Loppukiri-kirja ei ollut menestys

Jossakin vaiheessa kevättä 2009 ilmestyi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY). En ole lukenut kirjaa kokonaan, mutta selannut sitä toki useaan otteeseen - jo pelkästään bloginikin tähden. Myös monet ystäväni ja tuttavani, jotka ovat kirjan joko minulta tai kirjastosta lainanneet, ovat minun laillani tyytyneet vain selaamaan sitä. Kirjasta puuttuu jännite.

Käsikirjoitus olisi ollut viisasta luetuttaa ennen julkaisemista jollakin todella asiaa tuntevalla ihmisellä. Ei tekijöiden ystävillä tai pelkästään sellaisilla Loppukirin nykyisillä asukeilla, jotka ovat kuulleet Arabianrannan yhteisöllisesta senioritalosta paljon myöhemmin, kun sen syntysanat ensimmäisen kerran lausuttiin. Hyvä käsikirjoituksen lukija ei mielistele. Hän tohtii huomauttaa, jos kymmenen rivin kappaleeseen on osunut kahdeksan kertaa sama sana. Loppukiri-kirjaa ei paranna se, että siinä on liian paljon kuivaa asiaa, teksti hyppelehtii ja on sekava. Toisaalta paljon mielenkiintoista hankkeeseen liittyvää on jätetty kertomatta. Kirjan nimikin on harhaanjohtava: eihän kirja kerro juuri lainkaan vaihtoehtoisesta asumista, vaan siitä kuinka tuohon vaihtoehtoiseen asumiseen päästiin suunnittelemalla ja rakennuttamalla yksi talo. Kirja ei myöskään kerro aikaisemmista yhteisöllisistä talohankkeista Suomessa. Se olisi varmaan vaatinut liikaa Dahlströmiltä ja Minkkiseltä.

Minä ryhdyin kirjoittamaan blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" löydettyäni kirjasta lukuisia asiavirheitä kuten olen blogini alussa kirjoittanut. Olen myös todennut, että Marja Dahlströmin osuus kirjasta etenee ihan kuin väärää raidetta. "Juna" ei kuitenkin siirry oikealle raiteelleen ulkopuolisen tekemillä yksittäisillä korjauksilla. Yhtenä syynä on varmasti se, että Marja Dahlström ei loppujen lopuksi ollut koskaan täysin hankkeessa mukana. Tärkeämpää kuin prosessi hänelle oli se, että hän pääsi taloon asumaan. Mitään yhteiskunnallista näkökulmaa hänellä ei yhteisölliseen senioritaloon ollut. Häneltä jäi siis matkan varrella paljon näkemättä, kuulematta ja kokematta.

Sirkka Minkkisen osuus kirjasta on hyvin hänen itsensä näköistä. Hänen mahdollisia virheitään en välitä edes ruveta etsimään, koska hän käsittelee osuudessaan pääsääntöisesti sitä aikaa, jolloin minä en ollut enää hankkeessa edes fyysisesti mukana. Viikkoja ennen eroani olin taas jo niin pahasti loppuun palanut, etten ollut enää oma itseni. Pelkkä kuori kai vain. Sirkka on tunnollisesti käynyt läpi ne pöytäkirjat ja muistiot,jotka Aktiivisislla Senioreilla on hallussaan ja joista Sirkka itse on kirjoittanut suuren osan. Uskon Sirkka Minkkisen tehneen vähemmän virheitä kuin Marja.

Nyt joulun alla kuulin, että Dahlströmin ja Minkkisen kirjan myyntiluvut eivät ole vastanneet kustantajan odotuksia. Eikä tietysti kirjoittajienkaan. "Loppukiristä" otettiin liki 2000 kappaleen painos, mikä tuntuu varovaiselta määrältä varsinkin kun kirjoittajat uskoivat sen kuluvan myös opiskelijoiden käsissä (Loppukiri s. 19). Nyt joulun alla, kun ilmestymisestä oli runsas puoli toista vuotta aikaa, varastossa oli yhä myymättä noin 600 kirjaa. Arvostelu- ym. vapaakappaleina kirjaa oli jaettu yli 600.

Myynnin vauhdittamiseksi kustantaja järjesti 2009 myös tiedotustilaisuuden, johon tekijät saivat tehdä kutsuvieraslistan. Minun panokseni Loppukirin käynnistämisessä ei ilmeisesti ollut Marjan ja Sirkan mielestä merkittävä, koska en saanut tilaisuuteen kutsua.

Kirjan huono menestys tuntuu todella ihmeelliseltä, olihan mediakin alun alkaen todella kiinnostunut talosta.

Rakennuspalikoita keräämässä

Kun rupesin hankkeemme alkuaikoina järjestämään tapaamisia asiantuntijoiden kanssa, kysyin ensin Marja Dahlströmiltä ja sitten Terttu Putilalta ja/tai Anita Wetterstrandilta, sopiko ajankohta. Neljää ihmistä enemmän meitä ei ennen yhdistyksen perustamista Helsingin seudulla ollutkaan. Joukon pienuus aiheutti ymmärrettävästi ongelmia. Yhdistyksen perustamispäivänä joukkoomme liittyivät sitten espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, jotka samalla joutuivat kylmiltään Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen hallitukseen (blogini 28.3.2010). Kuinkahan tavallista sellainen on?

Jo keväällä 2000 yhteisöllisestä senioritalohankkeesta kiinnostunut ja Aktiiviisiin Senioreihin seuraavana syksynä liittynyt Maija Viherä oli liian kiireinen yhdistyksessä toimiakseen (blogini 28.3.2010). Käsitin myös pian, ettei hän vuosiin jäisi "eläkkeelle", vaikka eläkeiässä jo olikin. Syksyllä 1999 Maija oli kuitenkin ollut sisarensa Mirja Mäkisen kanssa luonani keskustelemassa senioritalosuunnitelmasta, muut paikalla olijat olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä (blogini 21.2.2010). Sisareni ei ollut tulossa Loppukiriin asumaan, vaan hän haaveili vuokraperiaatteella toimivan yhteisöllisen senioritalon saamisesta kotikulmilleen. Myös nuorempi sisareni Kaisu Mikkelä Kiikasta liittyi yhdistykseen ensimmäisen vuoden aikana. Lisäksi sain muutamia kollegoitani mukaan sillä periaatteella, että he maksoivat jäsenmaksun, mutta eivät lupautuneet muuhun.

Pian tapaamisemme jälkeen Mirja Mäkinen ilmoitti pitävänsä itseään liian nuorena senioritaloon eikä hän niin ollen koskaan liittynyt yhdistykseen. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Sisarensa Maija Viherä taas erosi Aktiivisista Senioreista pian minun lähtöni jälkeen. Nyt kun ajattelen tapahtumia tarkemmin, taisin käynnistää erollani aika monen seniorin lähdön yhdistyksestä. Kuten olen kirjoittanut jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta ennen talon valmistumista (blogini 31.5.2010).

Terttu Putila oli tuonut ystävänsä Pirjo Pentin maaliskuiseen (2000) tapaamiseemme, joka pidettiin Anita Wetterstrandin kotona Kalliossa (bloginixxx). Hän oli myös entinen haastateltavani vuosien takaa. Pirjosta ei kuitenkaan kuulunut kokouksen jälkeen puoleen vuoteen mitään. Yritin soittaa hänelle lukuisia kertoja, mutta turhaan. Oli aivan kuin maa olisi naisen niellyt. Marraskuussa (2000) yhdistyksen käytyä ensimmäisen kerran Tukholman Färdknäppenissä Terttu kuitenkin kertoi, että Pirjo olisi mielellään lähtenyt tutustumaan paikkaan, jos vain olisi tiennyt etukäteen matkastamme.

Mutta eihän Aktiiviset Seniorit mikään matkatoimisto ollut, vaikka tuolle ensimmäiselle Ruotsin matkalle lähti useita yhdistyksen ulkopuolisia henkilöitä. Mukaan olisi saattanut tulla enemmänkin meistä kiinnostuneita, jos olisin jaksanut pitää mielessäni kaikki ohimennen esitetyt toivomukset.

Pirjon kohdalla mietin sitä, olisiko minun pitänyt vetää perässäni ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita sitoutumaan edes sen vertaa, että olisivat ymmärtäneet ajatella hankkeemme suuruutta ja vaativuutta? Minä kaipasin riveihimme yhteistyökumppaneita, jotka olisivat helpottaneet hallituksessa istuvien työtaakkaa. Hanke edellytti niin paljon yhteydenottoja, kirjeiden ja hakemusten kirjoittamista, puhelinsoittoja, vaikeaselkoisten papereiden lukemista. Kaipasin todella yhteistyökumppaneita, jotka olisivat antaneet luovuutensa yhdistyksen käyttöön. Uskoivatko ihmiset tosissaan, että talo Arabianrantaan nousisi suuremmitta ponnistuksitta? Siis siitä vain - simsalabim? Uskoivatko he tosissaan, että kaksi kertaa vuodessa tapaamiseen ilmestyminen riittäisi pääsylipuksi yhteisölliseen senioritaloon? Olen monta kertaa tässä yhteydessä ajatellut, että suomalainen hyvinvointivaltio on tehnyt monesta kansalaisesta toimintakyvyttömän. Aika yleisesti ajatellaan, että kaiken pitäisi tulla ilmaiseksi - kuin tarjottimella.

Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti liittyi myös yhdistykseemme kesällä 2000, mutta en koskaan ajatellut hänellä riittävän aikaa varsinaiseen toimintaan (blogini 22.4.2010).

Kuten olen muistaakseni aikaisemminkin kirjoittanut, Harri Dahlström oli pettymys koko mies. Hän oli ensimmäisiä joukkoomme liittyneitä, mutta vain paperilla. Hän pääsi kyllä pienillä ponnistuksilla Loppukiriin keväällä 2006 asumaan. Vai kartuttiko hän pistesaldoaan aktivoitumalla ratkaisevasti loppuaikoina, jolloin minä en ollut enää yhdistyksessä mukana.

En ymmärtänyt Harrin kohdalla myöskään Marja Dahlströmin ajatuksen juoksua. Riittikö hänenkin mielestään se, että vaikka perheestä oli Loppukiriin tulossa kaksi ihmistä, yhden jäsenen toimiminen yhdistyksessä riittäisi? Sehän on epäoikeudenmukaista yksinäisiä kohtaan!

Tutustumassa Alppilan yhteisöön
Keväällä 2000 järjestin tapaamisen ns. Alppilan yhteisöön, joka sijaitsee Helsingin Alppilassa. Kuvittelin, että talo kiinnostaisi kaikkia meidän hankkeestamme kiinnostuneita. Koska oli perjantai, meille oli luvattu jopa saunailtakin, josta kuitenkin kieltäydyimme. Sain mukaani ainoastaan espoolaiset Heli Jäderholmin ja Eino Jantusen sekä Anita Wetterstrandin. Olin aikaisemmin haastatellut radio-ohjelmaani varten pitkään yhteisössä asunutta kaupunginosa-arkkitehtia Hilkka Kuusista ja Helsingin kaupungin yhteisöasujien Päivi Anuntia. Ohjelmani aiheena oli ollut nimenomaan suomalainen yhteisöasuminen, josta kovin monilla suomalaisilla ei siihen aikaan ollut kokemusta, nyt jo vähän useammalla.

Kovin viehtyneitä emme Alppilan yhteisöön olleet. Talo tuntui ahtaalta ja vanhanaikaiselta, tavaraa oli kaikki paikat täynnä. Mutta sitähän ei oltu rakennettukaan yhteisöä varten, vaan tavallisia perheitä varten. Ymmärsimme oitis, että sellainen yhteisö karsisi jo kättelyssä monia nykyajan mukavuuksiin tottuneita. Menimme tutustumiskäynnille nyyttikestiperiaatteella ja vietimme talossa rattoisan rupatteluhetken muutamia asukkaita seuranamme. Tällä käynnillä totesin jälleen kerran, että espoolainen Heli Jäderholm oli oikea helmi yhteisöä ajatellen. Häneltä onnistui ongelmitta pöydän kattaminen vieraassakin paikassa.

Elokuussa 2000 käytin Alppilan yhteisön sääntöjä hyväkseni kirjoittaessani Asunto-osakeyhtiö Loppukirin säännöt. Käynti ei siis ollut turha - siinäkään mielessä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että harvoin tapaamisiin mennessä tiesimme etukäteen, kuinka paljon hyötyä niistä käynneistä oli.

Kävin ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen Heli Jäderholmin, Eino Jantusen ja Terttu Putilan kanssa myös Tikkurilassa. Peter Fredrikson oli maininnut minulle kaupunginarkkitehti Matti Liukkosesta. Mies oli kehittelemässä jonkinlaista peliä, jonka avulla maallikonkin olisi helppo laskea suunniteltujen rakennusratkaisujen vaikutus neliöhintoihin. En tiedä, oliko Liukkosen kehittelemä peli vielä keskeneräinen, mutta sitä mitä ensi sijassa menimme Tikkurilasta hakemaan, emme saaneet. Joitain neuvoja toki saimme, mm. sen, että meidän pitäisi saada jonkinlainen asiantuntijatyöryhmä taaksemme. Tueksemme, rohkaisijaksi ohjaamaan oikealle tielle.

Siitä taustaryhmästä monet matkan varrella puhuivat, mutta toive ei koskaan konkretisoitunut. Virkamiehet tuntuivat toinen toisensa perään olevan kiireisiä. Luultavasti minä olin myös liian huono neuvottelija - eikä kukaan yhdistykseemme kuuluvista yhtään parempi. Meillä olisi varmaan pitänyt olla asiantuntijaryhmää varten takataskussa rahasummakin, jolla maksaa ulkopuolisten vaivannäkö. Loppukiri oli kuitenkin ensi sijassa yksityinen hanke, vaikka siitä kaupunki ja koko yhteiskuntakin toki hyötyivät.

Blogissani (16.11.2010) mainitsin Kalliossa asuvan isännöitsijän Arja Jääskeläisen. Hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kuitenkaan mainitse häntä kertaakaan kirjassaan "Loppukiri". Vai olenko väärässä? Minulle ja samalla yhdistykselle Arja merkitsi kuitenkin jotain erityistä. Kaiken lisäksi hän oli yksi peroonallisimmista ihmisistä, joihin noina vuosina törmäsin. Se miten häntä Aktiivissa Senioreissa kohdeltiin ei ole kovin mairittelevaa Loppukirin rakennuttajille.

Arjasta enemmän seuraavalla kerralla.


--------------------------------------------------------------------------------

Loppukiri-hanke ohitti muun elämässäni

Käynnistäessäni Loppukiri-hanketta en siis osannut kuvitella, ettei jokainen mukaan tulija sitoutuisi Aktiivisiin Senioreihin samalla intensiteetillä kuin minä. Hulluhan minä olin! Minulle Aktiiviset Seniorit oli koko sen ajan kun mukana olin, tärkeysjärjestyksessä kiistaton ykkönen. Silloin kun hanketta aloittelin (1999-2001) olin osapäivätyössä. Viimeisen puoli vuotta eli vuoden vaihteesta 2001-2002 kesän kynnykselle olin totaalisesti loppuunpalanut. Siis valmis syrjäytettäväksi!

Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.

Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.

En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.

Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.

Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.

Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.

Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.

Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.

Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.

Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.

Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.

Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.

Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.

Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.

.


--------------------------------------------------------------------------------

Sitoutumisen vaikeudesta - ja vähän muustakin

Niistä ongelmista, joihin Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en voi tietystikään syyttää pelkästään muita. Vikoja ja puutteita oli minussakin. Yhdeksi viakseni lasken muun muassa sen, että sinisilmäisesti uskoin kaikkien Loppukiri-hankkeeseen alkuaikoina mukaan tulleiden kykenevän samanlaiseen sitoutumiseen kuin mihin itse kykenin.

Perin sitoutumisen mallin isältäni, josta tuli 15-vuotiaana yrittäjä. Hänen aikaisin aamulla alkanut työpäivänsä loppui harvoin viideltä tai kuudelta, vaan jatkui kahdeksaan ja yhdeksään illalla. Viikonloput olivat nekin usein työlle pyhitettyjä. Isäni ei juuri viettänyt lomiakaan. Yhteiskunnallisesti hän teki merkittävän päivätyön, mutta en luokittele sitä aikaa, minkä hän uhrasi politiikalle, miksikään vapaa-ajaksi: se oli siihen maailman aikaan palkatonta talkootyötä, jonka tuloksena syntyivät mm. pitäjään perunatehdas, oppikoulu, naapuripitäjän sairaala... Isäni oli todella monessa mukana. Äitini oli maalaistalon tytär ja jo nuorena päättänyt, ettei emännäksi ryhdy. Hänen mielestään maanviljelijän elämä oli raskasta. Itse olen sen sijaan ajatellut aina, että isäni teki moninkertaisesti sen, mitä hänen maata viljelevat veljensä: aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikosta, niin kesät kuin talvetkin.

Kouluaikana olin laiska
Yhtenä syynä siihen, että opin sitoutumaan kulloinkin tekemääni työhön, on lukihäiriöni. Se ei ole vaikeusasteeltaan kaikista pahin, mutta vaikeutti selviytymistäni ensin koulussa, sitten yliopistossa ja lopulta myös työelämässä. Opin jo varhain, että jos haluan selvitä siitä, mistä muut, minun on venytettävä työpäivääni pitkästi yli virka-ajan.

Kouluaikana en motivoitunut opskeluun: kykyni tuntuivat riittämättömiltä, asettamani päämäärät saavuttamattomilta. Tyypillistä monille oppimisvaikeuksista kärsiville! Lukiossa sentään loksahti jotain paikoilleen. Luultavasti keksin silloin jonkin sortin opiskelustrategiankin, jollaisia kaikki lukihäiriöiset tarvitsevat. Aloin aavistaa, mitä on työstä ja sen tuloksista saatu tyydytys.

Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen lähdin opiskelemaan Sanomalehti Kalevan toimitusjohtajan Aaro Korkeakiven neuvosta. Opinnot edistyivät vain etanan vauhtia. Lainalla eläminen oli 1960-luvulla kuitenkin aikamoinen pilvi opiskelijan taivaalla. Jokin ratkaisu piti keksiä. Opiskellessani kolmatta vuottani yliopistossa hain toimittajan paikkaa Me naiset -lehdestä. Sinne etsittiin kahta toimittajaa: miespuolisen toimitussihteerin lisäksi sellaista, joka olisi kiinnostunut monista naisille tyypillisistä asioista. Minulla oli siihen mennessä liki kymmenen kuukauden kesätoimittajakokemus Kaleva-lehden toimitusharjoittelijana, ja yllätyksekseni pääsin liki sadan hakijan joukosta työpaikkahaastatteluun. Meitä hakijoita tenttasivat päätoimittaja Mary A. Wuorio ja toimitusjohtaja Aatos Erkko. Erkko kysyi minulta, miksi halusin kesken opiskelun töihin. Vastasin: "Vanha hevonen ei opi hyppäämään."

En ollut hakemassa sitä paikkaa, josta lehti-ilmoituksessa kerrottiin, vaan hain itse omassa päässäni kehittelemääni pestiä. Ilmoitin jo kirjallisessa hakemuksessani, että en halunnut kirjoittamaan aiheista, jotka tavallisesti naisia kiinnostavat: en kodinhoidosta. en käsitöistä, en kukkien- tai kokolattiamattojenhoidosta. Ilmeisesti minä viestitin haastattelijoilleni, että valitsisin itse ne aiheet, joihin tarttuisin. Joka tapauksessa kun paikan sain - en kumpaakaan niistä kahdesta, joita ilmoituksella etsiitiin vaan ylimääräisen ekstran paikan - pääsin aika pitkälle määrittelemään työni luonteesta. Myöhemminkin, koko pitkän toimittajan urani ajan, sainkin pääsääntöisesti kirjoittaa ja käsitellä aiheita, jotka itse koin tärkeiksi. En tiedä aavistivatko kaikki esimieheni sen, että ylhäältä annetut aiheet eivät kovin pitkälle minun tapauksessani kantaneet. Aina kun aiheeni esimiehelleni esitin, olin taustoittanut sen jo pitkälle.

Löin laimin lapsiani
Isäni esimerkkiä seuraten jatkoin tavallisesti työtäni viikonloppuisin siitä, mihin perjantai-iltana olin lopettanut. Kirjallisuus jota tarvitsin työssäni,liittyi aihepiiriltään tekemiini ohjelmiin. Kaunokirjallisuuteen en ehtinyt kovin hyvin perehtyä.

Lukeminen on merkinnyt minulle siis aina työtä, työlästä aikaa vievää hommaa. Koska luin hitaasti ja paljon, minulla ei ollut aikaa ns. harrastuksillekaan. Aktiivinen liikkuja minusta tuli vasta eläkkeelle jäätyäni. Vesijuoksen, sauvakävelen ja pyöräilen kuitenkin lähinnä pakon edessä. Kysymys on kunnon säilyttämisestä, joten harrastuksista en taida liikunnan kohdallakaan voida puhua.

Ollessani työelämässä minä en koskaan kilpaillut kollegoiden kanssa samoista jutun/ohjelmien aiheista. Koetin keksiä sellaisia haastateltavia, joihin muut eivät olleet vielä törmänneet, ja sellaisia aiheita, jotka eivät olleet sillä lailla ajankohtaisia, että kaikki kollegat olisivat yhtä aikaa niiden kimpussa. Kirjailija, kääntäjä, filosofi Torsti Lehtinen oli suurelle yleisölle tuiki tuntematon, kun minä hänet ohjelmaani keksin. Niin oli verotuksen ja tulonsiirtojen yhteensovittamista monelta taholta tarkasteleva yliopiston opettaja Pentti Rönkkökin Tampereelta. Sittemmin hän toimi nimekkäistä kansalaisista kootun nälkätyöryhmän asiantuntijajäsenenä. Ihmettelin silloin vuosia sitten - ja ihmettelen yhä - miksi etelän media ei koskaan keksinyt tätä miestä ja päästänyt ääneen.

Työhöni sitoutuneena yksinhuoltajana löin epäilemättä laimin lapsiani, mutta en niin paljon, että he olisivat joutuneet totaalisesti joron jäljille. Kyllä heistä kaikista on tullut veronsa maksavia kansalaisia ja ne jälkeläisistäni, joilla on lapsia, ovat mielestäni kunnostautuneet vanhempina paljon paremmin kuin minä.

Energian hinnannousu on haaste

Angelina Korsunovan väitöskirja tarkastettiin muuan päivä sitten Jyväskylässä. Korsunovan mukaan suomalaiset ovat kiinnostuneita energiansäästöstä, mutta energiayhtiöt eivät usko kuluttajien kykyyn säästää energiaa tehokkaasti. Siispä säästäviä ratkaisuja ei markkinoida kuluttajille.

Toisaalta myös epäonnistuneet ilmastokokoukset ovat omiaan passivoimaan ihmisiä.

Minä kuitenkin uskon yksityisen ihmisen vaikuttamismahdollisuuksiin. Teollisuusmaissa jokaisen on otettava itseään niskasta kiinni - jos ei muuten niin esimerkin vuoksi. Ilman että itse ponnistelemme, emme voi vaatia muilta tuloksellista toimintaa.

Seuraava mielipiteeni "Energian hinnannousu on haaste" julkaistiin muuan kuukausi sitten Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla.

Energian kiristyvä verotus on saanut monet päivittelemään odotettavissa olevaa energialaskua. Epäilemättä nousua on odotettavissa, mutta ovatko kaikki kotitaloudet tehneet voitavansa energian säästämisessä? Tuskin. Muutin viisi vuotta sitten nykyiseen asuntooni. Vuoden kuluttua saamastani usean vuoden energian kulutusvertailusta saatoin tyytyväisenä todeta, että laskuni oli kolmanneksen pienempi kuin edellisellä asukkaalla. Saman havainnon teki tyttärenikin asuntoa vaihdettuaan. Hänkin pääsi huomattavasti pienempiin lukemiin kuin huoneistonsa entinen asukas.

Energian kulutusta voi vähentää monin keinoin mukavuuden siitä kärsimättä. Jos et itse keksi keinoja kulutuksen hillitsemiseksi, kannattaisi vertailla energialaskuja suvun vanhimpien kanssa ja jos sieltä ei apua tule, pyytää apua asiantuntijoilta.

Jäseniä ongelmaksi asti

Kertaan muutamalla sanalla Aktiivisten Senioreiden historiaa. Yhdistys perustettiin elokuussa 2000 ja lupaus Arabianrannan tontista saatiin vajaa viisi kuukautta myöhemmin vuoden 2001 alussa. Pari viikkoa myöhemmin (23.1. 2001) yhdistys piti lehdistötilaisuuden Kinaporin palvelukeskuksessa Sörnäisissä. Sinne saatiin - päinvastoin kuin Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa väittää - ainoastaan muutama toimittaja. Yksi paikalla olijoista oli kuitenkin Helsingin Sanomien Marja Salmela ja se ratkaisi pitkälle tiedotusongelmamme. Valtakunnan ykkösöslehti teki yhdessä päivässä yhdistyksen ja sen tavoitteen, yhteisöllisen senioritalon, tunnetuksi. Uutinen Arabianrantaan nousevasta senioritalosta levisi kulovalkean tavoin ympäri Suomea. Kymmenet tiedotusvälineet kiinnostuivat asiasta (blogini 17.7.2010).

Helsingin Sanomissa 24.1.2001 olleen nelipalstaisen uutisen johdosta ("Arabianrantaan tulossa ikäihmisille omatoiminen asuinyhteisö") suuri määrä keski-ikäisiä ja jo eläkkeellä olevia otti meihin yhteyttä. Heitä saattoi olla peräti lähemmäs 200. Sähköpostiviestejä, puhelinsoittoja ja kirjeitä ei tullut ainoastaan Suomesta vaan maan rajojen ulkopuoleltakin. Yksinäinen vanhuus tuntui olevan monille ahdistava ajatus. Maaliskuussa (8.3.2001) järjestimme yleisötilaisuuden uusille jäsenille ja muille kiinnostuneille Alppilan yläasteella Linnanmäen kupeessa. Paikan saimme käyttöömme ilmaiseksi poikani kautta.

Olin pelännyt koko syksyn (2000) tiedon hankkeesta vuotavan medialle. Tarvitsimme julkisuutta vasta tontin saatuamme. Halusin varmistua myös siitä, että nimenomaan t a r v i t e s s a m m e saamme Loppukirille riittävästi huomiota, niin että tieto ei tipottain valuisi pikku uutisten muodossa eikä juttuja kukaan lukisi tai edes huomaisi. Entisenä aikakauslehden toimittajana tiesin piilomainonnan arvon. Ymmärsin myös, että ilman median myönteistä suhtautumista uudenlaista senioritaloa ei potkaistaisi pystyyn. Ei riittäisi, että saisimme tarvittavat asukkaat viisikerroksiseen taloon. Lisäksi meidän piti ajatella rahoitusta. Kaavailemamme yhteisöllisyys edellytti tilavia yhteistiloja, ja niitä varten ulkopuolisten apu olisi tarpeen. Suomalainen lainsäädäntö ei tuntenut Loppukirin kaltaisia taloja.

Pientä informaatiovirtaa en siis halunnut. En kuitenkaan voinut kuvitella, että tiedotusvälineiden kiinnostus olisi sitten sitä luokkaa, että veretkin melkein seisahtuisivat: nelisenkymmentä sanoma- ja aikakauslehteä sekä radio- ja tv-kanavaa ehti kertoa Loppukiristä niiden kuudentoista kuukauden aikana, jotka mahtuivat ensimmäisen tiedotustilaisuuden ja minun yhdistyksestä eroamiseni väliin.

Kun olin kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin luona joulukuun alussa 2000 pyytämässä yhdistykselle tonttia, sain mukaani joukkoihimme vasta vähän aikaisemmin liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli tontin saamisen kannalta hyvä ratkaisu. Käynti Kansakoulukadulla Mikael Sundmanin toimistossa sujui paremmin kuin hyvin (blogini 24.2.2010). Hetken ehdin niinä päivinä jo ajattella, että Eilasta voisi tulla puheenjohtajan tehtävässä huonosti viihtyvän Marja Dahlströmin jälkeen yhdistyksen keulakuva. Eila oli minua pari vuotta nuorempi, mutta ei ollut enää - toisin kuin minä - työelämässä mukana. Hän oli tehnyt uran pankissa, suorittanut kypsässä iässä tutkinnon oikeustieteellisessä, mutta jäänyt sitten miehensä omaishoitajaksi ja sen jälkeen työttömäksi. Hänessä oli tiettyä napakkuutta, mistä pidin. Eikä laintuntemuskaan ollut yhdistyksen puheenjohtajalla pahitteeksi.

Hallitus ei saanut listaa yhdistykseen liittyneistä
Eilasta ei tullut puheenjohtajaa, vaikka hän oli yksi oma-aloitteisimmista jäsenistä, joihin Aktiiviisissa Senioreissa törmäsin. Luultavasti hän myös halusi puheenjohtajaksi. Monta kantoa ehti tulla kaskeen ennen kuin tämä napakka nainen erosi yhdistyksestä vuoden vaihteessa 2001-2002. Kun pidimme tiedotustilaisuutta Sörnäisten palvelutalossa (blogini 17.7.2010), Eila osoitti kiitettävää aktiivisuutta. Ehkä halu päästä vaikuttamaan kuitenkin sokaisi. Lehdistötilaisuudessa hän joka tapauksessa mitään muille kertomatta ilmoitti oma-aloitteisesti HS:n toimittajalle olevansa se jäsen, johon kaikki Loppukiristä kiinnostuneet lukijat voisivat ottaa yhteyttä. Ei yhteystietojen vastaanottajaksi ilmoittautumisessa sinällään mitään tuomittavaa ollut, mutta jostain syystä Eila ryhtyi yhteydenotot vastaanotettuaan ja yhteystiedot saatuaan panttamaan ihmisten nimiä ja yhteystietoja. Mihin hän tähtäsi?

Meni kuukausia, ennen kuin Marja Dahlström, joka oli puheenjohtaja, ja minä, joka olin varapuheenjohtaja, saimme nimilistan eteemme. Eila vetosi lakipykäliin. Olisiko kysymys ollut tietosuojasta? Minun maallikonjärkeeni se ei kuitenkaan uponnut. Miksi olisimme keränneet soittajilta nimet ja yhteystiedot, jos ne jäisivät salaisina pidettäviksi sellaisen jäsenen haltuun, joka ei edes hallituksessa istunut? Miksi olisimme järjestäneet tiedotustilaisuuden?

Kun vihdoin sain Marjan kanssa listan käsiimme, yhdistykseen haluavien määrä oli kutistunut aika lailla. Mutta sillakään ei ollut sinällään merkitystä. Yhdistykseen tulijoita nimittäin riitti, ja pitkin kevättä joukkomme vain kasvoi. Jäsenmäärä kasvoi, mutta yhdistys ei välttämättä vahvistunut. Ongelmaksi muodostui, miten tutustua uusiin ihmisiin, miten aktivoida heitä, miten kaivaa jokaisen kyvyt ja taidot esille. Mielestäni tarvitsimme toimijoita, tarvitsimme monen alan ihmisiä. Jokainen uusi tulokas täytti kyllä sivun pituisen ilmoittatumiskaavakkeen ja ilmaisi halukuutensa eri työryhmiin, mutta kuolleeksi kirjaimeksi teksti ensimmäisen kevään aikana monen kohdalla jäi. Totuus on, että enemmän minä niita ilmoittatumispapereitakin ehdin lukemaan vasta siinä vaiheessa kun olin jo yhdistyksestä eronnut.

En ole mikään delegoija. Olen kieltäytynyt puheenjohtajuuksista ja jopa päätoimittajuudestakin siihen vedoten. Jos en ollut saanut lapsianikaan murrosiässä ojennukseen, kuinka saisin täysikasvuisia. Tiimityöskentelystäkään en ole suuremmin nauttinut. Tai tietysti olen joidenkin harvojen kanssa nauttinut, mutta suurin osa yhteistyökumppaneistani on tuottanut pettymyksen. Työelämässä tämä ei ollut ongelma, koska ideoita minulla riitti ja työntekoa en ole koskaan pelännyt. Palautettakin sain keskimääräistä enemmän.

Mietin kerran jos toisenkin keväällä 2001, olinko menetellyt lainkaan viisaasti luodessani edellä kuvatun tiedotusstrategian. Eikö olisi ollut viisaampaa saada parikymmentä uutta jäsentä jo syksyllä 2000 ennen tontin saamista eikä kaikkia tulijoita yhtenä ryppäänä? Mene tiedä. Jälkiviisas on helppo olla. Jäsenvyöry muodostui kuitenkin tulevaisuuden kannalta kohtalokkaaksi. Mietin pääni puhki, miten ihmisiin tutustuisi ja ennen kaikkea miten saisi heidät aktivoitua yhdistyksen toimiviksi jäseniksi.

Maaliskuisessa kokouksessa Alppilan koululla minuun teki vaikutuksen etupenkissä istuva ikäiseni nainen, joka pian paljastui demarien mandaatilla istuvaksi kaupungin rakennuslautakunnan jäseneksi. Hän ei halunnut Loppukiriin asumaan, mutta häntä kiinnosti hankkeemme prosessina. Siksi hän halusi rakennustyöryhmäämme, jota oltiin juuri perustamassa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista vain muutama viikko ennen minua ehdittyään vaikuttaa yhdistyksessamme vuoden verran.

Ystävät ihmeentekijöinä

Erottuani Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002 ei mennyt monta päivää, kun olin jo sitoutunut uuteen vapaaehtoisprojektiini. Sen keskeisenä henkilönä oli entinen haastateltavani, sairaseläkkeellä oleva terveydenhoitaja Leena Lappalainen. Hänhän antoi syksyllä1999 ratkaisevasti potkua Loppukiri-hankkeelle. Kirjoitin blogissani (21.2.2010), kuinka Leena kutsui Kuopion Rönössa olevaan kotiinsa kolme yhteisöllisestä senioritalosta kiinnostunutta naista. Paikalla olivat Leenan ja minun lisäkseni kuopiolainen rakennusarkkitehti Arja Liukkonen ja kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, eläkkeellä oleva kansalaisopiston rehtori Siilinjärveltä. Kaikki nämä naiset olivat aidosti kiinnostuneet Loppukiristä, ja Arja ja Marja-Leena osallistuivat myös Aktiivisten Senioreiden ensimmäiselle Tukholman matkalle syksyllä 2000. Sittemmin he perustivat myös Kuopion seudun Tiiminki ry:n, jonka tarkoitus on saada Kuopion seudullekin yhteisöllinen senioritalo. Vuokratalona se ei kuitenkaan ole saanut ilmaa siipiensä alle.

Liki kolme vuotta Rönön palaveristamme Leena Lappalaisen tilanne oli muuttunut. Aivokasvain, joka oli jo leikattu useamman kerran, oli alkanut taas oireilla. Leena tunsi Suomen kuuluisimman (lue: parhaimman) aivokirurgin Juha Hernesniemen vuosien takaisista työkuvioistaan ja mies oli halukas leikkaamaan hänet Helsingissä. Siihen Leena tarvitsi kuitenkin maksusitoumuksen kotikaupungiltaan. Hernesniemi oli vaikuttanut aikaisemmin Kuopiossa, mutta siirtynyt sitten Kuopion yliopistollisesta sairaalasta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Leena soitteli minulle silloin tällöin saadakseen vaihtelua elämäänsä. Hän hoiti äitiään omaishoitajana ja tunsi epäilemättä tarvetta mielipiteiden vaihtoon muidenkin kuin sairaan vanhuksen kanssa.

Maksusitoumuksen epääminen Leena Lappalaiselta tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän oli sentään hoitanut äitiään omaishoitajana vuosia. Mielestäni hän oli näin ansainnut leikkaukseensa tarvittavat rahat moneen kertaan.

Leenan soitettua minulle ja kerrottua ongelmistaan totesin hänelle, että olin aivan lähiaikoina tulossa Kuopioon, missä tapaisin myös kaupungin päättäjiä. Sattumoisin sitten törmäsinkin matkan aikana paikalliseen vaikuttajaan, jonka määräysvallassa olivat nekin rahat, joita Leena tarvitsi leikkaukseensa. Esitelmöidessään toimittajajoukolle mies kehui kotikaupunkiaan erityisen inhimilliseksi paikaksi, jossa pieni ihminen ongelmineen aina huomioidaan. Tavatessamme esitelmän jälkeen kahden kesken yliopiston käytävällä pistin miehen vastaamaan sanoistaan. Keskustelumme sai aikaan sen, että Leena pian sai lupauksen maksusitoumuksesta.

"Neljä vuodenaikaa" kannusti kuntouttamaan
Juha Hernesniemi leikkasi Leena Lappalaisen. Operaatio onnistui, mutta jatko ei kuitenkaan mennyt hyvin. Potilas vaipui koomaan. Kuukausi leikkauksen jälkeen Leena siirrettiin Kuopioon, missä hänen tapaustaan pidettiin toivottomana. KYS:ssa ei kuulemma koskaan oltu saatu Leenan kaltaista potilasta virkoamaan ja nousemaan jaloilleen. Toiveikkaana Arja Liukkonen kuitenkin vei sairaalaan CD-soittimensa ja kiekon Vivaldin musiikkia. Eräänä päivänä "Neljän vuodenajan" soidessa Leenan toisesta silmänurkasta vierähti kyynel. Arja tajusi, ettei tilanne ollut niin toivoton kuin meidän oli annettu ymmärtää. Musiikki tavoitti Leenan. Ilmeisesti hän kuuli puheemmekin. Hän ei ollut aivokuollut.

Leenan äiti oli saanut tilapäisen kuntoutuspaikan tyttärensä leikkauksen ajaksi Neuronista, Kuopion lähellä sijaitsevasta neurologisesta hoitolaitoksesta. Sisareni matkusti sinne tapaamaan Leenan äitiä. Hänen onnistui saada haltuunsa Leenan puhelinmuistio ja jäljittää sitten tämän ystäviä.

Meitä oli lopulta yhdeksän Leenasta välittävää ihmistä, kahdeksan naista ja yksi mies, jotka päätimme masentavista diagnooseista välittämättä yrittää kuntouttaa hänet käveleväksi. Jos olisimme kuunnelleet hoitohenkilökuntaa, olisimme luopuneet utopistiseksi leimatusta hankkeestamme. Huonosta tulevaisuuden ennusteesta, sairaalabyrokratiasta ja muutamien hoitohenkilökuntaan kuuluvien nuivasta suhtautumisesta välittämättä aloimme käydä säännöllisesti Leenan luona. Pidimme tavoitteena, että ainakin 5-6 päivänä viikosta joku meistä meni sairaalaan. Hieroimme ja liikutimme hänen raajojaan ja puhuimme hänelle.

Tiesin tuolloin aika paljon aivojen kuntoutuksesta. Olin 1980-luvulla kirjoittanut kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985) ja käynyt aiheeseen tutustumassa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin. Sittemmin tein radio-ohjelman neuropsykologi Veijo Virsusta, joka halvaannuttuaan oli kuntouttanut itsensä työkykyiseksi kaiken sen tiedon avulla, mitä hänellä alan asiantuntijana oli. Virsu on julkaissut oman sairaskertomuksensa parantumisineen kirjassa "Aivojen muotoutuvuus ja kuntoutuminen"(Kuntoutussäätiö 1991). Lisää tietoa ja kokemusta aivojen kuntoutuksesta sain, kun hoidin sisarusteni kanssa aivorunkoinfarktin saanutta äitiämme omaishoitajana (blogini 29.1.2010).

Kaikki Leenan tilanteesta kiinnostuneet asuivat minua lukuunottamatta Kuopion seudulla. Minä matkustin Helsingistä Kuopioon kantamaan oman korteni kekoon. Yleensä viivyin matkalla useamman päivän, joskus viikonkin, jolloin saatoin useampana päivänä peräkkäin käydä sairaalassa. Hieroin ja liikuttelin Leenan jäseniä, taisin rasvatakin. Paitsi että puhuin hänelle paljon, soitin Vivaldia ja gregoriaanista kirkkomusiikkia, jota Heidi Strömmer, ystäväni ja entinen aktiivi seniori, lainasi Leenalle hyllystään.

Minulla oli joka kerta samanlainen tervehdys Leenan sängyn ääreen päästyäni: "Leena Tuulikki L., sinä lupasit selvitä tästä leikkauksesta kannustaaksesi muitakin esimerkilläsi. Älä siis luovuta, esimerkkiäsi taistelutahdostasi kaivataan." Pikkuhiljaa rupesimme etsimään hänestä lisää elonmerkkejä ja niitähän alkoi ilmaantua. "Leena Tuulikki L. , jos kuulet puheeni, purista kättäni." Ensin kädenpuristus oli heikko, tuskin havaittava, mutta me jatkoimme - kukin vuorollamme. Kolmen neljän kuukauden kuluttua pystyimme kirjaamaan sinikantiseen ruutuvihkoon selviä toipumisen merkkejä. Yksi kuntoutustiimistä huomasi yhden, toinen toisen merkin. Sähköpostitse pidimme toisemme ajan tasalla.

Yhdeksän kuukautta leikkauksesta Leena pääsi sairaalasta kotiin. Äiti ei häntä siellä enää odottanut.

Suomen paras aivokirurgi
Kerron tässä Leena Lappalaisesta sen takia, että luin äskettäin Vihreä Lanka -lehdestä hänet leikanneen neurokirurgin, professori Juha Hernesniemen haastattelun (Vihreä Lanka 29.10.2010 "Aivotyötä", kirjoittaja Hanna Eriksson).

Tämän luin Vihreästä Langasta:
Juha Hernesniemi opiskeli lääketiedettä Zurichissä ja oppi sveitsiläisen tavan tehdä lujasti työtä. Opintojen alussa professori läksytti suomalaista opiskelijaa, piti tätä surkeana. Hernesniemen silmät avautuivat. Nyt Hernesniemi sanoo: "Tieteen ja taiteen eteenpäin vieminen vaatii yksilöiltä valtavia ponnisteluja." Nykyisin Hernesniemi aloittaa työpäivänsä kello neljältä lukemalla päivän sanomalehden ja miettimällä maailman menoa. Viideltä hän on jo työpaikallaan tekemässä paperitöitään ja puoli yhdeksältä alkaa ensimmäinen leikkaus. Hän on rutinoitunut, taitava kirurgi. Siinä kun nuoret kollegat tarvitsevat aikaa 4-5 tuntia yhteen leikkaukseen, professori selviää 1,5 tunnissa.

Hernesniemi karttaa kokouksia, hän haluaa tehdä vain perustyötään: leikata. Suomen sairaaloissa lääkäri voi kuulemma suunnitella viikko-ohjelmansa niin, että istuu pelkästään kokouksissa. Sellaista Hernesniemi kutsuu työnomaiseksi puuhasteluksi. Professori havainnollistaa: "Se on kuin vaimoni Riitta kutoisi pipoa, purkaisi sen ja kutoisi uudestaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu."

Juha Hernesniemi on HYKSin neurokirurgian klinikan ylilääkärina kaksinkertaistanut Töölön neurokirurgian klinikan leikkausten määrän ja osaston budjetin. Elämänsä aikana hän on tehnyt yli 12 000 neurokirurgista leikkausta - aivoverenvuotoja, kasvaimia, verisuoniepämuodostumia - ja hoitanut lähes 60 000 neurokirurgista potilasta. Vuosittain tuhat ihmistä eri puolilla maailmaa seuraa hänen suorittamiaan leikkauksia satelliitin avulla, lisäksi 150 ulkomaalaista tulee paikan päälle seuraamaan operaatioita. Se on kuulemma osa hänen avointa neurokirurgian politiikkaansa: virheitä ei pidä peitellä, niistäkin voi oppia. Hänen pyrkii kouluttamaan nuoresta kirurgipolvesta itseään taitavampia.

Muistelen lukeneeni jostain, että Juha Hernesniemen oppi-isä on turkkilaissyntyinen Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt neurokirurgi. Vieraillessaan Suomessa oppi-isä teki opetusmielessä myös leikkauksia.

Hernesniemen elämäntarinassa kiehtoo se, että hänen piti ilmeisesti lähteä opiskelemaan Sveitsiin, koska ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä Suomessa. Zurichissä alun alkaen surkeasta suomalaisopiskelijasta kehkeytyi työhönsä enemmän kuin intohimoisesti suhtautuva lääkäri, joka löysi oman alansa: neurokirurgian.

Tällä hetkellä Juha Hernesniemi on 63-vuotias eikä hingu eläkkeelle. Hän aikoo jatkaa kirurgin työtään vielä kymmenen vuotta. Leena Lappalaisen tapauksessa me kuntoutustiimiläiset jouduimme taistelemaan sairaalabyrokratiaa vastaan. Suurimmat ongelmat johtuivat siitä, että me emme olleet sukulaisia. Juha Hernesniemen kanssa oli kuitenkin helppoa tehdä yhteistyötä. Potilas on hänelle tärkeämpi kuin byrokratia, säännöt ja määräykset, jotka eivät johda mihinkään. Suhteensa kokoustamiseen ja pykäliin Hernesniemi on ratkaissut käytännön järjellään.

Kunpa Suomessa olisikin enemmän hernesniemiä!

En vastusta yhden veroäyrin korotusta

Viikko sitten mittani tuli taas täyteen ja kirjoitin alla olevan pätkän Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle. En ole yhdestäkään aikaisemmasta kirjoituksestani saanut niin paljon palautetta kuin seuraavasta.

HALUAN SAADA VEROILLENI VASTINETTA
En vastusta yhden veroäyrin korotusta, jos terveyskeskuksessa vastataan välittömästi puhelinsoittooni ja jos päivystävä lääkäri järjestyy parin tunnin jonottamisella ja omalääkärini vastaanotto viikon päästä siitä kun olen ottanut yhteyttä terveyskeskukseen. En vastusta veronkorotusta, jos näin saadut rahat korvamerkitään siten, että lääkärilleni järjestyy jatkossa aikaa lukea läpi sairauskertomukseni ja keskustella siitä kanssani. Lääkärillä pitää myös olla kokonaisnäkemys terveydestäni/sairauksistani ja aikaa hoitaa minua sen mukaisesti: en halua olla ensimmäisellä viikolla flunssan kanssa painiskeleva, toisella poskiontelotulehduksesta kärsivä ja kolmannella keuhkokuumetta ja korvatulehdusta sairastava ja neljännellä viikolla jo kuuro. Haluan myös reseptin irtoavan terveyskeskuksesta yhdellä käymisellä.

En halua maksaa veroja senttiäkään nykyistä enempää, jos kaikki maksamani lisäeurot valuvat mutkien kautta hallintoneuvostojen jäsenten palkkioihin kokouksista, joihin he eivät edes osallistu. Haluan politiikkaan yhteisiä asioita hoitamaan vain sellaisia naisia ja miehiä, jotka huomatessaan aikansa ja kykyjensa riittämättömiksi päivän politiikan edellyttämiin ratkaisuihin ja tehtäviin, osaavat luopua ansiottomista eduistaan.

Veronkorotusten vastapainoksi haluan poliitikkojen, päättäjien ja virkamiesten kaikki tulot, siis myös sivutulot ja luontaisedut, läpinäkyviksi ja internetistä seurattaviksi. En halua taitetun indeksin typistämästä eläkkeestäni maksaa enää yhdenkään kansanedustajan palkankorotuksia ennen kuin hän on näyttänyt kykenevänsä selättämään tämän laman omilla ponnistuksillaan, yhdessä muiden kanssa tai yksin, ei siis ainoastaan kansalaisia kurittamalla.

En halua elättää kansanedustajia ja muita suuripalkkaisia päättäjiä ja viranhaltijoita nykyistä pitempään ennen kuin he ovat suorittaneet oppijakson tavallisten ihmisten arjesta. Tällä hetkellä he istuvat norsunluutornissa -valovuosien päässä meistä äänestäjistä.

Yllä oleva mielipiteeni julkaistiin siis Helsingin Sanomissa sunnuntaina 24.10.2010.

Kykyni yliarvioitiin

Kun ihminen uskaltautuu tekemään sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt, hänen on syytä varautua yllätyksiin: odottamattomiin tapahtumiin ja käänteisiin, kompurointiin ja täydellisiin epäonnistumisiinkin, jos kohta tähtihetkiinkin. Jos hanke on suuri ja kallis, voitot ja tappiot voivat olla sen mukaisia: suuria ja kalliita. Paineita siis syntyy. Loppukiri oli minulle ylivoimainen. Luultavasti se olisi ollut sitä kenelle tahansa ensikertalaiselle, joka olisi joutunut hankkeen vetäjäksi ja jäänyt siinä sillä lailla yksin kuin minä jäin ja tehnyt yksin myös yhtä paljon työtä yhteiseksi hyväksi kuin tein. Jokaisen ihmisen jaksamisella on rajansa.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en ryhtyisi nykyisillä kokemuksillani ja tiedoillani perustamaan Aktiivisia Senioreita. Vaikka yhteisöllinen senioritalo on monille talossa asuville lottovoitto ja muutama virkamieskin on ilmeisesti saanut siitä ansaitsemansa sulan hattuunsa, talo ei ollut minulle ponnistelujeni ja uhrausteni väärti. En viittaa tällä siihen, että en nyt asu siellä. Varsin varhaisessa vaiheessa vakuutuin siitä, että Loppukiri ei ole minun paikkani vanheta, mutta en tietenkään voinut sitä ääneen sanoa. Se olisi vienyt uskottavuutta paitsi tekemisiltäni myös itse hankkeelta.

Vikani ja ongelmani hanketta käynnistäessäni olivat ääretön optimismi ja naivi usko ihmisiin. Jos on itse sitoutunut ideoimaansa projektiin, mieleen ei ensimmäisenä tule, ettei muilla ole samanlaista halua ja kykyä sitoutua. Epäilemättä lähes kaikki yhteistyökumppanini hankkeen alkuaikoina myös yliarvioivat kykyni ja taitoni, jaksamiseni. Minäkään en loppujen lopuksi ollut muuta kuin ihan tavallinen mummoihminen, yli neljänkymmenen vuoden työuran tehnyt toimittaja eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä, nainen täysin vailla niitä monia taitoja, joita Loppukirin käynnistäminen - rakennuttamisesta puhumattakaan - edellytti.


Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan
"Akka tieltä kääntyköön, mies ei milloinkana", kuulin lapsena usein sanottavan. Tästä viisaudesta on ollut elämäni varrella niin hyötyä kuin haittaakin. Aktiivisissa Senioreissa tielläni oli monta saumaa, joissa ohikiitävän hetken ajatelin sivuun loikkaamista. Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan. Alkuaikoina yhdistyksessä ei ollut ihmistä, jolle olisin luopuessani uskaltanut luottavaisin mielin jättää ne tehtävät, jotka minulle viikkojen ja kuukausien saatossa olivat siunautuneet. Tietysti voi pohtia sitäkin, enkö osannut delegoida. Ensimmäisissä hankkeeseen mukaan tulleissa ei kyllä ollut sellaisia ihmisiä, joille olisin voinut tehtävät jättää. Sen sijaan sen jälkeen kun yhdistys tontin Arabianrannasta saatuaan yhtäkkiä ryöpsähti todella suureksi, sellaisia jäseniä olikin, mutta kaikista innokkaimmin Marja Dahlströmin ja minun saappaisiini pyrkivät eivät välttämättä olleet koko jäsenkunnan parhaita. Palaan tähän myöhemmin. Se oli todellinen ongelma viimeisenä vuonna yhdistyksessä ollessani.

Kun Aktiiviset Seniorit sai tontin Arabianrannasta tammikuun alussa 2001, yhdistyksessä oli vain parikymmentä maksanutta jäsentä, joista suuri osa ainoastaan kannatuksen vuoksi liittyneitä. Sitä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, että Helsingin kaupunki ylipäätään antoi meille ennätysajassa tontin haluamaltamme paikalta. Kuulemani mukaan kaupungin arkkitehti Mikael Sundman kertoi keväällä 2001 tuosta kaupungin kädenojennuksesta Loppukiri-hankkeen vasta valitulle arkkitehdille Kirsti Sivénille näin: "Ihmeellisiä naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja me huomasimme antaneemme niille tontin." Myöhemmin jossain Loppukiri-seminaarissa, johon minua ei kutsuttu - ansioni eivät ilmeisesti riittäneet - kuulin Sundmanin kuvanneen tätä naisjoukkoa toteamuksella: "Innostuneita he olivat, mutta eivät he mitään ymmärtäneet."

En tiedä, viittasiko Sundman ihmeellisillä naisilla luoksensa itsenäisyyspäivän alla 2000 tulleeseen kahteen senioriin vai osastopäällikkö Matti Rytkölän luo samana vuonna vähän ennen joulua kävelleeseen neljän hengen porukkaan (kts blogini 20.3.2010). Koska myös saarijärveläinen Reijo Pesonen oli Matti Rytkölän luona Heli Jäderholmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni, olettaisin, että Sundman puhuu nimeenomaan itsenäisyyspäivän alle ajoittuneesta tapaamisesta. Rytkölän kuulimme loppuvuodesta 2000 ihmetelleen koko yhdistyksemme olemassoloa. Mikä se sellainen Aktiiviset Seniorit oli? Hän ei ollut kuullutkaan meistä. "Eivätkä ne naiset mitään saa aikaseksi..."

Minä oli Matti Rytkölän luona ollessamme kuumeessa enkä muista siitä paljoa. Rytkölältä saatu audienssi oli kuitenkin viimeinen silaus ennen kiinteistölautakunnan ja kaupunginhallituksen tonttilupausta (9.1.2001). Tonttiasiamies Tuomas Kivelän mielestä meidän olisi pitänyt mennä Rytkölän luo mahdollisimman suurella joukolla, koko suuren pöydän täydeltä, varmistaaksemme hakemuksemme läpimenon kiinteistölautakunnassa. Sehän ei ollut mennyt ensimmäisellä kerralla läpi, vaikka siihen oli lautakunnassa alusta lähtien myönteisesti suhtauduttukin. Tosiasia kuitenkin on, että en yrityksistäni huolimatta saanut Rytkölän luo muita kuin nuo kolme, joista heistäkin Reijo Pesonen oli yhdistyksen ulkopuolinen.

Näin ollen Sundmanin mainitsemia ihmeellisiä naisia Kansakoulukadulla oli ilmeisesti tasan tarkkaan kaksi: muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto ja minä, varapuheenjohtaja (kts blogini 26.2.2010). Eila oli tuolloin jo eläkkeellä kuten suurin osa siihen mennessä mukaan tulleista senioreista. Itse jätin ansiotyöni vasta marraskuussa 2001, siis puoli vuotta ennen yhdistyksestä eroamistani. Syksy 2000 olikin siksi todella kiireinen ja vuodenvaihde hektinen, kuten olen kirjoittanut. Nyt ihmettelen, että ylipäätään jaksoin. Kuten olen kirjoittanut nukuin huonosti ja loppuun palaminen oli ovella.

Yhteistyökyvyttömyyttä
Kuten olen kertonut aikaisemmin, sain audienssin Mikael Sundmanin puheille todella lyhyellä varoitusajalla. Muistaakseni maanantaina (4.12.2000) myöhään iltapäivällä tartuin Mirja Höysniemen rohkaisemana kännykkääni ja soitin miehelle. Tämä tapahtui sängyssä maaten sillä olin ollut vain muutama viikko aikaisemmin jalkaleikkauksessa ja soitin nyt makuultani. Soittoa seuraavana päivänä klo 13 astelin jo kainalosauvoihin nojaten kaupungin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan työhuoneeseen. Seuranani oli Eila Raikaslehto. Olin ollut aikaisemmin yhteydessä Pakkalaankin. Tämä pysytteli kuitenkin koko tapaamisemme ajan taustalla toisella puolella huonetta. Puhuimme siis ainoastaan Sundmanin kanssa.

Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksemme iäkkäimmät jäsenet, jotka olivat nelisen kuukautta aikaisemmin mahdollistaneet Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustamisen liittymällä viime hetkellä joukkoihimme (blogini 10.2.2010), eivät halunneet Sundmanin luo. Kuten olen kirjoittanut he perustelivat poisjäämistään korkealla iällään, kokemattomuudellaan ja koulutuksensa vähäisyydellä (kts blogini 28.3.2010). En kyllä ymmärrä, mitä minun koulutukseni hankkeessa takasi. Heti ensi metreillä Loppukiriä käynnistäessäni tajusin, että minun olisi pitänyt olla arkkitehti, insinööri tai juristi. Tai kaikkea näitä.

Muita hallituksen jäseniä en lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittanut järjestäessäni Mikael Sundmanin luo menoa. Marja Dahlströmillä, 62, oli aikaa vievät opintonsa ja hän oli ilmoittanut alkusyksystä - melkein heti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen - ettei olisi kiireidensä takia loppuvuonna 2000 yhdistyksen käytettävissä. Muistaakseni hänen viimeinen tenttinsä sillä kertaa oli sitten 15. päivä tammikuuta, jona päivänä Aktiivisilla Senioreilla oli jo tontti saatuna. Kun en onnistunut saamaan ketään hallituksesta mukaani Sundmanin luo, ainoaksi mahdollisuudekseni jäi löytää yhdistyksestä joku rivijäsen seurakseni. Eila oli liittynyt yhdistykseen vasta kuukausi aikaisemmin, mutta omaksunut asiat lennossa.

En ikinä Loppukiriä käynnistäessäni ja ideoidessani ajatellut, että näinkin tärkeä tapaaminen jäisi yksin minun hoidettavakseni. Esimerkiksi kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet lobbasin sekä kirjeitse että puhelimitse loka-marraskuussa ilman yhdenkään hallituksen jäsenen apua. Luottamusmiehille ja -naisille lähettämieni kirjeiden kirjoittamisessa minua auttoi sisareni Marja-Leena, joka oli tuolloin Helsingissä osallistuakseen Aktiivisten Senioreiden edessä olevalle Tukholman matkalle.

Sisareni osallistui yhdistyksen toimintaan tässä vaiheessa hyvin aktiivisesti ottaen huomioon, että hän asui Savossa, Kuopion takana. Kuten olen kirjoittanut, hän tuli mm. siihen toiseen Mirja Höysniemen järjestämään tapaamiseen Virastotalolle, minne Marja Dahlström yksinkertaisesti vain unohti tulla (kts blogini 24.2.2010). Vielä senkin unohtamisen voisin antaa anteeksi, mutta sitä en anna, että Marja on unohtanut Loppukiri-kirjasta tyystin Mirja Höysniemen nimen. Aivan kuin Mirjaa ei olisi ollut olemassakaan! Ei Marja Dahlström tosin mainitse sisarenikaan nimeä, jonka kanssa kaikista eniten ideoin senioritalohanketta vv. 1999-2000. Selitys on tietysti ainakin osittain se, ettei Marja itse ollut siinä vaiheessa kunnolla mukana, vaikka olikin kuullut ajatuksistani jo edellisenä vuonna. Ei Marja liioin mainitse toisenkaan sisareni, Kaisun, nimeä, jonka panos kuitenkin oli monella tapaa merkittävä esimerkiksi varojen keräämisessä ja huhtikuussa 2002 pidetyn seminaarin järjestämisessä. Molempien sisarteni apu oli minulle - ja koko yhdistykselle - arvokasta, koska he olivat kansalaisopistojen rehtoreina selvillä monista sellaisista asioista eli käytännöistä, joihin minä en koskaan ollut toimittajan työssäni törmännyt.

Kaisu vaikutti ratkaisevasti mm. siihen, että ymmärsimme kesän 2001 kynnyksellä ruveta hakemaan toimintaamme varten määrärahaa Terveyden edistämisen keskukselta. Hänen panoksensa oli myös suuri organisoidessamme suuren joukon senioreita etsimään kaupunkien ja kuntien johtajien sekä sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteita. Tarvitsimme niitä kutsuaksemme ihmisiä varainhankintaseminaariimme, joka ehdotuksestani pidettiin huhtikuussa 2002.

Sen seminaarin tuotolla yhdistyksemme sai 3000 euroa, mikä summa kai niukin naukin riitti Loppukirin ensimmäisen yhteistilaneliön ostamiseen.

Vaadinko yhteistyöltä liikaa?
Seitsemäntoista seniorin Ruotsiin lähtö syksyllä 2000 ei sujunut niin sulavasti kuin olin kuvitellut. Färdknäppenin päässä Tukholmassa asiat tosin hoituivat suomalaissyntyisen Maj Wetterstrandin ansiosta paremmin kuin hyvin. Koska Anita Wetterstrand oli käynyt lukuisia kertoja Tukholmassa sisartaan tapaamassa, tuntui luontevalta antaa hänen tehtäväkseen matkajärjestelyt. Kun sitten olimme virittäytyneet henkisesti Ruotsiin lähtöön ja sopineet myös aikatauluista niin Suomen kuin Ruotsinkin päässä, yllätykseni oli suuri kun Anita ilmestyi sovittuun kokoukseemme ilman, että oli pannut matkalippuasiassa tikkua ristiin. Jouduimme yksinkertaisesti siirtämään matkaamme kuukaudella. Mieleeni on jäänyt Marja Dahlströmin kommentti tapahtuneesta. Minä olin kuulemma antanut Anitalle liian vaikean tehtävän.

Me olimme käynnistämässä kymmenien miljoonien kerrostalohanketta, jossa oli odotettavissa jos minkälaisia vaativia tehtäviä. Marjan mielestä Anitan kyvyissä ei kuitenkaan ollut moittimisen sijaa. Sen sijaan minun kyvyssäni arvioida Anitan osaamista oli puutteita. Olin Marjan mielestä kohtuuton odottaessani hallituksen jäseniltäkin kohtalaista työpanosta. Eikö tämä kuitenkin näytä siltä, että minun odotettiin tekevän kaiken.

Tässä tilanteessa palautui mieleeni välähdyksenomaisesti tapaus edelliseltä keväältä. Maaliskuussa 2000 sovimme Kalliossa Anita Wetterstrandin luona kokoustaessamme Marjan tehtäväksi yhdistyksen sääntöjen laatimisen. Yhtään riviä hän ei saanut aikaiseksi. Hän ei liioin kertonut kenellekään, ettei sääntöjen kirjoittaminen häneltä onnistuisi. Tehtävä vain hautautui jonnekin. Minä kirjoitin ne sitten elokuussa 2000 vain päivää ennen yhdistyksen perustavaa kokousta. Eivät säännöt minultakaan noin vain syntyneet. Olin pakotettu pyytämään apua ja sainkin sitä. Jonkinlaisen raakamallin sain Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajalta Marja-Liisa Kunnakselta.

Anitan jätettyä matkaliput hankkimatta herätyskellot alkoivat todella soida päässäni. Ne soivat sitä enemmän, mitä pitemmälle ensimmäinen talvi kului.

Muutamilta yleisradiolaisilta kuulin sittemmin värikkäitä juttuja Anitasta. Hän oli kyllä itsekin kertonut niistä minulle 1990-luvun lopulla, mutta olin uskonut hänen liioitelleen. Anita oli Ýleisradiossa tekemänsä uran aikana saanut useita varoituksia käytöksestään. Nämä olivat monien yleläisten tiedossa - mutta eivät minun. Eräs kollegani ihmetteli miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. "Hän on viimeinen, jonka kanssa sinun olisi pitänyt ryhtyä yhteistyöhön. Eikö kukaan todellakaan varottanut?"

Ei, ei varoittanut. Kukaan ei varoittanut, koska minun mieleeni ei ollut juolahtanut lähteä tarkistamaan hänen taustojaan. Yhtä vähän kuin muidenkaan senioreihin liittyneiden taustoja.

Naivihan minä olen ollut.

Hiilijalanjäljestäni

Keväällä kun emme vielä tienneet mitään viime kesän lämpöennätyksistä emmekä liioin eri puolilla maailmaa esiintyneistä katastrofaalisista tulvista ja maanvyörymistä, laskin hiilijalanjälkeni. Olin vain vähän aikaisemmin siirtynyt tuulienergiaan ja ostanut uuden 7-vaihteisen polkupyörän käyttääkseni lähiliikenteessäkin mahdollisimman vähän metroa ja bussia. Yli kolmekymmentä vuotta vanha Crescentini siirtyi minijälleni, joka polkee sillä nyt työmatkansa Herttoniemestä Viikiin.

Testitulokseni ei ollut hullumpi.

Keskikesällä päätin laskea hiilijalanjälkeni uudestaan, koska olin alkanut epäillä keväällä saamani tuloksen totuudenmukaisuutta. Niinkö vähillä ponnistuksilla maapallo pelastettaisiin? Olinkohan sittenkään osannut tehdä laskelmat oikein? Mutta totta se oli, mitä olin keväällä lukenut ruudustani, mutta jota en ihan helposti siis todeksi uskonut: minun hiilijalanjälkeäni ei tarvitse hävetä. Ei se nyt ihan niin pieni ole kuin Oras Tynkkysellä (4300) tai Aleksi Neuvosella (5400), mutta pienempi kuin Risto Isomäellä (9300). Erkki Pulliaisenkin (7100) voitan. Keskimääräinen hiilijalanjälki on suomalaisilla muuten 10.000 kiloa. Nämä julkkisten luvut sain Anu Nousiaisen Helsingin Sanomiin pari vuotta sitten kirjoittamasta artikelista.

Näinkö helpolla maapallon pelastaminen siis todella kävisi? Minun hyvässä tuloksessani ratkaisevaa ovat ekosähkö, kohtuullinen määrä asuinneliöitä, ei kakkosasuntoa, lähimatkailun suosiminen kaukomatkojen sijaan, ei yksityisautoilua, julkisenkin liikenteen vähäinen käyttö, kierrättäminen, jätteiden lajittelu, lähiruoka, kalaa useammin kuin lihaa ja niin edelleen. Säästölamppuihin siirryin jo vuosia sitten. Julkisen liikenteen käyttöäni pitää kurissa se, että kaikki kolme lastani asuvat 10-15 minuutin kävelymatkan päässä asunnoltani. Harrastukseni keskittyvät vuosi vuodelta pienemmälle alueelle: Itä-Helsinkiin ja täällä Roihuvuoreen, joka on asuinlähiönä loistava.

En kuitenkaan täysin sokeasti usko noihin hiilijalanjäljen mittareihin. Toisaalta pohdin, viitsisivätkö ihmiset mitata kulutustaan, jos se vaatisi nykyistä enemmän vaivannäköä. Aikamme ihminen rakastaa mukavuutta, ja useimmat meistä haluavat päästä mahdollisimman vähällä. Vähällä tänään merkitsee kuitenkin vaivalloisempaa huomista.

Kirjoitin palturia - oikaisen virheeni

Rehellisyyden nimissä joudun oikaisemaan kirjoituksessani "Pohjatonta miesvihaa" (12.9.2010) olevan tiedon. Kerroin Kaarlenkadulla alkuvuodesta 2002 pidetystä kokouksestamme, jonne Reijo Pesonenkin Saarijärveltä asti saapui. Kokouksen aiheena oli Loppukirin rakennuttaminen, mm. rakennuttajasopimus. Vaikea ja tärkeä aihe siis. Reijon vitsiksi tarkoitettuun kysymykseen, missä hallituksemme miehet luurasivat (meillähän oli hallituksessa ainoastaan naisia), kaikki paikalla olijat - paitsi minä - remahtivat nauruun. Niin kirjoitin. Kirjoituksesta saattaa saada sen käsityksen, että kokouksen vaikea aihe olisi tuonut paikalle k o k o h a l l i t u k s e n. Niin ei kuitenkaan ollut. Marja Dahlström, jonka osallistumisaktiivisuus ja sitoutuneisuus ei koskaan ollut sitä luokkaa kuin ensimmäiseltä puheenjohtajalta odotin, puuttui tuostakin tapaamisestamme. Puheenjohtajana oli kuitenkin tuolloin jo Kaarina Hughes.

Nyt minusta tuntuu, että mitä pitemmälle kuukaudet kuluivat, sitä useammasta kokouksesta ja tapaamisesta Marja oli poissa. En vain jaksa muistaa, miten hän ne poissaolot loppuaikoina selitti. Luultavasti ei mitenkään. Minä vain olin jo niin tottunut hänen käyttäytymiseensä, etten parempaa odottanutkaan. Ainakin olin kuoleman väsynyt.

Hallituksen kokoonpanosta muukin kuin naisvaltaisuus kiinnittää nyt huomioni: seitsemästä jäsenestä ainoastaan Marja oli naimisissa, kaksi meistä oli eronnut, loput neljä olivat sinkkuja. Ainoastaan Marjalla ja minulla oli lapsia.

Diapamin voimalla kokouksiin

Kuten olen useamman kerran todennut, blogin kirjoittaminen on minulle terapiaa.
Minulla on todellakin painavat syyni käydä blogissani läpi kaikki Aktiivisissa Senioreissa vuosia sitten kokemani kauheudet ja kertoa niistä - ihan niiden oikeilla omilla nimillään. Vaihtoehtona olisi sairastuminen, lamaantuminen. Sellaisia ihmisiä on Suomi pullollaan. Miksi minä lisäisin heidän määräänsä? Miksi miettisin yksikseni ikäviä - työpaikka- ja koulukiusaamisiin verrattavia - tapahtumia tai miksi rasittaisin niillä jatkuvasti yksinomaan lähipiiriäni? Olin hyvällä tiellä unohtamisessani (syksyllä 2009), kun Eeva Salonen Taiteiden yönä 2009 alkoi suuren joukon läsnäollessa alkoi kertoa Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassa olevista virheistä ja valheista (kts blogini alku). Tietämättään Eeva aukaisi löyhkäävän pussin eteeni.

Ilman blogiani alkaisin oirehtia. Sairastuisin. Ottaen huomioon sen suuren työmäärän mitä Loppukiri-hankkeen käynnistämiseksi ja alkuun saattamiseksi - lue: Loppukirissä nyt asuvien ja yhteiskunnankin hyväksi - tein, kokemuksistani kertomiselle ei ole vaihtoehtoa. Lisäksi minulla on suoranainen velvollisuus oikoa niitä virheitä ja vääriä painotuksia, joita kirjassa esiintyy.

En usko olevani ensimmäinen, joka kirjoitan itseni terveeksi.
Suoraan sanoen: haluan oman elämäni takaisin ja se tapahtuu ainoastaan kertomalla asioista niiden oikeilla nimillään. Haluan myös antaa mallia kaikille yhdistystoiminnassa kiusatuille: puolustautukaa, älkää alistuko raahaamaan painavaa reppua yksin. Vannon, että saatuani blogini loppuun minä tulen olemaan yhtä vahva ja optimistinen kuin olin kauan sitten - ennen kuin Eila Puotila sylky kasvoilleni roiskuen kädet yläpuolellani lepattaen "ajoi" minut Kaarlenkadun toimistosta ulos. Hän toi pari rappusta ylempänä seisoessaan mieleeni Andien yllä lentelevän kondorikotkan, jota olin muuan vuosi aikaisemmin Perussa valokuvannut. Uskokaa tai älkää, mutta lähtö Kaarlenkadulta oli kokemus! Harmi, etteivät Marja Dahlström ja Terttu Putila olleet uskaltautuneet paikalle, vaan lymysivät kotonaan. Mitähän heille on muuten tapahtumista kerrottu?

Eila Puotilan masinoima ajojahtini oli kuumimmillaan loppuvuodesta 2001 kesän kynnykselle 2002, jolloin Aktiivisista Senioreista eroni sitten tapahtui. Tuona keväänä lähes jokaisen suuremman tapaamisen/tapahtuman/kokouksen jälkeen Eila Puotila lähetti hallitukselle - ja joskus suuremmallekin joukolle - muistioita ja kritiikkiä tilaisuuksistamme. Niissä hän arvosteli minua vihjailevaan tyyliinsä. Minä olin tietysti syypää kaikkeen, mikä ei mennyt hänen mielestään hyvin. Kuvaavaa oli, että Eila esimerkiksi äityi kaksi vuotta yhdistyksemme perustamisen jälkeen narisemaan hankkeemme nimestäkin (Loppukiri). Myös yhdistyksemme nimi sai osakseen arvostelua, olihan sisareni Marja-Leena Salkola keksinyt molemmat nimet. Mikä logiikka!

Ajatelkaa nyt mikä neronleimaus nimen vaihto on siinä vaiheessa, kun hanketta on tehty tunnetuksi jo liki 40 kertaa sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa! Yhtä vähän kuin Eila Puotila arvosti yhdistyksen nimiä, hän arvosti paljon muutakin mitä minä olin vuosien juoksussa hankkeen hyväksi tehnyt.

Mitä pitemmälle kevät eteni, sitä enemmän Eila heitteli avustajineen kapuloita rattaisiini. Kahtena viimeisenä kuukautena en enää halunnut/voinut mennä hallituksen kokoukseenkaan Kaarlenkadulle ilman, että Hakaniemen torilla otin puolikkaan Diapamia kieleni alle.

Enpä ole muuten muiden kuin Aktiivisten Senioreiden takia joutunut turvautumaan rauhoittaviin.

Toimittaja saa rahaa ja ruusuja

Seuraavaa tapahtui kauan sitten työelämässä ollessani: tehtyäni radio-ohjelman espoolaisesta kunnallispoliitikosta pöydälleni ilmestyi pari päivää ohjelman ulostulosta kirjekuori. Siitä löysin ainoastaan suuren summan rahaa ja käyntikortin. Nainen oli pyrkimässä seuraavissa eduskuntavaaleissa Arkadian mäelle. Palautin rahat välittömästi.

Kaikesta tapahtuneesta päättelin, ettei ilmeisesti ollut kovin harvinaista kiittää sillä lailla Yleisradion toimittajaa onnistuneesta yhteistyöstä. Kaikki tuntui menevän niin sutjakasti. Enemmän kuin rahan saaminen minua kuitenkin hämmästytti kahden kollegani reagtio, kun kerroin heille palauttaneeni rahat. Toinen kysyi ilmeellään, toinen suoralla kysymyksellä:"Miksi ihmeessä palautit rahat?"

Edellisessä elämässäni kun olin vielä naistenlehden toimittaja, tein kiertohaastattelun aiheesta "suosi suomalaista, käytä kotimaista". Tyytyväinen haastateltavani, menestynyt yritysjohtaja, lähetti minulle heti lehden ilmestyttyä suuren kimpun tulipunaisia ruusuja. Niitä ruusuja ei ole pyyhkinyt mielestäni aika, vaikka tapahtumasta on kulunut jo yli 40 vuotta.

Onhan sitä kaikenlaista ehtinyt tapahtua...

Roihuvuoresta on esimerkiksi muillekin

Aina silloin tällöin kirjoitan pätkän Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle, jota luetaan hyvin ahkerasti. Alla oleva kirjoitukseni julkaistiin kuvituksen kera 24.3.2010.

LÄHIÖIDEN TOIVO ON ASUKKAISSA
Aika on ajanut monen lähiön ja pikkukylän ohi, palvelut supistuneet, tulevaisuus arveluttaa ("Kulosaaressa on säilytettävä lähiön palvelut", 15.9.2010.) Meillä Roihuvuoressa on ollut samanlaisia lopun alun merkkejä, joita Vieno Wigell kuvaa Kulosaaresta. Yksi nykyisistä Herttoniemen apteekeista palveli ennen Roihuvuoressa, mutta siirtyi paremmille apajille. Pankki on lakkautettu aikoja sitten, posti muutti pian perässä. Viime talvena Pajunen uhkasi listallaan kirjastoa.

Me roihuvuorelaiset olemme kuitenkin ryhtyneet vastaiskuun. Koetamme rummuttaa täkäläisten palvelujen puolesta (kirjakauppa, kampaamo, ravintolat, pyöräliike, koulut, päiväkodit, kirjasto, palvelukeskus jne). Turha syyttää palvelujen laukkauttamisesta apteekkareita ja kauppiaita, jos asiakkaita ei ole riittänyt. Syytä on silloin asukkaisssakin. Miksi viedä rahansa lähikaupan sijaan keskustan tai/ja Itä-Helsingin marketteihin? Turha myöskään alistua kirjaston lakkauttamiseen, jos todella haluaa sen pitää alueella. Me roihuvuorelaiset olemme perustaneet kirjaston yhteyteen talkoovoimin pyöritettävän "Kahvila Peukaloisen", joka on saanut lyhyessä ajassa suuren suosion. Sinne piipahtelee nykyisin asiakkaita muualtakin kuin Roihiksesta. Lyhyessä ajassa on tullut selväksi se, että kahvila on lisännyt ratkaisevasti kirjaston käyttöä mutta vahvistanut myös alueen yhteisöllisyyttä.

Taatakseen alueen asukkaille virkistäviä juhlahetkiä arjen keskelle Roihuvuori-seura järjestää nykyisin suuria paikallisia juhlia talkoovoimin: toukokuussa on kirsikankukkien katselua ja elokuussa kyläjuhlat, kävijöitä tuhansittain. Äskettäin Roihuvuoren aktivoituminen palkittiin. Suomen Kotiseutuliitto valitsi sen Vuoden 2010 kaupunginosaksi. Täytyy tunnustaa, että puen polleena lenkille lähtiessäni päälleni hupparin, jonka rinnassa lukee Roihuvuori.
Anna-Liisa Mikkelä
Helsinki, Roihuvuori

Eroni Aktiivisista Senioreista aiheutti trauman

Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi siis koko joukon yhdistyksen papereita. Osa oli sellaisia, joista en koskaan ollut edes ottanut valokopioita. Ne eivät olleet tärkeitä yhdistyksen tavotteen eli Loppukirin rakennuttamisen kannalta, mutta epäilemättä merkittäviä dokumentteja ajatellen mahdollista historian kirjoittamista. Tapahtumien ajoittamisen kannalta ne myös olivat tärkeitä. Käymästäni alkuaikojen kirjeenvaihdosta selviää myös se, millaiset ihmiset kiinnostuivat oitis yhteisöllisestä senioritalosta, millaiset eivät. Kiinnostuneiden joukossa oli ymmärrettävästi enemmän naisia kuin miehiä.

Sitähän ei tarvitse tutkimuksin osoittaa oikeaksi, mikä on nähty käytännössä tapahtuvan: omaishoitajien joukossa on paljon enemmän naisia kuin miehiä. Naiset eivät hoida hautaan ainoastaan vanhempiaan ja aviopuolisoitaan vaan myös muita. Lopulta naiset, etenkin naimattomat ja lapsettomat, vanhenevat yksin. Sen tähden naisia, etenkin perheettömiä, kiinnostavat Loppukirin kaltaiset senioritalot.

Ihmettelin yhdistyksestä erotessani ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista aktiivisista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevaa yhdistyksen alkuaikojen arkistoa. Säilöin kaikki ikävät muistoni vuosilta 1999-2002 suureen vanhaan matkalaukkuun ja vein kellariin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulla oli päällimmäisenä ajatus, että nyt olin todellakin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin puolesta, enkä jatkossa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta lotkauttaa.

Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä noutamaan. Totuus on, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Jos Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Marja Dahlström, Terttu Putila, Pirkko Tarvainen ja Eila Puotila toista väittävät, he ovat tyhmiä ja säälittäviä.

Erooni johtaneista tapahtumista tuskin kerrottiin
Kuinka paljon Loppukirissä nykyisin asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Ei varmasti ole ollut hallituksen edun mukaista ottaa puheeksi noita surullisia tapahtumia. On ollut edullista nimenomaan vaieta. Lähtöni syyksi tiedän sanotun mm. sen, että "erimielisyyksiä tuli". Totta tosiaan, erimielisyyksiä tuli. Mutta miksi niitä tuli? Olin pahasti loppuunpalanut, sairas. Annoin melkein henkeni talohankkeen hyväksi. Todellinen ajojahti minun pääni menoksi alkoi vuoden vaihteessa 2001-2002. Sitä masinoi Eila Puotila. Kaikki yritykseni delegoida tehtäväni vv.2001-2002 jollekin luotettavalle ihmiselle kariutuivat kerta toisensa perään. Sen lisäksi voin sanoa sen, minkä olen viimeisten kahdeksan vuoden aikana monille kertonut: yksikään ihminen ei ole koko pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin kuin Eila Puotila onnistui tekemään päästäessään Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen neuvotteluhuoneessa 14.12.2001 suustaan ratkaisevan sammakkonsa. Oliko Eila ahne? Vaiko vain tyhmä? Vaiko kenties läpeensä paha? Vaiko vain ajattelematon?

Olin törmännyt syksyllä 2001 VTT:n tutkijään Mervi Lehtoon Teknillisen korkeakoulun koulutuskeskuksen järjestämässä seminaarissa (Rakennuttamisen ja ylläpidon haasteet 2001), joka pidettiin Folkhälsanin tiloissa. Mervi oli ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että minut oli pyydetty paikalle puhumaan Loppukiristä. Muistan tuosta tilaisuudesta vain vähän, lähinnä sen ettei seminaari ollut pelkästään miellyttävä kokemus. Taisin olla puhujista viimeinen. Sen jälkeen syntyi keskustelua ilman provosointiakin. Se mistä puhuttiin oli tärkeää. Muutamat miehet suuntasivat kuitenkin näköalatonta kritiikkiä paitsi Loppukiri-ideaa kohtaan myös minua kohtaan, joka olin rakennusalaa tuntematta tuomassa yhdistykseni kanssa uutta senioritalomallia Suomeen. Ymmärrettävästi arvostelijat eivät edustaneet sosiaalisektoria vaan jähmeää rahassa pyöriskelevää rakennusbisnestä. Tavalla tai toisella, julkisesti tai salaa. Korvat hörössä minua kuitenkin kuunneltiin.

Saadessani tutkija Mervi Lehdolta kutsun VTT:een vähän myöhemmin pyysin mukaani yhden yhdistyksen nuorimmista jäsenistä. Heikki Kettunen oli IT-alan opettaja ja istui kaupunginvaltuustossa varavaltuutettuna vihreiden mandaatilla. Minusta miehen taitoja ja kokemusta ei hyödynnetty Aktiivisissa Senioreissa riittävästi. Hänhän oli mies. Itse olin aivan avuton teknologiatietämyksessä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että yhdistyksessä tiedettäisiin mahdollisimman paljon niistä innovaatioista, joita tuohon aikaan markkinoille vyöryi. Färdknäppen, Loppukirin mallitalo Ruotsissa, ei ollut millään muotoa tuolloista suomalaista teknologiaa ajatellen esimerkiksi kelpaava.

Eila Puotila halusi tulla Heikki Kettusen ja minun kanssani VTT:een. En pitänyt häntä erityisen idearikkaana ja hänen työpanoksensa yhdistyksessä oli korkeintaan keskinkertaista. Mutta innostunut hän oli. Hänelle olivat todellisia tuotoksia tärkeämpiä hyvin muotoillut kokouspöytäkirjat ja muut muotoseikat. Joskus ajattelin, että tälle naiselle riittäisi yhdistyksen tuotoksi pelkät pöytäkirjat ja kuivat jäsenkokoukset. Todellisista tuloksista viis. Puotila oli intohimoinen papereiden monistaja - ainakin niin kauan kuin oli Kemiran palveluksessa. Hän ei myöskään ymmärtänyt rajojaan. Kun sain kutsuja toimittajan ominaisuudessa ja hän sattui niistä kuulemaan, hän silmää räpäyttämättä ehdotti tulevansa mukaani. Siis kuokkavieraana, siivellä. Minusta se oli peräti outoa.

Eila Puotila päästää suustaan sammakon
Mikä oli sitten Eila Puotilan suustaan päästämä sammakko, joka on siitä lähtien vaivannut minua kuin terävä kivi kengässä. Sammakko oli loukkaus, jota tuskin pystyn koskaan unohtamaan. Se vaivaa minua edelleen. Toivon, että nämä vanhan naisen kompuroinnista kertovat sivut vapauttavat minut.

Eila Puotila käynnisti lähtöni Aktiivisista Senioreista siis puoli vuotta ennen eroani. Neuvottelujen jo ollessa VTT:lla lopullaan ja Eilan ja minun jo seistessä neuvotteluhuoneen ovella hän alkoi kertoa Aktiivisten Senioreiden hallituksen sen hetkisestä "vaikeasta" tilanteesta. Kaksi jäsentä - Sirkka Minkkinen ja Eila itse - olivat jäämässä eläkkeelle. Nämä naiset eivät kuulemma voisi ansiotyönsä jätettyään käyttää enää työnantajiensa internet-yhteyttä, joten Eilalla oli ehdotus: koneet piti saada jostakin ilmaiseksi. Siis kerjäämällä. Eila laukaisi: "Jos joku firma lahjoittaa meille koneet, Anna-Liisa tekee siitä firmasta sitten juttua tai ohjelmaa."

Se jyrähti kuin kivi taivaasta. Olisin halunnut painua maan alle. Sen lisäksi että Eila saattoi koko yhdistyksemme epäilyttävään valoon, hän loukkasi minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Lauseesta seurasi olettamus, että olin korruptoitunut toimittaja, moraaliton median edustaja, joka halusi kirjoittamiensa juttujen ja tekemiensä radio-ohjelmien vastineeksi yrityslahjoja. Ja mikä oli yhdistykseemme kuuluvien moraali? Lopulta totesin todella terävästi Eilalle, etteivät asiat kyllä sillä lailla mene, minä en ole h-t siihenkään asti enkä syyllistyisi moiseen syntiin Eila Puotilan ja Sirkka Minkkisenkään edun tähden.

Minulta vaadittiin kohtuuttomia
Muistan ajatelleeni tuolloin, ettei Eilalle ja kumppaneille mikään riitä. Koneeltani olivat lähteneet lähes kaikki ne raha- ja avustusanomukset, jotka yhdistys loppukeesään 2002 mennessä sai. Ilman minua olisi jäänyt hakematta Terveyden edistämisen keskuksen myöntämä merkittävä summa rahaa, joka jakautui usealle vuodelle. Kirjoitin tukka putkella kesän kynnyksellä 2001 hakemusta. Marja Dahlström, puheenjohtajamme, ei juuri muuta tehnyt kuin pani nimensä työlään hakemuksen alle.

Ilman minun ponnistelujani saamatta olisi jäänyt myös Kaarina Hughesin kesällä 2002 pokkaama Casa Humana -palkinto Asuntorahastolta. Lisäksi yhdistys kartutti varallisuutta minun ehdottamallani ja ideoimalla varainhankintaseminaarilla huhtikuussa 2002. Minä ideoin tapahtumaan ilmaiset puhujat, samoin hankin LEL:ltä eli Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkeliitolta ilmaiset seminaaritilat. Muistan kuinka kehoitin ensin Marja Dahlströmiä hankkimaan jostakin ilmaiset tilat. Tosin tiesin jo sitä ehdottaessani, ettei nainen siihen kykene. Hänen puhelinsoittonsa eri puolille Helsinkiä eivät tuottaneetkaan minkäänlaista tulosta. Syyllistyin jälleen siihen, mihin koko Aktiivisissa Senioreissa oloajan: kun jokin asia ei Marjalta hoitunut, minä otin sen tehtäväkseni. LEL:n tilat sain puhuttua muutamassa minuutissa. Sain ilmaiseksi myös yhden tekniikan asiantuntijan päivätyön.

Marja Dahlström, niin puheenjohtaja kuin olikin, ei oikein pystynyt motivoimaan ihmisiä yhteistyöhön kanssamme. Näin kävi mm. RAY:n johtajan Henri Honkasen kanssa lokakuussa 2001. Marja sai sovittua tapaamisen, mutta vähän ennen sitä se peruttiin. Tartuin puhelimenluuriin - ja kas kummaa - tapaaminen järjestyi.

Painostin Satoltakin pienen summan - talkootyöstä
Vielä yksi rahaerä, jonka yhdistykselle puhuin: sain jossakin vaiheessa painostettua Satolta summan, jota voi nimittää vaikka talkootyöstä saaduksi palkkioksi. Se olisi voinut olla tuntuvasti suurempi kuin mitä oli. Ehkä sen paisuttaminen olisi onnistunut, jos olisin saanut muilta senioreilta tukea neuvotteluissa. En kuitenkaan saanut. Kapuloita rattaisiini heittäviä riitti, tukijoista oli puutetta. Esimerkiksi Terttu Putila, ekonomi, jankutti vielä ratkaisevaa Saton kokousta edeltävänä iltana puhelimessa minulle, ettei Sato kaupallisena yrityksenä ole v e l v o l l i n e n maksamaan meille mitään siitä talkootyöstä, minkä Loppukirin eteen olimme tehneet. T Marja Dahlströmin mielestä Tertulla oli kuitenkin "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten reliteettien tajua" (Loppukiri s. 33).

Sitä liian pientä Saton maksamaa summaa harmittelen aina, kun silmiini osuu - kuten viime viikolla - uutinen Helsinkiin puuhattavista uusista senioritalohankkeista. Monessa niistä käytetään hyväksi Aktiivisten Senioreiden Loppukiri-konseptia, kokemusta ja työpanosta. Mitä sanoikaan tv-tuottajaEero Ahonala minulle tavatessamme syksyllä 2001: "Jos joku konsultti olisi tehnyt sen minkä sinä, lasku olisi ollut miljoonia." Niin kai.

Kiitos, ei prenikoita minulle

Kun tapasin viimeksi Taideteollisen korkeakoulun entisen hallinnollisen johtajan Ilkka Huovion , hän kysyi minulta, haluaisinko Loppukiri-ansioistani kunniamerkin. En halunnut. En halua. En arvosta minkäänlaisia kunniamerkkejä. Ihmisethän saavat niitä siitä syystä, että joku lähipiirissä - ystävä, työtoveri, esimies - hakee niitä heille. Monet merkkien saajat ovat varmasti ne ansainneet joko ansiotyönsä tai yhteiskunnallisen vaikuttamisensa vuoksi. Saajien joukossa on kuitenkin suuri joukko sellaisia, jotka eivät ole merkkiä ansainneet. Lisäksi on moninkertainen määrä sellaisia suomalaisia, jotka todella ansaitsisivat kiitoksen uurastuksestaan isänmaan hyväksi, mutta jäävät tunnustusta vaille.

Siis kiitos, ei prenikoita minulle. Se mitä haluan liittyy blogini kirjoittamiseen. Haluan muidenkin tietävän sen, mitä Aktiivisissa Senioreissa todella tapahtui vuosisadan alussa.

Pohjatonta miesvihaa

Yksi ongelma Aktiivisissa Senioreissa oli monien naisten tuntema ja ilmaisema pohjaton miesviha. Sen vuoksi miehiä ei ennen lähtöäni helpolla päässyt yhteisömme eturintamaan. Alkuvuodesta 2002 on mieleeni jäänyt elävästi Kallion Kaarlenkadulla toimistossamme pidetty hallituksen kokous, johon Reijo Pesonenkin Saarijärveltä osallistui. Takkia oven suussa riisuessaan mies totesi pöydän ympärillä istuvia naisia katsoessaan joukkomme kovin naisvaltaiseksi. Missä miehet luurasivat? Reijon perustamassa vastaavassa yhdistyksessä Jyväskylässä toista sukupuolta edusti kuulemma useampikin mies. Kaksilahkeisia ei heillä pelätty - eikä vihattu. Reijon repliikki miesten puuttumisesta sai hallituksen jäsenet - ilmeisesti kaikki muut paitsi minut - remahtamaan kovaääniseen nauruun.

En usko, että Reijo koskaan unohtaa sitä naurua. Pohjimmiltaanhan kysymys oli vakavasta asiasta: tasa-arvosta ja syrjinnästä.

Myöhemmin Päiviö Salo totesi minulle kirjeessään tulleensa valituksi Aktiivisten Senioreiden hallitukseen pelkästään sen takia, että minä lähdin niin yllättäen pois. Muuten hänelle ei olisi annettu mahdollisuutta aktivoitua. Ymmärrettävästi hallitus - ja koko yhdistys - oli lähtöni takia vaikeuksissa. Olin tehnyt yksin niin paljon hankkeen eteen: soittanut puheluja, käynyt kirjeenvaihtoa, sopinut tapaamisista, keskustellut, eikä kellään muulla yhdistyksen jäsenellä ollut hankkeesta samanlaista kokonaisnäkemystä kuin minulla. Erotessani haltuuni jäi ylen määrin sellaista tietoa ja dokumentteja, joita kenelläkään muulla ei ollut. Yllätyksekseni Aktiiviset Seniorit eivät olleet niistä lainkaan kiinnostuneita. Vai mistä oli kysymys?

Kysymys oli häpeästä.

Mielipiteeni upposi HS:iin

Kirjoitin alla olevan mielipiteen hetken inspiraatiosta kuunneltuani parin ikääntyvän kännykkäongelmia. Kirjoitukseni oli heti seuraavan päivän lehdessä, joten ilmeisesti minulla oli aihetta kirjoittaa. Muutaman puhelinsoitonkin sain eilen.

KUKA TUO MARKKINOILLE YKSINKERTAISEN KÄNNYKÄN?
Uutinen otsikoi näyttävästi: "Suomen kännykkävienti takkuaa pahoin." Nokia ja kumppanit, tehkää kännykän sunnittelussa suunnanmuutos: antakaa meille ikääntyville yksinkertainen kännykkä, jossa iän tuomat rajoitukset on otettu huomioon. Myykää se yksinkertainen, mutta toimiva, hyvin käteen istuva laite sitten kaikille maailman miljardeille vanhuksille. Me ikääntyvät tarvitsemme kännykältä vain vähän ominaisuuksia: haluamme puhua ystäviemme kanssa usein ja pitkään, emme kaipaa pelejä emmekä laskimia, emme liioin napsi valokuvia emmekä taida kovin usein lähetellä viestejäkään.

Olispa elämä lystiä jos sellaiseen kännykkään operaattoritkin tarjoaisivat vielä ikäihmisille sopivia, kohtuuhintaisia puhepaketteja. Kaikkoaisi masennus, ahdistus ja yksinäisyys. Yhteiskuna säästäisi siten vanhusten hoidossa pitkän euron.

Uusia tulokkaita hallitukseen

Alkupuolella vuotta 2001 yleläiset Sirkka Minkkinen ja Pirkko Tarvainen liittyivät Aktiivisiin Senioreihin. He tulivat mukaan tavallaan kimpassa, toisistaan tietoisina (blogini ). Heitä ei tarvinnut kovasti houkutella seuraavana syksynä uuteen hallitukseenkaan. Kumpikin oli innostunut haasteista, koska ne edistivät senioritalohanketta. Kumpikin edusti myös kulttuuria, joka edellyttää kansalaisilta vanhanakin uusien asioiden oppimista. He olivat kumpikin yliopistosta valmistuneita perheettömiä naisia, joilla oli ilmeisen toimivat verkostonsa. Sirkka on kasvatustieteiden kandidaatti, Pirkko valtiotieteen. Näiden naisten vanavedessä tuli Loppukiriin muitakin yleläisiä.

Verkostoista sen verran, että Sirkka on ollut - ja on ehkä vieläkin - keskivertosuomalaista aktiivisempi politiikassa. Nuoruudessaan hän osallistui jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Aluksi Sirkka on ilmeisesti ollut taistolainen, niin ainakin Yleisradion käytävillä kerrotaan, mutta liukunut sitten vähin äänin demareiden leiriin. Ehkä se edisti uraakin Yleisradiossa. Yhteen Sirkalle tyypilliseen luonteen piirteeseen olen kiinnittänyt huomiota: hän on osallistunut useamman kirjan tekemiseen, mutta ei ole tietääkseni koskaan kirjoittanut kirjaa ihan yksin. Hän on aina tarvinnut yhteistyökumppanin. Arkuuttako? Vaiko ideoiden vähyyttä?

Muistan, kuinka myönteisenä koin Sirkka Minkkisen puhelinsoiton kesän kynnyksellä 2001. Siihen mennessä hänen panoksensa yhdistykselle oli vähäinen. Keskellä työpäivää kuulin langan päästä kysymyksen, jonka olisin toivonut kuulevani muiltakin ja useammin: "Mitä minä voin tehdä?" Sirkka soitti minulle Yleisradion toiselta laidalta, koska hän oli TV1:n johtajan Astrid Garzin oikea käsi. Vaiko vasen? Minä olin tässä vaiheessa ollut jo pitkään lopeensa ylikuormitettu. Olin edelleen osa-aikaisena toimittajana, mutta Aktiiviset Seniorit olivat vieneet minulta kaiken liikenevän vapaa-ajan jo yli kahden vuoden ajan.

Arassa käyntejä
Olin tuona kyseisenä aamuna saanut sähköpostiviestin Valtion Asuntorahaston aluepäälliköltä Alpo Uskilta. Olin käynyt huhtikuussa Marja Dahlströmin, puheenjohtajamme, ja Eija Pulkkisen, rivijäsenemme, kanssa esittelemässä Arassa hankettamme ja tiedustelemassa mahdollisuuksiamme korkotukilainaan. Muistan, kuinka mitättömänä Marja piti silloisen tapaamisemme antia. Hän ei todellakaan nähnyt nenäänsä pitemmälle. Sen sijaan Eija, joka oli paitsi toimittaja myös suurlähettilään vaimo, ymmärsi varsin hyvin käyntimme merkityksen. Eihän nukkuvan kissan suuhun hiiri juokse!

Kuvaavaa Uskin yhteydenotossa oli se, että hän kirjoitti viestinsä minulle eikä Marjalle. Sähköpostiviestillään mies muistutti minua lainan hakuajan päättymisestä. Hän oli kirjoittanut viestinsä siinä luulossa, että hankkeemme olisi ollut jo paljon pitemmällä. Emme kuitenkaan voineet toistaiseksi edetä tällä rintamalla enempää. Loppukirin valmistumisaikakin oli siirtynyt.

Jouduimme käymään Arassa sittemmin useamman kerran. Eija Pulkkisesta sen verran, että menimme kahdestaan vuosi myöhemmin tapaamaan Aran johtajaa Teuvo Ijästä. Tämä oli Eijan ja hänen miehensä opiskelukaveri vuosikymmenten takaa. Vuonna 2002 vähän ennen eroani kävimme muistuttamassa Ijäkselle Loppukiristä ja tiedustelemassa mahdollisuuksistamme Casa Humana -palkintoon. Kaarina Hughes, puheenjohtajamme, kävi sitten puheenjohtajan ominaisuudessa pokkaamassa palkinnon Asuntomessuilla kesällä 2002 minun jo jätettyä yhdistyksen. Sanomalehdet huomioivat uutisen. Sen varmistaakseni olin ottanut keväällä aika monta kertaa yhteyttä Helsingin Sanomiin, jotta lehti tekisi juttua Kaarinasta, uudesta puheenjohtajastamme, joka oli haastateltavana ihan neitseellinen.

Vielä pieni yksityiskohta kompuroinnistani - vai pitäisikö sanoa kapuloista rattaissani. Kun ilmoitin (2002) hallituksen kokouksessa lähteväni Eija Pulkkisen kanssa Teuvo Ijästä tapaamaan, Pirkko Tarvainen ihmetteli kovasti ratkaisuani. Miksi mukaani ei tullut joku hallituksesta? Miksi menisin Araan rivijäsenen kanssa? En muista kuinka tarkasti jouduin selittämään, että Eijalla oli valmis kontakti talossa, muilla ei - niin hallituksessa kuin istuivatkin.

Annoin Sirkka Minkkisen tehtäväksi hoitaa korkotukilaina-asiaa, minkä hän tekikin. Tuen saaminen ratkesi kuitenkin vasta vuoden päästä, jolloin minä olin jo eronnut yhdistyksestä. Asian hoiti järjestykseen Päiviö Salo, joka myös kävi loppuun neuvottelut Saton kanssa. Päiviöön olen pakotettu palaamaan myöhemmin, moneenkin otteeseen (blogini 26.6.2010).

Olisikohan Loppukiri muuten koskaan valmistunut ilman Päiviön panosta tuossa vaiheessa?

Pinnan alla kyti
En voi sanoa, että minulla olisi ollut suoranaisia vaikeuksia Sirkka Minkkisen kanssa. Hän oli sen verran lukenut psykologiaa ja muita ihmistieteitä, että vältti tulen raapaisemista. Hän myös halusi taata sen, että pääsee tulevaisuudessa asumaan yhteisölliseen senioritaloon. Mahdollisimman korkealle. Minä olin hankkeessa Loppukiri-idean äitinä avainasemassa. Pinnan alla kuitenkin kyti. Sirkalla oli pieni toverijoukko ympärillään - ilmeisesti myös Aktiivisten Senioreiden ulkopuolella - joiden ihmisten kanssa hän vaihtoi mielipiteitä Loppukiriinkin liittyvistä asioista.

Pohjimmiltaan Sirkka Minkkinen on sulkeutunut yksin kulkija, jonka tumma - etten sanoisi synkkä - olemus saa hänet vaikuttamaan torjuvalta. Joogapatjallahan hän ei minulle edes päivää sanonut (blogini s. ), ja samoin hän torjui monia muitakin yleläisiä. Samalla tavalla hän jätti yhteisömme ulkopuolelle useamman yhdistykseemme pyrkivän seniorin. Käytös saattaa olla ihan tiedostamatonta. Joka tapauksessa sain hänen sihteerikaudellaan puhelinsoittoja, joissa häntä arvosteltiin ankarasti. Nämä yhteydenotot tulivat ujoilta ja hiljaisilta, mutta myös kiukkuiset ihmiset löysivät minut ja soittivat.

Hyvin varhaisessa vaiheessa aavistin, että Sirkka aiheuttaa nimenomaan minulle henkilökohtaisesti ongelmia. Olisin toivonut avoimuutta. Minä en juntannut eikä minulla ollut yhdistyksessä samanlaista tiivistä hovia kuin hänellä. Aktiivisissa Senioreissa minä kuitenkin tutustuin lukuisiin ihmisiin, joista aika monen kanssa pidän vieläkin yhteyttä.

Sirkka ei tietääkseni ole koskaan halunnut Aktiivisten Seniorien puheenjohtajaksi, mutta hyppäsi minun erottuani hyvin vikkelästi saappaisiini - varapuheenjohtajaksi. Aivan kuin olisi tiennyt odottaa eroani.

Siinä kun puheenjohtajat ovat Aktiivisissa Senioreissa vaihtuneet niin tiuhaan tahtiin, että ulkopuolisetkin sitä ovat ihmetelleet, Sirkka on edustanut varapuheenjohtajana jatkuvuutta. Hän on oman arvonsa tunteva ja kunnianhimoinen. Yleisradiossa kerrotaan, että hän hyvin mielellään myös TV1:ssä otti suorittaakseen työtovereidensa tehtäviä eli hyppäsi siis arkisessa mittakaavassa muiden saappaisiin. Eroni yhdistyksestä oli hänelle kuin taivaan lahja.

Luulen, että Sirkka Minkkinen on myös yksi, mutta ei ainoa, arkkitehti Kirsti Sivénin mainitsemista vahvoista - ja samalla vaikeista - naisista senioreissa. Hän oli myös se, joka torpedoi lähtöni jälkeen tilalleni hallitukseen tulleen Päiviö Salon toimintaa teilaten järjestelmällisesti miehen esille nostamat ideat ja ehdotukset.

Puheenjohtajamme ei ollut shakin pelaaja

Aktiivisista Senioreista eroni jälkeen kirjoitin Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoituksesta kokemuksistani Loppukiri-hankkeessa. Pirkko tosin pyysi pariakymmentä sivua, mutta minä kirjoitin liki sata (blogini 9.1.2010). Kirjoitin nuo sivut todella lyhyessä ajassa.

Kirjoitusprosessini aikana muistikuvani vuosien 1999-2002 ongelmista ja iloista vyöryivät tajuntaani. Sehän oli tarkoituskin. Kun yhdestä ongelmasta olimme hankkiutuneet eroon, heti kohta ilmeni uusi. Tällainenhan on tuttua perheiden parissa työskenteleville terapeuteillekin: kun yhteisössä yksi pääsee eroon esimerkiksi alkoholi- tai muusta riippuvuudestaan, toinen alkaa vuorostaan oireilla. Claes Andersson kirjoitti aiheesta aikoinaan Perhe-nimisen näytelmänkin. Ehkä tällainen dynamiikka on lujasti kiinni suomalaisten arjessa, kuuluu elämään.

Nautintoaineet eivät kuitenkaan olleet aktiivisten senioreiden ongelma. Viinilasi yhdessä silloin tällöin olisi ehkä tehnyt meille hyvääkin.

Ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström pesi asemastaan huolimatta kätensä ristiriidoistamme. Hän ei kokenut, että asioihin puuttuminen tai ongelmien selvittely olisi kuulunut hänelle puheenjohtajana. Hän vältti vaikeista asioista puhumista. Marjalla oli tarve miellyttää, laasta ongelmat maton alle. Kauhukseni minulle selvisi sekin, että jos joku kääntyi hänen puoleensa yhdistystä vahingoittavinekin ajatuksineen, hän yllättävän usein valitsi sen tien, joka oli lyhyellä tähtäimella tarkasteltuna helpoin. Hän ei nähnyt pitkälle siirtojen taakse, hän ei ollut shakin pelaaja.

Niinpä minä kuulin vasta jälkeenpäin niistäkin valitettavista tapauksista, joissa Marja Dahlström oli valtuuttanut melko uusia - hallituksen ulkopuolisia - jäseniä menemään yksin Satoon neuvottelemaan. Ilmeisesti neuvottelumme eivät tulokkaiden mielestä edenneet riittävän nopeasti. En tänä päivänäkään tiedä, mitä noissa tapaamisissa puhuttiin.

Korostin hankkeessa alusta lähtien jo ennen yhdistyksen perustamista sitä, että neuvotteluissa piti Aktiivisista Senioreista olla paikalla aina useamman ihmisen. Syynä tähän päätökseeni oli se, että meiltä puuttui rakentamista koskevien ratkaisujen tekemisessa paitsi asiantuntemusta, myös kokemusta ja sitoutuneisuutta. Näin oli varsinkin alkuaikoina. Joukkomme ei silloin kuulunut yhtään arkkitehtia, ei juristia, yksi insinööri piipahti jäsenistöön muutamaksi kuukaudeksi (blogini 28.3.2010. Juristeja tuli myöhemmin, mutta minun aikanani heistä ei ollut yhdistykselle apua. Suoma Karjalainen, joka oli Kemiran lakinainen, liittyi alkuvuodesta 2001 joukkoihimme vielä työelämässä ollessaan eikä ilmeisesti siinä vaiheessa halunnut rasittua vapaaehtoistyöstä.Hallitukseen tulosta hän silloin kieltäytyi. Myöhemmin kuulin, että eläkkeelle jäätyään hänen äitinsä tarvitsi häntä. Suoman panos on sittemmin kuitenkin ollut Aktiivisissa Senioreissa merkittävä. Tiettävästi hän kuuluu siihen ryhmään aktiivisia senioreita, joka nyt rakennuttaa Helsingin Kalasatamaan "Loppukiri Kakkosta".

Sihteerimme oli valmistunut Helsingin Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta, mutta käytti ekonomin titteliä. Hän oli menestynyt hyvin yksityisyrittäjänä ja jäänyt eläkkeelle todella varhain, mutta en minä kyllä allekirjoita Marja Dahlströmin lausetta hänestä. Terttu Putilalla oli Marjan mielestä "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten realiteettien tajua, ja hän toimi alusta lähtien ryhmän sihteerinä ja taloudenhoitajana" (Loppukiri s. 33). Mitä Marja tarkoittaa sanoilla alusta asti? Anita Wetterstrand kirjoitti kaikki pöytäkirjamme, tosin todella niukat, ennen yhdistyksen perustamista. Terttu ehti vain pariin tapaamiseen ennen yhdistyksen perustamista (blogini 14.3.2010 ja 28.3.2010).

Taloudellisia neuvoja Terttu ei pystynyt antamaan. Kun minä pyysin häneltä laskelmia siitä, miten mahdolliset hakemamme tuet vaikuttaisivat tulevien asukkaiden laina- ja asumiskustannuksiin, sain todella naiveja vastauksia. Terttu ei ilmeisesti edes ymmärtänyt kysymystäni. Mielikuvituksen ja luovuuden puutettako? Olen tullut siihen tulokseen, että tuo Marjan määrittelemä taloudellisten reaaliteettien taju oli kantona kaskessani mm. Saton kanssa neuvotellessamme. Palaan noihin kantoihin lähemmin myöhemmin. Ekonomiltamme puuttui nimittäin täysin yhteiskunnallinen näkemys ikääntymiseen. Loppukiriä hän ei myöskään nähnyt yhteiskunnallisesti merkittävänä hankkeena.

Rahaa ei alkuaikoina ollut edes postimerkkeihin
Ollakseni rehellinen minun on tunnustettava, että Tertusta oli minulle Loppukiri-hankkeessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei ollut aidosti kiinnostunut s i i t ä yhteisöllisestä senioritalosta, jota minä olin puuhaamassa. Taloudenhoitajan titteli on yliampuva siinäkin mielessä, että aktiiviset seniorit olivat vv. 2000-2001 köyhiä kuin kirkon rotat.

Ystäväpiirissäni on henkilö, joka on varoittanut minua kertomasta seuraavaa. Kerronpa kuitenkin, koska se kuvastaa hyvin sitä, millaisissa olosuhteissa yhdistystä ja hanketta käynnistin. Ja olenhan luvannut olla rehellinen ja kertoa mahdollisimman paljon.

Marja antaa Loppukiri-kirjassa ymmärtää, että Aktiiviset Seniorit lähetti aika lailla esittelymateriaalia postitse vv. 2001-2005 (Loppukiri s. 60). Hän ei näytä muistavan tai ei halua muistaa - vai eikö ole koskaan tiennytkään - että minä postitin jo vuonna 2000 aika kasan kirjeitä hankkeestamme kiinnostuneille virkamiehille, poliitikoille ja tutkijoille. Postimerkit olisivat tehneet aika loven kukkarooni, mutta keksin ratkaisun, josta ainakaan äitini ei olisi ylpeä, jos eläisi. Minä ajattelin tarkoituksen pyhittävän keinot, joten keinoni oli tämä: kävin tasaisin väliajoin läpi radiokuuntelijoiden Yleisradioon lähettämää postia. Sieltä sain leimaamattomia postimerkkejä, eikä minun siis ainakaan postimerkkien puutteesta tarvinnut kitsastella kirjeenvaihdossa.

Muutaman kerran muistan noihin aikoihin ihmetelleeni, miksi ketään aktiivisista senioreista ei kiinnostanut, miten minä yhdistyksen käyttövaroja hankin. Kukaan ei kysynyt: omasta pussistako otat? Palaan myöhemmin yhdistyksen varainhankintaan.

Jos en tietäisi, että ihmisten vaihtuvuus Aktiivisissa Senioreissa oli lähtöni jälkeenkin - aina talon valmistumiseen asti - erittäin suurta (mm. Loppukiri s. 131 ja s. 206) ja että ns. yhteisöllisyys on ollut talossa hakusessa (mm. Loppukiri s.218), voisin kuvitella itseni syylliseksi kaikkiin alkuaikojen ihmissuhdeongelmiin. Talosta on kuitenkin tihkunut koko ajan korviini sen verran tietoa, että voin elää tässä mielessä puhtaalla omallatunnolla.