Punainen kukko

Nukun nykyisin hyvin. Todella hyvin. Niin sikeästi, että en keskellä yötä herää edes silloin kun viereisessä rapussa riehuu tulipalo ja ihmiset juoksevat hädissään asunnoistaan pihalle. En herää vielä sittenkään kun paikalle porhaltaa pari paloautoa. ---Aamulla heräsin seitsemän maissa siihen, että tyttäreni ennen töihin lähtöään soitti ja tiedusteli olenko hengissä. Hän oli nettiuutisista  huomannut, että juuri minun talossani oli tuona kyseisenä yönä riehunut punainen kukko.

 

Uneni osalta olen siis tavoittanut sataprosenttisesti sen, mihin blogini kirjoittamisella tammikuussa 2010 pyrin. Syvään uneen. Muiltakin osin kirjoittaminen on toiminut terapeuttisesti. Viime viikkoina vuosien 2001 ja 2002 tapahtumat ovat ajoittain tuntuneet niin kaukaisilta, että tietokoneen ääreen istuutuminen ja menneistä raportoiminen on vaatinut ponnistuksia. Olen viime viikkoina yhdessä jos toisessakin kaarteessa unohtanut aktiivisten senioreiden olemassaolon. Alkuvuodesta, jolloin Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn tapauksen puiminen oli mediassa päivittäin enemmän sääntö kuin poikkeus, olin ajoittain ahdistunut. Onneksi sen tapauksen setviminen loppui, kun Hilkka Ahde halusi vetäytyä rauhaan odottelemaan oikeuden päätöstä asiassa.

 

Mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että Hilkka Ahde ylipäätään jaksoi nostaa kissan pöydälle ja vaatii nyt vuosia jatkuneelle työpaikkakiusaamiselleen ratkaisua oikeudelta. Ei kannata yrittää tunkea ikäviä kokemuksia lumen alle piiloon, sillä eivät ne sinne unohdu. Jatkossa loukkaukset ovat kuin kivi kengässä, estävät matkan tekoa.

 

Luin äsken Arja Jääskeläisen maaliskuussa 2002 kirjoittaman eroanomuksen Aktiivisista Senioreista. Jos minua kiusattiin selän takana suhmuroimalla, samoin kiusattiin Arjaa. En olisi Aktiivisissa Senioreissa osannut kuvitella, että luokkatoverini Terttu Putilakin menisi niin pitkälle, että rupesi häiritsemään Arjaa ikävillä puhelinsoitoilla sotkeakseen Arjan ja minun välit. Arja oli kuitenkin poikkeuksellisen suoraselkäinen nainen, hän ei kertonut minulle noista puhelinpainostuksista - eikä ilmeisesti paljosta muustakaan. Ne tulivat ilmi vasta erokirjeessä.

 

Tosiasia kuitenkin oli, että minä olin keväällä 2002 täysin loppuun palanut. Toimintakyvytön. Raiteilta syösty. Eikä minulla ollut paljon tukijoita yhdistyksessä. Kaikki minun laillani ajattelevat savustettiin yhdistyksestä ulos. Jotkut kanssani samaa mieltä olevat lähtivät toki oma-aloitteisestikin. Tuosta mainitsemastani Arjan erokirjeestä selviää sekin, kuinka Terttu oli yrittänyt masinoda hallituksen jäseniä syrjäyttämään minut Saton neuvotteluista. Nehän eivät edistyneet, koska minä en halunnut Aktiivisten Senioreiden allekirjoittavan Saton yksipuolisesti sanelemaa sopimusta.

 

Mihin luokkatoverini pyrki? Eihän hän koskaan kovin vakavasti harkinnut Loppukiriin asumaan menemistä. Liioin hänelle ei varakkaana naisena - entisenä yrittäjänä - ollut tärkeää, millaiseksi neliön hinta Loppukirissä lopulta muodostui. Miksi hän otti niin aktiivisen roolin suhteessa minuun?

 

Kun ajattelen luokkatoveriani ja hänen käytöstään, en voi muuta kuin sääliä häntä.     

 

 

 

   

Ideoimme omaa tv-kanavaa senioreille

Joulun alla 2001 kävin tapaamassa kahta miestä, joita Sitran tutkimusjohtaja Antti Hautamäki suositti aktiivisille senioreille: tv-tuottaja Eero Ahonalaa ja Kustaankartanon entistä johtavaa lääkäriä Jaakko Valvannetta, joka nyt oli Helsingin kaupungin sosiaaliviraston projektijohtajana. Näitä miehiä jäljittäessäni törmäsin myös TAIKin hallintojohtajaan Ilkka Huovioon.

 

Ilkka Huovio oli todellinen renessanssi-ihminen. Ensitapaamisemme venyi kolmituntiseksi, pitkästi yli virka-ajan. Hän innostui todella Loppukiri-hankkeesta ja Aktiivisista Senioreista ja alkoi heti miettiä miten auttaa meitä, mihin projekteihin kytkeä. Eila Puotila oli ennen Huovion ja minun tapaamista yrittänyt viikkotolkulla järjestää meille ilmaiset kuukausikokoustilat - tuloksetta. Hän oli kyllä soittanut Huoviollekin, mutta ei ilmeisesti osannut esittää asiaansa oikein, koska mitään ilmaista huonetta ei järjestynyt. Minulle Ilkka Huovio ehdotti oma-aloitteisesti, että alkaisimme kokoustaa ilmaiseksi TAIKin tiloissa. Yhdistyksemmehän oli jokseenkin varaton. Mies ei todennäköisesti osannut edes yhdistää Eila Puotilaa ja minua samaan hankkeeseen. Siihen mennessä olimme jo pitäneet TAIKissa kaksi kokousta ja varautuneet maksamaan 800 markkaa illalta. Kokoustilojen järjestyttyä Eila ei ollut halukas neuvottelemaan langenneista laskuista, joten minä soitin laskutukseen ja käskin mitätöidä laskut. Sanoin naiselle, ettei TAIK kaatuisi 1600 markkaan, mutta Aktiiviset Seniorit sen sijaan voisi kaatua.

 

Ilkka Huovion puheessa ja ideoissa oli paljon sellaista, mistä minä en - vähemmän taiteellisena ja epäteknisenä - kovin paljon ymmärtänyt, joten ehdotin uutta tapaamista. Tammikuun 9. päivänä 2002 veinkin hänen luokseen viinerikahville kymmenen muuta senioria. Tässä toisessa tapaamisessa Ilkka Huovio ehdotti, että m i n ä  lähtisin hänen kanssaan tapaamaan opetusministeriön Marita Savolaa keskustellaksemme myös Loppukirin rahoituksesta. Kauhistuin kuitenkin kahdenkeskistä menoa. En pysty keskustelemaan vieraasta teemasta jos samalla joudun tekemään muistiinpanoja. Koska kysymys oli rahasta, halusin mukaamme myös Marja Dahlströmin. Koska Sirkka Minkkinen ja sisareni Kaisu Mikkelä tunsivat Savolan työkuvioistaan, ehdotin heidänkin mukaan ottamista, joten meitä lähti opetusministeriöön lopulta viiden hengen lähetystö.

 

Näistä sekä Eero Ahonalan tapaamisesta versoi idea Arabianrannan seniorikanavasta, siis tv-kanavasta, jonka tekemiseen Aktiiviset Seniorit osallistuisivat. Minä pidin hanketta ideaalina - tietyissä rajoissa. Näin ikääntyvien asioille mahtavat markkinointikanavat. Entisenä naistenlehtien toimittajana ajattelin myös, että saisimme talon valmistuttua seniorikanavan ansiosta julkisuutta niin paljon, että se mahdollistaisi yhteistyökumppaneillemme - keittiökalusteiden valmistajille, tietotekniikan tarjoajille ja yleensä uusille innovaattoreille - helpon väylän saada ilmaista mainostilaa ja se taas mahdollistaisi Loppukiriin muuttaville jonkinlaisia alennuksia hankinnoissamme.

 

Mutta vasta talon valmistuttua. Ei niin kuin Eila Puotila oli ajattellut vieraillessamme VTT:ssa: hänhän esitti, että koska Sirkka Minkkinen ja hän tarvitsisivat eläkkeelle  siirtyessään työpaikan internetyhteyden korvaavat koneet kotikäyttöönsä, minun  olisi  vastineeksi lupauduttava tekemään joko radio- tai lehtijuttu lahjoittajista (kts blogini xxx)!

 

Eero Ahonalasta: hän oli vuosi aikaisemmin suunnitellut Kustaankartanoon sisäisen tv-kanavan, jonka todettiin pian piristävän ratkaisevasti iäkkäitäkin potilaita. Hanketta oli tukenut Sitra.

 

Kävin myöhemmin tapaamassa projektinjohtaja Jaakko Valvannettakin ja hän vahvisti sen, mitä Ahonalakin oli kertonut. Törmäsin Valvanteeseen keväällä 2002 myös Päiviö Salon kanssa Innovatiivinen Helsinki -projektin tiimoilta. Aktiivisilla Senioreilla oli tjuolloin  mahdollisuus päästä tähänkin käytettävyystutkimukseen. En kuitenkaan tiedä pitivätkö he yhteyttä hankkeen vetäjiin minun eroni jälkeen. Moni asia ja idea taisi jäädä lähtöni jälkeen riippumaan ilmaan!

Hyppy sivuraiteelle

Parin päivän päästä muistelen jälleen aikaani Aktiivisissa Senioreissa, mutta nyt kirjoitan muutaman rivin kotihoidontuesta. Minun on pakko! Olin nuori naistenlehden toimittaja 1960-luvulla, kun sain päätoimittajaltani vinkin: Espoon sosiaalijohtaja - ja -neuvos Viljo Kasanen oli käynnistänyt kokeilun äidinpalkasta eli kotihoidontuesta. Haastattelin artikkeliani varten paitsi Kasasta myös 3-4 nuorehkoa naista, jotka oli valittu mukaan kokeiluun. Yksi perhe jäi erityisesti mieleeni: perheenpää, joka oli rekka-auton kuljettaja, oli kuollut tapaturmaisesti työmatkallaan jossain Sveitsin liepeillä. Perheenäiti oli kotiäiti.

 

Kaikki haastattelemani perheet tarvitsivat tietysti kaiken mahdollisen yhteiskunnan tuen selvitäkseen silloisesta arjestaan, mutta - vaikka minä olin nuori ja kokematon - ihmettelin kotihoidontuen käyttöön oton mielekkyyttä. Koska päätoimittajani aivan selvästi piti Kasasen ideaa hyvänä, en ruvennut sitä pahemmin arvostelemaan. Kerroinpahan vain uudesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

 

Vuosien saatossa - siis puoli vuosisataa - olen kuitenkin koko ajan epäillyt kotihoidontuen tarkoituksenmukaisuutta. Miten kotiin jääneet - usein ammattitaidottomat naiset - selviävät sitten kun lapset kasvavat? Millaista työtä he saavat kodin ulkopuolelta oltuaan vuosia - vuosikymmeniä? - kotiäiteinä? Entä miten eläkkeen käy? Työeläkelaki oli tullut voimaan alkuvuodesta 1962 eikä naistenlehdissä sen kummemmin kuin muussakaan mediassa sillloin tarkasteltu eläkeasioita kokonaisvaltaisesti. Yhtä ulalla oltiin kuin nytkin.

 

Vuonna 1968 Espoossa sai 78 perhettä kokeiluluonteista äidinpalkkaa.

 

Pari viikkoa sitten Vatt:n pääjohtajana toukokuun alussa aloittava Juhana Vartiainen

puhui televiossa kotihoidon tuesta kuin minun suullani. Hän kertoi maahanmuuttajanaisten vihdoin viimein havahduttaneen Ruotsissa sekä tutkijat että poliitikot. Nyt naapurimaassa tunnustetaan, että kotihoidon tukeminen jarruttaa mm. maahanmuuttajanaisten ja -lasten kotiuttamista Ruotsiin. Tuettu hoito estää naisia paitsi oppimasta kieltä myös sijoittumista työelämään. Tuki jarruttaa myös lasten kehitystä.

 

Olen aina ajatellut, että kotihoidontuki pitkällä tähtäimellä auttaa ainoastaan sellaisia naisia, jotka voivat tehdä ansiotyötä kotonaan tai jotka ovat niin varakkaiden - mutta myös oikeudenmukaisten - miesten puolisoita, että tulevat eläkkeetkin hoituvat miesten kautta. 

 

Minä erosin vuonna 1969 lasteni ollessa ainoastaan 1-, 2- ja 5-vuotiaita. Opintoni valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa olivat kesken. Olisin varmasti ollut jossakin vaiheessa potentiaalinen kotihoidontuen saaja, jos olisin halunnut, mutta siitä en haaveillut. Halusin pysyä työelämässä. Olin perustamassa muutamien muiden helsinkiläisnaisten kanssa Yksinhuoltajat ry:tä 1970- luvulla, koska yhteiskunta ei tuolloin edes kyennyt perimään oikeuden lapsilleni määrämiä elatusmaksuja. Ne tulivat vuosia ja joskus jopa vuosikymmeniä - myöhässä. Viivästymiskorkoja ei tuolloin ollut. Minulla oli siis omista kokemuksistani johtuen vankka käsitys siitä, että minun pitää itse olla aktiivinen omien etujeni puolesta taistelija. 

 

Kiitos Juhana Vartiaiselle tuoreista mielipiteistä! Kauan niitä pitikin odottaa.

 

Leskien kohtuuttomat perhe-eläkkeet

Kauan piti odottaa myös sen tosiasian tunnustamista, että maassamme on liuta rikkaita leskiä, joita yhteiskunta palkitsee kohtuuttomalla eläkkeellä ainoastaan siitä syystä, että nämä ovat olleet naimisissa hyvin ansaitsevan miehen kanssa tämän kuolemaan saakka. Varat tuhansien eurojen eläkkeisiin kerätään muilta veronmaksajilta. Kohtuutonta tässä järjestelmässä on se, että näihin talkoisiin osallistuvat myös monet entiset ja nykyiset yksinhuoltajat muista pienipalkkaisista puhumattakaan.

 

Helsinkiläinen Marja-Liisa Rodhin, entinen yksinhuoltaja ja pätkätyöläinen, yritti vuosikausia - 1990-luvun puolesta välistä lähtien - saada tutkijoita ja poliitikkoja keskustelemaan leskeneläkkeiden epäoikeudenmukaisuuksista. Muutamia kuukausia sitten tutkimusjohtaja Reija Lilja Palkansaajien tutkimuslaitoksesta tarttuikin aiheeseen Rodhinin kirjoitusten ja laskelmien pohjalta, joilla tämä sinnikäs nainen oli pommittanut poliitikkoja ja tutkijoita vuosikymmeniä. Liljan "tutkimus" julkaistiin maaliskuussa (2012) Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa. Keskustelua ei toistaiseksi kuitenkaan ole aiheesta syntynyt vaikka uskoisi Jutta Urpilaisen ja Jyrki Kataisenkin edun mukaista olevan, että keskustelua ansiotta maksetuista leskeneläkkeistä syntyisi. Nokian jatkaessa mahalaskuaan ja kaivostoiminnankin kohdattua yllättävää vastatuulta, päättäjien pitäisi vihdoin tajuta, että eivät ne suuret tulot vaan ne pienet menot - valtiollakin.

 

Minua kiinnostaisi tietää, miksi yksikään tutkija tai päättäjä ei vuosien saatossa tarttunut niihin tilastoihin ja laskelmiin, jotka Marja-Liisa Rodhin, eräänlainen kansalaisaktivisti, kaivoi iltapuhteinaan esille.  

Vastoin odotuksia Roihuvuoren väkiluku kasvaa

Palasin aurinkolomalta. Kolmentoista tunnin matkustamisen jälkeen tarvitsin todella hyvän uutisen päästäkseni kiinni arkeeni. Tulihan se! Hyvä uutinen täydentää edellistä kirjoitustani erinomaisesti.

Kaupungin tilastokeskus julkaisee väestöennusteita parin vuoden välein kaupungin osien väestömuutoksista. Roihuvuoren väkiluvun kehitys on vastannut hyvin ennusteita vuosina 2000-2008. Väkimäärä tipahti tuona välinä 8041:sta 7418 asukkaaseen. Pudotusta oli keskimäärin 78 asukasta vuodessa. Vuonna 2007 tehtiin ennuste, jonka mukaan 1.1. 2012 Roihuvuoressa olisi 7200 asukasta. Vuonna 2009 väkiluvun kehityksen suunta kuitenkin muuttui yllättäen. Vaikka alueelle ei ole valmistunut uusia asuntoja vuoden 2008 jälkeen, väkiluku on noussut 277 hengellä ja on nyt 7695. 

Nopeasti päätellen voisi ajatella kysymyksessä olevan sukupolven vaihdoksen. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Yli 65 vuotiaiden määrä on vähentynyt vain viidellä asukkaalla. Roihuvuoressa on nyt alle 6 -vuotiaita 22 % eli 105 lasta enemmän kuin mitä etukäteen ennustettiin. Työikäisten ikäryhmässä (19-64) taas on 293 asukasta enemmän kuin ennusteessa.

Vuosina 2009-2012 Roihuvuoren väestön kasvu on ollut prosentuaalisesti koko Helsinkiä nopeampaa vaikkei tänne uusia asuntoja olekaan rakennettu. Ennusteen ja toteutuneen välinen ero 495 (6,7%) on samaa suuruusluokkaa kuin 0-5 -vuotiaiden määrä alueella. Vaikuttaa siltä, että roihuvuorelaiset ovat nykyisin valmiimpia asumaan aikaisempaa ahtaammin voidakseen asua juuri tällä alueella. Itse kukin päätelköön mikä on ilmiön taustalla.