Aina silloin tällöin kirjoitan pätkän Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle, jota luetaan hyvin ahkerasti. Alla oleva kirjoitukseni julkaistiin kuvituksen kera 24.3.2010.
LÄHIÖIDEN TOIVO ON ASUKKAISSA
Aika on ajanut monen lähiön ja pikkukylän ohi, palvelut supistuneet, tulevaisuus arveluttaa ("Kulosaaressa on säilytettävä lähiön palvelut", 15.9.2010.) Meillä Roihuvuoressa on ollut samanlaisia lopun alun merkkejä, joita Vieno Wigell kuvaa Kulosaaresta. Yksi nykyisistä Herttoniemen apteekeista palveli ennen Roihuvuoressa, mutta siirtyi paremmille apajille. Pankki on lakkautettu aikoja sitten, posti muutti pian perässä. Viime talvena Pajunen uhkasi listallaan kirjastoa.
Me roihuvuorelaiset olemme kuitenkin ryhtyneet vastaiskuun. Koetamme rummuttaa täkäläisten palvelujen puolesta (kirjakauppa, kampaamo, ravintolat, pyöräliike, koulut, päiväkodit, kirjasto, palvelukeskus jne). Turha syyttää palvelujen laukkauttamisesta apteekkareita ja kauppiaita, jos asiakkaita ei ole riittänyt. Syytä on silloin asukkaisssakin. Miksi viedä rahansa lähikaupan sijaan keskustan tai/ja Itä-Helsingin marketteihin? Turha myöskään alistua kirjaston lakkauttamiseen, jos todella haluaa sen pitää alueella. Me roihuvuorelaiset olemme perustaneet kirjaston yhteyteen talkoovoimin pyöritettävän "Kahvila Peukaloisen", joka on saanut lyhyessä ajassa suuren suosion. Sinne piipahtelee nykyisin asiakkaita muualtakin kuin Roihiksesta. Lyhyessä ajassa on tullut selväksi se, että kahvila on lisännyt ratkaisevasti kirjaston käyttöä mutta vahvistanut myös alueen yhteisöllisyyttä.
Taatakseen alueen asukkaille virkistäviä juhlahetkiä arjen keskelle Roihuvuori-seura järjestää nykyisin suuria paikallisia juhlia talkoovoimin: toukokuussa on kirsikankukkien katselua ja elokuussa kyläjuhlat, kävijöitä tuhansittain. Äskettäin Roihuvuoren aktivoituminen palkittiin. Suomen Kotiseutuliitto valitsi sen Vuoden 2010 kaupunginosaksi. Täytyy tunnustaa, että puen polleena lenkille lähtiessäni päälleni hupparin, jonka rinnassa lukee Roihuvuori.
Anna-Liisa Mikkelä
Helsinki, Roihuvuori
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Eroni Aktiivisista Senioreista aiheutti trauman
Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi siis koko joukon yhdistyksen papereita. Osa oli sellaisia, joista en koskaan ollut edes ottanut valokopioita. Ne eivät olleet tärkeitä yhdistyksen tavotteen eli Loppukirin rakennuttamisen kannalta, mutta epäilemättä merkittäviä dokumentteja ajatellen mahdollista historian kirjoittamista. Tapahtumien ajoittamisen kannalta ne myös olivat tärkeitä. Käymästäni alkuaikojen kirjeenvaihdosta selviää myös se, millaiset ihmiset kiinnostuivat oitis yhteisöllisestä senioritalosta, millaiset eivät. Kiinnostuneiden joukossa oli ymmärrettävästi enemmän naisia kuin miehiä.
Sitähän ei tarvitse tutkimuksin osoittaa oikeaksi, mikä on nähty käytännössä tapahtuvan: omaishoitajien joukossa on paljon enemmän naisia kuin miehiä. Naiset eivät hoida hautaan ainoastaan vanhempiaan ja aviopuolisoitaan vaan myös muita. Lopulta naiset, etenkin naimattomat ja lapsettomat, vanhenevat yksin. Sen tähden naisia, etenkin perheettömiä, kiinnostavat Loppukirin kaltaiset senioritalot.
Ihmettelin yhdistyksestä erotessani ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista aktiivisista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevaa yhdistyksen alkuaikojen arkistoa. Säilöin kaikki ikävät muistoni vuosilta 1999-2002 suureen vanhaan matkalaukkuun ja vein kellariin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulla oli päällimmäisenä ajatus, että nyt olin todellakin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin puolesta, enkä jatkossa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta lotkauttaa.
Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä noutamaan. Totuus on, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Jos Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Marja Dahlström, Terttu Putila, Pirkko Tarvainen ja Eila Puotila toista väittävät, he ovat tyhmiä ja säälittäviä.
Erooni johtaneista tapahtumista tuskin kerrottiin
Kuinka paljon Loppukirissä nykyisin asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Ei varmasti ole ollut hallituksen edun mukaista ottaa puheeksi noita surullisia tapahtumia. On ollut edullista nimenomaan vaieta. Lähtöni syyksi tiedän sanotun mm. sen, että "erimielisyyksiä tuli". Totta tosiaan, erimielisyyksiä tuli. Mutta miksi niitä tuli? Olin pahasti loppuunpalanut, sairas. Annoin melkein henkeni talohankkeen hyväksi. Todellinen ajojahti minun pääni menoksi alkoi vuoden vaihteessa 2001-2002. Sitä masinoi Eila Puotila. Kaikki yritykseni delegoida tehtäväni vv.2001-2002 jollekin luotettavalle ihmiselle kariutuivat kerta toisensa perään. Sen lisäksi voin sanoa sen, minkä olen viimeisten kahdeksan vuoden aikana monille kertonut: yksikään ihminen ei ole koko pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin kuin Eila Puotila onnistui tekemään päästäessään Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen neuvotteluhuoneessa 14.12.2001 suustaan ratkaisevan sammakkonsa. Oliko Eila ahne? Vaiko vain tyhmä? Vaiko kenties läpeensä paha? Vaiko vain ajattelematon?
Olin törmännyt syksyllä 2001 VTT:n tutkijään Mervi Lehtoon Teknillisen korkeakoulun koulutuskeskuksen järjestämässä seminaarissa (Rakennuttamisen ja ylläpidon haasteet 2001), joka pidettiin Folkhälsanin tiloissa. Mervi oli ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että minut oli pyydetty paikalle puhumaan Loppukiristä. Muistan tuosta tilaisuudesta vain vähän, lähinnä sen ettei seminaari ollut pelkästään miellyttävä kokemus. Taisin olla puhujista viimeinen. Sen jälkeen syntyi keskustelua ilman provosointiakin. Se mistä puhuttiin oli tärkeää. Muutamat miehet suuntasivat kuitenkin näköalatonta kritiikkiä paitsi Loppukiri-ideaa kohtaan myös minua kohtaan, joka olin rakennusalaa tuntematta tuomassa yhdistykseni kanssa uutta senioritalomallia Suomeen. Ymmärrettävästi arvostelijat eivät edustaneet sosiaalisektoria vaan jähmeää rahassa pyöriskelevää rakennusbisnestä. Tavalla tai toisella, julkisesti tai salaa. Korvat hörössä minua kuitenkin kuunneltiin.
Saadessani tutkija Mervi Lehdolta kutsun VTT:een vähän myöhemmin pyysin mukaani yhden yhdistyksen nuorimmista jäsenistä. Heikki Kettunen oli IT-alan opettaja ja istui kaupunginvaltuustossa varavaltuutettuna vihreiden mandaatilla. Minusta miehen taitoja ja kokemusta ei hyödynnetty Aktiivisissa Senioreissa riittävästi. Hänhän oli mies. Itse olin aivan avuton teknologiatietämyksessä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että yhdistyksessä tiedettäisiin mahdollisimman paljon niistä innovaatioista, joita tuohon aikaan markkinoille vyöryi. Färdknäppen, Loppukirin mallitalo Ruotsissa, ei ollut millään muotoa tuolloista suomalaista teknologiaa ajatellen esimerkiksi kelpaava.
Eila Puotila halusi tulla Heikki Kettusen ja minun kanssani VTT:een. En pitänyt häntä erityisen idearikkaana ja hänen työpanoksensa yhdistyksessä oli korkeintaan keskinkertaista. Mutta innostunut hän oli. Hänelle olivat todellisia tuotoksia tärkeämpiä hyvin muotoillut kokouspöytäkirjat ja muut muotoseikat. Joskus ajattelin, että tälle naiselle riittäisi yhdistyksen tuotoksi pelkät pöytäkirjat ja kuivat jäsenkokoukset. Todellisista tuloksista viis. Puotila oli intohimoinen papereiden monistaja - ainakin niin kauan kuin oli Kemiran palveluksessa. Hän ei myöskään ymmärtänyt rajojaan. Kun sain kutsuja toimittajan ominaisuudessa ja hän sattui niistä kuulemaan, hän silmää räpäyttämättä ehdotti tulevansa mukaani. Siis kuokkavieraana, siivellä. Minusta se oli peräti outoa.
Eila Puotila päästää suustaan sammakon
Mikä oli sitten Eila Puotilan suustaan päästämä sammakko, joka on siitä lähtien vaivannut minua kuin terävä kivi kengässä. Sammakko oli loukkaus, jota tuskin pystyn koskaan unohtamaan. Se vaivaa minua edelleen. Toivon, että nämä vanhan naisen kompuroinnista kertovat sivut vapauttavat minut.
Eila Puotila käynnisti lähtöni Aktiivisista Senioreista siis puoli vuotta ennen eroani. Neuvottelujen jo ollessa VTT:lla lopullaan ja Eilan ja minun jo seistessä neuvotteluhuoneen ovella hän alkoi kertoa Aktiivisten Senioreiden hallituksen sen hetkisestä "vaikeasta" tilanteesta. Kaksi jäsentä - Sirkka Minkkinen ja Eila itse - olivat jäämässä eläkkeelle. Nämä naiset eivät kuulemma voisi ansiotyönsä jätettyään käyttää enää työnantajiensa internet-yhteyttä, joten Eilalla oli ehdotus: koneet piti saada jostakin ilmaiseksi. Siis kerjäämällä. Eila laukaisi: "Jos joku firma lahjoittaa meille koneet, Anna-Liisa tekee siitä firmasta sitten juttua tai ohjelmaa."
Se jyrähti kuin kivi taivaasta. Olisin halunnut painua maan alle. Sen lisäksi että Eila saattoi koko yhdistyksemme epäilyttävään valoon, hän loukkasi minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Lauseesta seurasi olettamus, että olin korruptoitunut toimittaja, moraaliton median edustaja, joka halusi kirjoittamiensa juttujen ja tekemiensä radio-ohjelmien vastineeksi yrityslahjoja. Ja mikä oli yhdistykseemme kuuluvien moraali? Lopulta totesin todella terävästi Eilalle, etteivät asiat kyllä sillä lailla mene, minä en ole h-t siihenkään asti enkä syyllistyisi moiseen syntiin Eila Puotilan ja Sirkka Minkkisenkään edun tähden.
Minulta vaadittiin kohtuuttomia
Muistan ajatelleeni tuolloin, ettei Eilalle ja kumppaneille mikään riitä. Koneeltani olivat lähteneet lähes kaikki ne raha- ja avustusanomukset, jotka yhdistys loppukeesään 2002 mennessä sai. Ilman minua olisi jäänyt hakematta Terveyden edistämisen keskuksen myöntämä merkittävä summa rahaa, joka jakautui usealle vuodelle. Kirjoitin tukka putkella kesän kynnyksellä 2001 hakemusta. Marja Dahlström, puheenjohtajamme, ei juuri muuta tehnyt kuin pani nimensä työlään hakemuksen alle.
Ilman minun ponnistelujani saamatta olisi jäänyt myös Kaarina Hughesin kesällä 2002 pokkaama Casa Humana -palkinto Asuntorahastolta. Lisäksi yhdistys kartutti varallisuutta minun ehdottamallani ja ideoimalla varainhankintaseminaarilla huhtikuussa 2002. Minä ideoin tapahtumaan ilmaiset puhujat, samoin hankin LEL:ltä eli Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkeliitolta ilmaiset seminaaritilat. Muistan kuinka kehoitin ensin Marja Dahlströmiä hankkimaan jostakin ilmaiset tilat. Tosin tiesin jo sitä ehdottaessani, ettei nainen siihen kykene. Hänen puhelinsoittonsa eri puolille Helsinkiä eivät tuottaneetkaan minkäänlaista tulosta. Syyllistyin jälleen siihen, mihin koko Aktiivisissa Senioreissa oloajan: kun jokin asia ei Marjalta hoitunut, minä otin sen tehtäväkseni. LEL:n tilat sain puhuttua muutamassa minuutissa. Sain ilmaiseksi myös yhden tekniikan asiantuntijan päivätyön.
Marja Dahlström, niin puheenjohtaja kuin olikin, ei oikein pystynyt motivoimaan ihmisiä yhteistyöhön kanssamme. Näin kävi mm. RAY:n johtajan Henri Honkasen kanssa lokakuussa 2001. Marja sai sovittua tapaamisen, mutta vähän ennen sitä se peruttiin. Tartuin puhelimenluuriin - ja kas kummaa - tapaaminen järjestyi.
Painostin Satoltakin pienen summan - talkootyöstä
Vielä yksi rahaerä, jonka yhdistykselle puhuin: sain jossakin vaiheessa painostettua Satolta summan, jota voi nimittää vaikka talkootyöstä saaduksi palkkioksi. Se olisi voinut olla tuntuvasti suurempi kuin mitä oli. Ehkä sen paisuttaminen olisi onnistunut, jos olisin saanut muilta senioreilta tukea neuvotteluissa. En kuitenkaan saanut. Kapuloita rattaisiini heittäviä riitti, tukijoista oli puutetta. Esimerkiksi Terttu Putila, ekonomi, jankutti vielä ratkaisevaa Saton kokousta edeltävänä iltana puhelimessa minulle, ettei Sato kaupallisena yrityksenä ole v e l v o l l i n e n maksamaan meille mitään siitä talkootyöstä, minkä Loppukirin eteen olimme tehneet. T Marja Dahlströmin mielestä Tertulla oli kuitenkin "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten reliteettien tajua" (Loppukiri s. 33).
Sitä liian pientä Saton maksamaa summaa harmittelen aina, kun silmiini osuu - kuten viime viikolla - uutinen Helsinkiin puuhattavista uusista senioritalohankkeista. Monessa niistä käytetään hyväksi Aktiivisten Senioreiden Loppukiri-konseptia, kokemusta ja työpanosta. Mitä sanoikaan tv-tuottajaEero Ahonala minulle tavatessamme syksyllä 2001: "Jos joku konsultti olisi tehnyt sen minkä sinä, lasku olisi ollut miljoonia." Niin kai.
Sitähän ei tarvitse tutkimuksin osoittaa oikeaksi, mikä on nähty käytännössä tapahtuvan: omaishoitajien joukossa on paljon enemmän naisia kuin miehiä. Naiset eivät hoida hautaan ainoastaan vanhempiaan ja aviopuolisoitaan vaan myös muita. Lopulta naiset, etenkin naimattomat ja lapsettomat, vanhenevat yksin. Sen tähden naisia, etenkin perheettömiä, kiinnostavat Loppukirin kaltaiset senioritalot.
Ihmettelin yhdistyksestä erotessani ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista aktiivisista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevaa yhdistyksen alkuaikojen arkistoa. Säilöin kaikki ikävät muistoni vuosilta 1999-2002 suureen vanhaan matkalaukkuun ja vein kellariin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulla oli päällimmäisenä ajatus, että nyt olin todellakin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin puolesta, enkä jatkossa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta lotkauttaa.
Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä noutamaan. Totuus on, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Jos Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Marja Dahlström, Terttu Putila, Pirkko Tarvainen ja Eila Puotila toista väittävät, he ovat tyhmiä ja säälittäviä.
Erooni johtaneista tapahtumista tuskin kerrottiin
Kuinka paljon Loppukirissä nykyisin asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Ei varmasti ole ollut hallituksen edun mukaista ottaa puheeksi noita surullisia tapahtumia. On ollut edullista nimenomaan vaieta. Lähtöni syyksi tiedän sanotun mm. sen, että "erimielisyyksiä tuli". Totta tosiaan, erimielisyyksiä tuli. Mutta miksi niitä tuli? Olin pahasti loppuunpalanut, sairas. Annoin melkein henkeni talohankkeen hyväksi. Todellinen ajojahti minun pääni menoksi alkoi vuoden vaihteessa 2001-2002. Sitä masinoi Eila Puotila. Kaikki yritykseni delegoida tehtäväni vv.2001-2002 jollekin luotettavalle ihmiselle kariutuivat kerta toisensa perään. Sen lisäksi voin sanoa sen, minkä olen viimeisten kahdeksan vuoden aikana monille kertonut: yksikään ihminen ei ole koko pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin kuin Eila Puotila onnistui tekemään päästäessään Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen neuvotteluhuoneessa 14.12.2001 suustaan ratkaisevan sammakkonsa. Oliko Eila ahne? Vaiko vain tyhmä? Vaiko kenties läpeensä paha? Vaiko vain ajattelematon?
Olin törmännyt syksyllä 2001 VTT:n tutkijään Mervi Lehtoon Teknillisen korkeakoulun koulutuskeskuksen järjestämässä seminaarissa (Rakennuttamisen ja ylläpidon haasteet 2001), joka pidettiin Folkhälsanin tiloissa. Mervi oli ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että minut oli pyydetty paikalle puhumaan Loppukiristä. Muistan tuosta tilaisuudesta vain vähän, lähinnä sen ettei seminaari ollut pelkästään miellyttävä kokemus. Taisin olla puhujista viimeinen. Sen jälkeen syntyi keskustelua ilman provosointiakin. Se mistä puhuttiin oli tärkeää. Muutamat miehet suuntasivat kuitenkin näköalatonta kritiikkiä paitsi Loppukiri-ideaa kohtaan myös minua kohtaan, joka olin rakennusalaa tuntematta tuomassa yhdistykseni kanssa uutta senioritalomallia Suomeen. Ymmärrettävästi arvostelijat eivät edustaneet sosiaalisektoria vaan jähmeää rahassa pyöriskelevää rakennusbisnestä. Tavalla tai toisella, julkisesti tai salaa. Korvat hörössä minua kuitenkin kuunneltiin.
Saadessani tutkija Mervi Lehdolta kutsun VTT:een vähän myöhemmin pyysin mukaani yhden yhdistyksen nuorimmista jäsenistä. Heikki Kettunen oli IT-alan opettaja ja istui kaupunginvaltuustossa varavaltuutettuna vihreiden mandaatilla. Minusta miehen taitoja ja kokemusta ei hyödynnetty Aktiivisissa Senioreissa riittävästi. Hänhän oli mies. Itse olin aivan avuton teknologiatietämyksessä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että yhdistyksessä tiedettäisiin mahdollisimman paljon niistä innovaatioista, joita tuohon aikaan markkinoille vyöryi. Färdknäppen, Loppukirin mallitalo Ruotsissa, ei ollut millään muotoa tuolloista suomalaista teknologiaa ajatellen esimerkiksi kelpaava.
Eila Puotila halusi tulla Heikki Kettusen ja minun kanssani VTT:een. En pitänyt häntä erityisen idearikkaana ja hänen työpanoksensa yhdistyksessä oli korkeintaan keskinkertaista. Mutta innostunut hän oli. Hänelle olivat todellisia tuotoksia tärkeämpiä hyvin muotoillut kokouspöytäkirjat ja muut muotoseikat. Joskus ajattelin, että tälle naiselle riittäisi yhdistyksen tuotoksi pelkät pöytäkirjat ja kuivat jäsenkokoukset. Todellisista tuloksista viis. Puotila oli intohimoinen papereiden monistaja - ainakin niin kauan kuin oli Kemiran palveluksessa. Hän ei myöskään ymmärtänyt rajojaan. Kun sain kutsuja toimittajan ominaisuudessa ja hän sattui niistä kuulemaan, hän silmää räpäyttämättä ehdotti tulevansa mukaani. Siis kuokkavieraana, siivellä. Minusta se oli peräti outoa.
Eila Puotila päästää suustaan sammakon
Mikä oli sitten Eila Puotilan suustaan päästämä sammakko, joka on siitä lähtien vaivannut minua kuin terävä kivi kengässä. Sammakko oli loukkaus, jota tuskin pystyn koskaan unohtamaan. Se vaivaa minua edelleen. Toivon, että nämä vanhan naisen kompuroinnista kertovat sivut vapauttavat minut.
Eila Puotila käynnisti lähtöni Aktiivisista Senioreista siis puoli vuotta ennen eroani. Neuvottelujen jo ollessa VTT:lla lopullaan ja Eilan ja minun jo seistessä neuvotteluhuoneen ovella hän alkoi kertoa Aktiivisten Senioreiden hallituksen sen hetkisestä "vaikeasta" tilanteesta. Kaksi jäsentä - Sirkka Minkkinen ja Eila itse - olivat jäämässä eläkkeelle. Nämä naiset eivät kuulemma voisi ansiotyönsä jätettyään käyttää enää työnantajiensa internet-yhteyttä, joten Eilalla oli ehdotus: koneet piti saada jostakin ilmaiseksi. Siis kerjäämällä. Eila laukaisi: "Jos joku firma lahjoittaa meille koneet, Anna-Liisa tekee siitä firmasta sitten juttua tai ohjelmaa."
Se jyrähti kuin kivi taivaasta. Olisin halunnut painua maan alle. Sen lisäksi että Eila saattoi koko yhdistyksemme epäilyttävään valoon, hän loukkasi minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Lauseesta seurasi olettamus, että olin korruptoitunut toimittaja, moraaliton median edustaja, joka halusi kirjoittamiensa juttujen ja tekemiensä radio-ohjelmien vastineeksi yrityslahjoja. Ja mikä oli yhdistykseemme kuuluvien moraali? Lopulta totesin todella terävästi Eilalle, etteivät asiat kyllä sillä lailla mene, minä en ole h-t siihenkään asti enkä syyllistyisi moiseen syntiin Eila Puotilan ja Sirkka Minkkisenkään edun tähden.
Minulta vaadittiin kohtuuttomia
Muistan ajatelleeni tuolloin, ettei Eilalle ja kumppaneille mikään riitä. Koneeltani olivat lähteneet lähes kaikki ne raha- ja avustusanomukset, jotka yhdistys loppukeesään 2002 mennessä sai. Ilman minua olisi jäänyt hakematta Terveyden edistämisen keskuksen myöntämä merkittävä summa rahaa, joka jakautui usealle vuodelle. Kirjoitin tukka putkella kesän kynnyksellä 2001 hakemusta. Marja Dahlström, puheenjohtajamme, ei juuri muuta tehnyt kuin pani nimensä työlään hakemuksen alle.
Ilman minun ponnistelujani saamatta olisi jäänyt myös Kaarina Hughesin kesällä 2002 pokkaama Casa Humana -palkinto Asuntorahastolta. Lisäksi yhdistys kartutti varallisuutta minun ehdottamallani ja ideoimalla varainhankintaseminaarilla huhtikuussa 2002. Minä ideoin tapahtumaan ilmaiset puhujat, samoin hankin LEL:ltä eli Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkeliitolta ilmaiset seminaaritilat. Muistan kuinka kehoitin ensin Marja Dahlströmiä hankkimaan jostakin ilmaiset tilat. Tosin tiesin jo sitä ehdottaessani, ettei nainen siihen kykene. Hänen puhelinsoittonsa eri puolille Helsinkiä eivät tuottaneetkaan minkäänlaista tulosta. Syyllistyin jälleen siihen, mihin koko Aktiivisissa Senioreissa oloajan: kun jokin asia ei Marjalta hoitunut, minä otin sen tehtäväkseni. LEL:n tilat sain puhuttua muutamassa minuutissa. Sain ilmaiseksi myös yhden tekniikan asiantuntijan päivätyön.
Marja Dahlström, niin puheenjohtaja kuin olikin, ei oikein pystynyt motivoimaan ihmisiä yhteistyöhön kanssamme. Näin kävi mm. RAY:n johtajan Henri Honkasen kanssa lokakuussa 2001. Marja sai sovittua tapaamisen, mutta vähän ennen sitä se peruttiin. Tartuin puhelimenluuriin - ja kas kummaa - tapaaminen järjestyi.
Painostin Satoltakin pienen summan - talkootyöstä
Vielä yksi rahaerä, jonka yhdistykselle puhuin: sain jossakin vaiheessa painostettua Satolta summan, jota voi nimittää vaikka talkootyöstä saaduksi palkkioksi. Se olisi voinut olla tuntuvasti suurempi kuin mitä oli. Ehkä sen paisuttaminen olisi onnistunut, jos olisin saanut muilta senioreilta tukea neuvotteluissa. En kuitenkaan saanut. Kapuloita rattaisiini heittäviä riitti, tukijoista oli puutetta. Esimerkiksi Terttu Putila, ekonomi, jankutti vielä ratkaisevaa Saton kokousta edeltävänä iltana puhelimessa minulle, ettei Sato kaupallisena yrityksenä ole v e l v o l l i n e n maksamaan meille mitään siitä talkootyöstä, minkä Loppukirin eteen olimme tehneet. T Marja Dahlströmin mielestä Tertulla oli kuitenkin "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten reliteettien tajua" (Loppukiri s. 33).
Sitä liian pientä Saton maksamaa summaa harmittelen aina, kun silmiini osuu - kuten viime viikolla - uutinen Helsinkiin puuhattavista uusista senioritalohankkeista. Monessa niistä käytetään hyväksi Aktiivisten Senioreiden Loppukiri-konseptia, kokemusta ja työpanosta. Mitä sanoikaan tv-tuottajaEero Ahonala minulle tavatessamme syksyllä 2001: "Jos joku konsultti olisi tehnyt sen minkä sinä, lasku olisi ollut miljoonia." Niin kai.
torstai 16. syyskuuta 2010
Kiitos, ei prenikoita minulle
Kun tapasin viimeksi Taideteollisen korkeakoulun entisen hallinnollisen johtajan Ilkka Huovion , hän kysyi minulta, haluaisinko Loppukiri-ansioistani kunniamerkin. En halunnut. En halua. En arvosta minkäänlaisia kunniamerkkejä. Ihmisethän saavat niitä siitä syystä, että joku lähipiirissä - ystävä, työtoveri, esimies - hakee niitä heille. Monet merkkien saajat ovat varmasti ne ansainneet joko ansiotyönsä tai yhteiskunnallisen vaikuttamisensa vuoksi. Saajien joukossa on kuitenkin suuri joukko sellaisia, jotka eivät ole merkkiä ansainneet. Lisäksi on moninkertainen määrä sellaisia suomalaisia, jotka todella ansaitsisivat kiitoksen uurastuksestaan isänmaan hyväksi, mutta jäävät tunnustusta vaille.
Siis kiitos, ei prenikoita minulle. Se mitä haluan liittyy blogini kirjoittamiseen. Haluan muidenkin tietävän sen, mitä Aktiivisissa Senioreissa todella tapahtui vuosisadan alussa.
Siis kiitos, ei prenikoita minulle. Se mitä haluan liittyy blogini kirjoittamiseen. Haluan muidenkin tietävän sen, mitä Aktiivisissa Senioreissa todella tapahtui vuosisadan alussa.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Pohjatonta miesvihaa
Yksi ongelma Aktiivisissa Senioreissa oli monien naisten tuntema ja ilmaisema pohjaton miesviha. Sen vuoksi miehiä ei ennen lähtöäni helpolla päässyt yhteisömme eturintamaan. Alkuvuodesta 2002 on mieleeni jäänyt elävästi Kallion Kaarlenkadulla toimistossamme pidetty hallituksen kokous, johon Reijo Pesonenkin Saarijärveltä osallistui. Takkia oven suussa riisuessaan mies totesi pöydän ympärillä istuvia naisia katsoessaan joukkomme kovin naisvaltaiseksi. Missä miehet luurasivat? Reijon perustamassa vastaavassa yhdistyksessä Jyväskylässä toista sukupuolta edusti kuulemma useampikin mies. Kaksilahkeisia ei heillä pelätty - eikä vihattu. Reijon repliikki miesten puuttumisesta sai hallituksen jäsenet - ilmeisesti kaikki muut paitsi minut - remahtamaan kovaääniseen nauruun.
En usko, että Reijo koskaan unohtaa sitä naurua. Pohjimmiltaanhan kysymys oli vakavasta asiasta: tasa-arvosta ja syrjinnästä.
Myöhemmin Päiviö Salo totesi minulle kirjeessään tulleensa valituksi Aktiivisten Senioreiden hallitukseen pelkästään sen takia, että minä lähdin niin yllättäen pois. Muuten hänelle ei olisi annettu mahdollisuutta aktivoitua. Ymmärrettävästi hallitus - ja koko yhdistys - oli lähtöni takia vaikeuksissa. Olin tehnyt yksin niin paljon hankkeen eteen: soittanut puheluja, käynyt kirjeenvaihtoa, sopinut tapaamisista, keskustellut, eikä kellään muulla yhdistyksen jäsenellä ollut hankkeesta samanlaista kokonaisnäkemystä kuin minulla. Erotessani haltuuni jäi ylen määrin sellaista tietoa ja dokumentteja, joita kenelläkään muulla ei ollut. Yllätyksekseni Aktiiviset Seniorit eivät olleet niistä lainkaan kiinnostuneita. Vai mistä oli kysymys?
Kysymys oli häpeästä.
En usko, että Reijo koskaan unohtaa sitä naurua. Pohjimmiltaanhan kysymys oli vakavasta asiasta: tasa-arvosta ja syrjinnästä.
Myöhemmin Päiviö Salo totesi minulle kirjeessään tulleensa valituksi Aktiivisten Senioreiden hallitukseen pelkästään sen takia, että minä lähdin niin yllättäen pois. Muuten hänelle ei olisi annettu mahdollisuutta aktivoitua. Ymmärrettävästi hallitus - ja koko yhdistys - oli lähtöni takia vaikeuksissa. Olin tehnyt yksin niin paljon hankkeen eteen: soittanut puheluja, käynyt kirjeenvaihtoa, sopinut tapaamisista, keskustellut, eikä kellään muulla yhdistyksen jäsenellä ollut hankkeesta samanlaista kokonaisnäkemystä kuin minulla. Erotessani haltuuni jäi ylen määrin sellaista tietoa ja dokumentteja, joita kenelläkään muulla ei ollut. Yllätyksekseni Aktiiviset Seniorit eivät olleet niistä lainkaan kiinnostuneita. Vai mistä oli kysymys?
Kysymys oli häpeästä.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Mielipiteeni upposi HS:iin
Kirjoitin alla olevan mielipiteen hetken inspiraatiosta kuunneltuani parin ikääntyvän kännykkäongelmia. Kirjoitukseni oli heti seuraavan päivän lehdessä, joten ilmeisesti minulla oli aihetta kirjoittaa. Muutaman puhelinsoitonkin sain eilen.
KUKA TUO MARKKINOILLE YKSINKERTAISEN KÄNNYKÄN?
Uutinen otsikoi näyttävästi: "Suomen kännykkävienti takkuaa pahoin." Nokia ja kumppanit, tehkää kännykän sunnittelussa suunnanmuutos: antakaa meille ikääntyville yksinkertainen kännykkä, jossa iän tuomat rajoitukset on otettu huomioon. Myykää se yksinkertainen, mutta toimiva, hyvin käteen istuva laite sitten kaikille maailman miljardeille vanhuksille. Me ikääntyvät tarvitsemme kännykältä vain vähän ominaisuuksia: haluamme puhua ystäviemme kanssa usein ja pitkään, emme kaipaa pelejä emmekä laskimia, emme liioin napsi valokuvia emmekä taida kovin usein lähetellä viestejäkään.
Olispa elämä lystiä jos sellaiseen kännykkään operaattoritkin tarjoaisivat vielä ikäihmisille sopivia, kohtuuhintaisia puhepaketteja. Kaikkoaisi masennus, ahdistus ja yksinäisyys. Yhteiskuna säästäisi siten vanhusten hoidossa pitkän euron.
KUKA TUO MARKKINOILLE YKSINKERTAISEN KÄNNYKÄN?
Uutinen otsikoi näyttävästi: "Suomen kännykkävienti takkuaa pahoin." Nokia ja kumppanit, tehkää kännykän sunnittelussa suunnanmuutos: antakaa meille ikääntyville yksinkertainen kännykkä, jossa iän tuomat rajoitukset on otettu huomioon. Myykää se yksinkertainen, mutta toimiva, hyvin käteen istuva laite sitten kaikille maailman miljardeille vanhuksille. Me ikääntyvät tarvitsemme kännykältä vain vähän ominaisuuksia: haluamme puhua ystäviemme kanssa usein ja pitkään, emme kaipaa pelejä emmekä laskimia, emme liioin napsi valokuvia emmekä taida kovin usein lähetellä viestejäkään.
Olispa elämä lystiä jos sellaiseen kännykkään operaattoritkin tarjoaisivat vielä ikäihmisille sopivia, kohtuuhintaisia puhepaketteja. Kaikkoaisi masennus, ahdistus ja yksinäisyys. Yhteiskuna säästäisi siten vanhusten hoidossa pitkän euron.
torstai 9. syyskuuta 2010
Uusia tulokkaita hallitukseen
Alkupuolella vuotta 2001 yleläiset Sirkka Minkkinen ja Pirkko Tarvainen liittyivät Aktiivisiin Senioreihin. He tulivat mukaan tavallaan kimpassa, toisistaan tietoisina (blogini ). Heitä ei tarvinnut kovasti houkutella seuraavana syksynä uuteen hallitukseenkaan. Kumpikin oli innostunut haasteista, koska ne edistivät senioritalohanketta. Kumpikin edusti myös kulttuuria, joka edellyttää kansalaisilta vanhanakin uusien asioiden oppimista. He olivat kumpikin yliopistosta valmistuneita perheettömiä naisia, joilla oli ilmeisen toimivat verkostonsa. Sirkka on kasvatustieteiden kandidaatti, Pirkko valtiotieteen. Näiden naisten vanavedessä tuli Loppukiriin muitakin yleläisiä.
Verkostoista sen verran, että Sirkka on ollut - ja on ehkä vieläkin - keskivertosuomalaista aktiivisempi politiikassa. Nuoruudessaan hän osallistui jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Aluksi Sirkka on ilmeisesti ollut taistolainen, niin ainakin Yleisradion käytävillä kerrotaan, mutta liukunut sitten vähin äänin demareiden leiriin. Ehkä se edisti uraakin Yleisradiossa. Yhteen Sirkalle tyypilliseen luonteen piirteeseen olen kiinnittänyt huomiota: hän on osallistunut useamman kirjan tekemiseen, mutta ei ole tietääkseni koskaan kirjoittanut kirjaa ihan yksin. Hän on aina tarvinnut yhteistyökumppanin. Arkuuttako? Vaiko ideoiden vähyyttä?
Muistan, kuinka myönteisenä koin Sirkka Minkkisen puhelinsoiton kesän kynnyksellä 2001. Siihen mennessä hänen panoksensa yhdistykselle oli vähäinen. Keskellä työpäivää kuulin langan päästä kysymyksen, jonka olisin toivonut kuulevani muiltakin ja useammin: "Mitä minä voin tehdä?" Sirkka soitti minulle Yleisradion toiselta laidalta, koska hän oli TV1:n johtajan Astrid Garzin oikea käsi. Vaiko vasen? Minä olin tässä vaiheessa ollut jo pitkään lopeensa ylikuormitettu. Olin edelleen osa-aikaisena toimittajana, mutta Aktiiviset Seniorit olivat vieneet minulta kaiken liikenevän vapaa-ajan jo yli kahden vuoden ajan.
Arassa käyntejä
Olin tuona kyseisenä aamuna saanut sähköpostiviestin Valtion Asuntorahaston aluepäälliköltä Alpo Uskilta. Olin käynyt huhtikuussa Marja Dahlströmin, puheenjohtajamme, ja Eija Pulkkisen, rivijäsenemme, kanssa esittelemässä Arassa hankettamme ja tiedustelemassa mahdollisuuksiamme korkotukilainaan. Muistan, kuinka mitättömänä Marja piti silloisen tapaamisemme antia. Hän ei todellakaan nähnyt nenäänsä pitemmälle. Sen sijaan Eija, joka oli paitsi toimittaja myös suurlähettilään vaimo, ymmärsi varsin hyvin käyntimme merkityksen. Eihän nukkuvan kissan suuhun hiiri juokse!
Kuvaavaa Uskin yhteydenotossa oli se, että hän kirjoitti viestinsä minulle eikä Marjalle. Sähköpostiviestillään mies muistutti minua lainan hakuajan päättymisestä. Hän oli kirjoittanut viestinsä siinä luulossa, että hankkeemme olisi ollut jo paljon pitemmällä. Emme kuitenkaan voineet toistaiseksi edetä tällä rintamalla enempää. Loppukirin valmistumisaikakin oli siirtynyt.
Jouduimme käymään Arassa sittemmin useamman kerran. Eija Pulkkisesta sen verran, että menimme kahdestaan vuosi myöhemmin tapaamaan Aran johtajaa Teuvo Ijästä. Tämä oli Eijan ja hänen miehensä opiskelukaveri vuosikymmenten takaa. Vuonna 2002 vähän ennen eroani kävimme muistuttamassa Ijäkselle Loppukiristä ja tiedustelemassa mahdollisuuksistamme Casa Humana -palkintoon. Kaarina Hughes, puheenjohtajamme, kävi sitten puheenjohtajan ominaisuudessa pokkaamassa palkinnon Asuntomessuilla kesällä 2002 minun jo jätettyä yhdistyksen. Sanomalehdet huomioivat uutisen. Sen varmistaakseni olin ottanut keväällä aika monta kertaa yhteyttä Helsingin Sanomiin, jotta lehti tekisi juttua Kaarinasta, uudesta puheenjohtajastamme, joka oli haastateltavana ihan neitseellinen.
Vielä pieni yksityiskohta kompuroinnistani - vai pitäisikö sanoa kapuloista rattaissani. Kun ilmoitin (2002) hallituksen kokouksessa lähteväni Eija Pulkkisen kanssa Teuvo Ijästä tapaamaan, Pirkko Tarvainen ihmetteli kovasti ratkaisuani. Miksi mukaani ei tullut joku hallituksesta? Miksi menisin Araan rivijäsenen kanssa? En muista kuinka tarkasti jouduin selittämään, että Eijalla oli valmis kontakti talossa, muilla ei - niin hallituksessa kuin istuivatkin.
Annoin Sirkka Minkkisen tehtäväksi hoitaa korkotukilaina-asiaa, minkä hän tekikin. Tuen saaminen ratkesi kuitenkin vasta vuoden päästä, jolloin minä olin jo eronnut yhdistyksestä. Asian hoiti järjestykseen Päiviö Salo, joka myös kävi loppuun neuvottelut Saton kanssa. Päiviöön olen pakotettu palaamaan myöhemmin, moneenkin otteeseen (blogini 26.6.2010).
Olisikohan Loppukiri muuten koskaan valmistunut ilman Päiviön panosta tuossa vaiheessa?
Pinnan alla kyti
En voi sanoa, että minulla olisi ollut suoranaisia vaikeuksia Sirkka Minkkisen kanssa. Hän oli sen verran lukenut psykologiaa ja muita ihmistieteitä, että vältti tulen raapaisemista. Hän myös halusi taata sen, että pääsee tulevaisuudessa asumaan yhteisölliseen senioritaloon. Mahdollisimman korkealle. Minä olin hankkeessa Loppukiri-idean äitinä avainasemassa. Pinnan alla kuitenkin kyti. Sirkalla oli pieni toverijoukko ympärillään - ilmeisesti myös Aktiivisten Senioreiden ulkopuolella - joiden ihmisten kanssa hän vaihtoi mielipiteitä Loppukiriinkin liittyvistä asioista.
Pohjimmiltaan Sirkka Minkkinen on sulkeutunut yksin kulkija, jonka tumma - etten sanoisi synkkä - olemus saa hänet vaikuttamaan torjuvalta. Joogapatjallahan hän ei minulle edes päivää sanonut (blogini s. ), ja samoin hän torjui monia muitakin yleläisiä. Samalla tavalla hän jätti yhteisömme ulkopuolelle useamman yhdistykseemme pyrkivän seniorin. Käytös saattaa olla ihan tiedostamatonta. Joka tapauksessa sain hänen sihteerikaudellaan puhelinsoittoja, joissa häntä arvosteltiin ankarasti. Nämä yhteydenotot tulivat ujoilta ja hiljaisilta, mutta myös kiukkuiset ihmiset löysivät minut ja soittivat.
Hyvin varhaisessa vaiheessa aavistin, että Sirkka aiheuttaa nimenomaan minulle henkilökohtaisesti ongelmia. Olisin toivonut avoimuutta. Minä en juntannut eikä minulla ollut yhdistyksessä samanlaista tiivistä hovia kuin hänellä. Aktiivisissa Senioreissa minä kuitenkin tutustuin lukuisiin ihmisiin, joista aika monen kanssa pidän vieläkin yhteyttä.
Sirkka ei tietääkseni ole koskaan halunnut Aktiivisten Seniorien puheenjohtajaksi, mutta hyppäsi minun erottuani hyvin vikkelästi saappaisiini - varapuheenjohtajaksi. Aivan kuin olisi tiennyt odottaa eroani.
Siinä kun puheenjohtajat ovat Aktiivisissa Senioreissa vaihtuneet niin tiuhaan tahtiin, että ulkopuolisetkin sitä ovat ihmetelleet, Sirkka on edustanut varapuheenjohtajana jatkuvuutta. Hän on oman arvonsa tunteva ja kunnianhimoinen. Yleisradiossa kerrotaan, että hän hyvin mielellään myös TV1:ssä otti suorittaakseen työtovereidensa tehtäviä eli hyppäsi siis arkisessa mittakaavassa muiden saappaisiin. Eroni yhdistyksestä oli hänelle kuin taivaan lahja.
Luulen, että Sirkka Minkkinen on myös yksi, mutta ei ainoa, arkkitehti Kirsti Sivénin mainitsemista vahvoista - ja samalla vaikeista - naisista senioreissa. Hän oli myös se, joka torpedoi lähtöni jälkeen tilalleni hallitukseen tulleen Päiviö Salon toimintaa teilaten järjestelmällisesti miehen esille nostamat ideat ja ehdotukset.
Verkostoista sen verran, että Sirkka on ollut - ja on ehkä vieläkin - keskivertosuomalaista aktiivisempi politiikassa. Nuoruudessaan hän osallistui jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Aluksi Sirkka on ilmeisesti ollut taistolainen, niin ainakin Yleisradion käytävillä kerrotaan, mutta liukunut sitten vähin äänin demareiden leiriin. Ehkä se edisti uraakin Yleisradiossa. Yhteen Sirkalle tyypilliseen luonteen piirteeseen olen kiinnittänyt huomiota: hän on osallistunut useamman kirjan tekemiseen, mutta ei ole tietääkseni koskaan kirjoittanut kirjaa ihan yksin. Hän on aina tarvinnut yhteistyökumppanin. Arkuuttako? Vaiko ideoiden vähyyttä?
Muistan, kuinka myönteisenä koin Sirkka Minkkisen puhelinsoiton kesän kynnyksellä 2001. Siihen mennessä hänen panoksensa yhdistykselle oli vähäinen. Keskellä työpäivää kuulin langan päästä kysymyksen, jonka olisin toivonut kuulevani muiltakin ja useammin: "Mitä minä voin tehdä?" Sirkka soitti minulle Yleisradion toiselta laidalta, koska hän oli TV1:n johtajan Astrid Garzin oikea käsi. Vaiko vasen? Minä olin tässä vaiheessa ollut jo pitkään lopeensa ylikuormitettu. Olin edelleen osa-aikaisena toimittajana, mutta Aktiiviset Seniorit olivat vieneet minulta kaiken liikenevän vapaa-ajan jo yli kahden vuoden ajan.
Arassa käyntejä
Olin tuona kyseisenä aamuna saanut sähköpostiviestin Valtion Asuntorahaston aluepäälliköltä Alpo Uskilta. Olin käynyt huhtikuussa Marja Dahlströmin, puheenjohtajamme, ja Eija Pulkkisen, rivijäsenemme, kanssa esittelemässä Arassa hankettamme ja tiedustelemassa mahdollisuuksiamme korkotukilainaan. Muistan, kuinka mitättömänä Marja piti silloisen tapaamisemme antia. Hän ei todellakaan nähnyt nenäänsä pitemmälle. Sen sijaan Eija, joka oli paitsi toimittaja myös suurlähettilään vaimo, ymmärsi varsin hyvin käyntimme merkityksen. Eihän nukkuvan kissan suuhun hiiri juokse!
Kuvaavaa Uskin yhteydenotossa oli se, että hän kirjoitti viestinsä minulle eikä Marjalle. Sähköpostiviestillään mies muistutti minua lainan hakuajan päättymisestä. Hän oli kirjoittanut viestinsä siinä luulossa, että hankkeemme olisi ollut jo paljon pitemmällä. Emme kuitenkaan voineet toistaiseksi edetä tällä rintamalla enempää. Loppukirin valmistumisaikakin oli siirtynyt.
Jouduimme käymään Arassa sittemmin useamman kerran. Eija Pulkkisesta sen verran, että menimme kahdestaan vuosi myöhemmin tapaamaan Aran johtajaa Teuvo Ijästä. Tämä oli Eijan ja hänen miehensä opiskelukaveri vuosikymmenten takaa. Vuonna 2002 vähän ennen eroani kävimme muistuttamassa Ijäkselle Loppukiristä ja tiedustelemassa mahdollisuuksistamme Casa Humana -palkintoon. Kaarina Hughes, puheenjohtajamme, kävi sitten puheenjohtajan ominaisuudessa pokkaamassa palkinnon Asuntomessuilla kesällä 2002 minun jo jätettyä yhdistyksen. Sanomalehdet huomioivat uutisen. Sen varmistaakseni olin ottanut keväällä aika monta kertaa yhteyttä Helsingin Sanomiin, jotta lehti tekisi juttua Kaarinasta, uudesta puheenjohtajastamme, joka oli haastateltavana ihan neitseellinen.
Vielä pieni yksityiskohta kompuroinnistani - vai pitäisikö sanoa kapuloista rattaissani. Kun ilmoitin (2002) hallituksen kokouksessa lähteväni Eija Pulkkisen kanssa Teuvo Ijästä tapaamaan, Pirkko Tarvainen ihmetteli kovasti ratkaisuani. Miksi mukaani ei tullut joku hallituksesta? Miksi menisin Araan rivijäsenen kanssa? En muista kuinka tarkasti jouduin selittämään, että Eijalla oli valmis kontakti talossa, muilla ei - niin hallituksessa kuin istuivatkin.
Annoin Sirkka Minkkisen tehtäväksi hoitaa korkotukilaina-asiaa, minkä hän tekikin. Tuen saaminen ratkesi kuitenkin vasta vuoden päästä, jolloin minä olin jo eronnut yhdistyksestä. Asian hoiti järjestykseen Päiviö Salo, joka myös kävi loppuun neuvottelut Saton kanssa. Päiviöön olen pakotettu palaamaan myöhemmin, moneenkin otteeseen (blogini 26.6.2010).
Olisikohan Loppukiri muuten koskaan valmistunut ilman Päiviön panosta tuossa vaiheessa?
Pinnan alla kyti
En voi sanoa, että minulla olisi ollut suoranaisia vaikeuksia Sirkka Minkkisen kanssa. Hän oli sen verran lukenut psykologiaa ja muita ihmistieteitä, että vältti tulen raapaisemista. Hän myös halusi taata sen, että pääsee tulevaisuudessa asumaan yhteisölliseen senioritaloon. Mahdollisimman korkealle. Minä olin hankkeessa Loppukiri-idean äitinä avainasemassa. Pinnan alla kuitenkin kyti. Sirkalla oli pieni toverijoukko ympärillään - ilmeisesti myös Aktiivisten Senioreiden ulkopuolella - joiden ihmisten kanssa hän vaihtoi mielipiteitä Loppukiriinkin liittyvistä asioista.
Pohjimmiltaan Sirkka Minkkinen on sulkeutunut yksin kulkija, jonka tumma - etten sanoisi synkkä - olemus saa hänet vaikuttamaan torjuvalta. Joogapatjallahan hän ei minulle edes päivää sanonut (blogini s. ), ja samoin hän torjui monia muitakin yleläisiä. Samalla tavalla hän jätti yhteisömme ulkopuolelle useamman yhdistykseemme pyrkivän seniorin. Käytös saattaa olla ihan tiedostamatonta. Joka tapauksessa sain hänen sihteerikaudellaan puhelinsoittoja, joissa häntä arvosteltiin ankarasti. Nämä yhteydenotot tulivat ujoilta ja hiljaisilta, mutta myös kiukkuiset ihmiset löysivät minut ja soittivat.
Hyvin varhaisessa vaiheessa aavistin, että Sirkka aiheuttaa nimenomaan minulle henkilökohtaisesti ongelmia. Olisin toivonut avoimuutta. Minä en juntannut eikä minulla ollut yhdistyksessä samanlaista tiivistä hovia kuin hänellä. Aktiivisissa Senioreissa minä kuitenkin tutustuin lukuisiin ihmisiin, joista aika monen kanssa pidän vieläkin yhteyttä.
Sirkka ei tietääkseni ole koskaan halunnut Aktiivisten Seniorien puheenjohtajaksi, mutta hyppäsi minun erottuani hyvin vikkelästi saappaisiini - varapuheenjohtajaksi. Aivan kuin olisi tiennyt odottaa eroani.
Siinä kun puheenjohtajat ovat Aktiivisissa Senioreissa vaihtuneet niin tiuhaan tahtiin, että ulkopuolisetkin sitä ovat ihmetelleet, Sirkka on edustanut varapuheenjohtajana jatkuvuutta. Hän on oman arvonsa tunteva ja kunnianhimoinen. Yleisradiossa kerrotaan, että hän hyvin mielellään myös TV1:ssä otti suorittaakseen työtovereidensa tehtäviä eli hyppäsi siis arkisessa mittakaavassa muiden saappaisiin. Eroni yhdistyksestä oli hänelle kuin taivaan lahja.
Luulen, että Sirkka Minkkinen on myös yksi, mutta ei ainoa, arkkitehti Kirsti Sivénin mainitsemista vahvoista - ja samalla vaikeista - naisista senioreissa. Hän oli myös se, joka torpedoi lähtöni jälkeen tilalleni hallitukseen tulleen Päiviö Salon toimintaa teilaten järjestelmällisesti miehen esille nostamat ideat ja ehdotukset.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Puheenjohtajamme ei ollut shakin pelaaja
Aktiivisista Senioreista eroni jälkeen kirjoitin Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoituksesta kokemuksistani Loppukiri-hankkeessa. Pirkko tosin pyysi pariakymmentä sivua, mutta minä kirjoitin liki sata (blogini 9.1.2010). Kirjoitin nuo sivut todella lyhyessä ajassa.
Kirjoitusprosessini aikana muistikuvani vuosien 1999-2002 ongelmista ja iloista vyöryivät tajuntaani. Sehän oli tarkoituskin. Kun yhdestä ongelmasta olimme hankkiutuneet eroon, heti kohta ilmeni uusi. Tällainenhan on tuttua perheiden parissa työskenteleville terapeuteillekin: kun yhteisössä yksi pääsee eroon esimerkiksi alkoholi- tai muusta riippuvuudestaan, toinen alkaa vuorostaan oireilla. Claes Andersson kirjoitti aiheesta aikoinaan Perhe-nimisen näytelmänkin. Ehkä tällainen dynamiikka on lujasti kiinni suomalaisten arjessa, kuuluu elämään.
Nautintoaineet eivät kuitenkaan olleet aktiivisten senioreiden ongelma. Viinilasi yhdessä silloin tällöin olisi ehkä tehnyt meille hyvääkin.
Ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström pesi asemastaan huolimatta kätensä ristiriidoistamme. Hän ei kokenut, että asioihin puuttuminen tai ongelmien selvittely olisi kuulunut hänelle puheenjohtajana. Hän vältti vaikeista asioista puhumista. Marjalla oli tarve miellyttää, laasta ongelmat maton alle. Kauhukseni minulle selvisi sekin, että jos joku kääntyi hänen puoleensa yhdistystä vahingoittavinekin ajatuksineen, hän yllättävän usein valitsi sen tien, joka oli lyhyellä tähtäimella tarkasteltuna helpoin. Hän ei nähnyt pitkälle siirtojen taakse, hän ei ollut shakin pelaaja.
Niinpä minä kuulin vasta jälkeenpäin niistäkin valitettavista tapauksista, joissa Marja Dahlström oli valtuuttanut melko uusia - hallituksen ulkopuolisia - jäseniä menemään yksin Satoon neuvottelemaan. Ilmeisesti neuvottelumme eivät tulokkaiden mielestä edenneet riittävän nopeasti. En tänä päivänäkään tiedä, mitä noissa tapaamisissa puhuttiin.
Korostin hankkeessa alusta lähtien jo ennen yhdistyksen perustamista sitä, että neuvotteluissa piti Aktiivisista Senioreista olla paikalla aina useamman ihmisen. Syynä tähän päätökseeni oli se, että meiltä puuttui rakentamista koskevien ratkaisujen tekemisessa paitsi asiantuntemusta, myös kokemusta ja sitoutuneisuutta. Näin oli varsinkin alkuaikoina. Joukkomme ei silloin kuulunut yhtään arkkitehtia, ei juristia, yksi insinööri piipahti jäsenistöön muutamaksi kuukaudeksi (blogini 28.3.2010. Juristeja tuli myöhemmin, mutta minun aikanani heistä ei ollut yhdistykselle apua. Suoma Karjalainen, joka oli Kemiran lakinainen, liittyi alkuvuodesta 2001 joukkoihimme vielä työelämässä ollessaan eikä ilmeisesti siinä vaiheessa halunnut rasittua vapaaehtoistyöstä.Hallitukseen tulosta hän silloin kieltäytyi. Myöhemmin kuulin, että eläkkeelle jäätyään hänen äitinsä tarvitsi häntä. Suoman panos on sittemmin kuitenkin ollut Aktiivisissa Senioreissa merkittävä. Tiettävästi hän kuuluu siihen ryhmään aktiivisia senioreita, joka nyt rakennuttaa Helsingin Kalasatamaan "Loppukiri Kakkosta".
Sihteerimme oli valmistunut Helsingin Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta, mutta käytti ekonomin titteliä. Hän oli menestynyt hyvin yksityisyrittäjänä ja jäänyt eläkkeelle todella varhain, mutta en minä kyllä allekirjoita Marja Dahlströmin lausetta hänestä. Terttu Putilalla oli Marjan mielestä "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten realiteettien tajua, ja hän toimi alusta lähtien ryhmän sihteerinä ja taloudenhoitajana" (Loppukiri s. 33). Mitä Marja tarkoittaa sanoilla alusta asti? Anita Wetterstrand kirjoitti kaikki pöytäkirjamme, tosin todella niukat, ennen yhdistyksen perustamista. Terttu ehti vain pariin tapaamiseen ennen yhdistyksen perustamista (blogini 14.3.2010 ja 28.3.2010).
Taloudellisia neuvoja Terttu ei pystynyt antamaan. Kun minä pyysin häneltä laskelmia siitä, miten mahdolliset hakemamme tuet vaikuttaisivat tulevien asukkaiden laina- ja asumiskustannuksiin, sain todella naiveja vastauksia. Terttu ei ilmeisesti edes ymmärtänyt kysymystäni. Mielikuvituksen ja luovuuden puutettako? Olen tullut siihen tulokseen, että tuo Marjan määrittelemä taloudellisten reaaliteettien taju oli kantona kaskessani mm. Saton kanssa neuvotellessamme. Palaan noihin kantoihin lähemmin myöhemmin. Ekonomiltamme puuttui nimittäin täysin yhteiskunnallinen näkemys ikääntymiseen. Loppukiriä hän ei myöskään nähnyt yhteiskunnallisesti merkittävänä hankkeena.
Rahaa ei alkuaikoina ollut edes postimerkkeihin
Ollakseni rehellinen minun on tunnustettava, että Tertusta oli minulle Loppukiri-hankkeessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei ollut aidosti kiinnostunut s i i t ä yhteisöllisestä senioritalosta, jota minä olin puuhaamassa. Taloudenhoitajan titteli on yliampuva siinäkin mielessä, että aktiiviset seniorit olivat vv. 2000-2001 köyhiä kuin kirkon rotat.
Ystäväpiirissäni on henkilö, joka on varoittanut minua kertomasta seuraavaa. Kerronpa kuitenkin, koska se kuvastaa hyvin sitä, millaisissa olosuhteissa yhdistystä ja hanketta käynnistin. Ja olenhan luvannut olla rehellinen ja kertoa mahdollisimman paljon.
Marja antaa Loppukiri-kirjassa ymmärtää, että Aktiiviset Seniorit lähetti aika lailla esittelymateriaalia postitse vv. 2001-2005 (Loppukiri s. 60). Hän ei näytä muistavan tai ei halua muistaa - vai eikö ole koskaan tiennytkään - että minä postitin jo vuonna 2000 aika kasan kirjeitä hankkeestamme kiinnostuneille virkamiehille, poliitikoille ja tutkijoille. Postimerkit olisivat tehneet aika loven kukkarooni, mutta keksin ratkaisun, josta ainakaan äitini ei olisi ylpeä, jos eläisi. Minä ajattelin tarkoituksen pyhittävän keinot, joten keinoni oli tämä: kävin tasaisin väliajoin läpi radiokuuntelijoiden Yleisradioon lähettämää postia. Sieltä sain leimaamattomia postimerkkejä, eikä minun siis ainakaan postimerkkien puutteesta tarvinnut kitsastella kirjeenvaihdossa.
Muutaman kerran muistan noihin aikoihin ihmetelleeni, miksi ketään aktiivisista senioreista ei kiinnostanut, miten minä yhdistyksen käyttövaroja hankin. Kukaan ei kysynyt: omasta pussistako otat? Palaan myöhemmin yhdistyksen varainhankintaan.
Jos en tietäisi, että ihmisten vaihtuvuus Aktiivisissa Senioreissa oli lähtöni jälkeenkin - aina talon valmistumiseen asti - erittäin suurta (mm. Loppukiri s. 131 ja s. 206) ja että ns. yhteisöllisyys on ollut talossa hakusessa (mm. Loppukiri s.218), voisin kuvitella itseni syylliseksi kaikkiin alkuaikojen ihmissuhdeongelmiin. Talosta on kuitenkin tihkunut koko ajan korviini sen verran tietoa, että voin elää tässä mielessä puhtaalla omallatunnolla.
Kirjoitusprosessini aikana muistikuvani vuosien 1999-2002 ongelmista ja iloista vyöryivät tajuntaani. Sehän oli tarkoituskin. Kun yhdestä ongelmasta olimme hankkiutuneet eroon, heti kohta ilmeni uusi. Tällainenhan on tuttua perheiden parissa työskenteleville terapeuteillekin: kun yhteisössä yksi pääsee eroon esimerkiksi alkoholi- tai muusta riippuvuudestaan, toinen alkaa vuorostaan oireilla. Claes Andersson kirjoitti aiheesta aikoinaan Perhe-nimisen näytelmänkin. Ehkä tällainen dynamiikka on lujasti kiinni suomalaisten arjessa, kuuluu elämään.
Nautintoaineet eivät kuitenkaan olleet aktiivisten senioreiden ongelma. Viinilasi yhdessä silloin tällöin olisi ehkä tehnyt meille hyvääkin.
Ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström pesi asemastaan huolimatta kätensä ristiriidoistamme. Hän ei kokenut, että asioihin puuttuminen tai ongelmien selvittely olisi kuulunut hänelle puheenjohtajana. Hän vältti vaikeista asioista puhumista. Marjalla oli tarve miellyttää, laasta ongelmat maton alle. Kauhukseni minulle selvisi sekin, että jos joku kääntyi hänen puoleensa yhdistystä vahingoittavinekin ajatuksineen, hän yllättävän usein valitsi sen tien, joka oli lyhyellä tähtäimella tarkasteltuna helpoin. Hän ei nähnyt pitkälle siirtojen taakse, hän ei ollut shakin pelaaja.
Niinpä minä kuulin vasta jälkeenpäin niistäkin valitettavista tapauksista, joissa Marja Dahlström oli valtuuttanut melko uusia - hallituksen ulkopuolisia - jäseniä menemään yksin Satoon neuvottelemaan. Ilmeisesti neuvottelumme eivät tulokkaiden mielestä edenneet riittävän nopeasti. En tänä päivänäkään tiedä, mitä noissa tapaamisissa puhuttiin.
Korostin hankkeessa alusta lähtien jo ennen yhdistyksen perustamista sitä, että neuvotteluissa piti Aktiivisista Senioreista olla paikalla aina useamman ihmisen. Syynä tähän päätökseeni oli se, että meiltä puuttui rakentamista koskevien ratkaisujen tekemisessa paitsi asiantuntemusta, myös kokemusta ja sitoutuneisuutta. Näin oli varsinkin alkuaikoina. Joukkomme ei silloin kuulunut yhtään arkkitehtia, ei juristia, yksi insinööri piipahti jäsenistöön muutamaksi kuukaudeksi (blogini 28.3.2010. Juristeja tuli myöhemmin, mutta minun aikanani heistä ei ollut yhdistykselle apua. Suoma Karjalainen, joka oli Kemiran lakinainen, liittyi alkuvuodesta 2001 joukkoihimme vielä työelämässä ollessaan eikä ilmeisesti siinä vaiheessa halunnut rasittua vapaaehtoistyöstä.Hallitukseen tulosta hän silloin kieltäytyi. Myöhemmin kuulin, että eläkkeelle jäätyään hänen äitinsä tarvitsi häntä. Suoman panos on sittemmin kuitenkin ollut Aktiivisissa Senioreissa merkittävä. Tiettävästi hän kuuluu siihen ryhmään aktiivisia senioreita, joka nyt rakennuttaa Helsingin Kalasatamaan "Loppukiri Kakkosta".
Sihteerimme oli valmistunut Helsingin Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta, mutta käytti ekonomin titteliä. Hän oli menestynyt hyvin yksityisyrittäjänä ja jäänyt eläkkeelle todella varhain, mutta en minä kyllä allekirjoita Marja Dahlströmin lausetta hänestä. Terttu Putilalla oli Marjan mielestä "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten realiteettien tajua, ja hän toimi alusta lähtien ryhmän sihteerinä ja taloudenhoitajana" (Loppukiri s. 33). Mitä Marja tarkoittaa sanoilla alusta asti? Anita Wetterstrand kirjoitti kaikki pöytäkirjamme, tosin todella niukat, ennen yhdistyksen perustamista. Terttu ehti vain pariin tapaamiseen ennen yhdistyksen perustamista (blogini 14.3.2010 ja 28.3.2010).
Taloudellisia neuvoja Terttu ei pystynyt antamaan. Kun minä pyysin häneltä laskelmia siitä, miten mahdolliset hakemamme tuet vaikuttaisivat tulevien asukkaiden laina- ja asumiskustannuksiin, sain todella naiveja vastauksia. Terttu ei ilmeisesti edes ymmärtänyt kysymystäni. Mielikuvituksen ja luovuuden puutettako? Olen tullut siihen tulokseen, että tuo Marjan määrittelemä taloudellisten reaaliteettien taju oli kantona kaskessani mm. Saton kanssa neuvotellessamme. Palaan noihin kantoihin lähemmin myöhemmin. Ekonomiltamme puuttui nimittäin täysin yhteiskunnallinen näkemys ikääntymiseen. Loppukiriä hän ei myöskään nähnyt yhteiskunnallisesti merkittävänä hankkeena.
Rahaa ei alkuaikoina ollut edes postimerkkeihin
Ollakseni rehellinen minun on tunnustettava, että Tertusta oli minulle Loppukiri-hankkeessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei ollut aidosti kiinnostunut s i i t ä yhteisöllisestä senioritalosta, jota minä olin puuhaamassa. Taloudenhoitajan titteli on yliampuva siinäkin mielessä, että aktiiviset seniorit olivat vv. 2000-2001 köyhiä kuin kirkon rotat.
Ystäväpiirissäni on henkilö, joka on varoittanut minua kertomasta seuraavaa. Kerronpa kuitenkin, koska se kuvastaa hyvin sitä, millaisissa olosuhteissa yhdistystä ja hanketta käynnistin. Ja olenhan luvannut olla rehellinen ja kertoa mahdollisimman paljon.
Marja antaa Loppukiri-kirjassa ymmärtää, että Aktiiviset Seniorit lähetti aika lailla esittelymateriaalia postitse vv. 2001-2005 (Loppukiri s. 60). Hän ei näytä muistavan tai ei halua muistaa - vai eikö ole koskaan tiennytkään - että minä postitin jo vuonna 2000 aika kasan kirjeitä hankkeestamme kiinnostuneille virkamiehille, poliitikoille ja tutkijoille. Postimerkit olisivat tehneet aika loven kukkarooni, mutta keksin ratkaisun, josta ainakaan äitini ei olisi ylpeä, jos eläisi. Minä ajattelin tarkoituksen pyhittävän keinot, joten keinoni oli tämä: kävin tasaisin väliajoin läpi radiokuuntelijoiden Yleisradioon lähettämää postia. Sieltä sain leimaamattomia postimerkkejä, eikä minun siis ainakaan postimerkkien puutteesta tarvinnut kitsastella kirjeenvaihdossa.
Muutaman kerran muistan noihin aikoihin ihmetelleeni, miksi ketään aktiivisista senioreista ei kiinnostanut, miten minä yhdistyksen käyttövaroja hankin. Kukaan ei kysynyt: omasta pussistako otat? Palaan myöhemmin yhdistyksen varainhankintaan.
Jos en tietäisi, että ihmisten vaihtuvuus Aktiivisissa Senioreissa oli lähtöni jälkeenkin - aina talon valmistumiseen asti - erittäin suurta (mm. Loppukiri s. 131 ja s. 206) ja että ns. yhteisöllisyys on ollut talossa hakusessa (mm. Loppukiri s.218), voisin kuvitella itseni syylliseksi kaikkiin alkuaikojen ihmissuhdeongelmiin. Talosta on kuitenkin tihkunut koko ajan korviini sen verran tietoa, että voin elää tässä mielessä puhtaalla omallatunnolla.
perjantai 3. syyskuuta 2010
Muistan, ahdistun
Roihuvuoren toiset kyläjuhlat ovat takana. Kylmä sää ei aiheuttanut meillä samanlaista yleisökatoa kuin muualla Helsingin Taiteiden yössä. Lehtitiedon mukaan Taiteiden yön kävijämäärä olisi tänä vuonna tipahtanut peräti 100.000:sta 70.000:een. Roihuvuoressa tapahtumat oli levitetty edellistä vuotta laajemmalle alueelle, joten jotkut saattoivat saada sen vaikutelman, että yleisöä olisi ollut vähemmän. Ei se pitänyt paikkaansa. Roihuvuorelaisiin kolea sää ei todellakaan vaikuttanut. Juhlijoita oli meilläkin tuhansia.
Järjestin jo viime vuonna kyläjuhlien kylkiäisenä joukkotapaamisen kotonani. Kekkerini alkoivat nytkin aika pian sen jälkeen kun päiväkotilapset olivat lopetelleet torstaina aloittamansa ja perjantaina aamupäivällä lopettamansa katujen värittämisprojektin. Tästä perheiden pienimpien loistavasta ohjelmanumerosta on tulossa perinne, vaikka torstain sade huuhteli tällä kertaa ensimmäiset taideteokset valitettavan pian pois.
Perinne on tulossa myös omasta kyläjuhlien kylkiäistapahtumastani. Sain perjantaina ystäviäni eri puolilta Helsinkiä - ja jopa eri puolilta Suomeakin - saman pöydän ääreen vaihtamaan mielipiteitä, syömään ja juomaan. Kekkerit kestivät yli kaksitoista tuntia, joten paljonhan me ehdimme. Kaikkea iltapäivän aikana sanottua en kuullut, koska minun piti vastata myös tilaisuuden emännöinnistä. Jotain kuitenkin tavoitin, mm. sen kun eräs entinen kolleegani kertoi kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta avioerostaan. Hän tunnusti avoimesti, ettei muista noilta vuosilta juuri mitään, lähes kaikki on pyyhkiytynyt muistista pois.
Minä en tunnista omasta avioerostani moista muistikatkoa, sen sijaan Loppukiri-hankkeen ajalta minulla on katkoksia. Vanha nainen ei siis voi blogissaan kevyesti kompuroida tapahtumasta toiseen, vaan valitettavia aukkoja jää - mitä pitemmälle vuosien 1999-2002 muistelemisessa etenen. Mieleeni tuli taannoin Bo Carpelanin vuonna 1980 ilmestynyt teos "Muistan, uneksin". Tästä blogistani voisin nimittäin sanoa "muistan, ahdistun".
Kokemuksistani johtuen terapiassa istuminen ei ole minulle ihan vierasta, kuten olen kertonut.
Seuratessani nykyisin TV-1:stä HBO:n laatudraamaa "Terapiassa" motivoin tavallaan itselleni luvan kertoa Aktiivisissa Senioreissa kokemistani vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista ihmiset nimeltä mainiten. Minun ei tarvitse selvitä noista taannoisista tapahtumista tunkemalla mieltäni rasittavat asiat unholaan ja jatkamalla matkaani raskasta reppuani yksin raahaten.
Pari ihmistä on kehoittanut minua unohtamaan Aktiiviset Seniorit, siirtymään seuraaviin projekteihini. Mutta ei se niin onnistu. Ihmismieli ei ole sellainen, sen tajusin jo kolmikymppisenä. Jos haluaa säilyttää toimintakykynsä ja tarmonsa, ikävät tapahtumat pitää työstää.
Muutamat blogiani lukevat taas ihmettelevät, miksi yksikään kirjoituksissani mainitsemani "loppukiriläinen" ei ole ottanut kantaa tekstiini. Lukijoideni mielestä vaikeneminen merkitsee selvästi sitä, että kukaan ei ole löytänyt blogistani suoranaisia virheitä.
Järjestin jo viime vuonna kyläjuhlien kylkiäisenä joukkotapaamisen kotonani. Kekkerini alkoivat nytkin aika pian sen jälkeen kun päiväkotilapset olivat lopetelleet torstaina aloittamansa ja perjantaina aamupäivällä lopettamansa katujen värittämisprojektin. Tästä perheiden pienimpien loistavasta ohjelmanumerosta on tulossa perinne, vaikka torstain sade huuhteli tällä kertaa ensimmäiset taideteokset valitettavan pian pois.
Perinne on tulossa myös omasta kyläjuhlien kylkiäistapahtumastani. Sain perjantaina ystäviäni eri puolilta Helsinkiä - ja jopa eri puolilta Suomeakin - saman pöydän ääreen vaihtamaan mielipiteitä, syömään ja juomaan. Kekkerit kestivät yli kaksitoista tuntia, joten paljonhan me ehdimme. Kaikkea iltapäivän aikana sanottua en kuullut, koska minun piti vastata myös tilaisuuden emännöinnistä. Jotain kuitenkin tavoitin, mm. sen kun eräs entinen kolleegani kertoi kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta avioerostaan. Hän tunnusti avoimesti, ettei muista noilta vuosilta juuri mitään, lähes kaikki on pyyhkiytynyt muistista pois.
Minä en tunnista omasta avioerostani moista muistikatkoa, sen sijaan Loppukiri-hankkeen ajalta minulla on katkoksia. Vanha nainen ei siis voi blogissaan kevyesti kompuroida tapahtumasta toiseen, vaan valitettavia aukkoja jää - mitä pitemmälle vuosien 1999-2002 muistelemisessa etenen. Mieleeni tuli taannoin Bo Carpelanin vuonna 1980 ilmestynyt teos "Muistan, uneksin". Tästä blogistani voisin nimittäin sanoa "muistan, ahdistun".
Kokemuksistani johtuen terapiassa istuminen ei ole minulle ihan vierasta, kuten olen kertonut.
Seuratessani nykyisin TV-1:stä HBO:n laatudraamaa "Terapiassa" motivoin tavallaan itselleni luvan kertoa Aktiivisissa Senioreissa kokemistani vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista ihmiset nimeltä mainiten. Minun ei tarvitse selvitä noista taannoisista tapahtumista tunkemalla mieltäni rasittavat asiat unholaan ja jatkamalla matkaani raskasta reppuani yksin raahaten.
Pari ihmistä on kehoittanut minua unohtamaan Aktiiviset Seniorit, siirtymään seuraaviin projekteihini. Mutta ei se niin onnistu. Ihmismieli ei ole sellainen, sen tajusin jo kolmikymppisenä. Jos haluaa säilyttää toimintakykynsä ja tarmonsa, ikävät tapahtumat pitää työstää.
Muutamat blogiani lukevat taas ihmettelevät, miksi yksikään kirjoituksissani mainitsemani "loppukiriläinen" ei ole ottanut kantaa tekstiini. Lukijoideni mielestä vaikeneminen merkitsee selvästi sitä, että kukaan ei ole löytänyt blogistani suoranaisia virheitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)