Mikael Sundmanin ja Heikki Somervuon tapaaminen (30.3.2001) poiki siis kosolti uusia kontakteja yhdistyksellemme. Huhtikuun 11. päivä menin puheenjohtajamme Marja Dahlströmin ja yhdistyksemme nuorimman jäsenen Aili Savolaisen kanssa Arabianrantaan tapaamaan Future Homen ihmisiä: TTK:n prof. Tuomo Siitosta, jota oli väläytetty potentiaaliseksi Loppukirin arkkitehdiksi sekä johtoryhmän Oulussa asuvaa puheenjohtajaa Anna-Maija Ylimaulaa ja projektijohtaja Kimmo Rönkää.
Saimme tapaamisessa paljon vinkkeja, mitä tehdä ja keneen ottaa yhteyttä. Minä kirjoitin pian Future Homen johtoryhmälle kirjeen, jossa anoin Aktiivisille Senioreille pääsyä instituutin jäseneksi. Muistini mukaan meidät hyväksyttiin pian ja yhteistyöni Kimmo Röngän kanssa saikin jatkoa, kuten olen aikaisemmin kirjoittanut (blogini 22.2.2012).
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että me aktiiviset seniorit emme pystyneet juuri muulla lailla kuin jäseneksi anomalla hyödyntämään tämän hyvän tilaisuuden antia. Olimme kaikki kolme liian kokemattomia. Minun aikani ja voimani olivat myös rajalliset. En ehtinyt joka paikkaan. Erityisen raskauttavaa oli se, että puheenjohtajamme Marja Dahlström ei pannut tikkua ristiin niiden asioiden edistämiseksi, joita tapaamisissamme yleensä tuli esille. Tekiköhän hän mitään muistiinpanojakaan? Vaivasiko jälkeenpäin päätään kuulemillaan asioilla? Kaikki jäi minun kontolleni. Tuosta Future Homen tilaisuudesta jäi hyödyntämättä mm. tieto Tekesin kotisivuista. Olisi pitänyt etsiä sieltä "ageing population" ja 5. puiteohjelma...Luen sen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin vaatimattomista muistiinpanoistani. Stakesista keskustelussa vilahti nimi Päivi Tahkokallio (en onnistunut tavoittamaan naista, vaikka yritin) ja hänen ILSE-projektinsa. Se liittyi ilmeisesti suurempaan projektiin koskien ikääntyvän väestön selviytymistä kaupungeissa. Tekesistä saimme myös nimen, jota en koskaan pystynyt jäljittämään. Puhuimme Hengityselinyhdistyksen Helin Tuusulaan rakennuttamista allergiataloista, joista joku oli tehnyt lisensiaattityön, kuulimme sekä talojen ilmanvaihtoa että omaa lämpöä koskevasta tutkimuksesta. Kuulimme myös prof. Olli Sepäsen olevan Suomessa terveen ilman asiantuntija. Rakennustietosäätiössä Autotalossa oli kuulemma tietoa arkkitehtien töistä, arvosteluja alan kilpailuista jne.
En ehtinyt joka paikkaan.
Yksi suuri syy kompuroimiseemme oli tietotekniikassa. Aktiivisten Senioreiden ensimmäisen hallituksen jäsenistä kukaan ei ollut vihkiytynyt riittävästi tietotekniikkaan. Puheenjohtajallamme ei ollut edes omaa sähköpostiosoitetta! Tiedostin ongelman ja vaadin tietotekniikan kursseja kaikille halukkaille. Ensiksi kuitenkin hallituksen jäsenille. Näin Loppukirin modernina senioritalona, joka hyödyntäisi yhtä sun toista uudesta teknologiasta.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Kaoottinen huhtikuu 2001
Olen jo aikaisemmin kertonut, kuinka kaavoittaja Mikael Sundman, jonka tapasin ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän alla 2000, yritti keväällä 2001 järjestää Saton ja meidän Aktiivisten Senioreiden yhteistä tapaamista (blogini xxx). Yllättävä kutsu palaveriin (30.3.2001) oli puhelinautomaatissani kun palasin Madeiran lomaltani muuan päivä aikaisemmin. Tapaamisen syynä oli rakennuttajasopimus. Satosta piti tapaamiseen tulla johtajien Pekka Häyhän ja Jaana Närön lisäksi ainakin arkkitehti Kari Ristolan. Minä en muista, että olisin aikaisemmin tavannut Ristolaa.
Minun ulkomailla ollessa puheenjohtajamme Marja Dahlström oli osoittanut poikkeuksellista aktiivisuutta ja tavannut Terttu Putilan, Eila Raikaslehdon sekä Kalevi Falckin kanssa Saton ihmiset kaksi kertaa. Vai aktivoituiko Sato entisestäänkin? Painosti Marjan tapaamisiin? Kauan ei kuitenkaan mennyt kun Kari Ristola jo hahmotteli suunnittelemaamme taloa meille ja teki alustavia laskelmia. Muistan nähneeni paperit. Miksi moinen kiire? Käyttivätkö Terttu Putila, Eila Raikaslehto ja Saton neuvottelijat poissa oloani hyväksi? Myöhemmin olen kuullut Suoma Karjalaiselta (joka nykyisin puuhaa Kalasatamaan Loppukirin kaltaista senioritaloa), että nimenomaan Eila Raikaslehdolla ei ollut mitään sitä vastaan, että rakennuttajasopimus olisi kirjoitettu jo tuona keväänä. Ilmeisesti häntä tuki myös Terttu Putila. Niin ikään Reijo Pesonen Saarijärveltä halusi varmasti vähentää palkattomia konsulttikäyntejään Helsingissä. Rakennuttajaopimuksen sai loppuun asti neuvoteltua vasta yhdistyksen kolmas puheenjohtaja Päiviö Salo kuukausia eroni jälkeen (joulun alla 2002). Neuvottelut eivät silloinkaan kuulemma olleet helpot, Saton puolelta kuvioissa ei enää ollut edes Jaana Närö, joka kuitenkin koko sen ajan kun minä olin mukana, ajoi sopimusta kuin käärmettä pysyyn.
Kaavoittaja Mikael Sundmanin suunnittelema tapaaminen Saton ja senioreiden kesken ei toteutunut. Sato kieltäytyi tulemasta palaveriin. Koska aikaa tapaamiseen oli niukasti, minäkään en lyhyessä ajassa saanut mukaani yhtäkään Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsentä - itseni lisäksi. Nyt tätä kirjoittaessani mietin miksi puheenjohtajammekaan ei tullut mukaan? Eikö tämä tapaaminen ollut hänen intressissään? Hän oli loistanut poissaolollaan myös siitä ensimmäisestä Mikael Sundmanin tapaamisesta, jossa kaavoittaja ensimmäisen kerran väläytti meille tonttia Arabianrannasta. Nyt sain joukoistani puhuttua mukaani ainoastaan kaksi yhdistyksen rivijäsentä: Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin (blogini 28.3.2010 ja 31.7.2010). Eila tuli varmasti erittäin mielellään mukaan, mutta Kalevia joka oli diplomi-insinööri ja Marja Dahlströmin - vaiko Harri Dahlströmin? - Aktiivisiin Senioreihin houkuttelema/kutsuma, minun varmaan täytyi patistaa. Kuvaavaa lyhytjänteiselle toiminnallemme, jossa sitoutumisen aste oli olematonta, oli se, että Kalevi erosi vaimoineen yhdistyksestämme melko pian tämän jälkeen.
Kaavoittajan työhuoneeseen oli kutsuttu myös projektijohtaja Heikki Somervuo Helsingin kaupungin kanslian kehittämistoimistosta. Muistiinpanoihini olen kirjannut tapaamisesta seuraavaa: "Palaveri oli mielenkiintoinen. Mikael Sundman ei hyväksy Saton valitsemaa arkkitehtia eikä liioin Saton lähes yksipuolisesti sanelemaa sopimusta. Miehen mukaan Sato ei voi olla rakennuttaja. Sato ei ole saanut Arabianrannan tonttia, vaan Aktiiviset Seniorit. Miesten mielestä Aktiiviset Seniorit voisi järjestää arkkitehtikilpailun. Se maksaisi noin 150.000 markkaa, mutta yhdistys voisi saada hankkeen edetessä summan takaisin - tai ainakin osan siitä. Keskustelumme aiheina olivat Loppukirin rahoitus ja vastuut."
Tarpeellisia kontakteja
Rahasta puhuessaan Mikael Sundman mainitsi useita tahoja, joihin Aktiivisten Senioreiden kannatti ottaa yhteyttä. Ensimmäisenä hän mainitsi Lipposen hallituksen asuntostrategin Peter Fredrikssonin, jonka minä olin Loppukirin merkeissä tavannut ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000 melko pian Tukholman Färdeknäppenistä paluuni jälkeen (blogini 14.3.20109). Mies oli silloin yllättäen ilmestynyt Seurahuoneelle, minne olin mennyt Marja-Leena Salkolan ja Terttu Putilan kanssa tapaamaan saarijärveläistä Reijo Pesosta, jonka yhteisöasumisen asiantuntemusta meille oli suositeltu. Muita hyödyllisiä kontakteja olivat miesten mielestä mm. aluejohtaja Alpo Uski Valtion asuntorahastosta (ARA) ja Tulevaisuuden koti -instituutin (Future home institute) hallituksen puheenjohtaja prof. Anna-Maija Ylimaula Oulusta. Olin tavannut Anna-Maijan kerran aikaisemmin kun olin haastatellut tätä pitkän kirjailijauran tehnyttä oululaista kulttuurivaikuttajaa radio-ohjelmassani. Arkkitehtina hän oli minulle kuitenkin tuntematon.
Mikael Sundmanin arkkitehtiehdokkaita Loppukirin suunnittelijaksi olivat mm. professori Tuomo Siitonen sekä Kirsti Sivén, jonka sitten valitsimmekin tehtävään (blogini 10.2.2010). Siitonen edusti Teknillistä korkeakoulua Future home institutessa, joka oli perustettu Taideteollisen korkeakoulun ja Helsingin kaupungin aloitteesta 1997. Instituutti oli monialainen tutkimusyksikkö, joka tekee soveltavaa tutkimusta keskittyen elämisen ympäristöihin. Tarkastelun kohteena on asumisen, työn tekemisen ja palvelujen käyttökokemus. 1990-luvun lopulla myös senioreiden asuminen alkoi nousta tutkimuksen keskiöön.
En muista mainitsiko Mikael Sundman tai Heikki Somervuo tapaamisessamme Kimmo Röngän nimen. Joka tapauksessa törmäsin pian Kimmoon, josta tuona kyseisenä vuonna tuli Future Home Instituten projektijohtaja ja pari vuotta myöhemmin johtaja. Tästä alle nelikymppisestä miehestä tuli minulle arvokas kontakti muutamaksi kuukaudeksi. Hän oli yksi kannustavimmista tapaamistani ihmisistä sinä aikana kun toimin Aktiivisissa Senioreissa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että en ymmärtänyt näistä akateemisista verkottumisista mitään. Toimittajan työssäni kiinnostukseni kohteet olivat aivan muualla. Idea Loppukirista syntyi käytännön kokemuksista (blogini 29.1.2010), joita työstin myös muutamissa radio-ohjelmissani. Liukastelin siis ihan oudoilla jäillä. En tiennyt mitään sen kummemmin arkkitehtuurista, rakentamisesta kuin taiteistakaan, joita kaikkia talousymmärryksen ja juridiikan lisäksi olisi yhdistyksen toiminnassa tarvittu. Minulle jos kenelle olisivat taidehistorian luennot yliopistossa tehneet hyvää. Olin aikoinani suorittanut työn ohessa loppututkinnon valtiotieteellisessä tiedekunnassa pääaineenani poliittinen historia ja taidenäyttelyt olivat kolmen lapsen yksinhuoltajalle olleet ulottumattomissa ollutta ylellisyyttä.
Kesällä 2001 Kimmo ilmoitti minulle järjestävänsä tilaisuuden, jossa seminaariväelle esiteltäisiin paitsi Loppukiri-hankketta myös toista, jo 60-luvulla rakennettua poikkeuksellisen suurta helsinkiläistä Asunto Oy Säästökartanoa. Tähän taloyhtiöön oli luonnostaan ilman erityisia ponnisteluja syntynyt vuosien saatossa toimiva asukasyhteisö, josta olisi malliksi muillekin: vaihtuvuus talossa oli ollut yllättävän vähäistä. Nyt toisensa jo hyvin tuntevat asukkaat - monet heistä jo iäkkäitä - halusivat viettää loppuelämänsäkin yhdessä. Noihin aikoihin muutkin kuin aktiiviset seniorit olivat havahtuneet vanhusten asumisessa oleviin puutteisiin ja epäkohtiin.
Mikael Sundmanin luona käynti poiki todella paljon antoisia tapaamisia. Tuossa huhtikuisessa palaverissa minulle viimeistään selvisi, että Arabianrannan parissa työskentelevät Sundman ja Somervuo halusivat Loppukiristä todella jotain uutta ja erinomaista. Future Home Institute, josta yksikään meistä senioreista ei ollut aikaisemmin kuullut, oli vain yksi niistä tahoista, jonne nimenomaan Sundman meidät ohjasi. Ymmärsin, että sen kautta Aktiivisille Senioreille avautuisi monia uusia kontakteja, joista jotkut ehkä mahdollistaisivat jonkinlaista rahallistakin tukea. Keskustelussa vilahtelivat nimet Tekes, Sitra ja Suomen Akatemia, joista Tekesissä ja Sitrassa kävimmekin ennen pitkää lobbaamassa. Molemmissa käynneissä oli mukana Sirkka Minkkinen, joka oli alkuvuodesta liittynyt yhdistykseen ja aktivoitui muutaman kuukauden kuluttua.
Kaiken kaikkiaan Aktiiviset Seniorit oli keväällä 2001 siinä pisteessä että yhä useammat tahot ja ihmiset alkoivat olla kiinnostuneita toiminnastamme - ja Loppukiristä. Ideamme olivat hyviä, mutta rahaa meillä ei ollut muuta kuin mitä jäsenmaksuista saimme. Minä olisin ainakin tekemääni työmäärään nähden ansainnut muutaman ammattitaitoisen palkatun henkilön viemään hanketta eteenpäin. Mutta tyhmä mikä tyhmä!
Minun ulkomailla ollessa puheenjohtajamme Marja Dahlström oli osoittanut poikkeuksellista aktiivisuutta ja tavannut Terttu Putilan, Eila Raikaslehdon sekä Kalevi Falckin kanssa Saton ihmiset kaksi kertaa. Vai aktivoituiko Sato entisestäänkin? Painosti Marjan tapaamisiin? Kauan ei kuitenkaan mennyt kun Kari Ristola jo hahmotteli suunnittelemaamme taloa meille ja teki alustavia laskelmia. Muistan nähneeni paperit. Miksi moinen kiire? Käyttivätkö Terttu Putila, Eila Raikaslehto ja Saton neuvottelijat poissa oloani hyväksi? Myöhemmin olen kuullut Suoma Karjalaiselta (joka nykyisin puuhaa Kalasatamaan Loppukirin kaltaista senioritaloa), että nimenomaan Eila Raikaslehdolla ei ollut mitään sitä vastaan, että rakennuttajasopimus olisi kirjoitettu jo tuona keväänä. Ilmeisesti häntä tuki myös Terttu Putila. Niin ikään Reijo Pesonen Saarijärveltä halusi varmasti vähentää palkattomia konsulttikäyntejään Helsingissä. Rakennuttajaopimuksen sai loppuun asti neuvoteltua vasta yhdistyksen kolmas puheenjohtaja Päiviö Salo kuukausia eroni jälkeen (joulun alla 2002). Neuvottelut eivät silloinkaan kuulemma olleet helpot, Saton puolelta kuvioissa ei enää ollut edes Jaana Närö, joka kuitenkin koko sen ajan kun minä olin mukana, ajoi sopimusta kuin käärmettä pysyyn.
Kaavoittaja Mikael Sundmanin suunnittelema tapaaminen Saton ja senioreiden kesken ei toteutunut. Sato kieltäytyi tulemasta palaveriin. Koska aikaa tapaamiseen oli niukasti, minäkään en lyhyessä ajassa saanut mukaani yhtäkään Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsentä - itseni lisäksi. Nyt tätä kirjoittaessani mietin miksi puheenjohtajammekaan ei tullut mukaan? Eikö tämä tapaaminen ollut hänen intressissään? Hän oli loistanut poissaolollaan myös siitä ensimmäisestä Mikael Sundmanin tapaamisesta, jossa kaavoittaja ensimmäisen kerran väläytti meille tonttia Arabianrannasta. Nyt sain joukoistani puhuttua mukaani ainoastaan kaksi yhdistyksen rivijäsentä: Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin (blogini 28.3.2010 ja 31.7.2010). Eila tuli varmasti erittäin mielellään mukaan, mutta Kalevia joka oli diplomi-insinööri ja Marja Dahlströmin - vaiko Harri Dahlströmin? - Aktiivisiin Senioreihin houkuttelema/kutsuma, minun varmaan täytyi patistaa. Kuvaavaa lyhytjänteiselle toiminnallemme, jossa sitoutumisen aste oli olematonta, oli se, että Kalevi erosi vaimoineen yhdistyksestämme melko pian tämän jälkeen.
Kaavoittajan työhuoneeseen oli kutsuttu myös projektijohtaja Heikki Somervuo Helsingin kaupungin kanslian kehittämistoimistosta. Muistiinpanoihini olen kirjannut tapaamisesta seuraavaa: "Palaveri oli mielenkiintoinen. Mikael Sundman ei hyväksy Saton valitsemaa arkkitehtia eikä liioin Saton lähes yksipuolisesti sanelemaa sopimusta. Miehen mukaan Sato ei voi olla rakennuttaja. Sato ei ole saanut Arabianrannan tonttia, vaan Aktiiviset Seniorit. Miesten mielestä Aktiiviset Seniorit voisi järjestää arkkitehtikilpailun. Se maksaisi noin 150.000 markkaa, mutta yhdistys voisi saada hankkeen edetessä summan takaisin - tai ainakin osan siitä. Keskustelumme aiheina olivat Loppukirin rahoitus ja vastuut."
Tarpeellisia kontakteja
Rahasta puhuessaan Mikael Sundman mainitsi useita tahoja, joihin Aktiivisten Senioreiden kannatti ottaa yhteyttä. Ensimmäisenä hän mainitsi Lipposen hallituksen asuntostrategin Peter Fredrikssonin, jonka minä olin Loppukirin merkeissä tavannut ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000 melko pian Tukholman Färdeknäppenistä paluuni jälkeen (blogini 14.3.20109). Mies oli silloin yllättäen ilmestynyt Seurahuoneelle, minne olin mennyt Marja-Leena Salkolan ja Terttu Putilan kanssa tapaamaan saarijärveläistä Reijo Pesosta, jonka yhteisöasumisen asiantuntemusta meille oli suositeltu. Muita hyödyllisiä kontakteja olivat miesten mielestä mm. aluejohtaja Alpo Uski Valtion asuntorahastosta (ARA) ja Tulevaisuuden koti -instituutin (Future home institute) hallituksen puheenjohtaja prof. Anna-Maija Ylimaula Oulusta. Olin tavannut Anna-Maijan kerran aikaisemmin kun olin haastatellut tätä pitkän kirjailijauran tehnyttä oululaista kulttuurivaikuttajaa radio-ohjelmassani. Arkkitehtina hän oli minulle kuitenkin tuntematon.
Mikael Sundmanin arkkitehtiehdokkaita Loppukirin suunnittelijaksi olivat mm. professori Tuomo Siitonen sekä Kirsti Sivén, jonka sitten valitsimmekin tehtävään (blogini 10.2.2010). Siitonen edusti Teknillistä korkeakoulua Future home institutessa, joka oli perustettu Taideteollisen korkeakoulun ja Helsingin kaupungin aloitteesta 1997. Instituutti oli monialainen tutkimusyksikkö, joka tekee soveltavaa tutkimusta keskittyen elämisen ympäristöihin. Tarkastelun kohteena on asumisen, työn tekemisen ja palvelujen käyttökokemus. 1990-luvun lopulla myös senioreiden asuminen alkoi nousta tutkimuksen keskiöön.
En muista mainitsiko Mikael Sundman tai Heikki Somervuo tapaamisessamme Kimmo Röngän nimen. Joka tapauksessa törmäsin pian Kimmoon, josta tuona kyseisenä vuonna tuli Future Home Instituten projektijohtaja ja pari vuotta myöhemmin johtaja. Tästä alle nelikymppisestä miehestä tuli minulle arvokas kontakti muutamaksi kuukaudeksi. Hän oli yksi kannustavimmista tapaamistani ihmisistä sinä aikana kun toimin Aktiivisissa Senioreissa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että en ymmärtänyt näistä akateemisista verkottumisista mitään. Toimittajan työssäni kiinnostukseni kohteet olivat aivan muualla. Idea Loppukirista syntyi käytännön kokemuksista (blogini 29.1.2010), joita työstin myös muutamissa radio-ohjelmissani. Liukastelin siis ihan oudoilla jäillä. En tiennyt mitään sen kummemmin arkkitehtuurista, rakentamisesta kuin taiteistakaan, joita kaikkia talousymmärryksen ja juridiikan lisäksi olisi yhdistyksen toiminnassa tarvittu. Minulle jos kenelle olisivat taidehistorian luennot yliopistossa tehneet hyvää. Olin aikoinani suorittanut työn ohessa loppututkinnon valtiotieteellisessä tiedekunnassa pääaineenani poliittinen historia ja taidenäyttelyt olivat kolmen lapsen yksinhuoltajalle olleet ulottumattomissa ollutta ylellisyyttä.
Kesällä 2001 Kimmo ilmoitti minulle järjestävänsä tilaisuuden, jossa seminaariväelle esiteltäisiin paitsi Loppukiri-hankketta myös toista, jo 60-luvulla rakennettua poikkeuksellisen suurta helsinkiläistä Asunto Oy Säästökartanoa. Tähän taloyhtiöön oli luonnostaan ilman erityisia ponnisteluja syntynyt vuosien saatossa toimiva asukasyhteisö, josta olisi malliksi muillekin: vaihtuvuus talossa oli ollut yllättävän vähäistä. Nyt toisensa jo hyvin tuntevat asukkaat - monet heistä jo iäkkäitä - halusivat viettää loppuelämänsäkin yhdessä. Noihin aikoihin muutkin kuin aktiiviset seniorit olivat havahtuneet vanhusten asumisessa oleviin puutteisiin ja epäkohtiin.
Mikael Sundmanin luona käynti poiki todella paljon antoisia tapaamisia. Tuossa huhtikuisessa palaverissa minulle viimeistään selvisi, että Arabianrannan parissa työskentelevät Sundman ja Somervuo halusivat Loppukiristä todella jotain uutta ja erinomaista. Future Home Institute, josta yksikään meistä senioreista ei ollut aikaisemmin kuullut, oli vain yksi niistä tahoista, jonne nimenomaan Sundman meidät ohjasi. Ymmärsin, että sen kautta Aktiivisille Senioreille avautuisi monia uusia kontakteja, joista jotkut ehkä mahdollistaisivat jonkinlaista rahallistakin tukea. Keskustelussa vilahtelivat nimet Tekes, Sitra ja Suomen Akatemia, joista Tekesissä ja Sitrassa kävimmekin ennen pitkää lobbaamassa. Molemmissa käynneissä oli mukana Sirkka Minkkinen, joka oli alkuvuodesta liittynyt yhdistykseen ja aktivoitui muutaman kuukauden kuluttua.
Kaiken kaikkiaan Aktiiviset Seniorit oli keväällä 2001 siinä pisteessä että yhä useammat tahot ja ihmiset alkoivat olla kiinnostuneita toiminnastamme - ja Loppukiristä. Ideamme olivat hyviä, mutta rahaa meillä ei ollut muuta kuin mitä jäsenmaksuista saimme. Minä olisin ainakin tekemääni työmäärään nähden ansainnut muutaman ammattitaitoisen palkatun henkilön viemään hanketta eteenpäin. Mutta tyhmä mikä tyhmä!
maanantai 13. helmikuuta 2012
Sain 2000 markkaa idean tuomisesta Suomeen
Kuten blogissani (20.1.2012) kerroin, minut valittiin vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Yhdistys sai sen ansiosta mediajulkisuutta, mihin olin tähdännytkin. Samoihin aikoihin sijoituin toisessakin kilpailussa palkinnoille ja sain uurastamisestani 2000 markkaa. Tässäkin kilpailussa kollegallani Eija Pulkkisella oli sormensa pelissä.
Olin edellisenä kesänä Eijan kanssa Kunnallisalan kehittämissäätiössä tapaamassa asiamies Lasse Ristikalliota. Hän kehoitti meitä senioreita osallistumaan ideakilpailuun, joka järjestettiin joka kolmas vuosi. Käydessämme Ristikallion luona avustusten hakuuaika oli menossa juuri umpeen. Toimitin kaavakkeet Marja Dahlströmille, puheenjohtajallemme, ja Sirkka Minkkiselle, sihteerillemme, täytettäviksi. Koska ideakilpailussa oli yhteisöjen lisäksi sarja myös yksityishenkilöille, kerroin uskovani enemmän omiin mahdollisuuksiini kuin yhdistyksen mahdollisuuksiin saada palkinto. Loppukiri, yhteisöllinen senioritalohan oli vasta idea-astella, idea paperilla, mutta minä olin tuonut sen idean Suomeen ja hanke oli kovaa vauhtia toteutumassa: olimme saaneet tontin, yhdistys oli perustettu, jäseniä suorastaan tulvi yhdistykseen, arkkitehtikin oli jo valittu. Lisäksi media oli tehnyt asiaamme kiitettävällä tavalla tunnetuksi. Myös muutamilla muilla paikkakunnilla Helsingin ulkopuolella hanke oli herättänyt kiinnostusta. Kesän ja syksyn aikana 2001 kuulin useammalta taholta, että hankkeemme edistyi loistavasti.
Odotin lähes hakemuksen sisäänjättöaikaan asti, että Marja ja Sirkka ottaisivat minuun yhteyttä ja ehdottaisivat palkinnon hakemista minulle. Olisi tuntunut kivalta! Sirkka oli ollut yhdistyksen jäsen vasta muutaman kuukauden, Marjalla oli pitempi historia Aktiivisissa Senioreissa ja hän oli meidän ensimmäinen puheenjohtaja, mutta hän oli ollut hankkeemme käynnistämisessä huomattavasti minua passiivisempi. Minun juostessa lobbaamassa eri tahoja - mm. Kunnallisalan kehittämissäätiötä - milloin kenekin kanssa, Marja kirjoitteli steinerpedagogisia kirjasia ja jatkoi vuosikymmeniä aikaisemmin aloittamiaan taidehistorian opintojaan yliopistossa. Totta totisesti työt eivät jakautuneet tasan.
Kun hakemuksen sisäänjättöaika oli umpeutumassa, eikä naisista kuulunut mitään, menin heidän luokseen - muistaakseni Marja Dahlströmin kotiin - hakemaan allekirjoitusta täyttämääni kaavakkeeseen. Sainkin sen, mutta samalla kuulin, että Marja ja Sirkka olivat postittaneet jo oman hakemuksensa. Sain kuitenkin Marjan allekirjoituksen.
Ideapalkinnoista kilpaili 540 osallistujaa eri puolilta Suomea, palkittuja oli nelisenkymmentä, joukossa minä. Palkintojen jakotilaisuudessa itse Pentti Arajärvi ojensi minulle todistuksen uudenlaisen senioritalomallin tuomisesta Suomeen. Sillä rintamalla siis ainakin uskottiin Loppukiri-ideaan.
Olin edellisenä kesänä Eijan kanssa Kunnallisalan kehittämissäätiössä tapaamassa asiamies Lasse Ristikalliota. Hän kehoitti meitä senioreita osallistumaan ideakilpailuun, joka järjestettiin joka kolmas vuosi. Käydessämme Ristikallion luona avustusten hakuuaika oli menossa juuri umpeen. Toimitin kaavakkeet Marja Dahlströmille, puheenjohtajallemme, ja Sirkka Minkkiselle, sihteerillemme, täytettäviksi. Koska ideakilpailussa oli yhteisöjen lisäksi sarja myös yksityishenkilöille, kerroin uskovani enemmän omiin mahdollisuuksiini kuin yhdistyksen mahdollisuuksiin saada palkinto. Loppukiri, yhteisöllinen senioritalohan oli vasta idea-astella, idea paperilla, mutta minä olin tuonut sen idean Suomeen ja hanke oli kovaa vauhtia toteutumassa: olimme saaneet tontin, yhdistys oli perustettu, jäseniä suorastaan tulvi yhdistykseen, arkkitehtikin oli jo valittu. Lisäksi media oli tehnyt asiaamme kiitettävällä tavalla tunnetuksi. Myös muutamilla muilla paikkakunnilla Helsingin ulkopuolella hanke oli herättänyt kiinnostusta. Kesän ja syksyn aikana 2001 kuulin useammalta taholta, että hankkeemme edistyi loistavasti.
Odotin lähes hakemuksen sisäänjättöaikaan asti, että Marja ja Sirkka ottaisivat minuun yhteyttä ja ehdottaisivat palkinnon hakemista minulle. Olisi tuntunut kivalta! Sirkka oli ollut yhdistyksen jäsen vasta muutaman kuukauden, Marjalla oli pitempi historia Aktiivisissa Senioreissa ja hän oli meidän ensimmäinen puheenjohtaja, mutta hän oli ollut hankkeemme käynnistämisessä huomattavasti minua passiivisempi. Minun juostessa lobbaamassa eri tahoja - mm. Kunnallisalan kehittämissäätiötä - milloin kenekin kanssa, Marja kirjoitteli steinerpedagogisia kirjasia ja jatkoi vuosikymmeniä aikaisemmin aloittamiaan taidehistorian opintojaan yliopistossa. Totta totisesti työt eivät jakautuneet tasan.
Kun hakemuksen sisäänjättöaika oli umpeutumassa, eikä naisista kuulunut mitään, menin heidän luokseen - muistaakseni Marja Dahlströmin kotiin - hakemaan allekirjoitusta täyttämääni kaavakkeeseen. Sainkin sen, mutta samalla kuulin, että Marja ja Sirkka olivat postittaneet jo oman hakemuksensa. Sain kuitenkin Marjan allekirjoituksen.
Ideapalkinnoista kilpaili 540 osallistujaa eri puolilta Suomea, palkittuja oli nelisenkymmentä, joukossa minä. Palkintojen jakotilaisuudessa itse Pentti Arajärvi ojensi minulle todistuksen uudenlaisen senioritalomallin tuomisesta Suomeen. Sillä rintamalla siis ainakin uskottiin Loppukiri-ideaan.
torstai 2. helmikuuta 2012
Miten tieto kansalaisten ideoista leviää?
Lobatessamme virkamiehiä, poliitikkoja ym. emme tietystikään aina voineet etukäteen aavistaa, mitä helsinkiläiset päättäjät Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä tiesivät - vai tiesivätkö mitään. Minä olin alkuaikoina aktiivisista senioreista se, joka pääsääntöisesti otin näihin ihmisiin ensin yhteyttä. Säästin siten omaa aikaani. Toisen asialle paneminen olisi vaatinut oman taustatyönsä. Minulla oli myös kokemusta siitä, etteivät kaikki olleet niin oma-aloitteisia ja aktiivisia kuin tällaisessa hankkeessa piti olla. Keväällä 2000 Marja Dahlström sai tehtäväkseen laatia perustettavana olevalle yhdistyksellemme säännöt. Koskaan hän ei niitä tehnyt, vaan työ jäi minulle. Vuosi myöhemmin meille oli useampi ihminen vihjaissut Eija Lehmusoksasta, rakennusalan konsultista, joka oli kuulemme hyvä. Kehoitin silloista rakennustyöryhmän vetäjää Eila Raikaslehtoa etsimään naisen käsiinsä, koska minä en yksinkertaisesti ehtinyt. Eila, vaikka ei enää ollut työelämässä mukana kuten minä, ei kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Muutamien viikkojen - vaiko kukausien - jälkeen törmäsin kuitenkin Eijaan sattumalta seminaarissa, jossa olin puhumassa Loppukiristä. Eijasta tulikin sitten Aktiivisten Senioreiden konsultti loppuvuodesta 2001.
Pienemmätkään senioreille esittämäni avunpyynnöt eivät aina menneet perille. Muistiinpanojeni mukaan niinkin aikaisin kuin kevättalvella 2000 pohdiskelin jo, motivoituisivatko hankkeeseen mukaan tulleet minun laillani raavaaseen työhön. Olivatko he valmiita esimerkiksi ottamaan selvää vanhusten asumisesta ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista? Monille mökkeily ja ulkomaanmatkat merkitsivät paljon. Jäisinkö yksin?
Ehkä tällaisten ongelmien syynä oli yksinkertaisesti se, että minulla ei ollut joukoissani riittävästi arvovaltaa. En ole johtajatyyppiä. Joskus toivoin, että olisin ollut mies. Ystävälleni totesin kerran, että ulkoiset vallanmerkit voisivat helpottaa päämäärään pääsemisessä. Toki minulla oli avuja, jotka monelta puuttuvat, mutta ne eivät riittäneet kantamaan niin tuulisella paikalla missä noina vuosina seisoin.
Kun pyrimme jonkun poliitikon, virkamiehen tai tutkijan puheille, kerroin tietysti puhelimessa alustavasti senioritalohankkeestamme. Vähemmän oli sellaisia ihmisiä, joita lähestyin kirjeitse. Kaikki ne, joihin otin kontaktia, eivät kuitenkaan vaivautuneet vastaamaan, eivät edes ne, joilla oli sihteeri oikeana kätenään. Selvimmin on mieleeni näistä jäänyt Pekka Sauri, vihreä poliitikko, joka asusti jo silloin vallan kammareissa, mutta otti iltaisin vastaan mielenterveysongelmaisten soittoja Yleisradion yöohjelmassa.
Hänen vaikenemisensä kummastutti minua, koska hänen täytyi kirjeeni saatuaan tietää taustani. Olimme tavallaan kollegoita. Silloin tällöin noinakin aikoina ohitimme joskus toisemme Yleisradion käytävillä.
Olisin kuvitellut, että sellaisessa asemassa oleva vihreä kuin Pekka Sauri oli - ja on - olisi myös ollut kiinostunut Loppukirin luonteesta, esimerkiksi talon tarjoamista mahdollisuuksista säästää kaupungin menoissa. Kävin syyskuussa 2001 sosiaalivirastossa tapaamassa Kristiina Takalaa ja Pirjo Tolkkia, jotka pyynnöstäni olivat laskenneet, kuinka paljon Loppukirin yhteisruokailu säästäisi kaupungin menoja, jos ei tarvitsisi turvautua elämän loppusuoralla kaupungin järjestämään ruokahuoltoon. Kaupunkihan subventoi vanhusten ateriapalvelua (15 mk/ateria). Naiset laskivat, että jos talossa asuisi 25 yli 75 vuotiasta, jotka yhteisön ansiosta selviäisivät ilman kotiavustajaa ja ateriapalvelua, säästö olisi vuodessa 300.000 markkaa. Se että summa ei ollut pieni, ei ollut minulle yllätys. Loppukirin kaltaisessa talossa asuminenhan pitkittää laitokseen/sairaalaan joutumista. Myös aktivoiva elämäntyyli mahdollistaa joskus sen, että ihminen kuolee ns. saappaat jalassa eikä siten elämänsä loppusuoralla tarvitse ollenkaan kallista laitoshoitoa.
Ihmisvirta kulki ohitseni
Kuten olen sanonut tapasin alun kolmattasataa senioriasumisesta kiinnostunutta suomalaista vuosina 2000-2002. Ihmisvirta ei ollut pieni. Sain kritiikkiä näistä tapaamisista. Arvostelun sanoiksi pukenut Pirkko Tarvainen (blogini 10.1.2012) ei itse ollut monessa tapaamisessa mukana, eivätkä olleet monet muutkaan. Valitettavasti ihmiset osallistuivat hyvin eri tavalla niihin talkoisiin, joiden tarkoituksena oli kuitenkin synnyttää merkittävä senioritalopilotti Suomeen.
Edellisessä blogissani kerroin elokuussa 2001 tapahtuneesta Helsingin kaupungin kehittämisyksikön johtajan Jussi Kauton luona käynnistäni. Yllättäen hän näytti minulle paperia, jonka kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti toimittanut Raha-automaattiyhdistykselle. Tarkoitus oli, että saisimme yhteisöllisen senioritalon yhteistiloihin avustusta. Noita yhteistiloja oli tarkoitus rakentaa noin 10 % koko talon neliömäärästä. Suosituskirjeen oli kirjoittanut Kristiina Takala, toinen niistä naisista, jotka tapasin kuukausi myöhemmin syyskuun puolessa välissä 2001 halutessani säästölaskelmia.
Tukea emme RAY:lta koskaan saaneet, mutta tuon suosituksen olemassaolo panee minut nyt miettimään, miten tieto yleensä suunnittelemastamme senioritalohankkeesta kulki ihmiseltä toiselle. Ketkä lobbaamamme henkilöt olivat aktiivisimpia kertomaan meistä muillekin? Kuka kertoi kenellekin? Kun pohdiskelen asiaa vielä pitemmälle, kysyn kuinka monta ihmistä aktiivisten senioreiden piti tavata, että yksi ns. oma-aloitteinen suositus syntyi.
Muistan jo kesältä 2000 tavanneeni ihmisiä, jotka sanoivat kuulleensa hankkeestamme. Ensimmäinen lehti ja ensimmäinen radiokanava kertoivat kuitenkin Aktiivisista Senioreista vasta tammikuussa 2001, kun olimme jo saaneet lupauksen Arabianrannan hitas-tontista (blogini xxxx). Mistä he siis kuulivat asiasta? Kuka kertoi?
Kerroin edellisellä kerralla asuntovaikuttajaksi valinnastani alkuvuodesta 2002. Sain virallista tunnustusta ja kiitosta samoihin aikoihin toiseltakin taholta.
Kesäkuun lopussa 2001 lähdin Eija Pulkkisen kanssa tapaamaan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiestä Lasse Ristikalliota. Saimme pöydän ääressä istuessamme muutamia vinkkejä, joiden anti oli pieni. Ristikallio pahoitteli sitä: "En minä nyt mitenkään pysty teitä auttamaan." Hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut millään momentilla rahaa, jota olisivat voineet meille antaa. Ennen huoneesta poistumistamme hän kuitenkin yhtäkkiä piristyi ja totesi: "Mutta onhan meillä muutaman vuoden välein ideakilpailu suomalaisille. Hakeminen on nyt ajankohtaista. Katsokaapa näitä papereita." Hyllystä löytyivät hakemuspaperit, joita ulos päästyämme aloimme Eijan kanssa tutkia.
Pienemmätkään senioreille esittämäni avunpyynnöt eivät aina menneet perille. Muistiinpanojeni mukaan niinkin aikaisin kuin kevättalvella 2000 pohdiskelin jo, motivoituisivatko hankkeeseen mukaan tulleet minun laillani raavaaseen työhön. Olivatko he valmiita esimerkiksi ottamaan selvää vanhusten asumisesta ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista? Monille mökkeily ja ulkomaanmatkat merkitsivät paljon. Jäisinkö yksin?
Ehkä tällaisten ongelmien syynä oli yksinkertaisesti se, että minulla ei ollut joukoissani riittävästi arvovaltaa. En ole johtajatyyppiä. Joskus toivoin, että olisin ollut mies. Ystävälleni totesin kerran, että ulkoiset vallanmerkit voisivat helpottaa päämäärään pääsemisessä. Toki minulla oli avuja, jotka monelta puuttuvat, mutta ne eivät riittäneet kantamaan niin tuulisella paikalla missä noina vuosina seisoin.
Kun pyrimme jonkun poliitikon, virkamiehen tai tutkijan puheille, kerroin tietysti puhelimessa alustavasti senioritalohankkeestamme. Vähemmän oli sellaisia ihmisiä, joita lähestyin kirjeitse. Kaikki ne, joihin otin kontaktia, eivät kuitenkaan vaivautuneet vastaamaan, eivät edes ne, joilla oli sihteeri oikeana kätenään. Selvimmin on mieleeni näistä jäänyt Pekka Sauri, vihreä poliitikko, joka asusti jo silloin vallan kammareissa, mutta otti iltaisin vastaan mielenterveysongelmaisten soittoja Yleisradion yöohjelmassa.
Hänen vaikenemisensä kummastutti minua, koska hänen täytyi kirjeeni saatuaan tietää taustani. Olimme tavallaan kollegoita. Silloin tällöin noinakin aikoina ohitimme joskus toisemme Yleisradion käytävillä.
Olisin kuvitellut, että sellaisessa asemassa oleva vihreä kuin Pekka Sauri oli - ja on - olisi myös ollut kiinostunut Loppukirin luonteesta, esimerkiksi talon tarjoamista mahdollisuuksista säästää kaupungin menoissa. Kävin syyskuussa 2001 sosiaalivirastossa tapaamassa Kristiina Takalaa ja Pirjo Tolkkia, jotka pyynnöstäni olivat laskenneet, kuinka paljon Loppukirin yhteisruokailu säästäisi kaupungin menoja, jos ei tarvitsisi turvautua elämän loppusuoralla kaupungin järjestämään ruokahuoltoon. Kaupunkihan subventoi vanhusten ateriapalvelua (15 mk/ateria). Naiset laskivat, että jos talossa asuisi 25 yli 75 vuotiasta, jotka yhteisön ansiosta selviäisivät ilman kotiavustajaa ja ateriapalvelua, säästö olisi vuodessa 300.000 markkaa. Se että summa ei ollut pieni, ei ollut minulle yllätys. Loppukirin kaltaisessa talossa asuminenhan pitkittää laitokseen/sairaalaan joutumista. Myös aktivoiva elämäntyyli mahdollistaa joskus sen, että ihminen kuolee ns. saappaat jalassa eikä siten elämänsä loppusuoralla tarvitse ollenkaan kallista laitoshoitoa.
Ihmisvirta kulki ohitseni
Kuten olen sanonut tapasin alun kolmattasataa senioriasumisesta kiinnostunutta suomalaista vuosina 2000-2002. Ihmisvirta ei ollut pieni. Sain kritiikkiä näistä tapaamisista. Arvostelun sanoiksi pukenut Pirkko Tarvainen (blogini 10.1.2012) ei itse ollut monessa tapaamisessa mukana, eivätkä olleet monet muutkaan. Valitettavasti ihmiset osallistuivat hyvin eri tavalla niihin talkoisiin, joiden tarkoituksena oli kuitenkin synnyttää merkittävä senioritalopilotti Suomeen.
Edellisessä blogissani kerroin elokuussa 2001 tapahtuneesta Helsingin kaupungin kehittämisyksikön johtajan Jussi Kauton luona käynnistäni. Yllättäen hän näytti minulle paperia, jonka kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti toimittanut Raha-automaattiyhdistykselle. Tarkoitus oli, että saisimme yhteisöllisen senioritalon yhteistiloihin avustusta. Noita yhteistiloja oli tarkoitus rakentaa noin 10 % koko talon neliömäärästä. Suosituskirjeen oli kirjoittanut Kristiina Takala, toinen niistä naisista, jotka tapasin kuukausi myöhemmin syyskuun puolessa välissä 2001 halutessani säästölaskelmia.
Tukea emme RAY:lta koskaan saaneet, mutta tuon suosituksen olemassaolo panee minut nyt miettimään, miten tieto yleensä suunnittelemastamme senioritalohankkeesta kulki ihmiseltä toiselle. Ketkä lobbaamamme henkilöt olivat aktiivisimpia kertomaan meistä muillekin? Kuka kertoi kenellekin? Kun pohdiskelen asiaa vielä pitemmälle, kysyn kuinka monta ihmistä aktiivisten senioreiden piti tavata, että yksi ns. oma-aloitteinen suositus syntyi.
Muistan jo kesältä 2000 tavanneeni ihmisiä, jotka sanoivat kuulleensa hankkeestamme. Ensimmäinen lehti ja ensimmäinen radiokanava kertoivat kuitenkin Aktiivisista Senioreista vasta tammikuussa 2001, kun olimme jo saaneet lupauksen Arabianrannan hitas-tontista (blogini xxxx). Mistä he siis kuulivat asiasta? Kuka kertoi?
Kerroin edellisellä kerralla asuntovaikuttajaksi valinnastani alkuvuodesta 2002. Sain virallista tunnustusta ja kiitosta samoihin aikoihin toiseltakin taholta.
Kesäkuun lopussa 2001 lähdin Eija Pulkkisen kanssa tapaamaan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiestä Lasse Ristikalliota. Saimme pöydän ääressä istuessamme muutamia vinkkejä, joiden anti oli pieni. Ristikallio pahoitteli sitä: "En minä nyt mitenkään pysty teitä auttamaan." Hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut millään momentilla rahaa, jota olisivat voineet meille antaa. Ennen huoneesta poistumistamme hän kuitenkin yhtäkkiä piristyi ja totesi: "Mutta onhan meillä muutaman vuoden välein ideakilpailu suomalaisille. Hakeminen on nyt ajankohtaista. Katsokaapa näitä papereita." Hyllystä löytyivät hakemuspaperit, joita ulos päästyämme aloimme Eijan kanssa tutkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)