Mikään yhteisö ei ole yksilöidensä summa. Se on joko enemmän kuin sen jäsenet yhteensä - tai sitten vähemmän. Kirjoitin joskus viime vuonna Aktiivisten Senioreiden ensimmäisessä hallituksessa istuneesta espoolaisesta Heli Jäderholmista. Hän on aina ollut niitä naisia, joiden luona tuntee voimaantuvansa. Toisaalta tiedän suuren joukon sellaisia ihmisiä, jotka imevät sinusta kaikki mehut irti - jos vain sallit sen.
Koskaan etukäteen ei voi tietää, miten uusi tulokas yhteisössä alkaa vaikuttaa. Vahvistaako hän joukkoa vai heikentääkö? Ihmisen todellista arvoa ja merkitystä yhteisölle on kaikista etukäteen tehdyistä haastatteluista ja testeistä huolimatta vaikea ennustaa ennen kuin hän astuu yhteisöön sisälle ja asettuu taloksi.
Luin jokin aika sitten Matti Saaren kirjoittaman kirjan "Kari Kairamo - kohtalona Nokia" (Gummerus 2000). Törmäsin kirjassa tähän yhteisöllisyyskysymykseen. Huhtikuussa 1988 Kairamon läheinen työtoveri Timo Koski kuoli yllättäen aivoverenvuotoon Lontoon Heathrown lentokentällä. Mies oli vain 40-vuotias ja äskettäin väitellyt tohtoriksi aiheesta, joka sivusi Nokiaakin. Nyt en kyllä muista mikä aihe oli. Kuolemaa edelsi loma Irlannissa.
Kirjassaan Matti Saari kertoo Kairamon ja Kosken välisestä yhteistyökumppanuudesta jotensakin tähän tapaan: työtoverin kuolema oli Kairamolle paljon suurempi menetys kuin mitä hän alkuun edes tajusi. Koski oli Saaren mukaan "Kairamon Nokian tulevaisuuden tärkein mies". Kosken kanssa Kairamon oli hyvä visioida ja keskustella "vaikka niin lennokkaasti että ulkopuoliset saattoivat pitää moista visionäärisyyttä lähinnä sairautena, ainakin turhanpäiväisenä höpinänä, jolla ei rakenneta pohjaa tulevaisuudelle".
Koski kuoli huhtikuussa 1988, Nokian dynamo Kari Kairamo riisti itseltään hengen puoli vuotta myöhemmin.
Nyt kun Nokia hengittää huonosti ja yrityksen suunta on epäselvä, Saaren kirja on lukemisen arvoinen - vaikka onkin kiireessä kirjoitettu.
perjantai 22. heinäkuuta 2011
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Mukana radiokeskustelussa
Toukokuun puolessa välissä (2011) Yleisradion toimittaja Päivi Leino otti minuun yhteyttä. Hän suunnitteli kollegoidensa Hilla Blombergin ja Riikka Rahin kanssa kahden tunnin radio-ohjelmaa yhteisöllisyysteemasta ja halusi minut kertomaan kokemuksistani Aktiivisissa Senioreissa. Ohjelman näkökulmaksi oli siinä vaiheessa muotoutumassa talkootyö eri kanteilta ja erilaisin esimerkein valotettuna.
Ennen minua keskusteluohjelmaan oli pyydetty jo lähes kymmenen talkoohenkistä ihmistä, joilla kaikilla oli omat kirjavat kokemuksensa vapaaehtoistyöstä. Kaikki ennen minua ohjelmaan pyydetyt olivat minua paljon nuorempia. En tuntenut entuudestaan Päivi Leinoa, jonka oli jäljilleni johdattanut kollega Eve Mantu. Kuten jotkut teistä muistavat, Eve puhui keväällä mummokommuuneista radio-ohjelmassaan, josta ystävättäreni kehoituksesta satuin minäkin osan kuulemaan. Lukemalla blogiani ja katselemalla Loppukirin nettisivuja Päivi nyt oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että olisin sopiva ihminen ohjelmaan. Kirjeessään hän toivoi minun tuovan kaiken muun annin lisäksi tärkeää särmää auvoisaksi kiiteltyyn talkootyöhön".
En voinut kieltäytyä mukaan menosta. Vaikka en mikään kokenut radiohaastateltava olekaan, velvollisuuteni oli lähteä keskusteluohjelmaan. Koko sen ajan kun Loppukiriä ideoin ja hanketta puuhasin, koin sen yhteiskunnallisesti merkittäväksi projektiksi. Se, että erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, ei tehnyt Loppukiristä muuta kuin mitä se oli siihenkin asti minulle ollut: hanke joka monipuolistaisi suomalaisten ikäihmisten usein liian ankeita asumisvaihtoehtoja.
Ohjelma "Joukkovoimaa" kuultiin juhannuspäivänä Yle Ykköseltä puolen päivän jälkeen. Uusintana se on tullut muutaman kerran, lisäksi sitä voi ainakin toistaiseksi kuunnella Ylen Areenalta (www.yle.fi/areena), mistä se löytyy nimellä "Joukkovoimaa". Äsken kun kurkkasin Areena-sivulle, huomasin ohjelmaa kuunnellun jo reilusti yli 200 kertaa.
Ilmeisesti Päivi Leino kumppaneineen sai minun ansiostani ohjelmaan juuri sitä särmää, mitä halusi. Ainakin Yleisradion toimittajat olivat juhannuksen jälkeen keskusteluun tyytyväisempiä kuin minä. Jännitin esiintymistä, koska pelkäsin, että jään voittopuolisesti ikävistä kokemuksistani kertoessani pahasti alakynteen muiden keskustelijoiden kanssa. On paljon helpompi kertoa hankkeesta, joka ei ole vielä kestänyt kovin kauan ja joka ei ehkä koskaan menekään kiville kuin Loppukiristä. Koin kuitenkin, että minulla oli paljon sanottavaa. Muiden keskusteluun osallistuvien talkooprojektit olivat lisäksi paljon pienempiä kuin Loppukiri, joka oli kaikista ohjelmassa esitellyistä talkoohankkeista ehdottomasti kalleinkin. Siitähän ne paineet minulle vuosina 2000-2002 tulivatkin.
Palautetta Joukkovoimaa-ohjelmasta
Olen saanut Joukkovoimaa-ohjelmasta palautetta. Kirjaan tähän yhden: "Kerroit Loppukiri-prosessista ja sen synnystä erittäin suoraan. Foorumi oli hyvä ja kannanottosi samoin. Ainoastaan aika asetti rajoitteen asian yksityiskohtaisemmalle käsittelylle. Esitysaika Areenassa näkyy asetetun määrittelemättömäksi ajaksi, mikä tarkoittanee useita kuukausia. Mielestäni on käsittämätöntä, että nimeäsi ei löydy sivuilta http://www.aktiivisetseniorit.fi/ ja http://www.loppukiri.fi/".
Toisessa palautteessa kuuntelija kirjoitti: "Nämä sinun kokemuksesi pitäisi kirjata johonkin muistioon eikä pelkästään blogiin. Blogi toimii historiana, mutta sitä ei voi hyödyntää siten kuin esm. juuri muistiota. Erityisesti mieleen jäi nämä keskusteluohjelmassa mukana olleiden miesten kommentit siitä, että hanke kannattaa yleensä pilkkoa ja jokaiselle työryhmälle valita vetäjä, sen jälkeen koordinointi ja tiedon hyödyntäminen sujuvat paremmin. Samoin tiedonsiirto eteenpäin ja infon hyödyntäminen. Nythän olisi oikea hetki vetää kokemukset yhteen tiiviiseen pakettiin. Vieläkö jaksaisit? Näitä kokemuksia voisi hyödyntää vaikkapa vanhustyöryhmät, jopa vanhuslain säätäjät. Hyvä, että olit mukana Joukkovoima-ohjelmassa kertomassa kokemuksistasi. Aina niistä joku voi hyötyä."
Kirjoittaja on aavistuksineen oikeassa: en todellakaan jaksaisi enää tehdä muistioita kokemastani. Eivätkö opiskelijat voisi tehdä puolueettomia tutkimuksia/graduja Suomen ensimmäisestä yhteisöllisestä senioritalosta? Hankkeen käynnistämisestä? Se alku kai siinä prosessissa kaikista vaikeinta oli? Lisäksi: kyllä niitä työryhmiä myös Aktiivisissa Senioreissa perustettiin, mutta ensimmäisen hallituksen aikana meillä ei ollut työryhmiksi asti kykyä eikä kokemusta. Ensimmäisenä muistuu mieleeni syksyllä 2000 tekemämme matka Tukholman Färdknäppeniin. Yhdistys oli perustettu vain muutama viikko aikaisemmin. Kun Anita Wetterstrandille, joka myös oli valittu hallitukseen, annettiin tehtäväksi ottaa selvää laivalipuista, hän ei sitä tehnyt. Hän tuli seuraavaan kokoukseemme ilman, että oli pannut tikkua ristiin asian hyväksi. Matkaa jouduttiin siirtämään useilla viikoilla.
Muistan myös vuoden 2001 lopussa yhdistykseen liittyneen Päiviö Salon oikeaan osuneen toteamuksen: "Teidän on pilkottava hankkeenne." Miestä vastusti kuitenkin pääasiassa sinkkunnaisista kokoonpantu toinen hallituksemme eikä hänelle annettu edes työryhmissä tilaa ennen kuin minä ilmoitin eroavani. Hallituksen sinkkunaiset Sirkka Minkkinen, Kaarina Hughes, Terttu Putila, Eila Puotila ja Pirkko Tarvainen saattoivat olla todellisia vastarannan kiiskiä. Minun erottuani naisilla ei kuitenkaan ollut enää valinnan varaa syrjiä Päiviön tarjoamaa vapaaehtoistyön panosta. Vaihtoehtoisesti koko talohanke olisi ajautunut kiville. Päivion aika hallituksessa ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista - siitä Sirkka Minkkinen piti kuulemma huolen. Yhdistyksestä Päiviö vaimoineen erosi sitten ennen talon valmistumista. Suuressa tilavassa keittiössä ei helloja vielä ollut aseteltu paikoilleen kun voimakastahtoiset naiset jo kohtalokkaalla tavalla ottivat mittaa toisistaan.
Myös keväällä 2001, jolloin yhdistys oli jo kasvanut suureksi ja jäsenissä oli paljon enemmän kokemusta ja koulutusta kuin alkuaikoina, työryhmät eivät käynnistyneet. Etenkin rakennustyöryhmä tarpoi kuin suossa.
Tuosta yllä luettelemastani sinkkunaisten porukasta vain kiinteä parivaljakko Sirkka Minkkinen ja Eila Puotila muutti keväällä 2006 Loppukiriin. Talossa asuu myös ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström miehensä kanssa. Menettivätkö kaikki muut uskonsa yhteisöllisyyteen?
Ennen minua keskusteluohjelmaan oli pyydetty jo lähes kymmenen talkoohenkistä ihmistä, joilla kaikilla oli omat kirjavat kokemuksensa vapaaehtoistyöstä. Kaikki ennen minua ohjelmaan pyydetyt olivat minua paljon nuorempia. En tuntenut entuudestaan Päivi Leinoa, jonka oli jäljilleni johdattanut kollega Eve Mantu. Kuten jotkut teistä muistavat, Eve puhui keväällä mummokommuuneista radio-ohjelmassaan, josta ystävättäreni kehoituksesta satuin minäkin osan kuulemaan. Lukemalla blogiani ja katselemalla Loppukirin nettisivuja Päivi nyt oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että olisin sopiva ihminen ohjelmaan. Kirjeessään hän toivoi minun tuovan kaiken muun annin lisäksi tärkeää särmää auvoisaksi kiiteltyyn talkootyöhön".
En voinut kieltäytyä mukaan menosta. Vaikka en mikään kokenut radiohaastateltava olekaan, velvollisuuteni oli lähteä keskusteluohjelmaan. Koko sen ajan kun Loppukiriä ideoin ja hanketta puuhasin, koin sen yhteiskunnallisesti merkittäväksi projektiksi. Se, että erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, ei tehnyt Loppukiristä muuta kuin mitä se oli siihenkin asti minulle ollut: hanke joka monipuolistaisi suomalaisten ikäihmisten usein liian ankeita asumisvaihtoehtoja.
Ohjelma "Joukkovoimaa" kuultiin juhannuspäivänä Yle Ykköseltä puolen päivän jälkeen. Uusintana se on tullut muutaman kerran, lisäksi sitä voi ainakin toistaiseksi kuunnella Ylen Areenalta (www.yle.fi/areena), mistä se löytyy nimellä "Joukkovoimaa". Äsken kun kurkkasin Areena-sivulle, huomasin ohjelmaa kuunnellun jo reilusti yli 200 kertaa.
Ilmeisesti Päivi Leino kumppaneineen sai minun ansiostani ohjelmaan juuri sitä särmää, mitä halusi. Ainakin Yleisradion toimittajat olivat juhannuksen jälkeen keskusteluun tyytyväisempiä kuin minä. Jännitin esiintymistä, koska pelkäsin, että jään voittopuolisesti ikävistä kokemuksistani kertoessani pahasti alakynteen muiden keskustelijoiden kanssa. On paljon helpompi kertoa hankkeesta, joka ei ole vielä kestänyt kovin kauan ja joka ei ehkä koskaan menekään kiville kuin Loppukiristä. Koin kuitenkin, että minulla oli paljon sanottavaa. Muiden keskusteluun osallistuvien talkooprojektit olivat lisäksi paljon pienempiä kuin Loppukiri, joka oli kaikista ohjelmassa esitellyistä talkoohankkeista ehdottomasti kalleinkin. Siitähän ne paineet minulle vuosina 2000-2002 tulivatkin.
Palautetta Joukkovoimaa-ohjelmasta
Olen saanut Joukkovoimaa-ohjelmasta palautetta. Kirjaan tähän yhden: "Kerroit Loppukiri-prosessista ja sen synnystä erittäin suoraan. Foorumi oli hyvä ja kannanottosi samoin. Ainoastaan aika asetti rajoitteen asian yksityiskohtaisemmalle käsittelylle. Esitysaika Areenassa näkyy asetetun määrittelemättömäksi ajaksi, mikä tarkoittanee useita kuukausia. Mielestäni on käsittämätöntä, että nimeäsi ei löydy sivuilta http://www.aktiivisetseniorit.fi/ ja http://www.loppukiri.fi/".
Toisessa palautteessa kuuntelija kirjoitti: "Nämä sinun kokemuksesi pitäisi kirjata johonkin muistioon eikä pelkästään blogiin. Blogi toimii historiana, mutta sitä ei voi hyödyntää siten kuin esm. juuri muistiota. Erityisesti mieleen jäi nämä keskusteluohjelmassa mukana olleiden miesten kommentit siitä, että hanke kannattaa yleensä pilkkoa ja jokaiselle työryhmälle valita vetäjä, sen jälkeen koordinointi ja tiedon hyödyntäminen sujuvat paremmin. Samoin tiedonsiirto eteenpäin ja infon hyödyntäminen. Nythän olisi oikea hetki vetää kokemukset yhteen tiiviiseen pakettiin. Vieläkö jaksaisit? Näitä kokemuksia voisi hyödyntää vaikkapa vanhustyöryhmät, jopa vanhuslain säätäjät. Hyvä, että olit mukana Joukkovoima-ohjelmassa kertomassa kokemuksistasi. Aina niistä joku voi hyötyä."
Kirjoittaja on aavistuksineen oikeassa: en todellakaan jaksaisi enää tehdä muistioita kokemastani. Eivätkö opiskelijat voisi tehdä puolueettomia tutkimuksia/graduja Suomen ensimmäisestä yhteisöllisestä senioritalosta? Hankkeen käynnistämisestä? Se alku kai siinä prosessissa kaikista vaikeinta oli? Lisäksi: kyllä niitä työryhmiä myös Aktiivisissa Senioreissa perustettiin, mutta ensimmäisen hallituksen aikana meillä ei ollut työryhmiksi asti kykyä eikä kokemusta. Ensimmäisenä muistuu mieleeni syksyllä 2000 tekemämme matka Tukholman Färdknäppeniin. Yhdistys oli perustettu vain muutama viikko aikaisemmin. Kun Anita Wetterstrandille, joka myös oli valittu hallitukseen, annettiin tehtäväksi ottaa selvää laivalipuista, hän ei sitä tehnyt. Hän tuli seuraavaan kokoukseemme ilman, että oli pannut tikkua ristiin asian hyväksi. Matkaa jouduttiin siirtämään useilla viikoilla.
Muistan myös vuoden 2001 lopussa yhdistykseen liittyneen Päiviö Salon oikeaan osuneen toteamuksen: "Teidän on pilkottava hankkeenne." Miestä vastusti kuitenkin pääasiassa sinkkunnaisista kokoonpantu toinen hallituksemme eikä hänelle annettu edes työryhmissä tilaa ennen kuin minä ilmoitin eroavani. Hallituksen sinkkunaiset Sirkka Minkkinen, Kaarina Hughes, Terttu Putila, Eila Puotila ja Pirkko Tarvainen saattoivat olla todellisia vastarannan kiiskiä. Minun erottuani naisilla ei kuitenkaan ollut enää valinnan varaa syrjiä Päiviön tarjoamaa vapaaehtoistyön panosta. Vaihtoehtoisesti koko talohanke olisi ajautunut kiville. Päivion aika hallituksessa ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista - siitä Sirkka Minkkinen piti kuulemma huolen. Yhdistyksestä Päiviö vaimoineen erosi sitten ennen talon valmistumista. Suuressa tilavassa keittiössä ei helloja vielä ollut aseteltu paikoilleen kun voimakastahtoiset naiset jo kohtalokkaalla tavalla ottivat mittaa toisistaan.
Myös keväällä 2001, jolloin yhdistys oli jo kasvanut suureksi ja jäsenissä oli paljon enemmän kokemusta ja koulutusta kuin alkuaikoina, työryhmät eivät käynnistyneet. Etenkin rakennustyöryhmä tarpoi kuin suossa.
Tuosta yllä luettelemastani sinkkunaisten porukasta vain kiinteä parivaljakko Sirkka Minkkinen ja Eila Puotila muutti keväällä 2006 Loppukiriin. Talossa asuu myös ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström miehensä kanssa. Menettivätkö kaikki muut uskonsa yhteisöllisyyteen?
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Blogia kirjoittamalla yöuni häiriintymättömäksi
Uni on tärkeää ihmiselle. Jokaiselle. Aloitettuani blogini pitämisen tammikuussa 2010 unenlaatuni parani ratkaisevasti. En enää herännyt aamuyöstä, minkä ongelman tiesin masennuksen merkiksi. En enää käynyt öisin vessassa. Katkeamattoman uneni takia elämänlaatuni parani roimasti. Tämä tiedoksi kaikille niille, jotka kyselevät/ihmettelevät miksi kirjoitan blogiani. Monien mielestä se on p-aa. Totuus on, että p-a on laastava elämästä pois jos aikoo nähdä metsän kaikki vihreät sävyt, kaikki kukat ja linnut. Syksyllä 2009 huonoon uneeni vaikutti ratkaisevasti se, että luin Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjan. Minun kokemusteni pohjalta siinä on luvattoman paljon virheitä. En ymmärrä miksi. En voinut hyväksyä moista.
Kaikille unettomuudesta kärsiville suosittelenkin lämpimästi blogin pitämistä, mieltä painavien asioiden pilkkomista ja pois heittämistä. Uni kuuluu kaikille. Myös totuus kuuluu kaikille. Totuus vapauttaa.
Kaikille unettomuudesta kärsiville suosittelenkin lämpimästi blogin pitämistä, mieltä painavien asioiden pilkkomista ja pois heittämistä. Uni kuuluu kaikille. Myös totuus kuuluu kaikille. Totuus vapauttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)