Ennakkoaavistuksia tulevasta?

Arja Jääskeläinen oli epäilemättä hämmentävä, harvinaislaatuinen persoona. Unohtumaton.

En muista näinkö Arjaa ensimmäistä tapaamistamme seuraavina kuukausina lainkaan. Ennen syksyllä 2001 pidettävää vuosikokousta hän joka tapauksessa soitti. Mitä Aktiivisissa Senioreissa oli viime kuukausina tapahtunut ja mitä tapahtui? Kokeneena järjestöihmisenä hän tiedusteli suoraan, tarvitaanko vuosikokouksen lähestyessä junttausta, taustapeliä. Hämmennyin. Menin hiljaiseksi. Minulla ei ollut kokemusta junttauksesta eikä tainnut olla taustapelistäkään. Hetken mietittyäni arvelin Arjan kuitenkin olevan oikeassa. Ehkä jotain pitäisi tehdä.

En kuitenkaan muista, että minä olisin tehnyt mitään. Menin puhtain, reiluin kortein vuosikokoukseen.

Enemmän kuin tuosta junttausehdotuksesta, hämmästyin kuitenkin Arjan kokemuksista rakennustyöryhmän kanssa, ryhmän jota Eila Raikaslehto ryhtyi keväällä 2001 vetämään. Arja ei ollut ilmoittautumisestaan huolimatta päässyt ryhmään. Syyksi Eila oli ilmoittanut sen, että se oli jo täysi. Sanoin Arjalle suoraan, ettei se voinut olla totta. Mikään työryhmä ei voinut olla heti alkuunsa täysi, ja Arja oli puhunut ryhmään haluamisestaan jo ensitapaamisellamme.

Kevään ja kesän 2001 aikana työryhmät käynnistyivät hyvin hitaasti, osa ei ollenkaan, eikä mikään ryhmä todellakaan tullut niin sanotusti täyteen. Yhdistykseen oli kevään aikana tulvahtanut suuri joukko uusia jäseniä, mutta heistä oli aika vaikea Eilan periaatteella muodostaa ryhmiä. Minun mielestäni kaikille halukkaille piti antaa mahdollisuus ja karsia ajan kanssa jyvät akanoista. Emmehän me voineet tietää tulokkaiden kykyjä ja kokemuksia, emme todellista halua toimia ja sitoutua. Siihen mennessä minulla oli jo kokemusta senioreista, jotka eivät tehneet muuta kuin maksoivat jäsenmaksunsa. Entä jos talo täyttyisi sellaisista? Minua pelotti.

Ilmeisesti Eila Raikaslehto koki Arja Jääskeläisen kilpailijakseen: tällä oli kadehdittavan paljon käytännön kokemusta, mutta koulutusta vain kauppateknikon verran, Eilalla taas oli keski-iässä suoritetut opinnot oikeustieteellisestä, mutta ei lainkaan kokemusta rakentamisesta, rakennuslautakunnasta, isännöinnistä. Eilan työhistoriassa oli rasitteena paitsi pitkä kotiäitiys, myös vuosien kokemus miehensä omaishoitajana ennen työttömäksi jäämistään. Arja Jääskeläinen hallitsi isännöitsijänä myös kirjanpidon. Siinä hän päihitti Terttu Putilankin, joka oli varhain eläkkeelle jäänyt entinen yrittäjä ja kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistunut "ekonomi". Tärkeintä oli kuitenkin se, että Arjalla oli sosiaalista ajattelukykyä ja käytännön ideoita yhdistyksen toiminnan helpottamiseksi. Tuohon aikaan Aktiivisiin Senioreihin kuului paljon sellaisia jäseniä, joilla ei ollut yhtään ainoaa ideaa tai ehdotusta hankkeen eteenpäinviemiseksi.

Arja oli toisenlainen. Hän hankki Kalliosta Kaarlenkadulta suhteidensa avulla yhdistykselle pienen toimistotilan, missä hallitus sitten piti kokouksiaan. Kännykän hän sai puhuttua Pertti Arajärveltä, jonka - samoin kuin presidentinkin - hän tunsi henkilökohtaisesti. Arja kuului Kallion demareihin, joiden kokousten sovittaminen Aktiivisten Senioreiden hallituksen tapaamisten kanssa muodostui suuremmaksi kompastuskiveksi kuin mitä olisi tarvinnut. Arja koki pakostakin jäävänsä syrjään. Mielestäni syy ei aina ollut Arjan: muillakin hallituksen jäsenillä oli menoja, joista he eivät halunneet tippaakaan tinkiä. Pirkko Tarvaisella oli joogan vetämistä, Marja Dahlströmillä yliopistoluentoja ja lastenlasten hoitoa, Terttu Putilalla matkoja Lappiin ja Algarveen, missä molemmissa paikoissa hänellä oli lomapaikat jne.

Arja valittiin Aktiivisten Senioreiden hallitukseen syksyllä 2001, mutta hän jätti meidät jo maalikuussa 2002. Erokirjeessä hän paljastaa muutamien hallituksen jäsenten häikäilemättömän intrigoinnin noiden kuukausien aikana. Yksin Arjaa ei tuolloin oltu sysäämässä syrjään yhteisöstä, vaan myös minut. Minulla oli yksi ratkaiseva rasite: halusin Loppukirin neliöhinnan pysyvän kurissa. Arja tuki minua tässä tavoitteessa. Olen tähän asti pitänyt Arjan lähdön ratkaisevana käynnistäjänä Kaarina Hughesia, mutta viime yönä kun selasin ajan kanssa Aktiivisten Senioreiden papereita, mielipiteeni muuttui. Ehkä ratkaisevin hämmentäjä yhdistyksen hallituksessa olikin Terttu Putila. Hän on luokkatoverini, jonka olin tyhmyyttäni pari vuotta aikaisemmin pyytänyt mukaan senioritalohankkeeseen.

Minulle Arjan mukana olo oli tärkeää. Hän tuki minua todella merkittävällä ja mieleenpainuvalla tavalla.Arjan erottua ajattelin, että hänen lyhyellä piipahduksellaan yhdistyksessä oli minulle suuri mentaalinen merkitys. Oli kai tarkoitettu, että hän oli hetken aikaa vierelläni.

Ei junttaussuunnitelmaa
Emme tehneet Arjan kanssa minkäänlaista junttaussuunnitelmaa vuosikokousta varten. En tehnyt muidenkaan kanssa. Olisimmekohan sillä jotain voittaneet? Vuosikokouksessa Marja Dahlström joka tapauksessa väistyi toivomuksensa mukaisesti puheenjohtajan paikalta, tilalle tuli Kaarina Hughes, josta myöhemmin enemmän. Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen saivat pyytämänsä eron hallituksesta. Pian he lähtivät koko yhdistyksestä. Se tapahtui alkuvuodesta 2002. Jo aikaisemmin ennen heitä hallituksesta oli eronnut Anita Wetterstrand.

Eino Jantunen oli ainoa kaksilahkeinen, joka "pääsi" Aktiivisten Senioreiden hallitukseen yhdistyksen alkuaikoina. Lähtiessään hän kertoi eropäätöksen olevan Helin, ei hänen. Eino viihtyi hyvin joukossamme. Heli sen sijaan tuntui jo tässä vaiheessa aavistavan, että Loppukirin kustannusarvio karkaa käsistämme. Ihmeelliseltä tuntuu, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen ovat Loppukiri-kirjaa kirjoittaessaan tyystin unohtaneet mainita nämä kaksi hankkeen käynnistämisen kannalta tärkeää senioria.

Hallitukseen tulivat syksyllä 2001 uusina Kemirassa työuransa tehnyt Eila Puotila, joka käynnisti minun eroni yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002, sekä Sirkka Minkkinen ja Pirkko Tarvainen, joista kahdesta viimeksimainitusta olen kirjoittanut blogissani jo aikaisemminkin (9.9.2010). Sihteerin tehtävät olivat jo aikaisemmin siirtyneet Terttu Putilalta Sirkalle.

Marja Dahlström olisi epäilemättä halunnut kokonaan eroon hallituksesta, mutta minä en halunnut päästää häntä, vaikka hänen työpanoksensa puheenjohtajana oli jokseenkin mitätön. Tertun hallituksesta lähtöä sen sijaan toivoin, vaikka en tuohon aikaan aavistanutkaan hänen kaikkia konnankoukkujaan, osan ainoastaan.
Minun mielestäni alkuvuodesta 2001 Aktiivisiin Senioreihin liittyneillä ei ollut vielä riittävästi kokemusta hankkeestamme. He eivät olleet vielä ajaneet itseään kunnolla yhdistykseen sisään. Ajatus, että olisin ollut uudessa hallituksessa ainoa joka oli ollut perustamassa yhdistystä ja istunut sen jälkeen hallituksessa vuoden, tuntui kammottavalta. Minulla oli kädet täynnä työtä, tarvitsin rinnalleni ahkeria ja sitoutuvia ihmisiä.

Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni hallitukseen tulivat siis uusina jäseninä seuraavat viisi: Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen, Eila Puotila ja Arja Jääskeläinen. Kaikki muut paitsi Kaarina olivat vielä työelämässä mukana. Uusi puheenjohtajamme oli työtön. Kaikki olivat minua nuorempia. Minä en Arjaa uskaltanut ehdottaa, ehdotuksen teki uusi puheenjohtaja, mistä hänelle kaikki kunnioitus ja kiitos.

Arja Jääskeläisen ero maaliskuussa 2002 tuli luultavasti kaikille yllätyksena. Samoihin aikoihin yhdistyksestä lähtivät myös työryhmiin aktiivisesti hakeutuneet Heikki ja Anja Siren, jotka olivat todella senioritalohankkeestamme innostuneita ne muutamat kuukaudet, jotka mukana olivat. Heikin rasitteena oli kuitenkin se, että hän oli mies. Kuten olen aikaisemmin (12.9.2010) kirjoittanut Aktiivisten Senioreiden toinen hallitus oli todella miesvihamielinen.

Sekä Arjan että Heikin ero oli suuri menetys yhdistyksellemme. Kysyin itseltäni, miksi juuri ne joilla oli eniten kokemusta rakentamiseen liittyvistä asioista,lähtivät pois. Heikki Siren oli entinen yrittäjä, jolla olisi ollut Loppukiri-hankkeessa kovasti tuota kaivattua alan asiantuntemusta ja kokemusta.

Muistista ja muistamattomuudesta

Olen käynyt läpi Aktiivisten Senioreiden aikaisia papereitani ja törmännyt moneen jo unohtuneeseen tapahtumaan ja asiaan. Suoraan sanoen: en pystyisi kirjoittamaan tätä blogiani ilman Suomen Mielenterveysseuran silloisen toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoitusta kirjata (kesällä 2002)ylös kaikki kokemukseni Aktiivisista Senioreista. Kykenin vielä silloin kirjoittaessani kuromaan aika monia asioita ja tapahtumia yhteen, mikä ei enää ilman muistiinpanoja onnistuisi. Irralliset tapahtumat ilman syy- ja seuraussuhteita eivät liioin kantaisi tekstiksi, jollaista haluan kirjoittaa.

Tämän päivän HS:ssa oli pieni uutinen presidentti Ronald Reaganista, joka vuonna 2004 kuoli 93-vuotiaana. Reaganin poika Ron pohtii uudessa kirjassaan ensimmäisiä merkkejä isänsä Alzheimerin taudista. Pojan mielestä sairaus antoi ensimmäisen signaalinsa jo 1984 presidentinvaaliväittelyssä. Aina sanavalmis Reagan jäi yhtäkkiä sanattomaksi ja näytti neuvottomalta ja hämmentyneeltä. Pari vuotta myöhemmin presidentti itse huolestui, kun ei muistanut tuttujen kanjonien nimiä lentäessään niiden yli. Kanjoneista lukiessani ajattelin, että kerrankos sellaiset unohtuvat. On tärkeämpääkin muistettavaa, varsinkin presidentillä joka ratkaisevasti vaikutti Kylmän sodan loppumiseen. Ronald Reaganin Alzheimerin tauti diagnosoitiin vasta kymmenen vuotta ennen kuolemaa eli 1994. Presidentin tehtävät mies oli jättänyt viisi vuotta aikaisemmin.

Kerron tuosta uutisesta siksi, että minäkin olen iässä, jolloin aika moni vastaan tuleva ikätoverini "sairastaa" jo tietämättään alzheimeria. Useimmilla tämä tauti etenee hitaasti. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole toistaiseksi mitään muistisairautta. Sain terveen paperit HUS:sta viime keväänä. Olin edellisenä syksynä ruvennut heräilemään aamuyöstä. Syynkin tajusin aika pian: Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittama Loppukiri-kirja oli nostattanut alitajunnastani sellaisen määrän ikäviä muistoja, että ne tunkivat yöuniinikin. Kaiken lisäksi Marjan lukuisat virheet ja epätarkkuudet eivät olleet mikään pieni juttu. Minusta oli käsittämätöntä, että opettajan koulutuksen saanut ihminen ei ole ollut sen tarkempi muisteluissaan. Kärsittyäni muutaman viikon huonosta unesta kävelin vuosi sitten terveyskeskukseen puhumaan omalääkärilleni kymmenen vuoden takaisesta työstämättömästä traumastani: Loppukiristä. Pääsin vain lyhyen tovin jonotettuani HUS:aan tutkimuksiin. Tulokset olivat loistavat.

Siinä vaiheessa kun tutkimustulokset tulivat, tiesin jo itsekin olevani suhteellisen terve. Avaamani blogi oli alkanut vaikuttaa ja traumastani johtuvat ongelmat pienentyä.

Muistista ja muistamattomuudesta kuitenkin sen verran, että olin Loppukiri-hankkeen takia vuosina 2000-2002 niin lujilla, että en enää loppuaikoina tiennyt missä mennään. Ihmisiä tunki yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi, ja monet dokumentit ja paperit olisivat vaatineet paljon paneutumista. Siihen minulla ei ollut aina aikaa. Lisäksi lobbasin eri senioreiden kanssa noina vuosina liki 200 vaikuttajaa saadakseni Loppukirin alulle. Minähän olin hanketta aloitellessani vielä työelämässäkin mukana - päinvastoin kuin muut ensimmäisen hallituksen jäsenet. Omasta mielestäni olisin tarvinnut ympärilläni pyöriviltä ymmärrystä ja tukea - jouduinhan hankkeen käynnistäjänä tekemään tuntuvasti enemmän töitä kuin muut. Lisäksi kysymys oli suurelta osin aivan oudoista ja tuntemattomista asioista, joihin nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni.

Toki minulla oli tukijoitakin, samoinajattelijoita. Oli pyyteettömiä uurastajia, joilla ei ollut ketun häntää koskaan kainalossa. Mainitsin Arja Jääskeläisen jo kahdessa aikaisemmassa blogissani (16.11.2010 ja 18.12. 2010). Hän oli mielenkiintoinen tapaus: Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä, kauppateknikko, joka oli siihen mennessä toiminut demarien edustajana Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa kymmenisen vuotta. Suhtautuminen Arjaan oli yhdistyksessä kaksijakoista - kuten oli minuunkin. Esimerkiksi muutama viikko ennen Arjaa yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto vähätteli alusta lähtien Arjan kykyjä ja kokemusta. En ymmärtänyt syytä. Eila jopa arveli ääneen Arjan päässeen kaupungin rakennuslautakuntaan pelkän jäsenkirjansa ansiosta. Minusta se tuntui täysin käsittämättömältä. Törkeämpiäkin huomautuksia Arjan poliittinen ura sai aikaan.

Arjalla oli suhde Aktiivisiin Senioreihin alusta lähtien selvä: hän ei halunnut asumaan Loppukiriin, mutta oli kiinnostunut hankkeesta prosessina. Jo Alppilan koululla (8.3.2001) hän ilmoitti haluavansa rakennustyöryhmään, josta työryhmästä minä en ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut edellytyksiä - ei kykyä eikä kokemusta - toimia siinä. Sitä muutamat jäsenet ihmettelivät. Minä puolestani ihmettelin niin monien ihmisten ylenpalttista kiinnostusta tätä Loppukirin kannalta tärkeintä työryhmää kohtaan.

Vuosi blogin aloittamisesta

Aloitin blogini kirjoittamisen 3.1.2010. Tähän mennessä kävijöitä on ollut runsaasti yli 4700, mikä tekee noin 400 lukijaa kuuta kohden. Koska kävijämäärä on tasaisesti ja varmasti kasvanut ilman mainostemppuja tai markkinointiakin, oletan blogistani jatkossa tulevan entistä suositumman. Joulukuun aikana laskin kävijöitä olleen jo 650.

Kirjoitin vuoden vaihteessa pitkän kirjeen, jonka lähetin liki 30 sellaiselle henkilölle, joiden tiedän lukeneen tai lukevan blogiani joko jatkuvasti tai satunnaisesti. Kerroin tässä pitkässä viestissäni tämän hetkisistä kuulumisistani. Niitä en halunnut kirjata blogiini. Jos nyt joku tätä tavaava ei ole saanut sähköpostiviestiäni, mutta haluaisi sen saada nähtäväkseen, kannattaa kirjoittaa minulle sähköpostiosoitteeseeni(anna-liisa.mikkela@elisanet.fi). Kuulisin tietysti mielelläni syyn kiinnostukseen.

Olen käynyt tänään läpi arkistojani ja verestänyt tapahtumia varsinkin tammikuulta 2002. Luultavasti en saa blogiani loppumaan ensi kesään mennessä, kuten joulun alla kuvittelin. Olen antanut itselleni tuntuvasti lisäaikaa. Lupaan kuitenkin, että jos "Vanhan naisen kompuroinnissa" on ollut tähän mennessä jännitettä, jatkossa sitä on vielä enemmän.

Juonittelu vie mennessään

Joulun alla kirjojen kierrätystiskiltä tarttui käteeniTaisto Huuskosen kolmenkymmenen vuoden takainen "Laps Suomen"( WSOY 1979). Uusi vuosi vierähti sitä lukiessa. Menestyskirja ylti aikoinaan lukuisiin painoksiin, yhteensä sitä myytiin 100.000 kappaletta.

Nyt eduskuntavaalien kynnyksellä tämän Neuvostoliittoon vuonna 1949 loikanneen suomalaismiehen omaelämäkerrallinen tarina on yllättävän ajankohtainen. Se käy kouluesimerkistä niin propagandan kuin populisminkin kohtalokkuudesta. Mikä sokaisee ihmisen? Mikä saa meidät näkemään mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole? Mikä taas saa ruohon viheriöimään aidan tuolla puolen? Mikä tekee meistä tahdottomia sätkynukkeja? Koulutuskaan ei näytä sitä aina estävän. Ei liioin äly silloin, kun viisaus puuttuu.

Kauna, kateus ja katkeruus tulevat näkökykynsä menettäneen ikuisiksi seuralaisiksi. Ne myrkyttävät helposti mielen, saastuttavat lähipiirin. Ymmärrettävää on, että jos kaikki ihmisen aika ja energia menevät intrigointiin ja juonitteluun, elämässä ei muulle jää tilaa. Juonittelu vie mennessään. Valehtelijan mantteli on aina raskas kantaa.

Taisto Huuskonen kuoli Suomessa 1990 keuhkosyöpään. Viinaa upposi mieheen paljon jo Neuvostoliitossa, Suomessa sama meno jatkui kuolemaan saakka. Huuskosen vuolaasti etenevää tekstiä lukiessani pohdin, paljonkohan entisissä taistolaisissa on alkoholin suurkuluttajia. Entisessä työpaikassani seinäni takana työskenteli yhdessä vaiheessa alkoholisoitunut taistolainen, joka lopulta sai potkut. Minä olin niin vähän hänen kanssaan tekemisissä, että en edes huomannut hänen myöhäisiä työpaikalle tulojaan ja aikaisia poistumisiaan. Sen kyllä huomasin, että häneltä jäivät päivälehdestä sivunkin kokoiset jutut huomaamatta. Potkut tulivat minulle siis täytenä yllätyksenä. Istuin harvoin kahvilassa, missä uutiset ja juorut kerrottiin.

Ehkä näkyvästi taistolaisten riveissä riehuneiden on ollut mahdotonta selvitä poliittisesta traumastaan ilman erilaisten turruttavien aineiden vaikutusta. Monille se on ollut keino jatkaa maallista vaellusta. Ehkä Taisto Huuskosenkin kohdalla oli niin.

Huuskonen ei muuten loikannut Neuvostoliittoon yksin, vaan morsiamensa kanssa. Pariskunta seisoi uskollisesti toistensa rinnalla kaikissa koettelemuksissaan niin Siperiassa kuin Karjalassakin, yhteensä 26 vuotta. Vapaassa demokratiassa liitto sen sijaan ei kestänyt. Enni löysi kotimaahan palattuaan toisen miehen, Taisto jäi yksin.