospa olisin tiennyt, että saan riehtaistua itseni parin kuukauden kuluttua yhdistyksestä ja hankkeesta eroon - kenenkä muun kuin Eilan ratkaisevalla myötävaikutuksella. Ei kuitenkaan kannata spekuloida! Juna kulki eteenpäin teinpä minä mitä tahansa tai olinpa tekemättä.

Media piiritti minua
Olin paljon esillä mediassa yhteisöllisen senioritalon takia. Sain siitäkin kritiikkiä. Minä en kuitenkaan julkisuutta rakastanut, mutta kollegani painostivat. Epäilemättä minä tiesin suunnittelemastamme Loppukiristä eniten. Marja Dahlström, joka oli toiseksi pisimpään ollut yhdistyksessä mukana, kävi kokouksissamme harvakseltaan. Esimerkiksi Siikarannan tapaamiseen hän ei tullut, ei liioin Siikarantaa seuranneisiin kokouksiin, joista olen viime aikoina kirjoittanut. Eihän minua tarvitse uskoa, mutta totta oli se, että yritin saada muitakin hallituksen jäseniä ja aktiiveja toimittajien eteen. Turhaan. Huhtikuun 21. päivänä 2002, pari päivää varainhankintaseminaarimme jälkeen sisareni Marja-Leena kirjoitti minulle lyhyehkön kirjeen, jossa koitti lievittää tilaisuuden yleisökadosta johtuvaa pahaa oloani:

"Ei tarvitse olla morkkis. Ei pidä jäädä tuijottamaan jo tapahtuneeseen, varsinkaan omiin tekemisiin. Omia töppäyksiään liioittelee aina. Jos ihmiset sanoivat, että olit rento ja nauruakin salista kuulit, kaikki on ihan OK. Se osallistumissmaksu oli kyllä liian suuri. Ainoa asia minkä minä kansantaloustieteen approbaturista opin, oli se, että jossakin kohden hinta nousee niin korkeaksi, että myynti alkaa laskea...

Ja kyllä Sinun pitäisi päästä siitä pois, ettet anna haastatteluja. En voi ymmärtää, miten ikänsä toimittajana työtä tehnyt voi katsella noin kapea-alaisesti. Ne toimittajat, jotka haastattelua pyytävät, eivät tiedä kaikkea mitä Sinä eivätkä myöskään tavalliset ihmiset. Sinulla on syuhtautumisharha, kun kuvittelet, että kaikki on jo sanottu. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tiedottaminen auttaa saamaan hankkeelle huomiota, rahoitusta, ystäviä jne. Vain julkisuuden avulla yhteiskunnalle tärkeä uudenlainen senioritalo saa myös seuraajia."

Tärkeä täydennys edelliseen

Reijo Pesonen kertoi siis maaliskuussa 2002 Jyväskylän Aktiivisiin Senioreihin kuuluvan
26 perhettä, iältään vajaasta 60:sta yli 80:een. Joukko oli puheenjohtajan mielestä harmoninen eikä sellaisia ristiriitoja kuin meillä helsinkiläisillä ollut. Edellisessä kirjoituksessani unohdin mainita, että hyvästä ja harmonisesta alusta huolimatta yhteisöllistä senioritaloa ei koskaan rakennettu Jyväskylään. Syyksi Reijo mainitsi minulle vuosia sitten sen, etteivät talosta haaveilleet ihmiset koskaan sitoutunet siihen kunnolla. Reijolle taakka kävi liian raskaaksi ja niin yhdistys lakkautettiin.

Nykyisin Reijo on rakentamassa yhteisöllistä senioritaloa Saarijärvelle. Aloite talon rakentamiseen tuli Saarijärven vanhusneuvostolta.

Jyväskylän Aktiivisista Senioreista

Maaliskuu 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa todella kiireistä aikaa. Tehokas tiedottaminen sekä lukuisten ihmisten tapaamiset olivat alkaneet poikia mm. monenlaisia seminaarikutsuja. Siikarannan omaa viikonloppuseminaaria (2.-3.3.) seurasi heti alkuviikosta pienimuotoinen jäsentilaisuus Annalassa. Siellä oli koolla melkein sama joukko kuin Siikarannassakin. Puheenjohtaja Kaarina Hughes teki selväksi käsityksensä Loppukirin rahoitusvaihtoehdoista. Esityksen sävy oli pessimistinen, siitä sai myös vaikutelman, että puheenjohtajamme oli kallistumassa osaomistusasuntojen kannalle. Miksi? Onneksi sain kuitenkin jo saman viikon aikana napakan viestin Päiviö Salolta. Mies näki minun laillani omistusasunnot pitkässä juoksussa edullismmiksi. Pidin Kaarinan sinänsä arvokasta pohdintaa vastikään yhdistykseen liittyneelle Päiviölle puutteellisena ja kirjoitin hänelle vapaamuotoisen selvityksen Aktiivisista Senioreista ja Loppukliristä. Päiviö oli osoittautumassa aktiiviseksi jäseneksi, sellaiseksi jonka kokemukset ja taidot projektityöskentelystä oli syytä jatkossa tarkasti hyödyntää.

Loppuviikosta hallituksen jäsenet saivat vastaanottaa puheenjohtajamme selontekoa täydentävän paperin Päiviöltä. Sitä oli todella ilo lukea. Asiaan vihkiytymättömällekin asiat aukenivat sen avulla helposti.

Siikarannassa Päiviö oli kiteyttänyt osuvasti mukanaolon ja sitoutumisen eron. Yhdistyksessämme oli tuolloin noin 60 jäsenmaksun maksanutta, mutta ainoa mitä monet olivat Loppukirin hyväksi tehneet, oli jäsenmaksun suorittaminen.

Tiistaina 5.3. hallitus kokoontui Kaarlenkadun uudessa toimistotilassa, jonka Arja Jääskeläinen oli meille löytänyt. Palkaton konsulttimme Reijo Pesonen tuli tilaisuuteen ja esitteli Jyväskylän Aktiivisten Senioreiden toimintaa. Hänen hankkeeseensa oli ilmoittautunut mukaan 26 perhettä, ikähaitari liki kuudestakymmenestä yli kahdeksaankymmeneen. Joukon Reijo kuvasi Helsingin Aktiivisia Senioreita homogeenisemmaksi ja harmonisemmaksi. Ja mikä parasta: mukaan mahtui myös rakentamisen asiantuntijoita. Neuvottelut VVO:n kanssa heillä olivat vielä kesken ja yhtiömuodosta piti päättää lähiaikoina. Seuraavalla viikolla yhdistyksen oli tarkoitus päättää ensimmäisestä lehdistötilaisuudesta.

Kateellisena kuuntelin Reijon selostusta
Reijo oli paras mahdollinen ihminen potkaisemaan alulle ensimmäisen yhteisöllisen senioritalon Helsingin ulkopuolelle. Hän oli jo 1980-luvulla ollut mukana ensimmäisissä yhteisöllisyyskokeiluissa Suomessa. Tämä entinen pankinjohtaja oli ollut puuhaamassa opiskelijoille tarkoitettuja Tuulenkylää ja Vastatuulta Jyväskylän seudulle. Puhuessaan nyt projektinsa yhteistiloista Reijo oli kuitenkin varovainen. Tuulenkylän yhteisössä, joka aikoinaan käynnistyi myötätuulessa ja jossa nyt asui jo toinen sukupolvi asukkaita, oli viime vuosina ollut ongelmia yhteistilojen käytössä. Taloihin valmistui aikoinaan paljon yhteistiloja, joita on viime vuosina jouduttu remontoimaan senioriasunnoiksi.

Jyväskyläläiset kävivät siis neuvotteluja Reijon johdolla VVO:n kanssa, me Helsingissä taas Saton kanssa Reijon ohjailemina. Sirkka Minkkisen tekemän keskustelumuistion (5.3.2002) mukaan meidän ei tässä vaiheessa kannattanut enää lähteä neuvottelemaan muiden rakennusliikkeiden kanssa. "Hallitus hyväksyi aikanaan Saton tarjouksen ja suullinen hyväksyntä on Pesosen mukaan yhtä sitova kuin kirjallinenkin." Minun mielestäni neuvotteluasemamme oli alusta lähtien huono. Aktiiviset Seniorit ja Sato eivät olleet neuvottelijoina tasavertaisia, joten Saton Jaana Närö, juristi, vei meitä kuin pässiä narussa. Siinä hallituksessa, joka alkuvuodesta 2001 Reijon mielestä hyväksyi sopimuksen, istuivat minun lisäkseni seuraavat seniorit: Marja Dahlström, 63, ent. opettaja, Terttu Putila, Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistunut ent. yrittäjä, 60, Heli Jäderholm, vaatetusalan yrittäjä Tapiolasta, 71, ja Eino Jantunen häntä muutaman vuoden vanhempi armeijasta eläköitynyt mies(blogini 10.2.2010). Anita Wetterstrandista ei liioin ollut neuvotteluissa mitään apua. Hän oli alle kuusikymppinen keskikoulun käynyt musiikkitoimittaja Yleisradiosta. Hänelle kuitenkin kuuluu kiitos ja kunnia siitä, että hän ohjasi minut ensimmäisen kerran Färdknäppeniin, missä hänen sisustusarkkitehtisisarensa asui. Yhdistyksestä Anita erosi 2001. Itse olin valtiotieteen maisteri,63, pääaineenani poliittinen historia.
Yksikään meistä leikkiin ryhtynneistä ei ollut aikaisemmin rakentanut edes leikkimökkiä.

Oletteko kuulleet toisesta porukasta, joka näillä eväillä olisi potkaissut käyntiin ison uudenlaisen senioritalon, josta on sitten ollut malliksi muillekin?