Loppukiri - edelläkävijä

Ennen kuin muuta kirjoitan, haluan todeta että sitten edellisen kirjoitukseni blogini lukijamäärässä on ylitetty 10.000 raja. Onhan se saavutus, vaikka sen itse sanonkin.

En muista tarkalleen, milloin toimittaja Salla Korpela otti minuun yhteyttä ja pyysi haastattelua kirjoittaakseen jutun Loppukiri-hankkeesta. Minä olin tainnut tarjota aihetta Kirkko ja kaupunki -lehteen, ja lehden toimitussihteeri Marja Kuparinen oli arvatenkin sitten pyytänyt taitavaa free lance -toimittajaa kirjoittamaan jutun. Olimme kuitenkin molemmat kiireisiä, joten lähetin Sallalle kahden liuskan ideologiapaperimme, joka kertoi suunnitteilla olevasta talosta ja jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholman Färdknäppenistä palattuani. Sen pohjalta teräväkynäinen toimittaja kirjoitti erinomaisen juttunsa.

Juttu täytti jos nyt ei ihan koko aukeamaa, niin ainakin melkein kokonaiset kaksi sivua. Kuvituksena oli seniorielämää hyvin havainnollistavia piirroksia. Vai oliko vain yksi hyvä piirros? Toinenkin toimittaja, nimittäin Savon Sanomien Pirjo Ronkainen oli tehnyt juttunsa samoin eväin: tekstin kirjoittamista edelsi vain puhelinkeskustelu ja ideologiapaperini lukeminen.

Ymmärrettävästi lukuisat Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat kiinnostuivat Loppukiristä ja ottivat yhteyttä yhdistykseen. En muista lehden ilmestymisajankohtaa (enkä viitsi nyt ruveta kaivelemaan arkistojani), mutta vuotta 2001 me elimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlströmin piti päivystää lehden ilmestymispäivänä kotonaan ja ottaa puhelut vastaan. Jostain syystä Marja ei ollut koko päivänä kotona, eikä miehensä Harri tajunnut, että olisi ollut yhdistyksen edun mukaista kirjoittaa soittajien yhteystiedot paperille myöhempää yhteydenottoa varten. Salla Korpelan ansiokas artikkeli meni siis suurelta osin harakoille.

Yhdistyksen ensimmäinen tiedotustilaisuus oli kuitenkin pidetty 23.1.2001 ja sen seurauksena muutamat tiedotusvälineet - etunenässä Helsingin Sanomat - olivat kertoneet edellisenä vuonna (elokuussa 2000) perustetusta uudesta yhdistyksestämme, joka oli puuhaamassa yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan. Yhdistys sai HS:ssa ilmestyneen Marja Salmelan kirjoituksen johdosta liiankin kanssa uusia jäseniä. Mutta Aktiivisille Senioreille olisi epäilemättä ollut eduksi, että ihmiset olisivat liittyneet yhdistykseen tasaisena virtana eikä yhtenä hallitsemattomana ryppäänä. Uusiin jäseniin tutustuminen olisi siten ollut helpompaa. Nyt moni kiinnostunut jätti jäsenmaksun maksamatta, koska koki etteivät toiminnassa jo mukana olevat jäsenet olleet hänestä kiinnostuneita. Sihteereiksi meillä myös valikoitui introvertteja luonteita, joiden torjuva käytös herätti ihmisissä kummastusta. Aivan kuin sihteeri ei olisi halunneetkaan jäsenmäärän kasvua. Minä olin tietysti tyhmä, kun en kertonut kenellekään saamistani valitussoitoista, yritin vain puhelimessa puolustella naisten "myrttiä" käytöstä.

Emme siis Salla Korpelan kanssa tavanneet vuonna 2001 Kirkko ja Kaupunki -lehden merkeissä. Kuulin hänestä seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin taisin jo asua Roihuvuoressa: hän oli perustamassa Koti kaupungissa - Hem i stan -yhdistystä. Sain Sallalta kutsuja yhdistyksen tilaisuuksiin ja seurasin sitten hankkeen etenemistä Helsingin Jätkäsaaressa. Kasvotusten tapasimme kuitenkin vasta kesällä 2010 hänen tullessaan haastattelemaan Roihuvuori-Seuran aktiiveja. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa myönteisesti asuinalueestamme pariinkin lehteen. Kuten blogiani lukeneet muistavat, Suomen Kotiseutuliitto nimesi Roihuvuoren viime vuonna vuoden parhaaksi kaupunginosaksi.(Jos alue kiinnostaa, lue artikkelini "Roihuvuori on Itä-Helsingin helmi", http://hiidenkivi-lehti.fi)

Mediajulkisuutta
Jätkäsaaren Malta 62:ne huoneistoineen (Loppukirissä on 58) valmistuu vuonna 2013. Se saa ilmeisesti yhtä paljon mediajulkisuutta kuin Loppukiri alkuaikoina. Laskin Aktiivisista Senioreista erotessani(kesän kynnyksellä 2002), että lehdistö sekä radio- ja televisiokanavat olivat 13-14 kuukaudessa huomioineet Arabianrantaan nousevan yhteisöllisen senioritalomme nelisenkymmentä kertaa. Voisiko olla paremmin?

Äskettäin sekä Helsingin Energian Heli-lehti että Helsingin Uutiset kirjoittivat Jätkäsaaren yhteisötalosta, jonka nimi on siis Malta (www.maltamme.fi). Oletan, että Salla Korpelalla on ollut ratkaisevasti sormensa pelissä hanketta käynnistettäessä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että Salla on saanut alusta lähtien yhteistyökumppaneikseen eri ammattialoja edustavia, hankkeeseen sitoutuneita ihmisiä. Taloon tulee kaikenlaista väkeä: nuoria ja vanhoja perheitä, sinkkuja, vanhuksia. Siinä suhteessa se eroaa Loppukiristä, joka on puhtaasti senioritalo. Jokaisessa huoneistossa on ainakin yhden asukkaan oltava joko 54 tai 55 vuotta. Anteeksi, kun en jaksa muistaa tarkasti. Kun kirjoitin ensimmäistä kertaa ideologiapaperiamme, Loppukirin ikähaarukan alaraja oli kuitenkin 58 vuotta, mutta saimme sen laskettua muutamalla vuodella alemmaksi.

Kun olen lukenut artikkeleita Maltasta, olen ajatellut, etteivät nämä kaksi helsinkiläistä yhteisötaloa kovin paljon eroakaan toisistaan. Suurin ero on siinä, että Loppukiriin pääsevät ainoastaan seniorit. Mutta Maltan puuhamiehet ja -naiset eivät taida tajutakaan, kuinka paljon Loppukiri on siloitellut heidän taivaltaan. Perässä on aina helpompi hiihtää kuin avata latua. Jätkäsaaren Maltaan kahden vuoden päästä vaimonsa kanssa muuttava Matti Sovijärvi kertoo Helsingin Uutisissa talon ylimmästä kerroksesta, joka on varattu talvipuutarhalle, kirjastolle, yhteissaunoille ja liikuntatilalle. Taloon tulee myös iso kattoparveke meren ja tähtien katselua varten. Kaikesta tuosta he ovat voineet päättää ilmeisen vaivattomasti, me aktiiviset seniorit sen sijaan jouduimme esittämään lukuisia tyhmiä ideoita ja ajatuksia kaupungin päättäjille, ennen kuin ne menivät läpi. Esimerkiksi suuret yhteistilat eivät todennäköisesti ole keskusteluttaneet maltalaisia samalla lailla kuin meitä. Omia saunoja emme mekään koskaan tahtoneet Loppukiriin, koska katsoimme ettei se olisi ollut ekologisesti viisasta.

Helsingin Uutisten juttu, jonka on kirjoittanut Kaisa Paastela, on otsikoitu "Yhteisötalossa voi syödäkin kimpassa" (HU 10.8.2011). Totta totisesti! Sehän oli koko yhteisöllisen senioritalon idea. Väitän, ettei yhteisruokailulla Maltassa tule olemaan niin suurta merkitystä kuin Loppukirissä. Siinä talossa piti kaikkien ratkaisujen tähdätä siihen, että kuusikymppisenä tai vielä vanhempana taloon muuttavat ihmiset eivät muutamassa vuodessa sohvaannu. Kerhotoiminta ja yhteistilojen siivoaminen olivat siksi yhteisruokailun ohella tärkeitä keinoja pitää ihmiset vireinä.

Rakennuttajaa Maltan yhteisö ei ole vielä valinnut, joten oletan heidän suhtautuvan Aktiivisia Senioreita kriittisemmin rakennusfirmoihin kuin Aktiiviset Seniorit aikoinaan. Meillä muutamat hätähousut olivat valmiita valitsemaan rakennuttajan jo keväällä 2002 eli 14-15 kuukautta tontin saamisen jälkeen. Silloin tontin saamisestaoli hädin tuskin kulunut vuosi aikaa. Maltassa "rakennuttajaa ei ole vielä valittu, mutta suunnitelmia on hiottu pitkään".

Helen-lehden jutun "Yksilöllisesti yhteisössä"(Helen 3/2011)on kirjoittanut Paula Ristimäki ja haastateltavana on Kaisa Nirkkonen. "Valmiita toimintamalleja tällaista projektia varten ei ole", ekonomin koulutuksen saanut Nirkkonen sanoo ja kertoo Helsingin kaupungin suhtautuneen myönteisesti projektiin. Maltalaiset ovat kuitenkin Loppukirin rakennuttaneita senioreita fiksumpia - tai varakkaampia: he ovat palkanneet projektijohtajan vetämään hanketta. Minä olin markkinoinut taloa jo useamman vuoden ennen kuin yhdistys palkkasi konsultin. Muutamille ensimmäisen hallituksen jäsenille ajatus palkatusta konsultista tuntui todella vieraalta. Kokemattomuuttahan se oli.

Konsultti, jolle maksettiin tehtyjen työtuntien mukaan, tuli kuvioihin vasta loppuvuodesta 2001. Vai tulikohan vielä silloinkaan? Ehtiköhän vuosi vielä vaihtua ennen kuin Eija Lehmusoksa tuli avuksemme. Sen muistan, että Eijan nimi vilahteli useammassakin palaverissa jo loppukeväästä 2001, mutta rakennustyöryhmämme vetäjä ei saanut otetuksi häneen yhteyttä. Onneksi minä törmäsin Eijaan sattumalta loppuvuodesta 2001 Folkahälsanin tiloissa pidetyssä rakennusalan ihmisten seminaarissa. Sinne minut oli yllätyksekseni kutsuttu puhumaan yhteisöllisestä senioritalohankkeestamme.

Muistan vieläkin muutaman kylmänkalsean insinöörin kuulijajoukosta. Loppukirin tapaisen talon mahdollisuuksiin ei uskottu.

Jäsenmäärän raju kasvu johti kaaokseen

Marraskuussa 2001 pidetyssä Aktiivisten Senioreiden vuosikokouksessa puheenjohtajamme siis vaihtui. Elokuussa 2000 yhdistyksen perustaneiden pieneen joukkoon kuuluneen steinerpedagogin Marja Dahlströmin tilalle valittiin Kaarina Hughes, 60 -vuotias valtiotieteen kandidaatti, eläkeläinen, eronnut lapseton sinkku. Hän oli vuodesta 1985 lähtien viettänyt paljon aikaansa Skotlannissa. Myös puheenjohtajaksi lupautuessaan hän asetti tehtävän hoitamisen aloittamiselle ehdon: päästä loppuvuodeksi Skotlantiin Findhorn-nimiseen yhteisöön.

Luultavasti kukaan senioreista ei valintahetkellä tuntenut Kaarinaa. Oppiko tuntemaan myöhemminkään? Täyttämässään ilmoituskaavakkeessakin Kaarina kertoi perin niukkasanaisesti itsestään. Yhdestäkään työpaikastaan hän ei puhunut halaistua sanaa, mainitsi vain olleensa pisimmät jaksot elämänsä aikana työssä henkilöstöhallinnossa ja tiedotusyksikössä. Hän ei myöskään kertonut, milloin oli jäänyt työttömäksi, milloin eläkkeelle. Täyttämässään kaavakkeessa hän lupautui Aktiivisissa Senioressa tekemään "erilaisia hallinnollisia tehtäviä, tiedotusta, yhteydenpitoa, toimintatapojen suunnittelua jne."

Aktiivisista Senioreista hän toivoi löytävänsä samanhenkisiä ihmisiä. Toivottavasti löysi. Lisäksi Hughes kertoi I.D.E.A.-projektista, joka oli kerännyt Helsingissä työttömiksi joutuneita koulutettuja ihmisiä - insinöörejä, arkkitehteja, ekonomeja - toimimaan yhdessä työllistämisensä edistämiseksi. "Kun lama vain jatkui ja jatkui, ehti syntyä monia hankkeita ja verkostoja, joista yksi johti toiseen."

Nyt kun minulla on paljon enemmän aikaa kuin vuonna 2001 ja luen rivi riviltä Kaarinan jäseneksi ilmoittautumiskaavaketta, suhtaudun sen tekstiin aika ristiriitaisesti. Kaipaan konkretiaa. Kaavakkeen lopussa Kaarina kertoo tyhjäksi jääneestä Eka-yhtymän kiinteistöstä, jonne jossakin vaiheessa oli syntynyt Sornäisten Taitotalo ry. Se oli projekti- ja yhdistysryväs, josta moni löysi kuulemma jotain pysyvästikin kiinnostavaa. Mitä? Omaksi lohkokseen Kaarina kirjoitti kokevansa aluefoorumitoiminnan, joka tähtäsi oman asuinalueen kehittämiseen.

Kaarina oli kiinnostunut Loppukiristä, koska arveli "joutuvansa joka tapauksessa tekemään asumiselleen jotakin." Sitä, mikä silloisessa asumisessa oli vikana, hän ei kertonut. Kaarina ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin ja puhelinkatalogin mukaan hän asuu edelleen - nyt kymmenen vuotta myöhemmin - samassa Haagan osoitteessaan kuin kaavaketta täyttäessäänkin.

Ilmoituskaavakkeen lopussa oli sana "selvennykseksi" ja sen alla seuraavat viitteet, joihin me ensimmäisessä hallituksessa istuvat olisimme tietysti voineet tutustua internetin avulla, jos olisi ollut aikaa: Findhorn community; I.D.E.A. -projekti, jonka työtä sittemmin jatkoi Idea-Points; Sörnäisten Taitotalo ry; Kivihaan ja Etelä-Haagan aluefoorumi; Helsingin Asukastaloverkostoyhdistys (joka oli asukastalojen ja aluefoorumeiden yhdysside). Pahaksi onnekseen Kaarina kuitenkin liittyi yhdistykseen siinä suuressa seniorijoukossa, joka alkuvuodesta 2001 rynnistyksellään lamaannutti melkein koko yhdistyksen. Sellainen ihmismassa ei voinut olla vaikuttamatta ratkaisevasti yhdistyksen toimintaan. Kaaos alkoi olla valmis, sillä yhdistyksen yhtäkkinen paisuminen - tuntemattomien ihmisten mukaan tulo - lisäsi kohtalokkaasti meidän alusta lähtien mukana olleiden ennestäänkin suurta työtaakkaa.

Panin paljon toivoa Kaarina Hughesin puheenjohtajuudelle. Törmäsimme kuitenkin hänen kaudellaan sellaisiin ongelmiin, jollaisia minä ainakaan en ollut etukäteen osannut kuvitellakaan. Naivi ja tyhmähän minä olin.

Kirjoittaminen terapiana

Kun tammikuussa 2010 rupesin pitkään mietittyäni kirjoittamaan tätä blogiani, en ollut varma mihin se johtaisi. Auttaako ihmistä se, että vaikeista asioista ja ikävistä kokemuksista syntyy kertomus? Toimisiko kirjoittaminen juuri minun tapauksessani terapiana? Aika pian sain huomata, että kirjoittaminen todellakin voi olla terapiaa.

Ihailemani Siri Hustvedt totesi taannoin tv-ohjelmassa, ettei kirjoittaminen aina toimi terapiana. Kirjoittaminen voi kuitenkin olla monella tapaa älyllistä harjoitusta. Kirjoittaessaan ihminen todennäköisesti pyrkii hallitsemaan jotain. Lauseita muodostamalla sirpaleista voi syntyä tyydyttävä kokonaisuus.

Hustvedt on kuitenkin työskennellyt mielenterveysongelmaisten parissa ja huomannut, että kaikki ihmiset eivät välttämättä parane tarinansa kertomisella.

"Yletön avoimuus ei aina ole parasta, mitä kulttuurissamme on tapahtunut", hän sanoo. Ihmisellä voi kuitenkin olla mielensä sopukoissa salaisuuksia, sellaisia persoonallisuuden puolia, joita hän tietoisesti salaa, jopa siinä määrin, että se vahingoittaa paitsi heitä itseään myös muita. Niissä tapauksissa tarinan kertominen voi auttaa - vaikka se joskus tuskallista onkin.

Suosittelen kirjoittamista!

Puheenjohtajan vaihdos

Vajaan viiden kuukauden aikana olen matkustellut enemmän kuin koskaan elämäni aikana - niin koti- kuin ulkomaillakin. Monilla matkoistani ei ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa blogia, enkä toki ole sitä kaivannutkaan. Aikansa kutakin, suosittivat entisaikojen suomalaiset.

Nyt olen palannut kotiin, mutta poden kesäflunssaa. Sairastaessani odottelen Roihuvuoren kyläjuhlaa. Kahtena edellisena vuonna olen kutsunut kyläjuhlapäivänä "tupani" täyteen naisia, joukossa sellaisiakin joihin tutustuin Aktiivisten Senioreiden aikana. Tänä vuonna vierasjoukkoni uusiutuu. Toivoni mukaan saan Pohjanmaalla asuvan serkkupoikani vaimoineen useammaksi päiväksi tänne Roihuvuoreen. Kyläjuhlan ohjelmasta kertova, vapaaehtoistyönä synnytetty 36-sivuinen kylälehti ilmestyy näinä päivinä.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan syksyyn 2001, jolloin Aktiivisten Senioreiden puheenjohtaja vaihtui. Kaarina Hughes, ilmeisen pitkään työttömänä ollut valtiotieteen maisteri, suostui astumaan remmiin, Marja Dahlströmistä tuli hallituksen rivijäsen. Puheenjohtajaksi ei mielestäni ollut tunkua, tarjosimme puheenjohtajuutta useammalle ihmiselle. Hallitukseen tulijoita sen sijaan riitti. Hughesin valintaa puolsi se, että hän oli ollut aktiivisesti työttömien vapaaehtoistoiminnassa mukana. On ehkä vieläkin. Hän oli myös viettänyt pitkiä aikoja jonkinlaisessa yhteisössä Skotlannissa. Samaisella pysyvällä leirillä oli muistaakseni oleskellut myös Terttu Putila, entinen luokkatoverini.

Kun nyt kymmenen vuotta myöhemmin ajattelen noita kahta skotlantilaisesta yhteisöllisyyskokeilusta kiinnostunutta senioria, huomaan heissä saman luonteenpiirteen: he molemmat ovat poikkeuksellisen sisäämpäin kääntyneitä ihmisiä - etten sanoisi umpimielisiä. Yksinäisiä?

Kuulin yhdistyksestä erottuani seuraavaa Kaarina Hughesista. Henkilö, jonka nimeä en enää edes muista, kertoi törmänneensä useamman kerran Kaarinaan yhdistystoiminnassa tai vastaavassa, mutta tämä ei koskaan ollut maininnut mitään Aktiivisista Senioreista. Ajatelkaa, että hän oli puheenjohtaja, mutta ei kyennyt markkinoimaan yhdistystään edes lähipiirissään mitenkään. Itse kukin miettiköön, mitä se viestittää. Minä olin varmaan Kaarinan mielestä ärsyttävä - tai jotain muuta vastaavaa - kun koko sen ajan kun Loppukiriä puuhasin, rummutin hankkeen puolesta suurella äänellä ja agitoin ihmisiä mukaan. Sillä lailla sain lukuisia senioreita mukaan. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kaikki he eivät suinkaan aikoneet Loppukiriin asumaan, mutta minulle he ilmoittivat kannattavansa hanketta ja halusivat siksi maksaa jäsenmaksua. Raha tuli varsinkin ensimmäisenä vuonna todelliseen tarpeeseen. Blogini huolella lukeneet muistavat varmasti, miten minä jouduin hankkimaan tiedottamiseen tarvitsemamme postimerkit yhdistykselle.