VASTENMIELISIÄ PÖLKKYKIRJAIMIA

Pirkko Tarvaisen kirjeen innoittamana selasin enemmänkin papereitani alkuvuodelta 2002. Pirkon lyhyet viestit ja pitkät selonteot antavat kuvan asiallisesta ihmisestä, jonka ainoana päämääränä tekstiä kirjoittaessa on tiedon välittäminen ja hankkeen eteenpäin vieminen. Hänen kysymyksissään ei ole koiraa haudattuna eikä hän koskaan kirjoita ilkeän hyökkäävästi, kuten Eila Puotila. Nyt kymmenen vuotta viimeisestä keväästäni Aktiivisissa Senioreissa pohdiskelen, saivatko muutkin hallituksen jäsenet Eilalta ikäviä kirjeitä niin kuin minä. Vai olinko ainoastaan minä hänen hampaissaan? Sainko minä paljonkin sellaista ilkeää tekstiä, joka ei saanut päätyä muiden käsiin? (Eivät ne päätyneet, koska vasta nyt siteeraan niitä.) Entä tiesivätkö muut ylipäätään minun saamistani kirjeistä? Huomasivatko mitään? Tiesikö totuutta edes Sirkka Minkkinen, jonka suhde Eilaan oli paljon läheisempi kuin kahden aktiivisen seniorin suhde?

Eila oli työelämässä ollessaan ehtinyt opiskella paljon enemmän tietotekniikkaa kuin moni meistä. Johtui kai työnkuvastakin. Se antoi hänelle aiheen olla ylimielinen. Ei ainoastaan minulle vaan kaikille tietotekniikan kanssa kompuroiville. Yleensä Eila kirjoitti viestinsä aamutuimaan, minä yömyöhään, mitä Eila jaksoi ihmetellä. Aamutuimaan kirjoittamisen selitti se, ettei hänellä ollut kotona internetyhteyttä, joten lähettäessään ja saadessaan viestejä hän istui aina työpaikallaan, ilmeisesti työajallaan. Sen takia hän yritti valjastaa minut korruption kelkkaan. Eila ja Sirkka tarvitsivat koneet eläkkeelle jäädessään ja Eilan mielestä Aktiiviset Seniorit olisivat voineet pyytää joltakin firmalta ne ja minä olisin sitten "maksanut" ne kirjoittamalla juttuja tai tekemällä radio-ohjelmia, joissa yritykset olisivat saaneet julkisuutta. Hyi olkoon, mutta tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin eikä siitä tällä kertaa tämän enempää (bloginixxxx).

Eilalla oli ikävä tapa pilkkoa kirjeitäni, niitä joita hän lähetti minulle takaisin omine kommentteineen. Pitkiä pätkiä hän kirjoitti pölkkykirjaimin, joiden yleisesti tulkitaan paperilla ja ruudussa merkitsevän huutamista tai ainakin äänen korottamista. Suurin kirjaimin Eila puuttui tekemisiini ja tekemättä jättämisiini, ajatuksiini, eri ilmiöiden tulkintoihini. Minulla oli usein tunne, että hän käveli kannoillani ainoana tarkoituksenaan arvostella minua. Räksyttävä rakki?

Kyllä niissä Eilan minulle hähettämissä kirjeissä näin jälkikäteen lukien oli kysymys silkasta kiusaamisesta. Sen hän itse asiassa tunnustaakin kerran viestissään kun kirjoittaa sen loppuun seuraavan lauseen: "Sinisen tekstin allekirjoitan, tietoisena mitä siitä seuraa." Ei kai siitä mitään seurannut, koska olin maaliskuussa 2002 jo niin lopussa, että pienikin tönäisy olisi voinut syöstä minut raiteilta. Raahauduin päivästä toiseen. Se kirjeeni, josta nyt puhun ja johon Eila vastasi pölkkykirjaimin, oli pilkottu 2-4 rivin pätkiin. Viittaus siniseen tekstiin tarkoitti ilmeisesti Eilan koneen värinauhaa, mutta minun koneelta luettuna koko kirje oli samanvärinen.

Kun muistutin kirjeessäni hallituksen jäsenille, siis kaikille jäsenille, että pidin tärkeänä Helsingin poliitikkojen lobbaamista ja että voisimme delegoida tapaamisia myös muille kuin kiireisille hallituksemme jäsenille, Eila vastasi kirjeessä, jonka lähetti vain minulle. Hän ei ilmeisesti pitänyt delegointiajatuksesta. Totuus kuitenkin oli, että minun aikani ei antanut enempään myöten kuin mitä jo senioreiden hyväksi tein. Kun ehdotukseni jälkeen kirjoitin, että jossakin tapaamisessa "tuli selväksi, että uudella teknologialla on sama ongelma kuin Aktiivisilla Senioreilla", Eila vastasi huutavin kirjaimin: MUISTUTAT JA EHDOTAT YHTENÄ SEKAMELSKANA ASIOITA TÄYSIN ASIATTOMAN TEKSTIN SEASSA. YHDISTYSMÄISTÄ TOIMINTAA ON, ETTÄ TEET ASIOISTA ASIALLISIA JA PERUSTELTUJA JA MUUHUN KOKONAISUUTEEN ISTUVIA ALOITTEITA. ASIA KERRALLAAN. Vielä nytkin kymmenen vuotta myöhemmin muistan, miksi kirjoitin kirjeessäni uudella teknologialla ja yhdistyksellämme olevaan saman ongelman. Noihin aikoihin oli jo selvinnyt, etteivät suomalaiset, vaikka tietotekniikkaa hallitsivatkin, osanneet istuttaa sitä käytäntöön. Ensimmäiset uutiset terveyskeskusten ongelmista oli julkistettu. Eilalta vain oli jäänyt lehti lukematta - tai ainakin ymmärtämättä - ja nyt minä sain vetta niskaani, kun en ehtinyt selittää viestissäni kaikkia asioita alusta alkaen niin että tietämättömimmätkin olisivat ymmärtäneet.

Hallituksen jäsenten panokset hankkeelle
Sen varmaan olen jo monta kertaa tehnyt selväksi, ettei kukaan Aktiivisissa Senioreissa hallituksessa tehnyt yhtä pitkää työpäivää hankkeen hyväksi kuin minä. Ilmeisesti naiset eivät edes pohtineet rakentavasti sitä mihin minun ajankäyttöni johtaisi (loppuun palamiseen). Tästä on todistuksena mm. Terveyden edistämisen keskukselle Kaarina Hughesin lähettämä kuvaus hankkeemme voimavaroista alkukeväällä 2002: "Yhdistys toimii toistaiseksi kokonaan vapaaehtoistyön varassa ja esimerkiksi johtokunta käyttää viikottain noin 10-20 työtuntia hankkeen eteenpäin viemiseksi." Koko sen ajan kun olin Aktiivisissa Senioreissa, viikottainen työaikani oli moninkertainen Kaarina Hughesin antamiin lukuihin verrattuna. Väitän, että yhteisöllinen senioritalo ei tällä hetkellä seisoisi Arabianrannassa, jos töitä olisi puskettu ainoastaan 10-20 tuntia viikossa per henki. Se ei olisi riittänyt alkuunkaan, hanke olisi jäänyt kesken. Mutta epäilemättä hallituksessa istui ihmisiä, jotka uhrasivat Loppukirille ainoastaan Kaarina Hughesin mainitseman 10-20 tuntia viikossa.

Takaisin Eilan ja minun kirjeenvaihtooni: Kun minä olen kirjoittanut hallituksen jäsenille, että käytin (jossakin) kokouksessa puheenvuoron, mutta hyvätkään hankkeet eivät edenneet koska nykyiset rakenteet eivät olleet ajan tasalla, Eila kirjoitti MIKSIKÖHÄN RAKENNEKESKUSTELULLE EI OLE OLLUT TILAA. Siis Aktiivisissa Senioreissa. Tajusin sen silloin heti ja huomaan nytkin, ettei Eila ymmärtänyt meidän puhuvan eri rakenteista. Minä tarkoitin yhteiskunnan rakenteita, pykäliä ja paragrafeja, joihin monta kertaa hankkeemme kanssa törmäsimme. Pykälistä ja niiden tulkinnioistahan silloinkin oli kysymys, kun meiltä evättiin RAY:n avustus vedoten siihen, että vääristimme kilpailua. Vielä nytkään en ymmärrä miten Loppukiri olisi vääristänyt kilpailua.

Kun minä siis puhuin yhteiskunnan rakenteista, Eila luuli minun puhuvan Aktiivisten Senioreiden rakenteista. Koko sen ajan kun Eila Puotilan tunsin, näimme asiat eri lailla. Tuntui kuin olisimme ollet itä ja länsi, jotka eivät koskaan kohtaa. Asioiden olisi voinut antaa olla niin. Olisimme olleet mahdollisimman vähän tekemisissä keskenämme. Ongelmana oli kuitenkin se, että Eila oli hyvin aktiivinen. Parhaiten häntä kuvaa juuri tuo sana aktiivinen. Sitä en tiedä, kuinka paljon hän loppujen lopuksi teki Aktiivisten Senioirien eteen, paljonko sai aikaseksi, mutta aktiivinen hän oli. Sen muistan, että useampi tapaaminen, joita hän järjesteli, eivät olleet mitään yleisömenestyksiä. Esimerkiksi keväällä 2002 hän yritti Marja Dahlströmin kanssa järjestää teatteri- ja ekskursiomatkaa Tampareelle. Tiesin, että Tampereella oli pari mielenkiintoista vanhusten palvelutalokokeilua. Pidin niitä teatteria tärkeämpänä. Useammalle seniorille olisi kuitenkin riittänyt pelkkä teatteri. Tietoisesti päätin, etten sekaannu matkajärjestelyihin tekivätpä naiset mitä tahansa. Matka kuivui kokoon osanottajajoukon kutistuessa sitä pienemmäksi, mitä lähemmäksi matkapäivä tuli.

Eila oli siinäkin mielessä aktiivinen, että hän ilmaisi halunsa lähteä tilaisuuksiin, joihin minä menin puhumaan tai vain tapaamaan ihmisiä. Kun lähdin esitelmöimään Aktiivisista Senioreista Kimmo Röngän järjestämään seminaariin, Eila istui yleisön joukossa. Olimme ainoat, jotka edustimme yhdistystämme. Minä olin puhujana, Eila ei sanonut halaistua sanaa koko aikana eli ei osallistunut yleisökeskusteluun. Kyllä minä olisin toivonut, että hän olisi lausunut jonkun rakentavan sanan seminaarin aiheista - pelkästä kiitollisuudesta seminaarin järjestäjääkin kohtaan. Kuulleessaan, että minut oli kutsuttu Ryhmätyö ry:n tilaisuuteen - muistaakseni pikkujouluun - Eila myös ilmoitti haluavansa mukaan. Torjuin ehdotuksen, koska minä en mennyt sinne Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan ominaisuudessa vaan toimittajan. En siis pitänyt korrektina ottaa kuokkavierasta mukaani. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä.

Lopuksi vielä yksi lause Eilan kirjeestä, jota voitte itseksenne miettiä: MITÄ SANOISIT SUHTEESTASI MUIHIN IHMISIIN? Siis sitä Eila kysyi minulta.

Tämä on blogini lopun alkua. En voi enää hyssytellä ja vain todeta tulleeni kiusatuksi. Minulla pitää olla konkretiaa. Ja sitähän minulla on.

Mykkäkoulua

Aika lentää. Vai kuvaisiko sana "valua" - vai peräti sana "tuhraantua" - paremmin vanhan ihmisen kokemaa ajan kulumista? Kirjoitusteni välit ovat siitä syystä venyneet pitkiksi.

Joka tapauksessa elinpä vielä kymmenen tai kolmekymmentä vuotta, aika loppuu kesken. Tekemistä on paljon. Tai ainakin puuhastelua. Pari projektia on aina työn alla. Onneksi sentään pystyn - päinvastoin kuin monet ikätoverini - kävelemään ja pyöräilemään. Silloin suunnittelen tulevaa ja muistelen menneitä, silloin näen etäämmälle sekä taakse- että eteenpäin. Ja totuus on, että ainoastraan vanhalla ihmisellä on sitä varantoa ammennettavanaan, minkä kokemus, muisti ja muistot antavat.

Äsken edesmennyt ministeri Aatos Erkko oli valitsemassa minua 1960-luvun alussa ensimmäiseen työpaikkaani Helsingissä. Hän kysyi, miksi halusin siinä vaiheessa työpaikan. Opintoni yliopistossa olivat nimittäin kesken. Selitin pöydän takana istuville Aatos Erkolle ja päätoimittaja Mary A. Wuoriolle, ettei vanha hevonen opi hyppäämään. Siksi halusin toimittajan paikan. Hakijoita oli liki 80 ja minut valittiin.

Siis vaikka vanhalla ihmisellä on kokemusta, hän ei välttämättä opi uusia asioita - ei ainakaan motorista tai teknistä taitoa vaativia tehtäviä. Ystäväni, joka on viettänyt ikänsä Helsingissä, ei ole koskaan oppinut uimaan, eikä taida oppia nyt vanhanakaan. Täytyy siis tyytyä vähempään ja uskaltautua vesijumppaan.

ISTUESSANI PYÖRÄNSELÄSSÄ

huomasin muistelevani Aktiivisten Senioreiden toisessa hallituksessa istunutta Pirkko Tarvaista. En muista miten ja missä törmäsimme toisiimme, siis tutustuimme. Joka tapauksessa hän veti Yleisradiossa joogaryhmää, jossa minäkin muutaman kerran Pirkon kutsumana kävin. Se, että harrastukseni loppui lyhyeen, ei johtunut Pirkosta. Enemmänkin Sirkka Minkkisen tapaisista synkkäilmeisistä vieressäni makaajista (blogini 7.7.2010). Kuten olen kertonut Sirkka rupesi puhumaan minulle vasta kuultuaan Pirkko Tarvaiselta Loppukiri-hankkeestamme.

Pirkko Tarvainen oli - ja on varmaan vieläkin - asialleen vihkiytyvä joogan vetäjä. Minä valitettavasti en ole joogaihmisiä.

Joskus viimeisenä talvenani Aktiivisissa Senioreissa sain Pirkolta sähköpostia. Hän raportoi  käynnistään espoolaisen kokoomuspoliitikon luona eduskunnassa. Nainen oli monen muun suomalaisen tavoin ilahtunut Loppukiri-ideastamme ja halusi tietää yhdistyksestämme ja suunnitelmistamme enemmän. Ainoastaan minulle lähettämässään raportissa Pirkko totesi, ettei aktiivisilla senioreilla ollut opiksi otettavaa kirkkonummelaisilta, joita myös askarrutti ikääntyvien asuminen. Kirkkonummelaisia oli askarruttanut suuresti mitä RAY oli vastannut meille tehtyään hankettamme koskevan kielteisen päätöksensä. Kiihkeämmin he kuitenkin olivat halunneet tietää, "miten ihmeessä me saimme tontin Helsingistä." Siitä miten tontti saatiin, en rupea tässä enempää kirjoittamaan, mutta siitä muistutan, että Aktiivisista Senioreista ainoastaan kaksi ihmistä ehti tavata kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin ennen kuin tontti Loppukirille saatiin: vastikään yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto oli toinen, minä toinen. Toki Aktiiviset Senuiorit kävi useassa eri kokoonpanossa monen päätöksessä sitten mukana olleen virkamiehen luona. Minä kuitenkin lobbasin YKSIN sekä kirjeitse että puhelimitse lähes kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet joulun alla 2000. 

Kaarina Hughes, joka oli vasta aloittanut puheenjohtajanamme, oli Pirkon mukana eduskunnassa tapaamassa kirkkonummelaisia. En muista Kaarinan millään lailla kommentoineen minulle tapaamista, mikä kertoo uudessa hallituksessamme istuvien suhtautumisesta minuun: sopimus miten minua kohdella ja käsitellä oli varmaan sanaton, mutta ilmeinen - sen käsityksen saan nyt Pirkonkin kirjettä lukiessani. Pirkko kertoo nimittäin neuvottelussa mukana  olleen kirkkonummelaismiehen spontaanisti kysyneen kuultuaan Aktiivisten Senioreiden Saton kanssa käymistä neuvotteluista: "Miksi te otatte sellaisen välikäden, joka rahastaa? Tehkää suoraan sopimus urakoitsijafirman kanssa niin säästyy väliraha." Hän suositteli meille NCC -yhtiötä (ent. Puolimatka) ja kehoitti menemään Kivenlahteen Merikartano-nimiseen palvelutaloon tutustumaan.

Tarvaisen ja Hughesin tavatessa kirkkonummelaisia, nämä tekivät selväksi, että urakoitsijafirmalta saa täsmälleen samat palvelut kuin Satoltakin eikä riski ole yhtään sen suurempi. "Mielestäni tämä vaihtoehto täytyy selvittää ennen kuin jatketaan neuvotteluja Saton kanssa", Pirkko kirjoitti minulle.

Kirkkonummelaismies oli samoilla linjoilla kuin minä eikä Sato pitänyt meistä huolta niin kuin Terttu Putila jossakin vaiheessa luottavaisena totesi. 

Pirkko ei tainnut tietää, että Aktiiviset Seniorit olivat käyneet tutustumassa yhteen jos toiseenkin palvelutaloon ja lisäksi muuhunkin paikkaan. Lähes jokaisessa minä olin mukana, seuralaiseni vain vaihtuivat. Kokonaisnäkemystä palvelutaloista ei siis monelle päässyt muodostumaan, minä sen sijaan olin loputtomasta työmäärästä ja senioreiden suhmuroinneista loppuun palanut ja nurkkaan ajettu.

Sain mainitsemani kirjeen Pirkko Tarvaiselta tammikuun lopussa, jolloin olin jo täysin kykenemätön tekemään enää mitään. Minulle oli lyhyessä ajassa selvinnyt Kaarina Hughesin johtamistapa: hän ei halunnut käydä kanssani läpi yhdistyksen historiaa, mielipiteeni eivät olleet hänestä kuulemisen arvoisia. Hän ei siis halunnut jatkaa sitä työtä, mitä me ensimmäisessa hallituksessa istuneet olimme tehneet. Hän oli yksinäinen puurtaja ja minä näin siinä omat vaaransa. Koska Marja Dahlströmin merkitys Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajana oli lähinnä symbolinen, Kaarinaa ei voinut ajaa yhdistyksen puheenjohtajaksi kukaan muu kuin minä, joka olin varapuheenjohtaja ja joka olin ollut - ainoana - mukana hankkeessa alusta lähtien. Mutta Kaarina Hughes ei koskaan vastannut  tarjoukseeni istuutua saman pöydän ääreen: emme koskaan käyneet yhdessä läpi yhdistyksen historiaa - voittoja ja tappioita. Kaiken lisäksi Kaarina oli ennen puheenjohtajan tehtävien vastaanottamista ollut viikkotolkulla - ettei peräti kuukausitolkulla - ulkomailla. Hän ei tiennyt millaisessa kuhinassa yhdistys vuoden vaihteessa 2001-2002 oli. 

KORVATULPAT  KORVISSA  KOKOUKSEEN

Pirkko Tarvaisesta vielä seuraavaa: hän ei mennyt Loppukiriin asumaan, mutta jostakin kuulin hänen varanneen asunnon Aktiivisten Senioreiden seuraavasta talosta, joka nousee Kalasatamaan. Onkohan tiedossa perää? Kaikki nämä kymmenen vuotta, jotka olen ollut erossa senioreista, olen kuitenkin muistanut Pirkon huolellisena yhteistyökumppanina. Hänelle annoin tehtäväksi - pakotinko suorastaan? - kirjoittaa tilitykset (ja vuosittaiset uudet hakemukset) Terveyden edistämisenkeskukselle, jolta olin onnistunut kirjoittamallani hakemuksella saamaan kesäkuussa 2001 yhdistykselle 3x17.000 euroa (vuosiksi 2002-2004).

Se paperi on ollut elämäni työläin. Painin sen kanssa kokonaisen viikon jos en pitempäänkin. Sain luvan jättää hakemuksemme viikonlopun myöhästyneenä kun aioin vielä maanantaina mennä lobbaamaan hankettamme Terveyden edistämisenkeskukseen. Puheenjohtaja Marja Dahlströmin panos oli lähinnä siinä, että hän viimeisenä viikonloppuna ennen hakemuksen jättämistä tuli Yleisradioon, missä olin leikkaamassa radio-ohjelmaani. Hän luki läpi hakemuksen ja kirjoitti nimensa sen alle. Paperin vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että Suomen EU-jäsenyys ja sen aiheuttama byrokratia näkyi turhana kankeutena silloisessa kaavakkeessa, enkä minä tiennyt mitään EU:n lainsäädännöstä enkä juuri mistään muustakaan.

Minulla on muistissani kokous alkuvuodesta 2002, jossa Pirkko Tarvainen ilmoitti haluavansa eroon hallituksesta, johon hänet oli valittu vain vähän aikaisemmin. Hän oli väsynyt. Ymmärsin syynkin: hän oli edelleen työelämässä ja joogatunnit veivät häneltä monta vapaailtaa viikossa. Minäkin olin työelämässä marraskuuhun 2001 asti, mutta minulla ei ollut harrastuksia. Muistan kuinka Pirkon uhkaus kouraisi vatsaani. Siinä vaiheessa ei ollut varaa Pirkon kaltaisen eroon. Olisin itsekin halunnut sanoa ne samat sanat mitkä Pirkko sanoi: "En jaksa. Haluan eroon tästä kaikesta", mutta enhän minä voinut. Enkä voinut päästää Pirkkoakaan lähtemään. Hallituksessa ei ollut monta ihmistä, jotka olisivat olleet kykeneviä tekemään sen minkä hän teki. Siispä ilmoitin pontevasti, että hänen oli jatkettava hallituksessa. "Pane korvatulpat korviisi, älä kuuntele mitä puhutaan, mutta paikalle tulet." 

Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli talvella 2001-2002 niin tulehtunut ilmapiiri, että sitä voi syystä verrata viimeaikaiseen Timo Rädyn ja Hilkka Ahteen mykkäkouluun Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitossa. Pitkin viime kevättä AKT:n tapahtumien uutisointi palautti mieleeni jatkuvasti omat kokemukseni työpaikkakiusaamisesta eli kokemukseni Aktiivisissa Senioreissa. Työelämässä minua ei nimittäin ole kiusattu. Ei liioin koulussa. Jos olisin kokenut toimittajana saman minkä Aktiivissa Senioreissa, olisin kiiruusti jättänyt toimituksen ja hakeutunut toiseen lehtitaloon. Minun on pakko tunnustaa, että en olisi kyennyt Hilkka Ahteen tavoin nostamaan haisevaa kissaa pöydälle. Onneksi kulttuuri on muuttumassa.  

Lehtijuttu helmikuulta 2002

Lehtijuttuni helmikuulta 2002

Julkaisen blogissani nyt vuosien takaisen lehtijuttuni. Alkuvuodesta 2002 kirjoitin useamman jutun Aktiivisista Senioreista. Ensi sijaisena ajatuksenani oli ohimennen kertoa huhtikuussa 2002 pidettävästä varainhankintaseminaarista. Idea seminaarista oli minun, eikä sen suosio yllättänyt. Tuotto jäi paljon pienemmäksi kuin olimme etukäteen kuvitelleet.Mutta parempi vähän kuin ei mitään.

Raha-automaattiyhdistykselle lähettämämme raha-anomus oli toistamiseen hylätty, ja tulevaisuuden näkymät olivat heikot. Tämä juttuni julkaistiin keväällä Vanhustyön keskusliiton jäsenlehdessä. Se kokoaa saman otsikon alle tähän mennessä blogissani kirjoittamaani sirpaleista tietoa ja tapahtumia sekä ajatuksia niistä. Tällainen oli siis tilanne alkuvuodesta 2002:

AKTIIVISET SENIORIT HALUAVAT MUUTTAA SUOMALAISTA VANHUSKUVAA

- Minun mielestäni tänä päivänä jos koskaan on paikallaan nostaa vanhenevan ihmisen profiilia ja myöntää, että myös heillä on oikeus määrittää omaa elämäänsä,sanoo Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja steinerpedagogi Marja Dahlström, joka juuri on jättänyt tehtävänsä ja siirtynyt hallitukseen rivijäseneksi.

Kun Aktiiviset Seniorit ry elokuussa 2000 perustettiin, yhdistyksessä oli jäseniä vajaa 20. Kaikki perustavaan kokoukseen osallistuvat "joutuivat" hallitukseen. Vaatimattomasta alusta huolimatta vauhti oli jo silloin kova. Tonttianomus oli allekirjoitettu kaksi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista, ja viisi kuukautta perustamisen jälkeen yhdistys sai kaupungilta hitas-tontin arvostetulta alueelta Arabianrannasta.

- Loppukiri -hankkeessa minua viehättää yhteisöllisyys, perustelee uusi puheenjohtaja, valtiot. kand. Kaarina Hughes liittymistään Aktiivisiin Senioreihin. - Johonkin yhteiseen elämänkatsomukseen, ihmiskäsitykseen tai ympäristöfilosofiaan toimintansa perustavia yhteisöjä tunnen entuudestaan. Iän mukanaan tuomiin haasteisiin perustuva yhteisö sitä vastoin on uusi kokemus. Seniori-ikäisten yksilöhistorioista olisi nyt löydettävä tarpeeksi yhteistä, jonka varaan punoa uusi, yhteinen tarinamme. Aineksia tähän olemme jo etsimässä keskinäisissä tapaamisissamme ja yhteisöllisyyskoulutuksessa.

Saatuaan tontin tammikuussa 2001 Aktiiviset Seniorit -yhdistys järjesti toistaiseksi ainoan lehdistötilaisuutensa. Sen seurauksena liki 200 vanhusta ja senioria otti yhteyttä, kaukaisimmat soitot tulivat Hollannista, Saksasta ja Keski-Ruotsista.

- Järkyttävimmät soitot tulivat kuitenkin kotikaupungistamme Helsingistä, sanoo soittoja vastaanottanut seniori. - Itkeviä, heikkoja, yksin jääneitä tai jätettyjä vanhuksia, jotka koettivat viimeisillä voimillaan ratkaista suurta ongelmaansa: saada turvallisen kodin viimeisiksi elinvuosikseen. Mitä enemmän niitä soittajia kuunteli, sitä vakuuttuneemmaksi tulimme talomme tarpeellisuudesta.

Loppukirin toiminnallinen malli tulee Ruotsista: vaikka jokaisessa asunnossa on keittiö tai keittiökomero, talossa järjestetään viitenä päivänä viikosta yhteisruokailu, jonka valmistamiseen jokainen asukas osallistuu vuorollaan. Jotta yhteistoimintaa riittäisi, yhteistilat siivotaan yhdessä. Lisäksi asukkaita yhdistävät yhteiset harrastukset: lauluillat, luontoretket, jooga, taide- ja kirjallisuuspiiri, liikunta jne. Jo nyt tiedetään,että Loppukirissä tulee olemaan yllättäävän paljon sosiaalista pääomaa.

Aktiiviset seniorit ovat pyrkineet alusta lähtien verkostoitumaan. He vaihtavat mielellään ajatuksia kokemuksistaan. Arabianrannasta löytyi yhteistyökumppani jo alkuvaiheessa: Future home institute on Taideteollisen korkeakoulun alainen instituutti, joka toimii yhteistyössä yliopistojen ja tutkijoiden sekä yritysten kanssa. Future homen projektijohtajan Kimmo Röngän viime marraskuussa järjestämä

seminaari Loppukirin ympärille toi Aktiivisille Senioreille paitsi julkisuutta myös tutkijakontakteja.

Ensimmäinen tutkijakontakti tuli kuitenkin jo vuosi aikaisemmin, syksyllä 2000: sosiaalipolitiikan prof. Britta Koskiaho ilmoitti heti projektista kuultuaan olevansa kiinnostunut tekemään työryhmänsä kanssa evaluaatiotutkimusta Aktiiviset Seniorit -yhdistyksestä ja Loppukiri -hankkeesta.

Vuoden aikana Aktiiviset seniorit ovat saaneet poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Media on ollut heidän asiallaan 28 kertaa: sanoma- ja aikakauslehdet ovat kirjoittaneet heistä 18 kertaa, radio- ja televisiokanavat puhuneet kymmenen kertaa. Ruotsista tuotu malli yhteisöllisestä senioritalosta, jossa vanheta turvallisesti, kiinnostaa.

Aktiiviset Seniorit ry ei rakennuta siis ainoastaan taloa Arabianrantaan, vaan se puuhaa taloon senioriyhteisöä, jossa vanhasta suomalaisesta kyläyhteisöstä tuttu oma- ja naapuriapu ovat kunniassa. Asukas yrittää ensin selvitä omin päin ja sitten naapuriavun turvin ennen kuin pyytää yhteiskunnalta palveluja. Omatoimisuus pitkittää kotona oloa ja laitokseen lähtö siirtyy. Yhteiskunnalle tämä on edullinen ratkaisu. Aktiiviset seniorit ovat laskeneet, että Loppukiri säästää 60 ensimmäisen asukkaan kohdalla yhteiskunnan varoja noin 70 milj. markkaa: kaupunki säästää noin 35 miljoonaa investointikuluja, koska asunnot ovat omistusasuntoja. Jos asukkaat pystyvät yhteisönsä avulla siirtämään laitokseen menoa keskimäärin

kolme vuotta, säästöä tulee 25-30 milj. markkaa lisää. Lisäksi säästetään kotihoidossa ja -palveluissa.

Aktiiviset seniorit haluavat muuttaa myös suomalaista vanhuskuvaa. Tämän kevään aikana he levittävät sanomaansa mm. "Miten suuret ikäluokat huomenna asuvat" -seminaarissa, joka pidetään 19.4. Helsingin Länsi-Pasilassa LEL:n auditoriossa Palkkatilanportti 1:ssä.

------------------

Ryhtyessäni kirjoittamaan juttua pyysin Kaarina Hughesilta kolmannessa kappaleessa olevan mielipiteen valmiiksi kirjoitettuna. Marja Dahlströmin suuhun panemani lause on sen sijaan minun kirjoittamani, mutta Marjan hyväksymä. Huomaan nyt, että olen puhunut jutussani markoista eurojen sijaan. Minulla ei kuitenkaan ole juttua julkaistuna, joten en tiedä, korjasiko lehden toimitus eli Ansa Saloportti sen tuolta osin. Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustavasta kokouksesta kertoessani en paljasta koko totuutta. Hallitukseen "joutuneista" Heli Jäderholm ja Eino Jantunen Espoosta olivat ilmaisseet halunsa liittyä yhdistykseen vasta perustavassa kokouksessa. Aavistin, etteivät kaikki yhteisöllisestä senioritalosta

kiinnostuksensa ilmaisseet tulisi paikalle, joten soitin Helille ja Eikalle ja kerroin kinkkisen tilanteen. He olivatkin yhdistyksen alkumetreillä tuiki tarpeellisia, koska ilman heidän suostumustaan yhdistys olisi jäänyt perustamatta.

Punainen kukko

Nukun nykyisin hyvin. Todella hyvin. Niin sikeästi, että en keskellä yötä herää edes silloin kun viereisessä rapussa riehuu tulipalo ja ihmiset juoksevat hädissään asunnoistaan pihalle. En herää vielä sittenkään kun paikalle porhaltaa pari paloautoa. ---Aamulla heräsin seitsemän maissa siihen, että tyttäreni ennen töihin lähtöään soitti ja tiedusteli olenko hengissä. Hän oli nettiuutisista  huomannut, että juuri minun talossani oli tuona kyseisenä yönä riehunut punainen kukko.

 

Uneni osalta olen siis tavoittanut sataprosenttisesti sen, mihin blogini kirjoittamisella tammikuussa 2010 pyrin. Syvään uneen. Muiltakin osin kirjoittaminen on toiminut terapeuttisesti. Viime viikkoina vuosien 2001 ja 2002 tapahtumat ovat ajoittain tuntuneet niin kaukaisilta, että tietokoneen ääreen istuutuminen ja menneistä raportoiminen on vaatinut ponnistuksia. Olen viime viikkoina yhdessä jos toisessakin kaarteessa unohtanut aktiivisten senioreiden olemassaolon. Alkuvuodesta, jolloin Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn tapauksen puiminen oli mediassa päivittäin enemmän sääntö kuin poikkeus, olin ajoittain ahdistunut. Onneksi sen tapauksen setviminen loppui, kun Hilkka Ahde halusi vetäytyä rauhaan odottelemaan oikeuden päätöstä asiassa.

 

Mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että Hilkka Ahde ylipäätään jaksoi nostaa kissan pöydälle ja vaatii nyt vuosia jatkuneelle työpaikkakiusaamiselleen ratkaisua oikeudelta. Ei kannata yrittää tunkea ikäviä kokemuksia lumen alle piiloon, sillä eivät ne sinne unohdu. Jatkossa loukkaukset ovat kuin kivi kengässä, estävät matkan tekoa.

 

Luin äsken Arja Jääskeläisen maaliskuussa 2002 kirjoittaman eroanomuksen Aktiivisista Senioreista. Jos minua kiusattiin selän takana suhmuroimalla, samoin kiusattiin Arjaa. En olisi Aktiivisissa Senioreissa osannut kuvitella, että luokkatoverini Terttu Putilakin menisi niin pitkälle, että rupesi häiritsemään Arjaa ikävillä puhelinsoitoilla sotkeakseen Arjan ja minun välit. Arja oli kuitenkin poikkeuksellisen suoraselkäinen nainen, hän ei kertonut minulle noista puhelinpainostuksista - eikä ilmeisesti paljosta muustakaan. Ne tulivat ilmi vasta erokirjeessä.

 

Tosiasia kuitenkin oli, että minä olin keväällä 2002 täysin loppuun palanut. Toimintakyvytön. Raiteilta syösty. Eikä minulla ollut paljon tukijoita yhdistyksessä. Kaikki minun laillani ajattelevat savustettiin yhdistyksestä ulos. Jotkut kanssani samaa mieltä olevat lähtivät toki oma-aloitteisestikin. Tuosta mainitsemastani Arjan erokirjeestä selviää sekin, kuinka Terttu oli yrittänyt masinoda hallituksen jäseniä syrjäyttämään minut Saton neuvotteluista. Nehän eivät edistyneet, koska minä en halunnut Aktiivisten Senioreiden allekirjoittavan Saton yksipuolisesti sanelemaa sopimusta.

 

Mihin luokkatoverini pyrki? Eihän hän koskaan kovin vakavasti harkinnut Loppukiriin asumaan menemistä. Liioin hänelle ei varakkaana naisena - entisenä yrittäjänä - ollut tärkeää, millaiseksi neliön hinta Loppukirissä lopulta muodostui. Miksi hän otti niin aktiivisen roolin suhteessa minuun?

 

Kun ajattelen luokkatoveriani ja hänen käytöstään, en voi muuta kuin sääliä häntä.     

 

 

 

   

Ideoimme omaa tv-kanavaa senioreille

Joulun alla 2001 kävin tapaamassa kahta miestä, joita Sitran tutkimusjohtaja Antti Hautamäki suositti aktiivisille senioreille: tv-tuottaja Eero Ahonalaa ja Kustaankartanon entistä johtavaa lääkäriä Jaakko Valvannetta, joka nyt oli Helsingin kaupungin sosiaaliviraston projektijohtajana. Näitä miehiä jäljittäessäni törmäsin myös TAIKin hallintojohtajaan Ilkka Huovioon.

 

Ilkka Huovio oli todellinen renessanssi-ihminen. Ensitapaamisemme venyi kolmituntiseksi, pitkästi yli virka-ajan. Hän innostui todella Loppukiri-hankkeesta ja Aktiivisista Senioreista ja alkoi heti miettiä miten auttaa meitä, mihin projekteihin kytkeä. Eila Puotila oli ennen Huovion ja minun tapaamista yrittänyt viikkotolkulla järjestää meille ilmaiset kuukausikokoustilat - tuloksetta. Hän oli kyllä soittanut Huoviollekin, mutta ei ilmeisesti osannut esittää asiaansa oikein, koska mitään ilmaista huonetta ei järjestynyt. Minulle Ilkka Huovio ehdotti oma-aloitteisesti, että alkaisimme kokoustaa ilmaiseksi TAIKin tiloissa. Yhdistyksemmehän oli jokseenkin varaton. Mies ei todennäköisesti osannut edes yhdistää Eila Puotilaa ja minua samaan hankkeeseen. Siihen mennessä olimme jo pitäneet TAIKissa kaksi kokousta ja varautuneet maksamaan 800 markkaa illalta. Kokoustilojen järjestyttyä Eila ei ollut halukas neuvottelemaan langenneista laskuista, joten minä soitin laskutukseen ja käskin mitätöidä laskut. Sanoin naiselle, ettei TAIK kaatuisi 1600 markkaan, mutta Aktiiviset Seniorit sen sijaan voisi kaatua.

 

Ilkka Huovion puheessa ja ideoissa oli paljon sellaista, mistä minä en - vähemmän taiteellisena ja epäteknisenä - kovin paljon ymmärtänyt, joten ehdotin uutta tapaamista. Tammikuun 9. päivänä 2002 veinkin hänen luokseen viinerikahville kymmenen muuta senioria. Tässä toisessa tapaamisessa Ilkka Huovio ehdotti, että m i n ä  lähtisin hänen kanssaan tapaamaan opetusministeriön Marita Savolaa keskustellaksemme myös Loppukirin rahoituksesta. Kauhistuin kuitenkin kahdenkeskistä menoa. En pysty keskustelemaan vieraasta teemasta jos samalla joudun tekemään muistiinpanoja. Koska kysymys oli rahasta, halusin mukaamme myös Marja Dahlströmin. Koska Sirkka Minkkinen ja sisareni Kaisu Mikkelä tunsivat Savolan työkuvioistaan, ehdotin heidänkin mukaan ottamista, joten meitä lähti opetusministeriöön lopulta viiden hengen lähetystö.

 

Näistä sekä Eero Ahonalan tapaamisesta versoi idea Arabianrannan seniorikanavasta, siis tv-kanavasta, jonka tekemiseen Aktiiviset Seniorit osallistuisivat. Minä pidin hanketta ideaalina - tietyissä rajoissa. Näin ikääntyvien asioille mahtavat markkinointikanavat. Entisenä naistenlehtien toimittajana ajattelin myös, että saisimme talon valmistuttua seniorikanavan ansiosta julkisuutta niin paljon, että se mahdollistaisi yhteistyökumppaneillemme - keittiökalusteiden valmistajille, tietotekniikan tarjoajille ja yleensä uusille innovaattoreille - helpon väylän saada ilmaista mainostilaa ja se taas mahdollistaisi Loppukiriin muuttaville jonkinlaisia alennuksia hankinnoissamme.

 

Mutta vasta talon valmistuttua. Ei niin kuin Eila Puotila oli ajattellut vieraillessamme VTT:ssa: hänhän esitti, että koska Sirkka Minkkinen ja hän tarvitsisivat eläkkeelle  siirtyessään työpaikan internetyhteyden korvaavat koneet kotikäyttöönsä, minun  olisi  vastineeksi lupauduttava tekemään joko radio- tai lehtijuttu lahjoittajista (kts blogini xxx)!

 

Eero Ahonalasta: hän oli vuosi aikaisemmin suunnitellut Kustaankartanoon sisäisen tv-kanavan, jonka todettiin pian piristävän ratkaisevasti iäkkäitäkin potilaita. Hanketta oli tukenut Sitra.

 

Kävin myöhemmin tapaamassa projektinjohtaja Jaakko Valvannettakin ja hän vahvisti sen, mitä Ahonalakin oli kertonut. Törmäsin Valvanteeseen keväällä 2002 myös Päiviö Salon kanssa Innovatiivinen Helsinki -projektin tiimoilta. Aktiivisilla Senioreilla oli tjuolloin  mahdollisuus päästä tähänkin käytettävyystutkimukseen. En kuitenkaan tiedä pitivätkö he yhteyttä hankkeen vetäjiin minun eroni jälkeen. Moni asia ja idea taisi jäädä lähtöni jälkeen riippumaan ilmaan!

Hyppy sivuraiteelle

Parin päivän päästä muistelen jälleen aikaani Aktiivisissa Senioreissa, mutta nyt kirjoitan muutaman rivin kotihoidontuesta. Minun on pakko! Olin nuori naistenlehden toimittaja 1960-luvulla, kun sain päätoimittajaltani vinkin: Espoon sosiaalijohtaja - ja -neuvos Viljo Kasanen oli käynnistänyt kokeilun äidinpalkasta eli kotihoidontuesta. Haastattelin artikkeliani varten paitsi Kasasta myös 3-4 nuorehkoa naista, jotka oli valittu mukaan kokeiluun. Yksi perhe jäi erityisesti mieleeni: perheenpää, joka oli rekka-auton kuljettaja, oli kuollut tapaturmaisesti työmatkallaan jossain Sveitsin liepeillä. Perheenäiti oli kotiäiti.

 

Kaikki haastattelemani perheet tarvitsivat tietysti kaiken mahdollisen yhteiskunnan tuen selvitäkseen silloisesta arjestaan, mutta - vaikka minä olin nuori ja kokematon - ihmettelin kotihoidontuen käyttöön oton mielekkyyttä. Koska päätoimittajani aivan selvästi piti Kasasen ideaa hyvänä, en ruvennut sitä pahemmin arvostelemaan. Kerroinpahan vain uudesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

 

Vuosien saatossa - siis puoli vuosisataa - olen kuitenkin koko ajan epäillyt kotihoidontuen tarkoituksenmukaisuutta. Miten kotiin jääneet - usein ammattitaidottomat naiset - selviävät sitten kun lapset kasvavat? Millaista työtä he saavat kodin ulkopuolelta oltuaan vuosia - vuosikymmeniä? - kotiäiteinä? Entä miten eläkkeen käy? Työeläkelaki oli tullut voimaan alkuvuodesta 1962 eikä naistenlehdissä sen kummemmin kuin muussakaan mediassa sillloin tarkasteltu eläkeasioita kokonaisvaltaisesti. Yhtä ulalla oltiin kuin nytkin.

 

Vuonna 1968 Espoossa sai 78 perhettä kokeiluluonteista äidinpalkkaa.

 

Pari viikkoa sitten Vatt:n pääjohtajana toukokuun alussa aloittava Juhana Vartiainen

puhui televiossa kotihoidon tuesta kuin minun suullani. Hän kertoi maahanmuuttajanaisten vihdoin viimein havahduttaneen Ruotsissa sekä tutkijat että poliitikot. Nyt naapurimaassa tunnustetaan, että kotihoidon tukeminen jarruttaa mm. maahanmuuttajanaisten ja -lasten kotiuttamista Ruotsiin. Tuettu hoito estää naisia paitsi oppimasta kieltä myös sijoittumista työelämään. Tuki jarruttaa myös lasten kehitystä.

 

Olen aina ajatellut, että kotihoidontuki pitkällä tähtäimellä auttaa ainoastaan sellaisia naisia, jotka voivat tehdä ansiotyötä kotonaan tai jotka ovat niin varakkaiden - mutta myös oikeudenmukaisten - miesten puolisoita, että tulevat eläkkeetkin hoituvat miesten kautta. 

 

Minä erosin vuonna 1969 lasteni ollessa ainoastaan 1-, 2- ja 5-vuotiaita. Opintoni valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa olivat kesken. Olisin varmasti ollut jossakin vaiheessa potentiaalinen kotihoidontuen saaja, jos olisin halunnut, mutta siitä en haaveillut. Halusin pysyä työelämässä. Olin perustamassa muutamien muiden helsinkiläisnaisten kanssa Yksinhuoltajat ry:tä 1970- luvulla, koska yhteiskunta ei tuolloin edes kyennyt perimään oikeuden lapsilleni määrämiä elatusmaksuja. Ne tulivat vuosia ja joskus jopa vuosikymmeniä - myöhässä. Viivästymiskorkoja ei tuolloin ollut. Minulla oli siis omista kokemuksistani johtuen vankka käsitys siitä, että minun pitää itse olla aktiivinen omien etujeni puolesta taistelija. 

 

Kiitos Juhana Vartiaiselle tuoreista mielipiteistä! Kauan niitä pitikin odottaa.

 

Leskien kohtuuttomat perhe-eläkkeet

Kauan piti odottaa myös sen tosiasian tunnustamista, että maassamme on liuta rikkaita leskiä, joita yhteiskunta palkitsee kohtuuttomalla eläkkeellä ainoastaan siitä syystä, että nämä ovat olleet naimisissa hyvin ansaitsevan miehen kanssa tämän kuolemaan saakka. Varat tuhansien eurojen eläkkeisiin kerätään muilta veronmaksajilta. Kohtuutonta tässä järjestelmässä on se, että näihin talkoisiin osallistuvat myös monet entiset ja nykyiset yksinhuoltajat muista pienipalkkaisista puhumattakaan.

 

Helsinkiläinen Marja-Liisa Rodhin, entinen yksinhuoltaja ja pätkätyöläinen, yritti vuosikausia - 1990-luvun puolesta välistä lähtien - saada tutkijoita ja poliitikkoja keskustelemaan leskeneläkkeiden epäoikeudenmukaisuuksista. Muutamia kuukausia sitten tutkimusjohtaja Reija Lilja Palkansaajien tutkimuslaitoksesta tarttuikin aiheeseen Rodhinin kirjoitusten ja laskelmien pohjalta, joilla tämä sinnikäs nainen oli pommittanut poliitikkoja ja tutkijoita vuosikymmeniä. Liljan "tutkimus" julkaistiin maaliskuussa (2012) Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa. Keskustelua ei toistaiseksi kuitenkaan ole aiheesta syntynyt vaikka uskoisi Jutta Urpilaisen ja Jyrki Kataisenkin edun mukaista olevan, että keskustelua ansiotta maksetuista leskeneläkkeistä syntyisi. Nokian jatkaessa mahalaskuaan ja kaivostoiminnankin kohdattua yllättävää vastatuulta, päättäjien pitäisi vihdoin tajuta, että eivät ne suuret tulot vaan ne pienet menot - valtiollakin.

 

Minua kiinnostaisi tietää, miksi yksikään tutkija tai päättäjä ei vuosien saatossa tarttunut niihin tilastoihin ja laskelmiin, jotka Marja-Liisa Rodhin, eräänlainen kansalaisaktivisti, kaivoi iltapuhteinaan esille.  

Vastoin odotuksia Roihuvuoren väkiluku kasvaa

Palasin aurinkolomalta. Kolmentoista tunnin matkustamisen jälkeen tarvitsin todella hyvän uutisen päästäkseni kiinni arkeeni. Tulihan se! Hyvä uutinen täydentää edellistä kirjoitustani erinomaisesti.

Kaupungin tilastokeskus julkaisee väestöennusteita parin vuoden välein kaupungin osien väestömuutoksista. Roihuvuoren väkiluvun kehitys on vastannut hyvin ennusteita vuosina 2000-2008. Väkimäärä tipahti tuona välinä 8041:sta 7418 asukkaaseen. Pudotusta oli keskimäärin 78 asukasta vuodessa. Vuonna 2007 tehtiin ennuste, jonka mukaan 1.1. 2012 Roihuvuoressa olisi 7200 asukasta. Vuonna 2009 väkiluvun kehityksen suunta kuitenkin muuttui yllättäen. Vaikka alueelle ei ole valmistunut uusia asuntoja vuoden 2008 jälkeen, väkiluku on noussut 277 hengellä ja on nyt 7695. 

Nopeasti päätellen voisi ajatella kysymyksessä olevan sukupolven vaihdoksen. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Yli 65 vuotiaiden määrä on vähentynyt vain viidellä asukkaalla. Roihuvuoressa on nyt alle 6 -vuotiaita 22 % eli 105 lasta enemmän kuin mitä etukäteen ennustettiin. Työikäisten ikäryhmässä (19-64) taas on 293 asukasta enemmän kuin ennusteessa.

Vuosina 2009-2012 Roihuvuoren väestön kasvu on ollut prosentuaalisesti koko Helsinkiä nopeampaa vaikkei tänne uusia asuntoja olekaan rakennettu. Ennusteen ja toteutuneen välinen ero 495 (6,7%) on samaa suuruusluokkaa kuin 0-5 -vuotiaiden määrä alueella. Vaikuttaa siltä, että roihuvuorelaiset ovat nykyisin valmiimpia asumaan aikaisempaa ahtaammin voidakseen asua juuri tällä alueella. Itse kukin päätelköön mikä on ilmiön taustalla.