Tavallisesti Helsingin Sanomat pitää kuukauden väliä ennen kuin julkaisee samalta ihmiseltä uuden kirjoituksen Mielipide-sivullaan. Energian odotettavissa oleva hinnannousu on kuitenkin niin kuuma peruna, että tuota kuukauden karenssia ei tarvinnut noudattaa seuraavan kirjoitukseni kohdalla.
Mielipiteeni HS:ssa 24.8.2010
Energian kiristyvä verotus on saanut monet päivittelemään odotettavissa olevaa energialaskua. Epäilemättä nousua on odotettavissa, mutta ovatko kaikki kotitaloudet tehneet voitavansa energian säästämisessä? Tuskin. Muutin viisi vuotta sitten nykyiseen asuntooni. Vuoden kuluttua saamastani usean vuoden energian kulutusvertailusta saatoin tyytyväisenä todeta, että laskuni oli kolmanneksen pienempi kuin edellisellä asukkaalla. Saman havainnon teki tyttärenikin asuntoa vaihdettuaan. Hänkin pääsi huomattavasti pienempiin lukemiin kuin huoneistonsa entinen asukas.
Energian kulutusta voi vähentää monin keinoin mukavuuden siitä kärsimättä. Jos ei itse keksi keinoja kulutuksen hillitsemiseksi, kannattaa vertailla energialaskuja suvun vanhimpien kanssa ja jos sieltä ei apua tule, pyytää apua asiantuntijoilta.
------------------------
Hiilijalanjälkeeni palaan myöhemmin.
lauantai 28. elokuuta 2010
tiistai 24. elokuuta 2010
Vaikenemalla ei kerrostaloja pystytetä
Monet asiat ovat jarruttaneet kirjoittamistani. Tänään ilmestyi Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla kirjoitukseni energian kulutuksesta ja säästöstä. Edellisen kirjoitukseni ilmestymisestä ei ehtinyt kulua kuukauttakaan, mitä aikaa lehti yleensä pitää rajana uuden julkaisemiselle. Energiakirjoitukseni ei kuitenkaan ole ollut ainoa hengen tuotteeni tällä viikolla. Minua kiinnostavat nyt perusterveydenhuollossa olevat ongelmat ja ratkaisut. Tätä blogiani varten en kuitenkaan taida noistä asioista kirjoittaa. Katsotaan.
Lisäksi täällä Roihuvuoressa, jonka Suomen Kotiseutuliitto valitsi vähän aikaa sitten Vuoden 2010 kaupunginosaksi, järjestetään 27.8.2010 alueen toiset kyläjuhlat. Saan juhlien merkeissä suuren joukon vieraita heti puolen päivän jälkeen, ja viiden maissa aiomme siirtyä kaduille ja kujille nauttimaan alueen taiteellisesta annista. Vieraideni joukossa on muuten useampi sellainen helsinkiläinen, johon tutustuin Loppukiri-hanketta käynnistäessäni. Toivottavasti sää ei ole perjantaina huonoin mahdollinen. Tilaisuuksia on toki sisätiloissakin, mutta keskeisenä paikkana toimii jälleen viehättävä Japanilainen puutarha.
Yhdistys kasvaa
Sitten Loppukiri-hankkeeseen. Ongelmat Aktiivisissa Senioreissa tulivat moninaisemmiksi, kun ihmisiä tuli sankoin joukoin mukaan ensimmäisen lehdistötilaisuuden jälkeen alkuvuonna 2001. Jäseniä saatiin lyhyessä ajassa enemmän kuin olisi kokonaisuuden kannalta ollut vielä tarpeellista. Monet passiiviset rivijäsenet eivät varmasti koskaan yhdistyksen ongelmista edes kuulleet, saati keskustelleet, mutta minun arkeani ne vaikeuttivat suunnattomasti.
Ympäristöministeriön Peter Fredriksson ennakoi kokeneena miehenä hyvissä ajoin tulossa olevia ongelmia, samoin Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo. Kerran kun seisoin tavaratalon vaateosaston sovituskopissa, Peter soitti ja varoitti: "Kokemuksesta tiedän, että rakennushankkeissa pitää olla tarkkana. Kun tällainen Loppukirin kaltainen projekti ohjautuu väärälle raiteelle, sitä ei mikään pysäytä." Soittikohan Peter minulle tuolloin vain tämän yhden asian kertoakseen? Muuta en puhelinkeskustelusta ilman muistiinpanojani muista.
Juuri sillä hetkellä väärästä raiteesta ei ollut pelkoa, mutta tiesin mitä mies tarkoitti: seikkalin aivan tuntemattomassa maastossa, lähes yksin. Asiat ja käsitteet olivat vieraita, neuvottelukumppanini puhuivat hebreaa. Muistan kuinka erään Satossa käymämme neuvottelun jälkeen yritin tavoittaa puheenjohtajaamme. Olisin halunnut vaihtaa ajatuksia kuulemastani ja kokemastani. Marja Dahlström ei ollut kotona, Harri Dahlström antoi niin kalsealla äänellä vastauksensa, etten hänen mielipiteitään enää koskaan kaivannut. Vastauksessaan Harri viestitti, että koska minä olin ollut neuvottelussa, mutta hän ei, minun pitäisi asia tietää, ymmärtää ja hallita. Kerrottakoon niille, jotka eivät vielä sitä tiedä, että kaikkina niinä vuosina, jotka hankkeessa mukana olin, lobbasin noin 200 virkamiestä, päättäjää ja vaikuttajaa ja soitin satoja - jos en vallan tuhansia - puheluja. Laiska en siis ollut. Harri Dahlströmin panos sen sijaan oli keväästä 2001 lähtien heiluttaa puheenjohtajan nuijaa kaksi kertaa vuodessa. Vuoden 2000 aikana häön ei tehnyt mitään. Anteeksi, sitten oli tietysti se yhteydenotto prof. Mirja Salkinoja-Saloseen koskien Arabianrannan maapohjan saastumista.
Tiedonkulku takkuilee, vaikeuksia povataan
Ulla Saarenheimo povasi jo joulun alla 2000 yhdistyksellemme koituvan suuria vaikeuksia heikon puheenjohtajamme takia. Marja Dahlström oli ensimmäiseltä Färdknäppenin reissultamme palattuamme haudannut Ullalta saaman informatiivisen kirjeen papereihinsa toimittamatta sitä minulle tai vastaamatta Ullalle. Lukikohan Marja kirjettä koskaan? Vai kävikö läpi hätäisesti ymmärtämättä sanomaa? Asiat, joista Ulla kirjoitti, olivat kuitenkin ajankohtaisia ja tärkeitä. Lisäksi hän oli nähnyt selvästi vaivaa kaivaessaan avuksemme tilastotietoja rakennusalalta, mm. sinä vuonna valmistuneiden talojen neliönhinnoista. Numeroja tarvittiin neuvotteluissa. Mielestäni Marjan puheenjohtajana olisi pitänyt paitsi kiittää Ullaa tämän oma-aloitteisesta aktiivisuudesta myös toimittaa kirje välittömästi minulle, joka olin varapuheenjohtaja ja tein hankkeessa moninkertaisesti sen mitä hän. Niin ei tapahtunut. Sain kirjeen luettavakseni vasta viikkojen jälkeen Ullan otettua minuun ensin yhteyttä. Tottahan häntä moinen vaikeneminen kummastutti. Olihan kysymys sentään monien miljoonien hankkeesta.
Keskustelua ei synny
Aktiivisissa Senioreissa ei paljoa keskusteltu. Jos ei aukaise suutaan, ei sano mitään tyhmääkään. Epäilemättä vaikeneminen on joissakin tapauksissa viisastakin, mutta ei sillä lailla kerrostaloja pystytetä. Minulle jäi puhujan rooli - valitettavasti. Pirkko Tarvainen arvosteli puhetulvaani eroni kynnyksellä. Aihetta varmasti oli, mutta eikö hänkään huomannut, että puhuin paljon, koska olin paniikissa. Palaan noihin loppuaikojen tunnelmiini myöhemmin.
Väärässä paikassa suunsa avaamisesta voin kertoa esimerkkinä Anita Wetterstrandin päivittelyn yksiöiden neliönhinnoista. Olimme keväällä 2000 kiinteistövirastossa tapaamassa tonttiasiamies Tuomas Kivelää. Yritin tavoittaa Anitan jalan pöydän alta pysäyttääkseni hänen ihmettelynsä, miksi yksiön neliöhinnat ovat kautta linjan perheasuntojen neliöhintoja kalliimpia. Seniori piti sitä pelkkänä sinkkujen kiusaamisena. Hän ei siis ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että asuinneliöiden hinnanmuodostuksessa kylpyhuoneella ja keittiöllä on suurempi vaikutus pienen asunnon hintaan kuin suuren.
Tuo Anitan puhe ei kai loppujen lopuksi paljoakaan voinut yhdistystä neuvottelukumppanina vahingoittaa. Paljon raunioittavampia olivat entisen luokkatoverini Terttu Putilan huomautukset vv. 2001-2002. Minulle ei koskaan selvinnyt niiden laukomisien todellinen tarkoitus, motiivi. Halusiko Terttu ainoastaan heittää kiviä tielleni? Loukata? Saatoin ärsyttää häntä. Olimme niin erilaisia - kuin yö ja päivä. Tiesin kuitenkin jo hyvin varhain, ettei Terttu kovin vakavasti Loppukiriin muuttamista harkinnut. Hänelle ei myöskään merkinnyt mitään se, kuinka korkeiksi Loppukirin neliönhinnat nousisivat. Hänen ei pitkään eläkkeellä olleena entisenä yrittäjänä tarvinnut monien muiden senioreiden lailla miettiä, riittäisivätkö entisestä asunnosta saadut rahat Loppukiriin muuttoon. Tärkeämpää kuin Loppukiriin pääseminen hänelle oli pysyä yhteisön toiminnassa mukana. Monien muiden senioreiden tavoin hänkin oli yksinäinen ja tarvitsi verkostoja.
Terttu ei koskaan muuttanut yhteisölliseen senioritaloon. Hän osti Arabianrannasta läheltä Loppukiriä yksityisiltä markkinoilta asunnon. Toivottavasti hän nyt kykenee hyötymään Aktiivisten Senioreiden jäsenyydesta ja nauttimaan talon yhteisöllisyydestä. Hän voi esimerkiksi arkipäivisin käydä Loppukirissä aterioimassa ja tapaamassa tuttuja.
Lisäksi täällä Roihuvuoressa, jonka Suomen Kotiseutuliitto valitsi vähän aikaa sitten Vuoden 2010 kaupunginosaksi, järjestetään 27.8.2010 alueen toiset kyläjuhlat. Saan juhlien merkeissä suuren joukon vieraita heti puolen päivän jälkeen, ja viiden maissa aiomme siirtyä kaduille ja kujille nauttimaan alueen taiteellisesta annista. Vieraideni joukossa on muuten useampi sellainen helsinkiläinen, johon tutustuin Loppukiri-hanketta käynnistäessäni. Toivottavasti sää ei ole perjantaina huonoin mahdollinen. Tilaisuuksia on toki sisätiloissakin, mutta keskeisenä paikkana toimii jälleen viehättävä Japanilainen puutarha.
Yhdistys kasvaa
Sitten Loppukiri-hankkeeseen. Ongelmat Aktiivisissa Senioreissa tulivat moninaisemmiksi, kun ihmisiä tuli sankoin joukoin mukaan ensimmäisen lehdistötilaisuuden jälkeen alkuvuonna 2001. Jäseniä saatiin lyhyessä ajassa enemmän kuin olisi kokonaisuuden kannalta ollut vielä tarpeellista. Monet passiiviset rivijäsenet eivät varmasti koskaan yhdistyksen ongelmista edes kuulleet, saati keskustelleet, mutta minun arkeani ne vaikeuttivat suunnattomasti.
Ympäristöministeriön Peter Fredriksson ennakoi kokeneena miehenä hyvissä ajoin tulossa olevia ongelmia, samoin Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo. Kerran kun seisoin tavaratalon vaateosaston sovituskopissa, Peter soitti ja varoitti: "Kokemuksesta tiedän, että rakennushankkeissa pitää olla tarkkana. Kun tällainen Loppukirin kaltainen projekti ohjautuu väärälle raiteelle, sitä ei mikään pysäytä." Soittikohan Peter minulle tuolloin vain tämän yhden asian kertoakseen? Muuta en puhelinkeskustelusta ilman muistiinpanojani muista.
Juuri sillä hetkellä väärästä raiteesta ei ollut pelkoa, mutta tiesin mitä mies tarkoitti: seikkalin aivan tuntemattomassa maastossa, lähes yksin. Asiat ja käsitteet olivat vieraita, neuvottelukumppanini puhuivat hebreaa. Muistan kuinka erään Satossa käymämme neuvottelun jälkeen yritin tavoittaa puheenjohtajaamme. Olisin halunnut vaihtaa ajatuksia kuulemastani ja kokemastani. Marja Dahlström ei ollut kotona, Harri Dahlström antoi niin kalsealla äänellä vastauksensa, etten hänen mielipiteitään enää koskaan kaivannut. Vastauksessaan Harri viestitti, että koska minä olin ollut neuvottelussa, mutta hän ei, minun pitäisi asia tietää, ymmärtää ja hallita. Kerrottakoon niille, jotka eivät vielä sitä tiedä, että kaikkina niinä vuosina, jotka hankkeessa mukana olin, lobbasin noin 200 virkamiestä, päättäjää ja vaikuttajaa ja soitin satoja - jos en vallan tuhansia - puheluja. Laiska en siis ollut. Harri Dahlströmin panos sen sijaan oli keväästä 2001 lähtien heiluttaa puheenjohtajan nuijaa kaksi kertaa vuodessa. Vuoden 2000 aikana häön ei tehnyt mitään. Anteeksi, sitten oli tietysti se yhteydenotto prof. Mirja Salkinoja-Saloseen koskien Arabianrannan maapohjan saastumista.
Tiedonkulku takkuilee, vaikeuksia povataan
Ulla Saarenheimo povasi jo joulun alla 2000 yhdistyksellemme koituvan suuria vaikeuksia heikon puheenjohtajamme takia. Marja Dahlström oli ensimmäiseltä Färdknäppenin reissultamme palattuamme haudannut Ullalta saaman informatiivisen kirjeen papereihinsa toimittamatta sitä minulle tai vastaamatta Ullalle. Lukikohan Marja kirjettä koskaan? Vai kävikö läpi hätäisesti ymmärtämättä sanomaa? Asiat, joista Ulla kirjoitti, olivat kuitenkin ajankohtaisia ja tärkeitä. Lisäksi hän oli nähnyt selvästi vaivaa kaivaessaan avuksemme tilastotietoja rakennusalalta, mm. sinä vuonna valmistuneiden talojen neliönhinnoista. Numeroja tarvittiin neuvotteluissa. Mielestäni Marjan puheenjohtajana olisi pitänyt paitsi kiittää Ullaa tämän oma-aloitteisesta aktiivisuudesta myös toimittaa kirje välittömästi minulle, joka olin varapuheenjohtaja ja tein hankkeessa moninkertaisesti sen mitä hän. Niin ei tapahtunut. Sain kirjeen luettavakseni vasta viikkojen jälkeen Ullan otettua minuun ensin yhteyttä. Tottahan häntä moinen vaikeneminen kummastutti. Olihan kysymys sentään monien miljoonien hankkeesta.
Keskustelua ei synny
Aktiivisissa Senioreissa ei paljoa keskusteltu. Jos ei aukaise suutaan, ei sano mitään tyhmääkään. Epäilemättä vaikeneminen on joissakin tapauksissa viisastakin, mutta ei sillä lailla kerrostaloja pystytetä. Minulle jäi puhujan rooli - valitettavasti. Pirkko Tarvainen arvosteli puhetulvaani eroni kynnyksellä. Aihetta varmasti oli, mutta eikö hänkään huomannut, että puhuin paljon, koska olin paniikissa. Palaan noihin loppuaikojen tunnelmiini myöhemmin.
Väärässä paikassa suunsa avaamisesta voin kertoa esimerkkinä Anita Wetterstrandin päivittelyn yksiöiden neliönhinnoista. Olimme keväällä 2000 kiinteistövirastossa tapaamassa tonttiasiamies Tuomas Kivelää. Yritin tavoittaa Anitan jalan pöydän alta pysäyttääkseni hänen ihmettelynsä, miksi yksiön neliöhinnat ovat kautta linjan perheasuntojen neliöhintoja kalliimpia. Seniori piti sitä pelkkänä sinkkujen kiusaamisena. Hän ei siis ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että asuinneliöiden hinnanmuodostuksessa kylpyhuoneella ja keittiöllä on suurempi vaikutus pienen asunnon hintaan kuin suuren.
Tuo Anitan puhe ei kai loppujen lopuksi paljoakaan voinut yhdistystä neuvottelukumppanina vahingoittaa. Paljon raunioittavampia olivat entisen luokkatoverini Terttu Putilan huomautukset vv. 2001-2002. Minulle ei koskaan selvinnyt niiden laukomisien todellinen tarkoitus, motiivi. Halusiko Terttu ainoastaan heittää kiviä tielleni? Loukata? Saatoin ärsyttää häntä. Olimme niin erilaisia - kuin yö ja päivä. Tiesin kuitenkin jo hyvin varhain, ettei Terttu kovin vakavasti Loppukiriin muuttamista harkinnut. Hänelle ei myöskään merkinnyt mitään se, kuinka korkeiksi Loppukirin neliönhinnat nousisivat. Hänen ei pitkään eläkkeellä olleena entisenä yrittäjänä tarvinnut monien muiden senioreiden lailla miettiä, riittäisivätkö entisestä asunnosta saadut rahat Loppukiriin muuttoon. Tärkeämpää kuin Loppukiriin pääseminen hänelle oli pysyä yhteisön toiminnassa mukana. Monien muiden senioreiden tavoin hänkin oli yksinäinen ja tarvitsi verkostoja.
Terttu ei koskaan muuttanut yhteisölliseen senioritaloon. Hän osti Arabianrannasta läheltä Loppukiriä yksityisiltä markkinoilta asunnon. Toivottavasti hän nyt kykenee hyötymään Aktiivisten Senioreiden jäsenyydesta ja nauttimaan talon yhteisöllisyydestä. Hän voi esimerkiksi arkipäivisin käydä Loppukirissä aterioimassa ja tapaamassa tuttuja.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Tämän kesän ennätyksestäni
Viime lauantaina tein todennäköisesti tämän kesän ennätykseni. Ehkä se oli jopa koko loppuelämäni enätys: pyöräilin yhden päivän aikana 68 kilometriä Helsingin Roihuvuoresta Vantaan Kivistöön ja takaisin.
Pyörän selkään noustessamme emme tähdänneet ihan noin pitkään matkaan. Internetistä tulostamani kevyen liikenteen kartta ei kuitenkaan pitänyt ihan kutiaan, joten eksyimme menomatkalla muutaman kerran reitiltämme, ja ylimääräisiä kilometrejä kertyi näin kahdeksan.
Aloitimme matkan aamulla yhdentoista maissa ja satulaan noustessamme olimme varautuneet mahdolliseen sadekuuroon. Päivä pystyi kuitenkin koko matkan ajan helteisenä, ja se teki reissusta raskaan. Takaisin Roihuvuoressa olimme ennen iltakymmentä.
Puhuimme matkan aikana monien ihmisten kanssa. Tienviittoja ei ole niin paljon kuin pyöräilijä toivoisi, joten jo paikan määrityksenkin takia pitää tuon tuosta laskeutua pyörän selästä. Tulomatkalla eräs vanha mies, joka niin ikään liikkui pyörällä, arveli kuntomme pohjan olevan hyvän. Ei kovin väärään arvattu: vuosina 1978 ja 1979 poljin kolmen lapseni ja sisareni ja hänen lapsiensa kanssa ensin Helsingistä Ahvenanmaalle, missä kiersimme lähes koko saaren, ja seuraavana kesänä Kööpenhaminasta Atlantin rannikolle. Ensimmäisellä pitkällä pyöräretkellä lapset olivat 9-14 -vuotiaita, seuraavana vuonna vuoden vanhempia. Pyörätiet eivät olleet nykyisten kaltaisia eikä internetistä silloin voinut tulostaa kevyen liikenteen karttoja. Olimme kuitenkin suunnitelleet matkaa Ahvenanmaalle kauan, sillä se oli samalla paluu sisareni ja minun nuoruutemme maisemiin. Olimme olleet 25 vuotta aikaisemmin 15- vuotiaina piikomassa Oolannissa, sisareni Sundissa, minä Hammarlandissa. Pienimmät lapsistamme ajoivat 1970-luvun lopussa jopoilla, tänä kesänä jokaisen pyörässä oli seitsemän vaihdetta helpottamassa ylämäissä.
Illalla sänkyyn päästyäni pohdiskelin tuota vastaantulleen miehen "pyörällä liikkumisemme pohjaa". Vuosikausia - etten sanoisi vuosikymmeniä - harrastin l a i m e a s t i monenlaista liikuntaa, mutta en juuri pyöräillyt. Nyt kun yksi sun toinen lähipiirissäni potee jalka- ja selkävaivoja, ja useampi odottelee tälläkin hetkellä leikkaukseenkin pääsyä, kysyn olenko kuitenkin liikkunut elämäni aikana riittävästi. Haluaisin tietää, mikä merkitys tukielinten sairauksiin on perimällä, mikä ympäristöllä eli liikuntaharrastuksilla. Mikä tässä elämässä on syy, mikä seuraus eli mikä on muna ja mikä kana?
Pyörän selkään noustessamme emme tähdänneet ihan noin pitkään matkaan. Internetistä tulostamani kevyen liikenteen kartta ei kuitenkaan pitänyt ihan kutiaan, joten eksyimme menomatkalla muutaman kerran reitiltämme, ja ylimääräisiä kilometrejä kertyi näin kahdeksan.
Aloitimme matkan aamulla yhdentoista maissa ja satulaan noustessamme olimme varautuneet mahdolliseen sadekuuroon. Päivä pystyi kuitenkin koko matkan ajan helteisenä, ja se teki reissusta raskaan. Takaisin Roihuvuoressa olimme ennen iltakymmentä.
Puhuimme matkan aikana monien ihmisten kanssa. Tienviittoja ei ole niin paljon kuin pyöräilijä toivoisi, joten jo paikan määrityksenkin takia pitää tuon tuosta laskeutua pyörän selästä. Tulomatkalla eräs vanha mies, joka niin ikään liikkui pyörällä, arveli kuntomme pohjan olevan hyvän. Ei kovin väärään arvattu: vuosina 1978 ja 1979 poljin kolmen lapseni ja sisareni ja hänen lapsiensa kanssa ensin Helsingistä Ahvenanmaalle, missä kiersimme lähes koko saaren, ja seuraavana kesänä Kööpenhaminasta Atlantin rannikolle. Ensimmäisellä pitkällä pyöräretkellä lapset olivat 9-14 -vuotiaita, seuraavana vuonna vuoden vanhempia. Pyörätiet eivät olleet nykyisten kaltaisia eikä internetistä silloin voinut tulostaa kevyen liikenteen karttoja. Olimme kuitenkin suunnitelleet matkaa Ahvenanmaalle kauan, sillä se oli samalla paluu sisareni ja minun nuoruutemme maisemiin. Olimme olleet 25 vuotta aikaisemmin 15- vuotiaina piikomassa Oolannissa, sisareni Sundissa, minä Hammarlandissa. Pienimmät lapsistamme ajoivat 1970-luvun lopussa jopoilla, tänä kesänä jokaisen pyörässä oli seitsemän vaihdetta helpottamassa ylämäissä.
Illalla sänkyyn päästyäni pohdiskelin tuota vastaantulleen miehen "pyörällä liikkumisemme pohjaa". Vuosikausia - etten sanoisi vuosikymmeniä - harrastin l a i m e a s t i monenlaista liikuntaa, mutta en juuri pyöräillyt. Nyt kun yksi sun toinen lähipiirissäni potee jalka- ja selkävaivoja, ja useampi odottelee tälläkin hetkellä leikkaukseenkin pääsyä, kysyn olenko kuitenkin liikkunut elämäni aikana riittävästi. Haluaisin tietää, mikä merkitys tukielinten sairauksiin on perimällä, mikä ympäristöllä eli liikuntaharrastuksilla. Mikä tässä elämässä on syy, mikä seuraus eli mikä on muna ja mikä kana?
perjantai 13. elokuuta 2010
Pohdintaa yhteisöllisyydestä
Kirjoitin viimeksi, että Loppukiri-kompuroinnillani oli merkitystä. Jos en olisi elokuussa 2000 - täysin kokemattomana - uskaltautunut perustamaan Aktiivisiä Senioreita, yhdistyksen tällä hetkellä Helsingin Kalasatamaan suunnittelema senioritalohanke sen kummemmin kuin Salla Korpelankaan Kylä kaupungissa -hanke Helsingin Jätkäsaaressa eivät tähyilisi kohti toteutumistaan. Kaiken kukkuraksi nämä kaksi yhteisöllistä talohanketta eivät ole ainoita versoja tällä vaikealla saralla.
Kuten olen kirjoittanut, Jyväskylän Senioritalo, Arabianrannan Loppukirin sisarhanke, josta Reijo Pesonen ja hänen vaimonsa vuosisadan alussa uneksivat, ei edennyt alkua pitemmälle. Yhdistys purettiin, koska suunniteltuun taloon ei saatu - Reijon sanoja käyttääkseni - riittävästi sitoutuneisuutta. Paljon elämässään aikaan saanut mies joutui luovuttamaan. Parisen vuotta sitten hänen puoleensa kääntyi kuitenkin muita pitemmälle tulevaisuuteen tähyävä vanhusneuvoston jäsen Saarijärveltä. Tapaamisen seurauksena paikkakunnalle on nyt perustettu yhdistys Omatoimi ajamaan senioritalo-hanketta. Siinä on jäseniä noin 70, joista parikymmentä myös harkitsee vakavasti muuttavansa taloon. Hanke etenee, talo valmistuu lähivuosina, aikaisintaan kuitenkin 2012.
RAY:n avustuksia koskevat lakipykälät ovat muuttuneet kovasti sitten vuosisadan alun, jolllin Aktiiviset Seniorit koputtelivat Raha-automaattiyhdistyksen ovia. Nykyisin seniori-ikäisten vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin on mahdollisuus saada investointiavustusta sekä rakennuskustannuksiin (30 %) että sosiaaliteknisiin laitteisiin (70 %). Reijo on laskenut, että heidän Saarijärven talonsa tulisi rahoitettua seuraavasti: asukkaiden asumisoikeusmaksu 15 %, RAY-avustus noin 33 % ja loput 52 % ARA:n korkotukilainaa. Yhteistilat Omatoimi-hanke rahoittaa asumisoikeusmaksuilla (15 %) ja loput korkotukilainalla. Omatoimen kotisivut löytyvät osoitteesta www.omatoimi.fi
Reijo Pesonenhan on ollut puuhaamassa Jyväskylässä yhteisöllisiä talohankkeita paitsi 1980-luvulla, myös 1990-luvulla. Näköetäisyydelle Tuulenkylästä ja Vastatuulesta valmistui 1995 Vuokra-asuntoyhteisö Kaunisto, jossa on 23 asuntoa ja pienehkö erillinen yhteistalo. Tällä hetkellä alkuperäisiä asukkaita on yhteisössä enää vain yhdessä asunnossa. Vaikka uusia asukkaita valittaessa on jonkinlaista yhteisöllistä asukaskarsintaa suoritettu, Kaunistossa asuu tällä hetkellä valitettavan paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole mukana yhteisön toiminnassa. Yhteisöllisyys on siis päässyt pikku hiljaa - vaiko peräti ratkaisevasti? - hiipumaan. Surullista!
Ei se niin helppoa ole! En tieedä, kuinka poaljon yhteisöllisyyden tutkimisessa on edetty kymmenessä vuodessa. Mistä ja miten yhteisöllisyys syntyy? Onko sitä mahdollisuus siirtää muuttokuormassa uuteen taloon muutettaessa? Paljonko itse kunkin muuttajan repussa on oltava tätä yhteiskuntaa voitelevaa ihmeainetta? Kuinka monta passiivista jäsentä yksi yhteisön hyväksi uurastava kannattelee? Kaikista tärkeintä: miten valtio ja kunnat voivat tukea yhteisöllisyyttä siellä, missä sitä jo hippunen löytyy? Voiko yhteishenkeä istuttaa niin kuin kukkia istutetaan keväisin?
Kun Suomen Kotiseutuliitto viikko sitten valitsi Vuoden 2010 kaupunginosaksi Roihuvuoren, valintaperusteena oli nimenomaan täällä asuvien ihmisten yhteinen arkinen toiminta. Minä aistin tuon Roihuvuoren hengen aika pian alueelle muutettuani. Tiedostin tuon yhteisöllisyyden idun nopeasti poikani ansiosta, joka oli perheineen muuttanut tänne jo pari vuotta aikaisemmin. Huomisessa Helsingin Sanomissa (15.8.2010) toimittaja Martta Nieminen haastattelee kyläaktiivipoikaani siteraten välillä onnistuneesti paikallista laulun tekijää Asaa. Roihiksen henki välittyy haastattelusta kiitettävästi.
Eilen ilmestyi Roihuvuoren kyläjuhlista (27.8.2010) kertova Toihuvuoren kylälehti, josta tiettävästi on otettu 20.000 kappaleen painos levitettäväksi paitsi tänne "Satumaahan", myös lähiympäristöön. Odotamme juhliin samanlaista osallistujamäärää kuin viime vuonna. Emme enempää. Sade ja ukkonen ravistelevat tällä hetkellä rajusti Suomenniemeä, myös Helsinkiä. Toivottavasti sadetta tulee nyt riittävästi ja kyläjuhlapäivänä nautimme taas auringosta.
Kuten olen kirjoittanut, Jyväskylän Senioritalo, Arabianrannan Loppukirin sisarhanke, josta Reijo Pesonen ja hänen vaimonsa vuosisadan alussa uneksivat, ei edennyt alkua pitemmälle. Yhdistys purettiin, koska suunniteltuun taloon ei saatu - Reijon sanoja käyttääkseni - riittävästi sitoutuneisuutta. Paljon elämässään aikaan saanut mies joutui luovuttamaan. Parisen vuotta sitten hänen puoleensa kääntyi kuitenkin muita pitemmälle tulevaisuuteen tähyävä vanhusneuvoston jäsen Saarijärveltä. Tapaamisen seurauksena paikkakunnalle on nyt perustettu yhdistys Omatoimi ajamaan senioritalo-hanketta. Siinä on jäseniä noin 70, joista parikymmentä myös harkitsee vakavasti muuttavansa taloon. Hanke etenee, talo valmistuu lähivuosina, aikaisintaan kuitenkin 2012.
RAY:n avustuksia koskevat lakipykälät ovat muuttuneet kovasti sitten vuosisadan alun, jolllin Aktiiviset Seniorit koputtelivat Raha-automaattiyhdistyksen ovia. Nykyisin seniori-ikäisten vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin on mahdollisuus saada investointiavustusta sekä rakennuskustannuksiin (30 %) että sosiaaliteknisiin laitteisiin (70 %). Reijo on laskenut, että heidän Saarijärven talonsa tulisi rahoitettua seuraavasti: asukkaiden asumisoikeusmaksu 15 %, RAY-avustus noin 33 % ja loput 52 % ARA:n korkotukilainaa. Yhteistilat Omatoimi-hanke rahoittaa asumisoikeusmaksuilla (15 %) ja loput korkotukilainalla. Omatoimen kotisivut löytyvät osoitteesta www.omatoimi.fi
Reijo Pesonenhan on ollut puuhaamassa Jyväskylässä yhteisöllisiä talohankkeita paitsi 1980-luvulla, myös 1990-luvulla. Näköetäisyydelle Tuulenkylästä ja Vastatuulesta valmistui 1995 Vuokra-asuntoyhteisö Kaunisto, jossa on 23 asuntoa ja pienehkö erillinen yhteistalo. Tällä hetkellä alkuperäisiä asukkaita on yhteisössä enää vain yhdessä asunnossa. Vaikka uusia asukkaita valittaessa on jonkinlaista yhteisöllistä asukaskarsintaa suoritettu, Kaunistossa asuu tällä hetkellä valitettavan paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole mukana yhteisön toiminnassa. Yhteisöllisyys on siis päässyt pikku hiljaa - vaiko peräti ratkaisevasti? - hiipumaan. Surullista!
Ei se niin helppoa ole! En tieedä, kuinka poaljon yhteisöllisyyden tutkimisessa on edetty kymmenessä vuodessa. Mistä ja miten yhteisöllisyys syntyy? Onko sitä mahdollisuus siirtää muuttokuormassa uuteen taloon muutettaessa? Paljonko itse kunkin muuttajan repussa on oltava tätä yhteiskuntaa voitelevaa ihmeainetta? Kuinka monta passiivista jäsentä yksi yhteisön hyväksi uurastava kannattelee? Kaikista tärkeintä: miten valtio ja kunnat voivat tukea yhteisöllisyyttä siellä, missä sitä jo hippunen löytyy? Voiko yhteishenkeä istuttaa niin kuin kukkia istutetaan keväisin?
Kun Suomen Kotiseutuliitto viikko sitten valitsi Vuoden 2010 kaupunginosaksi Roihuvuoren, valintaperusteena oli nimenomaan täällä asuvien ihmisten yhteinen arkinen toiminta. Minä aistin tuon Roihuvuoren hengen aika pian alueelle muutettuani. Tiedostin tuon yhteisöllisyyden idun nopeasti poikani ansiosta, joka oli perheineen muuttanut tänne jo pari vuotta aikaisemmin. Huomisessa Helsingin Sanomissa (15.8.2010) toimittaja Martta Nieminen haastattelee kyläaktiivipoikaani siteraten välillä onnistuneesti paikallista laulun tekijää Asaa. Roihiksen henki välittyy haastattelusta kiitettävästi.
Eilen ilmestyi Roihuvuoren kyläjuhlista (27.8.2010) kertova Toihuvuoren kylälehti, josta tiettävästi on otettu 20.000 kappaleen painos levitettäväksi paitsi tänne "Satumaahan", myös lähiympäristöön. Odotamme juhliin samanlaista osallistujamäärää kuin viime vuonna. Emme enempää. Sade ja ukkonen ravistelevat tällä hetkellä rajusti Suomenniemeä, myös Helsinkiä. Toivottavasti sadetta tulee nyt riittävästi ja kyläjuhlapäivänä nautimme taas auringosta.
lauantai 7. elokuuta 2010
Kivikkoista tietä käyden
Reijo Pesonen oli tärkeä mies käynnistäessäni Loppukiri-hanketta (blogini 25.1., 14.3. ja 5.5.2010). Etenkin alkumetreillä hänen merkityksensä oli suuri, etten sanoisi korvaamaton. Loppukiri-kirjassa Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen mainitsevat kuitenkin hänen nimensä vain pari kertaa (ss. 87 ja 90). Noissa maininnoissakaan he eivät pysy täysin totuudessa. Reijolle ei nimittäin koskaan maksettu palkkaa konsulttina toimimisesta. Hänelle korvattiin junamatkat ja yksi hotelliyö. Lisäksi maksettiin muutama päiväraha. Siis varsin vähän, kun ottaa huomioon hänen yhdistykselle tekemänsä arvokkaat työtunnit.
Reijolla oli aikaisempaa kokemusta Loppukirin kaltaisista rakennusprojekteista Jyväskylästä jo 1980-luvulta (blogini 25.1. ja 14.3.2010). Kuullessaan minulta suunnitteilla olevasta Loppukiristä alkuvuodesta 2000, hän ei mahtanut mitään sille, että hänen mieleensä palautuivat Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen(HELAS)karvaat kokemukset.
Innostuneiden, mutta kokemattomien uskalikkojen pystyyn potkaisemien rakennushankkeiden ongelmat konkretisoituivat Reijon mielestä vuosituhannen vaihteessa juuri HELASissa. HELASkin ryhtyi rakennuttamaan asumisoikeustaloja nimenomaan omin voimiin, vain itseensä luottaen. Neljässä vuodessa Helsingin seudulle sitten valmistui liki kymmenen taloa. Asukkaista ei ollut pulaa, mutta talous oli kuralla. Budjetit olivat jääneet tarkistamatta, kirjanpidossa oli puutteita.
Kylä kaupungissa
Minä en ollut ennen Loppukirin käynnistämistä rakennuttanut edes leikkimökkiä. Asiantuntija en siis rakentamisen alalla ollut. Muistan kuitenkin asumisoikeusasuntojen huonon maineen niiltä ajoilta, kun Aktiiviset Seniorit otti ensi askeleitaan. Saamani vähäisenkin tiedon varassa en voinut ajatellakaan Loppukiriin muuta kuin omistusasuntoja. Mielestäni se oli ainoa tapa turvata edes joten kuten yhteisölliseen senioritaloon muuttavien asukkaiden asuntovarallisuus. Näin oli asianlaita nimenomaan pääkaupunkiseudulla ja etenkin Helsingissä, missä asuminen käy kukkarolle. Tällä hetkellä asumisoikeusasunnot lienevät ihan käypä vaihtoehto täälläkin.
Reijo Pesosen mielestä Loppukiri oli rakennusprosessina yhtä vaativa ja moninainen kuin HELASin hankkeetkin. Yhdistys tarvitsi asiantuntemusta. Me yhdistyksen perustaneet seniorit emme hänen mielestään olleet kykeneviä saattamaan hanketta loppuun pelkän innostuksen varassa. Kun olen viimeisen vuoden aikana seurannut helsinkiläisen Salla Korpelan Kylä kaupungissa -projektin käynnistymistä, en voi muuta kuin onnitella Sallaa ja hänen läheisiä kumppaneitaan hankkeeseen liittyneistä ihmisistä. Heillä on hallituksessa sellaista asiantuntemusta, kokemusta ja koulutusta, mistä minä en voinut edes uneksia kutsuessani koolle yhdistyksen perustavaa kokousta (blogini 24.2.2010).
Puolustuksekseni kuitenkin seuraava: jos en olisi saanut potkaistua hanketta käyntiin niin nopeasti kuin sain, Loppukiristä tuskin kukaan olisi edes kuullut. Yksin ei jaksa riekkua hirressä kuukausi ja vuosi -kaupalla, jos ei tule samalla tulostakin. Saimmehan me tulostakin. Ilman Loppukiriä Jätkäsaaren ja Kalasataman tämän hetkiset työn alla olevat yhteisölliset talohankkeet olisivat jääneet käynnistämättä. Jonkun piti avata latu. Aaro Hellaakoskea lainaten "tietä käyden/tien on vanki, /vapaa on vain umpihanki."
Nimestäkin riitaa
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri keksi muuten siilinjärveläinen sisareni Marja-Leena Salkola Kallion kaupungin osassa 3.3.2000 viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista. Marja Dahlström istui kyseisessä kokouksessa viiden muun seniorin joukossa ja olisi kyllä voinut keksiä paremmat nimet sekä yhdistykselle että talolle, jos olisi kyennyt ja halunnut. Mutta eipä tainnut kyetä eikä halunnutkaan. Sen kummemmin hänen kuin muidenkaan naisten suusta ei tullut kummosia ehdotuksia. Aikaa olisi ollut viisi kuukautta eli elokuuhun 2000 asti., jolloin yhdistys perustettiin. Kirjassa Loppukiri Marja nyt arvostelee senioritalon nimeä todeten yhdessä otsikossa seuraavasti: "Loppukiri - kuinka makaaberi nimi senioritalolle!"
Sopimaton talon nimi oli Eila Puotilallekin, joka järjesti loppukeväästä 2002 minun eroni Aktiivisista Senioreista. Kun projektistamme oli ilmestynyt lähemmäs 40 lehtijuttua ja radio- ja televisio-ohjelmaa, Eilan mielestä nimi olisi pitänyt vaihtaa. Mikä neronleimaus! Mihin hän pyrki? No, ainakin alusta asti Aktiivissa Senioreissa mukana olleiden työpanoksen vähättelyyn.
Kokemusta rakennuttamisesta puuttuu
Vielä HELASista ja minulle niin tärkeästä Reijo Pesosesta.
Mies oli osallistunut viranomaisten pyynnöstä myös HELASin hankkeiden jälkiselvittelyyn. Silloin viimeistään hänelle selvisi, ettei hyvin alkuun startanneella yhteisöllä ollut riittävää ammattitaitoa esimerkiksi urakkasopimusten tekemiseen. Huomattuaan yhdistyksen jäsenten kokemuksen ja ammattitaidon puutteet urakoitsijat olivat käyttäneet tilannetta hyväkseen ja kasvattaneet laskujaan. HELASin ja Loppukirin kaltaisissa hankkeissa urakoiden kustannukset pääsevät helposti karkaamaan. Viimeisen talon ollessa vasta puolessa välissä HELASillekin oli kertynyt Reijon mukaan ylimääräisiä laskuja miljoonan markan edestä. Laskut eivät olleet sopimusten vastaisia, mutta rahasta vain oli puutetta.
HELAS joutui pian velkasaneeraukseen. Sen jälkeen uusia taloja ei noussut. Ilmeisesti valtiovalta tuli lopulta uskalikkojen avuksi.
Loppukirin tapauksesta Reijo toteaa nyt jälkikäteen seuraavaa: kun oli selvää, ettei Aktiivisten Seniorien joukossa ollut riittävää kokemusta rakennuttamisesta, hän esitti tarjousten pyytämistä rakennuttajilta. Näin yhdistys sai ulkopuolisen hoitamaan tekniset ja taloudelliset asiat. Muu suunnittelu ja päätöksenteko jäi Reijon mielestä Aktiivisille Senioreille.
Reijo muistaa aivan oikein, että Aktiivisten Senioreiden tarjouspyyntöihin ei tullut monta vastausta. Yhdistys neuvotteli sitten Saton ja VVO:n kanssa ja päätyi lopulta Satoon. Neuvottelut olivat minun mielestäni kinkkisiä ja kestivät pitkään. Minun suhtautumistani Saton valitsemiseen yhteistyökumppaniksemme hankaloitti ennen kaikkea Jaana Närön asenne. Minusta se oli eettisesti arveluttava. Jos meillä olisi ollut sitä kokemusta, mitä hankkeemme edellytti, hän ei ikinä olisi pystynyt toimimaan niin kuin toimi.
Neuvottelut Saton kanssa saattoi päätökseen Päiviö Salo vasta joulukuussa 2002. Jaana Närö, joka muuten oli myös kunnallispoliitikko, ei silloin enää ollut Aktiivisten Senioreiden yhdyshenkilö Satossa. Hänet oli vaihdettu johonkin toiseen.
Jos Päiviö Salo ei olisi liittynyt Aktiivisiin Senioreihin tammikuussa 2002, minä en olisi voinut jättää yhdistystä - niin loppuun palanut ja selkään puukotettu kuin olinkin.
Päiviö ja Hertta Salon henkilökohtaisista ratkaisusta sen verran, että he varasivat aikanaan asunnon Loppukirin ylimmästä kerroksesta, mutta eivät sitten kuitenkaan koskaan muuttaneet Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon. Aktiivisissa Senioreissa toimiessaan he asuivat Huopalahdessa, josta muuttivat Espooseen. Heissä Loppukiri menetti talkoohenkiset
asukkaat.
Reijolla oli aikaisempaa kokemusta Loppukirin kaltaisista rakennusprojekteista Jyväskylästä jo 1980-luvulta (blogini 25.1. ja 14.3.2010). Kuullessaan minulta suunnitteilla olevasta Loppukiristä alkuvuodesta 2000, hän ei mahtanut mitään sille, että hänen mieleensä palautuivat Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen(HELAS)karvaat kokemukset.
Innostuneiden, mutta kokemattomien uskalikkojen pystyyn potkaisemien rakennushankkeiden ongelmat konkretisoituivat Reijon mielestä vuosituhannen vaihteessa juuri HELASissa. HELASkin ryhtyi rakennuttamaan asumisoikeustaloja nimenomaan omin voimiin, vain itseensä luottaen. Neljässä vuodessa Helsingin seudulle sitten valmistui liki kymmenen taloa. Asukkaista ei ollut pulaa, mutta talous oli kuralla. Budjetit olivat jääneet tarkistamatta, kirjanpidossa oli puutteita.
Kylä kaupungissa
Minä en ollut ennen Loppukirin käynnistämistä rakennuttanut edes leikkimökkiä. Asiantuntija en siis rakentamisen alalla ollut. Muistan kuitenkin asumisoikeusasuntojen huonon maineen niiltä ajoilta, kun Aktiiviset Seniorit otti ensi askeleitaan. Saamani vähäisenkin tiedon varassa en voinut ajatellakaan Loppukiriin muuta kuin omistusasuntoja. Mielestäni se oli ainoa tapa turvata edes joten kuten yhteisölliseen senioritaloon muuttavien asukkaiden asuntovarallisuus. Näin oli asianlaita nimenomaan pääkaupunkiseudulla ja etenkin Helsingissä, missä asuminen käy kukkarolle. Tällä hetkellä asumisoikeusasunnot lienevät ihan käypä vaihtoehto täälläkin.
Reijo Pesosen mielestä Loppukiri oli rakennusprosessina yhtä vaativa ja moninainen kuin HELASin hankkeetkin. Yhdistys tarvitsi asiantuntemusta. Me yhdistyksen perustaneet seniorit emme hänen mielestään olleet kykeneviä saattamaan hanketta loppuun pelkän innostuksen varassa. Kun olen viimeisen vuoden aikana seurannut helsinkiläisen Salla Korpelan Kylä kaupungissa -projektin käynnistymistä, en voi muuta kuin onnitella Sallaa ja hänen läheisiä kumppaneitaan hankkeeseen liittyneistä ihmisistä. Heillä on hallituksessa sellaista asiantuntemusta, kokemusta ja koulutusta, mistä minä en voinut edes uneksia kutsuessani koolle yhdistyksen perustavaa kokousta (blogini 24.2.2010).
Puolustuksekseni kuitenkin seuraava: jos en olisi saanut potkaistua hanketta käyntiin niin nopeasti kuin sain, Loppukiristä tuskin kukaan olisi edes kuullut. Yksin ei jaksa riekkua hirressä kuukausi ja vuosi -kaupalla, jos ei tule samalla tulostakin. Saimmehan me tulostakin. Ilman Loppukiriä Jätkäsaaren ja Kalasataman tämän hetkiset työn alla olevat yhteisölliset talohankkeet olisivat jääneet käynnistämättä. Jonkun piti avata latu. Aaro Hellaakoskea lainaten "tietä käyden/tien on vanki, /vapaa on vain umpihanki."
Nimestäkin riitaa
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri keksi muuten siilinjärveläinen sisareni Marja-Leena Salkola Kallion kaupungin osassa 3.3.2000 viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista. Marja Dahlström istui kyseisessä kokouksessa viiden muun seniorin joukossa ja olisi kyllä voinut keksiä paremmat nimet sekä yhdistykselle että talolle, jos olisi kyennyt ja halunnut. Mutta eipä tainnut kyetä eikä halunnutkaan. Sen kummemmin hänen kuin muidenkaan naisten suusta ei tullut kummosia ehdotuksia. Aikaa olisi ollut viisi kuukautta eli elokuuhun 2000 asti., jolloin yhdistys perustettiin. Kirjassa Loppukiri Marja nyt arvostelee senioritalon nimeä todeten yhdessä otsikossa seuraavasti: "Loppukiri - kuinka makaaberi nimi senioritalolle!"
Sopimaton talon nimi oli Eila Puotilallekin, joka järjesti loppukeväästä 2002 minun eroni Aktiivisista Senioreista. Kun projektistamme oli ilmestynyt lähemmäs 40 lehtijuttua ja radio- ja televisio-ohjelmaa, Eilan mielestä nimi olisi pitänyt vaihtaa. Mikä neronleimaus! Mihin hän pyrki? No, ainakin alusta asti Aktiivissa Senioreissa mukana olleiden työpanoksen vähättelyyn.
Kokemusta rakennuttamisesta puuttuu
Vielä HELASista ja minulle niin tärkeästä Reijo Pesosesta.
Mies oli osallistunut viranomaisten pyynnöstä myös HELASin hankkeiden jälkiselvittelyyn. Silloin viimeistään hänelle selvisi, ettei hyvin alkuun startanneella yhteisöllä ollut riittävää ammattitaitoa esimerkiksi urakkasopimusten tekemiseen. Huomattuaan yhdistyksen jäsenten kokemuksen ja ammattitaidon puutteet urakoitsijat olivat käyttäneet tilannetta hyväkseen ja kasvattaneet laskujaan. HELASin ja Loppukirin kaltaisissa hankkeissa urakoiden kustannukset pääsevät helposti karkaamaan. Viimeisen talon ollessa vasta puolessa välissä HELASillekin oli kertynyt Reijon mukaan ylimääräisiä laskuja miljoonan markan edestä. Laskut eivät olleet sopimusten vastaisia, mutta rahasta vain oli puutetta.
HELAS joutui pian velkasaneeraukseen. Sen jälkeen uusia taloja ei noussut. Ilmeisesti valtiovalta tuli lopulta uskalikkojen avuksi.
Loppukirin tapauksesta Reijo toteaa nyt jälkikäteen seuraavaa: kun oli selvää, ettei Aktiivisten Seniorien joukossa ollut riittävää kokemusta rakennuttamisesta, hän esitti tarjousten pyytämistä rakennuttajilta. Näin yhdistys sai ulkopuolisen hoitamaan tekniset ja taloudelliset asiat. Muu suunnittelu ja päätöksenteko jäi Reijon mielestä Aktiivisille Senioreille.
Reijo muistaa aivan oikein, että Aktiivisten Senioreiden tarjouspyyntöihin ei tullut monta vastausta. Yhdistys neuvotteli sitten Saton ja VVO:n kanssa ja päätyi lopulta Satoon. Neuvottelut olivat minun mielestäni kinkkisiä ja kestivät pitkään. Minun suhtautumistani Saton valitsemiseen yhteistyökumppaniksemme hankaloitti ennen kaikkea Jaana Närön asenne. Minusta se oli eettisesti arveluttava. Jos meillä olisi ollut sitä kokemusta, mitä hankkeemme edellytti, hän ei ikinä olisi pystynyt toimimaan niin kuin toimi.
Neuvottelut Saton kanssa saattoi päätökseen Päiviö Salo vasta joulukuussa 2002. Jaana Närö, joka muuten oli myös kunnallispoliitikko, ei silloin enää ollut Aktiivisten Senioreiden yhdyshenkilö Satossa. Hänet oli vaihdettu johonkin toiseen.
Jos Päiviö Salo ei olisi liittynyt Aktiivisiin Senioreihin tammikuussa 2002, minä en olisi voinut jättää yhdistystä - niin loppuun palanut ja selkään puukotettu kuin olinkin.
Päiviö ja Hertta Salon henkilökohtaisista ratkaisusta sen verran, että he varasivat aikanaan asunnon Loppukirin ylimmästä kerroksesta, mutta eivät sitten kuitenkaan koskaan muuttaneet Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon. Aktiivisissa Senioreissa toimiessaan he asuivat Huopalahdessa, josta muuttivat Espooseen. Heissä Loppukiri menetti talkoohenkiset
asukkaat.
perjantai 6. elokuuta 2010
En pysy nahoissani
En pysy nahoissani: Roihuvuori, jossa olen viimeiset viisi vuotta asunut ja erinomaisesti viihtynyt, valitaan tänään Vuoden 2010 kaupunginosaksi. Ansaitun palkinnon pokkaa tänään Roihuvuori-seuran puheenjohtaja Veijo Lehto.
Roihuvuori on epäilemättä Itä-Helsingin helmi. Tämän alueen tuloksellisesta yhteisöllisyydestä tulette jatkossa kuulemaan vielä paljon. Elokuun 27. päivänä on jälleen Roihuvuoren kyläjuhla, joka viime kesänä oli todellinen menestys...
Vuoden kaupunginosan valitsee vuosittain Suomen kotiseutuliitto, joka ratkaisunsa tehdessään aivan oikein aisti Roihuvuoren hengen.
Roihuvuori on epäilemättä Itä-Helsingin helmi. Tämän alueen tuloksellisesta yhteisöllisyydestä tulette jatkossa kuulemaan vielä paljon. Elokuun 27. päivänä on jälleen Roihuvuoren kyläjuhla, joka viime kesänä oli todellinen menestys...
Vuoden kaupunginosan valitsee vuosittain Suomen kotiseutuliitto, joka ratkaisunsa tehdessään aivan oikein aisti Roihuvuoren hengen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)