Inventaario vuosilta 2000-2001

Pitkä vaikenemiseni blogin kirjoittamisessa vaikutti niin kuin arvasinkin: en nyt oikein tiedä mihin tarttua, mistä kirjoittaa, miten edetä. Yritellessäni paluuta vuosien 2001-2002 vaihteeseen osui käteeni seuraava inventaarioni marraskuulta 2001, jolloin olin juuri jäänyt Yleisradiosta eläkkeelle. Niille, jotka eivät säännöllisesti ole seuranneet blogiani, uskon tekstin selventävän ajanjaksoa niiltä kahdelta vuodelta, jotka seurasivat ensimmäistä Färdknäppenin matkaani (loppiaisena 2000).

AKTIIVISET SENIORIT ry on elokuussa 2000 perustettu yhdistys, jolle vuonna 2004 valmistuu Arabianrantaan yhteisöllinen senioritalo. LOPPUKIRI ei ole palvelutalo eikä hoitolaitos, vaan ikääntyvien yhteisö, jossa asukkaat voivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään omaan ja naapuriapuun turvautuen. Taloon tulee 50 asuntoa noin 60 ihmiselle. Senioritalon toiminnallinen malli on haettu Ruotsista: asukkaat valmistavat viitenä päivänä viikossa päivällisen ja siivoavat yhdessä yhteistilat. Yhteistilat ovat suomalaisittain poikkeuksellisen suuret, noin 10 %, ja niihin toivotaan RAY:n avustusta maksimimäärä eli 70 %.

Yhteisöllisestä senioritalosta koituu yhteiskunnalle suuret säästöt. Koska asunnot ovat omistusasuntoja, yhteiskunta säästyy heti 35 miljoonan markan investoinnilta. Aktiivisen, turvallisen ja mielekkään vanhuuden ansiosta laitoshoito siirtyy joidenkin asukkaiden kohdalla kuukausia, joidenkin vuosia. Missään tapauksessa kukaan ei sairauskohtauksen yllättäessä joudu päiviä makaamaan asuntonsa lattialla. Jos laitokseen lähtöä voidaan siirtää keskimäärin kolme vuotta, kuudenkymmenen vanhuksen kohdalla säästö on 30 vuoden aikana 25-30 milj. markkaa. Säästöä alkaa kertyä heti talon valmistuttua myös kotipalveluista: asukkaiden ikähaitari on talon valmistuessa (2004) 55-85 vuotta, mutta tässä yhteisössä kannetaan huolta naapurista niin kauan kuin ennen vanhaan suomalaisessa kyläyhteisössä: kunnallista ruokapalvelua ei tarvita, lääkäriin löytyy saattaja, apteekkiasiat hoituvat. Niin ikään löytyy seuraa teatterin ja elokuviin ja kynkittäjä lenkille. Turva- ja terveyspalveluissa auttaa myös uusi teknologia. Yhteisö on aktiivinen myös harrastuksissa. Omasta takaa on jumppa- ja joogaopettajat, luontoretkien, taide- ja kirjallisuuspiirien vetäjät. Ikääntyvien monipuolinen sosiaalinen pääoma näkyy myös yhteisruokailussa: joukosta löytyy mm. suurkeittiöemäntä.

AKTIIVISET SENIORIT ry luo uutta vanhuskulttuuria. Ikääntyvä ei LOPPUKIRISSÄ ole tahdoton objekti, jota kysymättä siirrellään paikasta toiseen. Hän on oman elämänsä toimija ja tuntee itsensä tärkeäksi paitsi yhteisössä, myös koko yhteiskunnassa. Hän saa elämälleen merkitystä antaessaan oman sosiaalisen pääomansa muiden käyttöön.

Yhdistyksessä on tällä hetkellä (marraskuussa 2001) noin 80 jäsentä. Yhdistykseen liittymisen alaikärajaa ei ole, mutta asukkaaksi pääsee 55-vuotta täytettyään (Hitas-ehto). Asukkaaksi valittavan on sitouduttava yhdistyksen sääntöihin (yhteisöllisyys), mutta omat asunnot takaavat myös yksityisyyden.

LOPPUKIRIN toiminnallisessa mallissa on aineksia vanhasta kyläyhteisöstä, ajalta ennen hyvinvointivaltiota: oma ja naapuriapu ovat kunniassa. Yhdistys on kuitenkin myös edistyksellinen. Millekään uudelle ei sanota suoralta kädeltä ei. Uudesta teknologiasta ja tietotekniikasta ei kuitenklaan saa tulla isäntää, vaan rengin palvelut riittävät. Uusille innovaatioille asetetaan kaksi vaatimusta: käyttäjäystävälisyys ja edullisuus.

AKTIIVISET SENIORIT ry tekee yhteistyötä monien muidenkin tahojen kuin Future Home instituutin kanssa:
- sosiaalipolitiikan prof. Briitta Koskiaho työryhmineen Tampereen yliopistosta
- sosiaalipolitiikan prof. Antti Karisto ja dos. Anni Vilkko Helsingin yliopistosta
- Taideteollisen Korkeakoulun Medialaboratorion Arki -projekti (mm. Iina Oilinki)
- SOTERAN tutkijat Pirjo Sipiläinen ja Satu Åkerlund
- SITRAn johtaja Antti Hautamäki
- Suomen Mielenterveysseura, toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, Psykoterapiataitojen instituutin johtaja ja kouluttaja Raili Rinne sekä SOS-palvelun johtaja Anni Kauppinen

Näin siis kirjoitin marraskuussa 2001, jolloin Loppukirin oletettiin valmistuvan 2004 (valmistui 2006). Lista yhteistyökumppaneista on kuitenkin jäänyt pahasti kesken, sillä siitä puuttuu näin jälkikäteen ajatellen monia tahoja, mm. monet Helsingin kaupungin virkamiehet, lukuisat ministeriöiden virkamiehet, eduskunnan naisverkosto jne.

Yksi innostavimpia Aktiivisten Senioreiden yhteistyökumppaneita oli Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, joka antoi ainakin minulle käsittämättömän paljon voimia niinä viimeisinä kuukausina kun Aktiivisissa Senioreissa vielä toimin. Ajauduin hänen luokseen sattumalta yrittäessäni jäljittää Eero Ahonalaa, jota koulutoverinsa Sitran Antti Hautamäki oli suositellut yhteistyökumppaniksemme. Tapasin Huovion ensin yksin. Heti alkuunsa hän lupasi käyttöömme kokoussalin Taideteolliselta korkeakoululta. Ensi tapaamisemme kesti tunteja. Miehellä oli ideoita vaikka millä mitalla. Tammikuussa 2002 Aktiiviset Seniorit meni sitten suurella joukolla tapaamaan miestä.

Lopuksi olen kirjannut inventaariopaperilleni tietoa median kiinnostuksesta:

AKTIIVISET SENIORIT ry - ja sen hanke LOPPUKIRI - on lyhyen toimintansa aikana saanut kosolti julkisuutta, mikä kertoo siitä, että tällaiselle hankkeelle on tällä hetkellä suurten ikäluokkien lähtiessä pian eläkkeelle suuri sosiaalinen tilaus. Seuraavat tiedotusvälineet, lehduistö, radio ja televisio, ovat antaneet yhteisölliselle senioritaloidealle aikaa ja palstatilaa: Uutislehti 100 (10.1.2001), Ylenaikaiset uutiset (23.1.2001), Helsingin Sanomat (24.1.2001), Uutislehti 100 (24.1.2001), Savon Sanomat (29.1.2001), Me naiset (2.2.2001), Ny tid (27.2.2001), Radio Suomen Naisten tunti (4.3.2001), YLE 1:n Uskallatko vanheta (15.3.2001), Neloskanavan Talousuutiset (6.4.2001) Helsingin Sanomat (9.4.2001), Kunta-lehti (12.4.2001), Dialogi (3/2001), Yle Teema (27.8.2001), TV 2:n Tutkittu juttu (4.9.2001), Kauppalehti (7.9.2001), TV 1:n Vierivät kivet (25.9.2001), Kirkko ja kaupunki (3.10.2001), Helsingin Sanomat (14.10.2001), Viertolan Sanomat (Keravalla) (3/2001), Vakuutussanomat (7/2001), Kotiliesi (22/2001), Radio Vega (13.11.2001), TV 5:n Obs (13.11.2001), Iltalehti (14.11.2001), Radio Aino (16.10.2001), Aamulehti (19.11.2001).

---------------------------------
Luettelo on vakuuttava, mutta tuskin se on täydellinen. Ainakin siitä puuttuu sisareni Marja-Leena Salkolan haastattelu Helsingin Sanomista tammikuussa 2001, jossa hän ensimmäisenä kertoi Helsinkiin suunnitteilla olevasta yhteisöllisestä senioritalosta. Lisäksi listasta puuttuvat ne kaksi pitkää radio-ohjelmaa, jotka tein ruotsalaisista senioritaloista heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkalta palattuani loppiaisen jälkeen 2000.

Media oli siis kiinnostunut meistä. Suuresta mielenkiinnosta huolimatta minä olin loppuvuodesta 2001 huolissani jatkosta. Siitä enemmän seuraavalla kerralla.

Pahoitteluni

Esitän pahoitteluni pitkästä vaikenemisestani. Syy: olen sotkeutunut korviani myöten vaivalloiseen vapaaehtoistyöprojektiin, joka on vienyt kaiken vapaa-aikani nyt joulukuussa. Jatkan kirjoittamista heti kun aikani sallii. Toistaiseksi minua todellakin tarvitaan muualla.

Valoisaa joulun odotusta!

Mistähän virheet tulevat historiikkeihin?

Tässä tulee nyt korjauksineen se virheitä vilisevä teksti Pertti Mustosen kirjasta "Kaupungin sielua etsimässä", josta viimeksi kerroin. Kirjoitan teksissä olevat väärät tiedot astetta paksummalla ja oikaisen ne sen jälkeen. Erotan suoran lainauksen kirjasta alussa ja lopussa olevalla viivalla.
------------------------------------------
Loppukiri Arabianrannassa
Asunto-osakeyhtiö Loppukirin eläkeläistalo tuo mieleen sadan vuoden takaisen rakentamisen, jolloin innokkaat yksityiset löivät voimansa yhteen, rakennuttivat talon ja elivät siinä onnellisesti elämänsä loppuun saakka.

Loppukiri-tapauksessa aktiiviset seniorit, lähinnä muutama innokas naishenkilö, kokosivat yhteen samanhenkistä joukkoa ja päättivät rakennuttaa itselleen palvelutalon, siis talon, jossa voivat itse asua ja palvella toisiaan. He lähtivät amatööreinä liikkeelle, ottivat selvää, missä Helsingissä olisi sopivia tontteja. Arabianranta oli tuolloin suunnitteilla ja seniorit tulivat kysymään Pakkalalta ja Sundmanilta.

"Meidän mielestämme ajatus oli hieno. Osoitimme heidät kiinteistövirastoon ja ilmoitimme siellä oleville, että tällaisia henkilöitä oli tulossa hyvän idean kanssa, joten alkakaapa miettiä, olisiko jotain mahdollisuuksia. Yleensähän rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja, ja kiinteistölautakunta poliittisten konstellaatioiden suhteessa jakaa niitä. Normaalitilanteessa tällainen porukka ei ehkä tulisi kyseeseenkään. Eivätkä he tietenkään itse saaneet tonttia. Heidät saatettiin ammattitaitoisen rakennuttajan syliin, tässä tapauksessa Saton.

He hankkivat puuttuvat asukkaat, ja nyt he asuvat siellä hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan tilavissa asunnoissa, pariskunnankin vetävissä. Asuntojen lisäksi heillä on valtava ruokasali ja keittiö. Heillä on kerran kuussa lankeavat keittiövuorot, jolloin he joutuvat tekemään koko porukalle ruokaa. Lisäksi on kirjasto ja yläkerrassa valtavan hieno saunaosasto, pieni kuntohuone ja vieläpä, ideana upea, vierasasunto, johon voidaan majoittaa mahdollisia vieraita", Pakkala kertoo. (Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Tammerprint 2010).
----------------------------
Virheiden oikaisut
Loppukiri ei ole eläkeläistalo. Kun ensimmäisiä kertoja vaihdoin mielipiteitä haaveilemastani yhteisöllisestä senioritalosta, virkamiehet ja muut asiaan vihkiytyneet ilmoittivat taloon pääsyn ala-ikärajaksi 58 vuotta. Kysymys oli suomalaisista lakipykälistä. Tukholman Färdknäppenissä ikä oli alhaisempi. Muutamaa vuotta alhaisemmaksi mekin saimme sen sitten kovalla puhumisella, joten eläkeläistalo on todellakin väärä ilmaus. Talossa asuu vanhoja ihmisiä, mutta myös työelämässä vielä mukana olevia.

Aktiiviset Seniorit on naisvaltainen yhdistys, mutta kyllä sen ensimmäiseen hallitukseen valittiin elokuussa 2000 mies, myöhemmin oli muitakin. Ilmaisu "lähinnä muutama innokas naishenkilö" on tavallaan totta, mutta ei koko totuus. Kun menin itsenäisyyspäivän alla 2000 ensimmäisen kerran tapaamaan projektipäällikkö Mikael Sundmania Kansakoulukadulle, sain seurakseni vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli yhdistyksemme rivijäsen. Innostuneita me kaksi epäilemättä olimme, mutta meitä oli siis ainoastaan kaksi.

Neljännessä kappaleessa on pari pientä virhettä. Pertti Mustonen kirjoittaa aktiivisten senioreiden asuvan Loppukirissä "hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan". Kyllä seniorit asuvat omistusasunnoissaan. Keittiövuorotkaan eivät taida langeta asukkaille kerran kuussa vaan vähän harvemmin. Talossahan asuu sentään noin 70 ihmistä. Loppukiriin rakennettu vierashuone - vaiko kaksi? - tuotti senioreille suunnitteluvaiheessa päänvaivaa. Useampi virkamies ilmoitti, etteivät lakipykälät mahdollista sellaisen/sellaisten rakentamista. Puhumisella ja taivuttelulla päästiin kuitenkin sovintoon.

Kolmas kappale on sitten täyttä palturia. Kuten jo mainitsin Mikael Sundmanin tapaaminen ajoittui itsenäisyyspäivän alle (2000). Olin päivää tai kahta aikaisemmin puhunut puhelimessa myös arkkitehti Pekka Pakkalan kanssa, mutta koska huone, jossa parivaljakko Kansakoulukadulla työskenteli, oli isonpuoleinen, emme Eilan kanssa koskaan kätelleet Pekka Pakkalaa. Sundman ohjasi meidät suoraan ovelta pöydän ääreen. Tarjosi jopa kahvit. Huoneen perälle Pakkala ilmeisesti kuuli keskustelumme. Kerroimme senioritaloideastamme ja kuten olen aikaisemmin useampaankin otteeseen kirjoittanut, intensiivisen keskustelumme päätteeksi Sundman hyppäsi tuoliltaan, meni seinällä olevan kartan luo ja näytti sormellaan Loppukiri-talon nykyistä paikkaa Arabianrannassa ja sanoi: "Tässä on teille tontti." Hän puhui siis preesensissä. (Mm. blogini 24.2.2010 ja 31.5.2010)

Sundman ja Pakkala eivät lähettäneet meitä kiinteistövirastoon, kuten kirja "Kaupungin sielua etsimässä" väittää. Minä olin ensimmäisen kerran tavannut tonttiasiamies Tuomas Kivelän jo liki seitsemän kuukautta aikaisemmin eli maaliskuussa (2000) ja sen jälkeen tapaamisia oli ollut useampia. Lisäksi olin vaihtanut hänen kanssaan sähköpostiviestejä. Keskustelimme etenemisstrategiastamme, mm. meille mahdollisista tonteista eri puolilla Helsinkiä, joita useampaakin paikkaa kävimme vilkaisemassa (blogini 20.3.2010; 31.5.2010; 6.6.2010; 13.6.2010; 30.6.2010; 6.7.2010; 10.12.2010 ).

Sundman ei tavatessamme tiennyt Aktiivisista Senioreista sen enempää kuin mitä minä olin lyhyessä puhelinkeskustelussamme edellisenä päivänä kertonut. Muistaakseni hän aluksi uskoi jopa Eila Raikaslehdonkin olevan minun tavoin Yleisradion toimittaja, mutta kuten olen kertonut Eila oli tehnyt uransa pankissa (mm. blogini 24.2.2010; 13.6.2010 ja 22.6.2010).

Mihin Kivelä ja Höysniemi unohtuivat?
Siinä vaiheessa kun menin tapaamaan Mikael Sundmania, tonttiasiamies Tuomas Kivelä tiesi hankkeestamme jo paljon. Hän oli kärsivällisesti opastanut meitä monessa asiassa. Vielä enemmän kuin Kivelä, meitä oli kuitenkin potkinut eteenpäin suunnittelija Mirja Höysniemi, joka työskenteli Kallion virastotalossa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa. Yhteistyötämme helpotti suuresti se, että nämä kaksi olivat kontaktissa hankkeemme tiimoilta ja pohjustivat usein seuraavaa tapaamistamme toisen kanssa.

Mirja oli kuitenkin se, jonka tapasin kaikista ensimmäiseksi heti Tukholman Färdknäppenistä tultuani. Koska liikuin Loppukirini kanssa vieraalla maaperällä, jouduin menemään hänen luokseen useamman kerran, milloin yksin, milloin jonkun kanssa. Myöhemminkin olemme tavanneet. Niin ikään Mirja kirjoitti tuttavuutemme alkumetreillä minulle ns. hankepaperinkin, koska en sitä itse osannut. Enhän koskaan aikaisemmin ollut rakennuttanut edes leikkimökkiä. Puheenjohtajamme Marja Dahlström ei kuitenkaan koskaan tavannut Mirjaa.

Ennen kuin saimme Loppukirille tontin, jouduimme vuoden vaihteessa 2000-2001 käymään vielä osastopäällikkö Matti Rytkölän luona (blogini 30.6.2010). Tuomas Kivelä petasi tämän käyntimme pitkälle: hän mm. kehoitti menemään miehen luo suurella joukolla, jotta olisimme uskottavia. Kuulin myöhemmin Mikael Sundmanilta, että Rytkölä oli ensimmäisen kerran Aktiivisista Senioreista kuullessaan tunnustanut, ettei koskaan ole kuullut yhdistyksestämme mitään eikä myöskään uskonut meidän saavan mitään aikaseksi. Ei kai se ollut ihme, yhdistyshän oli perustettu vajaa viisi kuukautta aikaisemmin ja jäseniäkin oli vain alun kolmattakymmentä, monet heistä aivan passiivisia.

Menimme Rytkölän luo pienemmällä porukalla kuin mitä Tuomas Kivelä ja minä etukäteen ajattelimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlström keskittyi tuohon aikaan taidehistorian tenttiinsä, miehensä Harri oli yhtä passiivinen kuin siihenkin asti, kiitettävästi loppuvuodesta lobbauksiin osallistunut Eila Raikaslehto oli Yhdysvalloissa ja niin edelleen ja niin edelleen. Rytkölän luo tulivat kanssani Heli Jäderholm ja Eino Jantunen Espoosta, sihteerimme Terttu Putila sekä palkaton konsulttimme Reijo Pesonen Saarijärveltä asti (blogini 30.6.2010).

"Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan mukaan rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja ja kiinteistölautakunta jakaa niitä poliittisten konstellaatioiden suhteessa. Tontin saadaksemme minä lobbasin yksin kiinteistölautakunnan. En lähettänyt luottamushenkilöille ainoastaan aikaisemmin kirjoittamaani esittelylehtistä, ns. ideologiapaperia, Loppukiristä, vaan otin myös yhteyttä puhelimitse. Koska oli loppuvuosi, luottamusmiesten ja -naisten tavoittaminen puhelimitse oli työlästä. Lautakunta suhtautui kuitenkin ymmärryksellä hankkeeseemme.

Tontti annettiin Aktiivisille Senioreille
Päiväkirjamerkintöjeni mukaan Mikael Sundman korosti minulle, että saamamme tontti on annettu meille, siis Aktiivisille Senioreille, eikä yhdellekään rakennusliikkeelle tai rakennuttajalle. Siis päinvastoin kuin Pertti Mustonen väittää. Tilanteemme oli ilmeisesti aivan uutta Helsingin kaupungin historiassa. Sen kuitenkin ymmärsin vasta myöhemmin. Tuntematta rakennusalaa ja kiinteistöbisnestä minä en kymmenen vuotta sitten pystynyt ymmärtämään miten prosessi kaiken kaikkiaan eteni ja millaiset taustavoimat kentällä jylläsivät. Olin paljosta tietämätön. Nyt jäljestä päin olen kuitenkin tajunnut, että Loppukiri aukaisi monella tapaa uusia portteja ja väyliä helsinkiläiseen kerrostalorakentamiseen, koko rakennuskulttuuriin.

Höttöisessä maastossa ja pahansuovassa ilmapiirissä tarpominen oli minulle kuitenkin liian raskasta. Ei ihme, että kärsin lopulta pahasta uupumuksesta ja loppuunpalamisesta. Se näkyi selvästi, se ei voinut olla salaisuus. Kuitenkin vain yksi seniori, Anna Pirkola, josta jossakin vaiheessa tuli yhdistyksen puheenjohtajakin, otti sen puheeksi kahden kesken. Anna oli havainnon tehdessään pelkkä passivinen rivijäsen, mutta muutti käytöstään silmien auettua. Voimieni vähetessä minun kimppuuni käyminen oli viikko viikolta helpompaa. Useampi kuin yksi halusi saappaisiini, ainakin Sirkka Minkkinen, kollegani Yleisradiosta (blogini 7.7.2010). Uusien jäsenten mukana oli kuvioihin tullut vääränlaista vallanhimoa ja häikäilemättömyyttä. Kohtaloni oli sinetöity.

Lause, jonka mukaan Aktiiviset Seniorit olisi saatettu virkamiesten toimesta ammattitaitoisen rakennuttajan (Saton) syliin, ei ole totta. Jokainen, joka seurasi nimenomaan minun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni tässä rakennushankkeessa vv.2000-2002 tietää, että vastustin loppuun asti Saton valintaa rakennuttajaksi. Minä en pitänyt siitä, että Sato tuli rakennuttajaksi ikään kuin keittiön kautta (blogini 6.6.2010) ja ilmaisin sen selvästi. Paitsi että näin yhtä sun toista omilla silmillänikin, monet virkamiehet ja poliitikot kehoittivat olemaan varovaisia rakennuttajaa valittaessa. Monet mainitsivat Saton nimen suoraankin. Siinä vaiheessa kun talo oli jo valmis Mikael Sundman tunnusti minulle olleensa huolissaan meistä (mm. blogini 14.3.2010). Hallituksen jäsenille en näitä varottavia viestejä kuitenkaan saanut menemään perille. Aktiivisissa Senioreissa muodostui ryhmä, joka halusi syrjäyttää minut. Se ei tapahtunut hienotunteisesti.

Pertti Mustosen tekstiä vasten kysynkin: mikä on totuus Loppukirin synnystä ja rakennuttamisesta, siis historiasta, totuus virkamiesten mahdollisesta poliittistesta pelistä, johon Mustonenkin - vaiko Pekka Pakkala? - viittaa.

En kadu
En asu Loppukirissä. En ole kuitenkaan hetkeäkään katunut sitä, että en asu Arabianrannassa vaan ihanassa Roihuvuoressa, joka on leimallisesti yhteisöllinen. Voin täällä paljon paremmin kuin kymmenen vuotta sitten Loppukiriä "rakentaessani". En ole katunut sitäkään, että tein tuhansia työtunteja yhteisöllisen senioritalon hyväksi juuri minkäänlaista korvausta saamatta. Poikani sai juuri demokratiapalkinnon neljä vuotta kestäneestä vapaaehtoistyöstä Roihuvuoren hyväksi (HS 23.11.2011; Ykkösen AamuTV 28.11.2011), aloitteentekijänä oli toimittaja Johanna Aydemir Roihuvuori-Seurasta. Minäkin olisin mielelläni ottanut palkinnon, jonka saamiseen nimenomaan yhteistyökumppanini - mm. Marja Dahlström, Sirkka Minkkinen, Terttu Putila, Kaarina Hughes jne - olisivat vaikuttaneet. Pari palkintoa tosin sain, mutta niitä eivät Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuneet hankkineet, päinvastoin yrittivät estää. Molempien palkintojen saamisessa oli keskeisenä henkilönä kollegani Eija Pulkkinen, joka edelleen jaksaa kertoa minulle Arabianrannan "saavutuksestani".

On ollut ilo seurata, miten poikani demokratiapalkinto on otettu täällä Roihuvuoressa vastaan, mm. näkyvästi sähköisessä mediassa kiitellen sekä - onnistuneesti juhlien. Muutaman päivän päästä valtiovalta presidentti Tarja Halosen johdolla juhlistaa viittä palkinnon saajaa. Voittajat valittiin liki 500 ehdokkaasta. Poikani on heistä ainoa helsinkiläinen. Minun palkinnoistani ei yhdistyksessä puhuttu - paitsi lehdistö Vuoden asuntovaikuttaja -tittelistäni. Siihen olin tähdännytkin: Aktiivisista Senioreista oli siihen mennessä kirjoitettu ja puhuttu mediassa niin paljon, että alkuvuodesta 2002 aihe ei enää kiinnostanut. Yhdistys tarvitsi kuitenkin edelleen julkisuutta. Aktiiviset seniorit piti saada taas keskiöön. Olihan Raha-automaattiyhdistyksenkin pää vielä kääntämättä. Rahaa olisi yhteistiloihin tarvittu, jotta muutkin kuin varakkain kärki jäsenistä olisi päässyt taloon.

Mutta onhan ollut kiva kuulla useilta tuntemattomilta vastaantulijoilta, että olen ollut Loppukiriä käynnistäessäni aikaani edellä ja että ilman minua nykyiset uudet tuulet Helsingin rakentamisessa eivät puhaltaisi nykyisellä tavalla. Maailma menee eteenpäin. Eniten suren sitä, että yhteistyökumppaneikseni Aktiivisiin Senioreihin hakeutui muutamia sellaisia yksinäisiä ihmisiä, jotka hinnalla millä hyvänsä runnoivat syrjään muita - ei yksin minua - saadakseen itselleen turvallisen vanhuuden yhteisöllisessä senioritalossa.

Arkkitehti Kirsti Sivénin piirtämä Loppukiri on varmasti ansiokasta arkkitehtuuria, mutta niin on minun nykyinen kotitalonikin Roihuvuoressa. Sen suunnitteli 1950-luvulla Hilding Ekelund, mies jonka ansiot suomalaisen arkiasumisen arkkitehtuurissa ovat suuremmat kuin yhdenkään toisen arkkitehdin. Kiertäessäni äsken Amos Anderssonin museossa tutustumassa Hilding ja Ragnar Ekelundin elämäntyöhön huomasin ajatelevani, että taisi Hildingiltäkin valua ansiot toisten laareihin. Tosiasia kuitenkin on, että hän on ollut Helsingin kaupunginarkkitehdeista ehdottomasti merkittävin.

Valhe, emävale - virheellistä historiankirjoitusta

Kuten varmaan Helsingin Sanomista (16.11.2011) huomasit Kotisatamaa eli Loppukiri Kakkosta aletaan rakentaa kesällä 2013 Helsingin Kalasatamaan. Koska en ole seurannut Aktiivisten Senioreiden toimintaa sen jälkeen kun yhdistyksestä erosin, en voi paljoa kommentoida Kalasatamaan nousevaa yhteisöllistä senioritaloa, joka valmistuu aikaisintaan loppuvuodesta 2014. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Kotisatama on hyvin pitkälle Loppukirin kaltainen. Hiukan suurempi, ehkä. Huoneet ovat myös isompia, mitä minä ihmettelen tänä nopean ilmastonmuutoksen vuonna. Olisipa kiva tietää, mitä muita "parannuksia" uuteen taloon tulee.

Kotisataman rakennuttaa Aktiiviset Seniorit ja sen puheenjohtajana ja puuhanaisena on Kemiran entinen lakinainen Suoma Karjalainen, arkkitehtina Loppukirinkin piirtänyt Kirsti Sivén.

En tiedä paljoa Suoma Karjalaisesta, koska en koskaan ehtinyt häneen lähemmin tutustua. Sen kuitenkin muistan, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin keväällä 2001, siinä suuressa aallossa, joka seurasi ensimmäisiä Loppukiristä kertovia lehtijuttuja. Koska Suoma on lakinainen, hänestä olisi ollut paljon tukea ja apua Aktiivisille Senioreille silloin kun minä vielä yhdistyksessä painiskelin. Pyysin häntä yhdistyksen hallitukseen. Hän kieltäytyi vedoten siihen, että oli vielä työelämässä mukana. Ihmettelin tätä kieltäytymisen syytä, sillä minä olin marraskuuhun 2001 asti niin ikään vielä työelämässä mukana.

Seuraavaksi Suoman aktivoitumisen esti vanha äiti. Ilmeisesti Suoma tuli yhdistyksen hallitukseen vasta tämän kuoltua. Uskon, että Suoma koulutuksensa ja perusteellisuutensa ansiosta on ollut hyvin hyödyllinen molemmissa yhteisöllisissä senioritalo -hankkeissa, siis ensin Loppukirissä vuodesta 2002 eteenpäin ja nyt Kotisatamassa. Arabianrantaan hän ei siis koskaan muuttanut, vaan tähtäsi ilmeisesti alusta lähtien kakkostaloon, tähän Kotisatamaan. Oliko hän mahdollisesti niin varovainen, että halusi varmistaa, miten Arabianrannan Loppukiri lähtee "pyörimään"?

Ajatus Loppukiri Kakkosesta tuli hyvin varhain. Muistan seuraavan tapauksen vuodelta 2001. Istuin lopen väsyneenä lobbausten ja muiden neuvotteluiden uuvuttamana muutama seniori ympärilläni. Totesin naisille jotenkin tähän tapaan: "Olemme nähneet Loppukirin takia niin paljon vaivaa, että kehittelemästämme talosta ja yhteisöstä on syytä olla malliksi muillekin. Yhden talon takia ei kannata työtä tällä lailla tehdä. Siis: varautukaa siihen, että Loppukiri-talo saa seuraajia - sitten joskus." Keskustelua ei aiheesta syntynyt. Toiveeni toisesta talosta on nyt kuitenkin toteutumassa.

Valhe, emävale - virheellistä historiankirjoitusta
Viisaus "valhe, emävale, tilasto" on pari päivää pyörinyt päässäni, kuitenkin seuraavaksi muuttuneena: "valhe, emävale, vääristynyt historiankirjoitus". Olen lukenut alkuvuodesta ilmestynyttä Pertti Mustosen kirjoittamaa 500-sivuista teosta "Kaupungin sielua etsimässä." Se on kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan.

Kirjassa on yksi sivu myös Loppukiristä. Valitettavasti vauhdikas teksti on jonkun sellaisen päässä syntynyt, joka ei ole seurannut Loppukirin syntyvaiheita v.2000 riittävän läheltä.Lähteenä on käytetty ainakin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan haastatteluja, mutta virheet voivat olla toki Mustosenklin. Eikö kirjoittaja olisi voinut tarkistuttaa tekstin jollakin asiaa tuntevalla ennen julkaisemista? Vai olenko minä ainoa, joka historian tunnen, ainoa jolla on päiväkirjamerkinnät tuolta taipaleelta? Mietin nyt myös, kannattaako Pertti Mustosen kirjaa ylipäätään lukea. Pitäisikö siihen tarttua niin kuin fiktioon? Onko kirja kauttaaltaan samanlaista taruilua kuin Loppukirin osalta.

Palaan seuraavalla kerralla tuohon "Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan valheita vilisevään sivuun.

Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa

Tapasin Heli Jäderholmin ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa. Verkkokalvolleni on piirtynyt kuva eksoottisen tummasta naisesta maalaamassa pulpettia Kruunuhaan valmistavassa koulussa. Kunnostimme luokkahuonetta talkoilla. Helin hiuksissa ja vaatteissa oli maalia. Meidän molempen esikoiset - Helin poika Harri ja minun tyttäreni - olivat aloittaneet edellisenä syksynä opiskelun tässä yksityiskoulussa, jonka Arvo Ylpön sisar oli aikoinaan perustanut. Harri tuli kouluun Mankkaalta varmistaakseen seuraavana keväänä oppikouluun pääsyn. Minä olin työntänyt tyttäreni yksityiskouluun, koska pidin koulun aloittamista kuusivuotiaana parempana ratkaisuna kuin kadulla maleksimista. Yksinhuoltajana pidin nimittäin pienempänä pahana myöhemmin mahdollisesti tapahtuvaa luokallejäämistä kuin talomme nurkilla pyörivää nuorisojengiä.

En muista tapasimmeko Kruunuhaan valmistavassa koulussa myöhemmin. Pari vuotta myöhemmin tapasimme joka tapauksessa Mannerheimintiellä. Olin poikkeuksellisesti lähtenyt ruokatunnilla työpaikaltani - ja yhtäkkiä Heli seisoi edessäni. Kaipa me menimme kahville - ja siitä se alkoi: elämän mittainen ystävyys. Varmaan Heli oli minua aktiivisempi: hän oli mestari solmimaan ystävyyssuhteita ja hän todella teki paljon näiden suhteiden eteen ja ystäviensä puolesta. Kukaan muu ei ole tutustuttanut minua niin moneen ihmiseen kuin hän. Useista Helin tutuista tuli nimittäin minunkin tuttavia, ystävistä ystäviä. Kun oli kyse ystävistä, Heli oli todella antelias: hän jakoi nekin minun - kuten monien muidenkin - kanssa.

Aloitettuani Yleisradiossa 1977 haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaani. Monesta hänen luonaan tapaamastani naisesta sain myös jutunjuurta ohjelmiini. Vastaavasti minä ohjasin ystäviäni ja työtovereitani Helin kauppaan Tapiolaan.

Suonissa virtasi liikenaisen veri
Ihmisiä on kahdenlaisia: kun heität ilmaan idean, toiset tarttuvat siihen oitis ja jatkavat idean kehittelyä, toiset taas alkavat ampua ideaa alas. Heli oli luonteeltaan valoisa ja hän tarttui haasteisiin, vaikeisiinkin. Hän oli myös liikkeissään nopea. Seurasin läheltä hänen siirtymistään kotiäidista työelämään, lopulta yrittäjäksi. Alun alkaen Heli ilmoitti minulle haaveilevansa kioskin pitämisestä. Hän sanoi voivansa myydä mitä vain, kunhan löytäisi kioskin. Hän halusi yrittäjäksi, suonissa virtasi liikenaisen veri.

Tähyillessään sopivaa kioskia, kohtalo puuttui peliin: Mankkaalla asuva Heli kuuli Tapiolassa myynnissä olevasta lanka- tai tekstiilikaupasta. Kauan ei Helin nokka tohissut, kun hän jo myi menestyksellä naisten vaatteita ja asusteita Louhen Asusteessaan Louhentorilla. Liike oli paljon isompi kuin yksikään kioski olisi ollut ja Helin myymät tuotteet hyvällä maulla valittuja. Kaupasta muodostui tärkeä paikka Helin ystäville. Naiselle, jolta kaikki tapahtui nopeasti, kaupassa pidetyistä pikkujouluistakin tuli onnistuneita markkinointitapahtumia.

Heli oli käytännön ihminen, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Koulutus ei ollut pilannut tätä luonnonlahjakkuutta. Monen ikäpolveensa kuuluvan tavoin Heli ei ollut saanut lapsena ja nuorena mitään ilmaiseksi, joten hänen oli rakennettava itse oma elämänsä. Koska hän ei pelännyt suuriakaan haasteita, hänen elämästään muodostui vaiherikas ja antoisa. Siitä riitti väriä muidenkin elämään, myös minun.

Kuten sanottu haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaan. Moni-osaisessa ohjelmasarjassani "Kun minä kotoani läksin" Heli palasi muistoissaan lapsuutensa maalaismaisemaan. Hän totesi kulkeneensa pitkän matkan karjalohjalaisen kartanon pikkupiiasta Louhen Asusteen yrittäjäksi. Helin asiakkaiksi hakeutuivat myös monet kuuluisuudet, joista osa tuli kaukaakin. Kirjailija Helvi Hämäläinen tuli kuitenkin läheltä. Hän piipahti usein Helin kauppaan - vain piristyäkseen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ihmiset jakautuvat siinäkin suhteessa kahteen kastiin, että toisilta saat voimaa ja energiaa, toiset riistävät sitä sinulta. Heli nimenomaan voimaannutti ystäviään (blogini 2.4.2010).

Radio-ohjelmassani "Kun minä kotoani läksin" Heli tarkasteli elämäänsä mm. niiden sänkyjen kautta, joissa oli elämänsä varrella nukkunut: lapsena hän näki unia vaatimattomalla olkipatjalla, haastatteluhetkellä hän pohti, ostaako vesisängyn.

Toinen radio-ohjelmani, jonka onnistumiseen Heli merkittävästi vaikutti, kertoi muutoksesta. "Muutos" käsitteli yksilöiden elämässä tapahtuneita rohkeita valintoja - etten sanoisi hyppyjä tuntemattomaan. Heli muisteli aikaa, jolloin hän kypsässä keski-iässä hyppäsi vaativaan yrittäjän rooliinsa - ilman koulutusta ja ilman alan aikaisempaa kokemusta.

Kuten olen useamman kerran maininnut, Heli liittyi avopuolisonsa Eino Jantusen kanssa lähes kylmiltään Aktiivisiin Senioreihin (mm. blogini 28.3.2010). Pyysin heidät yhdistyksen perustavaan kokoukseen ja ensitöikseni kysyin, tulisivatko he hallitukseenkin - jos kaikki hankkeesta kiinnostuksensa ilmaisseet eivät ilmestyisi kokoukseen. Saattoi itseni kannalta olla tyhmää potkaista senioritalohanke niin nopeasti pystyyn, mutta toisaalta tiesin, että en jaksaisi kauan kiskoa ihmisiä perässäni ilman konkreettisia tuloksia. Yhdistys piti siis perustaa loppukesästä 2000, tonttia oli anottu - ts. minä olin anonut - jo kaksi kuukautta aikaisemmin (blogini 16.1.2010 ja 13.6.2010), hanketta piti lobata jatkuvasti... Syy lobbausrulettiin oli yksinkertaisesti siinä, että en voinut tietää, minkä oven takaa hankkeen vilpittömimmät tukijat ilmestyisivät. Meistä ja meidän ideoista ja ponnisteluista hyötyjiä kyllä riitti.

Heli oli loistava emäntä
Ilman Heliä ja Einoa yhdistystämme ei olisi voitu perustaa elokuussa 2000. Jos yhdistystä ei olisi perustettu silloin, olisiko perustettu lainkaan? Epäilen(blogini 28.3.2010). Aktiiviset Seniorit velvoitti - ainakin minua. Mitä pitemmälle syksy jatkui, sitä enemmän konkreettisia virstanpylväitä nuori yhdistyksemme ohitti. Useamman kerran Heli ja Eino jaksoivat lähteä paitsi lobbaamaan (mm. blogini 30.6.2010) myös tutustumaan Loppukirin kannalta tärkeisiin kohteisiin, silloinkin kun puheenjohtajalla Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa eikä halua. Pari tapausta muistan selvästi.

Olin keväällä 2000 tehnyt ohjelman yhteisöasumisesta ja törmännyt mm. Vallilassa asuvaan Helsingin kaupungin virkamieheen, joka oli yhteisöasuja. Hilkka Kuusinen kutsui meidät perjantai-iltana tutustumaan yhteisöönsä, tarjosi jopa saunomisen mahdollisuuttakin. Viimeksi mainitusta kieltäydyimme, mutta mukanamme viemiemme viinipullon, juuston ja parin keksipaketin avulla nimenomaan Heli loihti hetkessä lyhyet illanistujaiset paikalla olijoille. Kun me muut vielä mietimme, miten ilta järjestää, Heli oli täydessä touhussa pöytää kattamassa. Aktiivisista Senioreista meitä kuitenkin oli Vallilassa mukana Helin, Einon ja minun lisäksi vain Anita Wetterstrand. Heli ja Eino noutivat minut työpäivän päätteeksi Yleisradiosta. Se ei ollut ainoa kerta kun he tarjosivat autokyytiä. Dahlströmien autossa en sen sijaan istunut koskaan, Tertunkin vain pari kertaa.

Kun Heli toukokuussa 2001 täytti suuren ystäväjoukon ympäröimänä pyöreitä vuosia, Marja Dahlström ei tullut juhliin mukaan. Se olisi kuitenkin ollut kaunis ele ja lisännyt yhteishenkeä yhdistyksessä. Marja oli sentään puheenjohtajamme.

Mieleenpainuvaa mökkeilyä
Lukuisat olivat ne kesämökit, joille Helin vieraanvaraisuuden ja järjestelykyvyn ansiosta pääsin joukon jatkona mukaan. Yhdestä kesämökkiviikosta Karjalassa muistan naistentanssit läheisessä kaupungissa, paremmin kuitenkin rantasaunan ja Helin voitelemat suuret valkosipulileivät. Kuuluimme Valkosipuliseuraankin.

Pitihän minunkin tehdä vastaavia vetoja. En voinut aina mennä valmiille. Niinpä sitten ylili kolmekymmentä vuotta sitten aktivoiduinkin järjestämään akkaporukalle - johon Heli ja minä siis kuuluimme - Savonlinnan seudulla mökkilomia. Vuokrasin kaksi korkeatasoista - lähinnä saksalaisia turisteja ajatellen rakennettua - mökkiä ja varasin suuren määrän ooppera- ja konserttilippuja. Heli oli Savonlinnassa aina mukana, kuten oli karjalaissyntyinen äidinkielenopettaja Suoma Jantunenkin, jonka niin ikään sain mukaan Aktiivisiin Senioreihin (blogini mm. 28.3.2010).

Oli helppoa olla Helin ystävä. Häntä ei tarvinnut kiskoa perässään, päinvastoin hän pisti vauhtia muihinkin. Syksyllä 2000 Aktiiviset Seniorit teki ensimmäisen vierailunsa Tukholman Färdknäppeniin. Matkalle lähtö viivästyi, koska Anita Wetterstrand tunaroi matkalippujen varaamisessa. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Heli ikävän tosiasian selvittyä hallituksen kokouksessa pomppasi mitään sanomatta pöydän äärestä ja meni huoneen seinällä olevan lankapuhelimen luo ja selvitti vajaassa kymmenessä minuutissa laivalippusotkun. Matkaa jouduimme siirtämään noin kuukaudella (blogini 26.10.2010). Anitan rike rikkoi luottamukseni senioreihin: en koskaan enää täysin luottanut yhteistyökumppaneihini, joita en kunnolla tuntenut.

Kun täytin viisikymmentä, vähän päälle parikymppiset lapseni halusivat ilahduttaa minua kolmen viikon etelän lomalla. Pyysin Heliä seurakseni Kreikkaan. Hetkeäkään miettimättä Heli lupautui mukaan. Aikaisin lähtöaamuna Heli tuli poikansa Harrin kanssa noutamaan minua lentokentälle. Seikkailu saattoi alkaa. Ja se oli todellinen loma.

Nyt Heli on poissa. Tuntuu tyhjältä. Viimeiseen tervehdykseen kirjoitin ainoastaan yhden lauseen: "Pitkään/ valo viipyy/ muistojemme yllä."

Niin - se oli se Helissä oleva valo, jonka vain harvat saavat syntymälahjanaan. Valitettavasti liian harvat aktiiviset seniorit löysivät sen. August Strindbergin sanoin: on sääli ihmistä.

Blogini polkee paikoillaan

Tiedän, että tämä blogini polkee paikoillaan. Kirjoitan todennäköisesti paljon sellaista, minkä olen sanonut jo aikaisemminkin. Tiedän syyn moiseen: päästäkseni kertomuksessani loppuun minun on käytävä läpi monta ikävää tapahtumaa.

Minun on myös kirjoitettava tänne muistokirjoitus. Heli Jäderholm, espoolainen yrittäjä, joka elokuussa 2000 lupautui kylmiltään Aktiivisten Senioreiden hallitukseen ja siten mahdollisti yhdistyksen perustamisen, on kuollut.

Heli ei ollut mikään tavallinen tallaaja. Hän oli suuri persoona. Jos jollain niin hänen kaltaisellaan olisi ollut paljon annettavaa yhteisölliselle senioritalolle. Heli ja hänen avopuolisonsa Eino Jantunen erosivat kuitenkin vuoden hallituksessa oltuaan ja pian sen jälkeen myös koko yhdistyksestä.

Harkittua vaiko ajattelemattomuutta?

Oliko Kaarina Hughesin käytös minua kohtaan harkittua vai pelkästään ajattelemattomuutta? Yhden lyhyen keskustelun hänen kanssaan muistan selvästi. Kokoonnuimme maaliskuussa 2002 ns. Annalan kartanossa Toukolassa, missä Kaarina esitteli paperille panemiaan laskelmia ja aikatauluja rakennushankkeestamme. Kokouspaikka kuului Hyötykasviyhdistykselle ja sen oli hankkinut meille Toukola-seuraan kuuluva Salme Rautio.

Salme on mieleltään yhteisöllisin kaikista elämäni aikana tapaamistani ihmisistä. Tämä opettajana elämäntyönsä tehnyt seniori oli valmis jopa siivoamaan erinäisten yhdistysten ja yhteisöjen tiloja, jotta Aktiivisille Senioreille järjestyi ilmaisia kokoustiloja Toukolan alueelta läheltä Arabianrantaa. Niin ikään Salme - jouduttuaan sairastamistapauksen takia tuuraamaan Paavalin seurakunnan iltapäiväkerhon vetäjää - ohjasi saamansa palkkion Aktiivisten Senioreiden tilille. Hän selitti teon sillä, ettei omasta mielestään osannut tehdä monia sellaisia asioita, joita Loppukiri valmistuakseen edellytti. Salme oli sitoutunut talon rakennuttamiseen. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan asuu edelleen Toukolassa.

Kaarina Hughesin Annalan kartanossa esittämästä paperista näki, että uusi puheenjohtajamme oli todella nähnyt vaivaa sen tekemisessä. En kuitenkaan muista miten paperi otettiin vastaan eli herättikö se keskustelua.Tekstistä kuitenkin huomasi, että hän oli työstänyt sen itsekseen ja yksin.

Minä olin poikkeuksellisen ahdistunut tuona iltana. Tajusin uuden puheenjohtajan valitseman linjan. Hän oli nainen, joka ahersi mieluummin yksin kun tunnusti kokemattomuutensa. Mihin se johtaisi? Turhiin mutkiin matkalla kohti päämääräämme? En muista saaneeni häneltä yhtään viestiä Skotlannista, jossa hän sentään viipyi kolmisen kuukautta. Saikohan Marja Dahlström? Tuskin.

Jos olin ahdistunut uuden puheenjohtajamme valitsemasta linjakäytännöstä, vielä ahdistuneempi olin kokouksen lopussa. Joku ystävällinen jauhopeukalo oli leiponut pullaa. En ollut uskoa silmiäni kun seniorit illan päätteeksi kävivät ylimääräisiin pulliin käsiksi viedäkseen ne kotiinsa. Minusta meidän olisi pitänyt myydä ylimääräiset leivonnaiset jäsenille ja panna näin saadut pennoset siihen samaan niukkaan kassaan, mihin kirpputorimyyjäistenkin tuotot pantiin. Pakko tunnustaa, että en puhunut ääneen mitä ajattelin. Pohdin itsekseni mitä yhteisöllisessä Loppukirissä tapahtuisi, jos oma suu olisi aina lähempänä kuin kontinsuu?

Sen tuolta ajalta muistan myös, että päivän tai parin päästä oli Kaarlenkadun toimistossamme hallituksen kokous, johon myös Reijo Pesonen (blogini 26.6.2010; 10.10.2010) palkattomana konsulttinamme oli Saarijärveltä kutsuttu. Se oli se kokous, johon tullessaan Reijo heti oven avatessaan teki kysymyksen: missä luuraavat miehet Aktiivisten Senioreiden hallituksesta?

Miehiä ei arvostettu
Satuimme Annalan kokouksesta poistuessamme Kaarina Hughesin kanssa yhtä aikaa oven eteen. Kysyin puheenjohtajaltamme, onko hän ilmoittanut kokouksesta myös Heikki Sirénille. Oliko tämä vuoden vaihteessa yhdistykseen liittynyt jäsen kutsuttu palaveriin? Heikissä oli minun mielestäni potentiaalista ainesta rakennustyöryhmään. Hän oli entinen rakennusalan yrittäjä ja edusti alan kokemusta enemmän kuin me hallituksessa istuvat yhteensä. Annalan kartanon edessä Kaarina nyt kysyi: "Pitäisikö Sirén kutsua? Oletko sitä mieltä?" Olinhan minä. Mutta mielipiteeni ei painanut Kaarinan vaa´assa yhtäkäs mitään, joten Heikki ei ilmestynyt kokoukseen. Pettymykseni oli suuri.

Pian tuon illan jälkeen Heikki ja Anja Sirén erosivat yhdistyksestä. Heikki ilmoitti eroanomuksessa lähtönsä syyksi sen, ettei nauttinut Aktiivisten Senioreiden hallituksen luottamusta. Kyllä hänellä minun luottamukseni oli, mutta minun mielipiteeni hallituksessa oli siinä vaiheessa enää hyttysen ininää erämaassa, jonne Kaarina oli meitä johdattamassa. Sirénit eivät olleet ainoita alkuvuodesta 2002 yhdistyksestä eroavia. Heidän tapaan minulle tärkeä lähtijä oli myös Arja Jääskeläinen, josta olen kirjoittanut aikaisemmin jokseenkin kattavasti (blogini 6.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011; 11.2.2011).

Myös Eila Raikaslehto erosi yhdistyksestä vetäen mukanaan insinööri Raimo Myöhäsen, josta ehkä enemmän myöhemmin. Kaiken kaikkiaan vuonna 2002 yhdistyksestä erosi todella suuri joukko senioreita, mutta jokaista lähtijää kohden tuli aina useampi kuin yksi tilalle. Kirjassa Loppukiri oven tiuhat käymiset eivät kunnolla selviä, koska Marja Dahlström kiteyttää jäsenten määrän kasvun seuraavasti: "Ensimmäisessä jäsenten tiedotustilaisuudessa Alppilan koululla mukana olleista yhdeksän asuu Loppukirissä, vuoden 2002 jäsenistä 17, vuoden 2003 jäsenistä 35 ja ennen urakkakilpailua (huhtikuu 2004) tulleista 38. Melkein puolet asukkaista on tullut toisen myötäsuunnitteluvaiheen jälkeen." (Loppukiri s.61) Marja ei kerro, kuinka paljon Aktiivisista Senoreistakaiken kaikkiaan vuosien saatossa erosi ihmisiä.

Rakennustyöryhmästä vielä seuraavaa: se oli ensimmäisen kerran perustettu jo keväällä 2001, mutta toiminta ei oikein ottanut käynnistyäkseen. Ihmisiä vaihtui. Korviini kantautui, että ryhmässä riideltiin. Erimielisyydet kai olivat syynä siihenkin kun yksi työryhmän jäsen joutui peräti sydämen pallolaajennukseen joulun seudulla 2001. Muistan, kuinka mies soitti minulle ja kysyi, oliko kukaan rakennustyöryhmästä kaivannut häntä. Olin nolo vastatessani, etten ollut kuullut ryhmästä mitään. Tämä mies ei ollut ainoa seniori joukostamme, jolla tuntuivat välit täysikasvuisiin lapsiin olevan todella huonot. Etenkin joulun aikaan nuo tarinat korostuivat.

Sen vielä kerron, että kevään 2001 aikana joukkoihimme liittyi Kaarina Silventoinen, joka oli aktiivi martta. Hänellä oli siis järjestökokemusta. En muista, että olisin hänenkään kanssa varsinaisesti riidellyt, pitänyt puoleni vain hankkeen takia. Kokouksessa, missä Kaarina Hughes valittiin puheenjohtajaksi, tämä martta hyökkäsi agressiivisesti kimppuuni. Hän uhkasi erota tai tehdä jotain muuta, jos en eroaisi varapuheenjohtajan paikalta. Lause tuntui kummalliselta, se lähinnä hymyilytti minua, sillä siinä vaiheessa minä olin kyllä vielä jatkuvuuden kannalta hyvin tärkeä ihminen yhdistyksessä.

Martan viha tai ärtymys ei kauan kestänyt. Taisin kerran jopa istua hänen autossaankin, vaikka sellaista yhteisöllisyyttä aktiivisilla senioreilla ei ollut, että he olisivat auton rattiin istuutuessaan automaattisesti miettineet, oliko samaan suuntaan muita menijöitä.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2001, jolloin jäin loppuvuodesta eläkkeelle, oli ollut minulle aikamoista hölkkää, vuoden 2002 alkupuoliskoa kuvaisin höykytykseksi.

Asiantuntemusta puuttui

Kun Aktiiviset Seniorit elokuussa 2000 perustettiin, joukkoomme kuului ainoastaan vajaa kaksikymmentä jäsentä. Olimme väen vähyyden takia todella hätää kärsimässä. Verrattuna esimerkiksi vuosia myöhemmin perustetun "Koti kaupungissa" -yhdistyksen jäsenistöön (blogini 31.8.2011), me aktiiviset seniorit olimme yhdistyksen alkuaikoina rakentamisesta ja rakennuttamisesta mitään tietämättömiä harrastelijoita, jotka ikääntyivät kovaa vauhtia. Kuuden hengen hallituksestammekin kaksi oli jo yli seitsemänkymppisiä.

Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, Loppukiri-hankkeen käynnistäminen olisi ollut paljon helpompaa, jos joukkoomme olisi eksynyt edes yksi arkkitehti, lakimies, insinööri, ekonomi tai järjestöelämässä kannuksensa hankkinut virkamies. Mutta ei eksynyt. Terttu Putila tosin käytti ekonomin titteliä, mutta oppinsa hän oli aikoinaan saanut Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta.

Lähes kaikki ne yksityiset ihmiset ja virkamiehet, jotka hankkeesta kiinnostuivat ottivat yhteyttä minuun eikä Marja Dahlströmiin, joka kuitenkin oli puheenjohtaja. Näin ollen Marja ei tiennyt monista tapahtumista ja asioista mitään. Vaikka tapahtumista ja ennen kaikkea ongelmista keskusteltiinkin, se ei tarkoittanut, että tieto olisi aina mennyt perille. Kuvaavaa on, että Marja kirjoitti "Loppukiri"-kirjassa Aktiivisten Senioreiden anoneen tonttia kaupungilta heti kun yhdistys oli perustettu (elokuussa 2000). Todellisuudessa tonttianomus lähti kaupungille jo kaksi kuukautta aikaisemmin eli juhannuksen alla (blogini 16.1.2010). En ymmärrä, miten Marja on voinut unohtaa yhdistyksen kannalta näin oleellisen tapahtuman. Viimeistään tammikuussa 2001 hän on yhdistyksen puheenjohtajana myös saanut eteensä kaupungilta tulleet tonttia koskevat viralliset asiakirjat. Ensimmäisen puheenjohtajamme väärin ajoittama kertomus paljastaa puheenjohtajamme olleen kaikkea muuta kuin tapahtumien tasalla.

Yhdistyksessä ei myöskään ollut puhelimessa kommunikoimisen kulttuuria. Koska kännykät eivät vielä silloin olleet niin tavallisia kuin nykyään, Dahlströmitkin vastasivat vuosina 1999-2001 lankapuhelimeen. Usein kun Marja ei ollut kotona, Harri Dahlström vastasi. Valitettavasti jouduin pian huomaamaan, että jättämäni viestit eivät aina kulkeutuneet Marjalle asti. Miksi hän niin usein jätti soittamatta minulle, vaikka jätin soittopyynnön? Joskus mietin halusiko puheenjohtajamme näin säästää puhelinkulujaan. Miksi ihmeessä minun piti huomattavasti useammin pyörittää Dahlströmien numero kuin Marjan minun numeroni?

Kun en saanut Marjaa kiinni ja ajatukseni askartelivat Saton kanssa käymissämme ikävissä junnaavissa neuvotteluissa, olisin välttämättä tarvinnut joskus kuulijan. Tai paremminkin keskustelukumppanin. Valittaessani Harrille sitä, että asiat ovat vaikeita enkä ymmärrä kaikkea, mies tokaisi: "Itsehän sinä siellä Satossa olit." Niinhän minä olin. Hän ei ollut. Hän ei tietääkseni lobannut yhtäkään ihmistä niinä vuosina kun minä lobbasin 200 tahoa.

Harrin passiivisuus ihmetytti yhtä sun toista senioria ja sain kuulla toistamiseen kysymyksen: "Mikä tämä mies on miehiään?" Se ainakin on varmaa, että ilman vaimoaan hän ei olisi päässyt Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon asumaan. Mutta onko oikeudenmukaista, että kaksijäsenisestä perheestä vain toinen osallistuu talkoisiin ja toisen panos on minimaalinen?

Vaikka Marja ei sitoutunut hankkeeseen niin paljon kuin olin toivonut - ja Harri vielä vähemmän - en koskaan epäillyt, etteivätkö he vakavissaan halunneet asumaan Loppukiriin. Terttu Putilan yhdistykseen liittymisen vaikuttimista en sen sijaan ollut varma ja se mitä aavistelin, toteutuikin talon valmistuessa: Terttu ei halunnut yhteisöön vaan muutti Maunulasta Arabianrantaan ihan lähelle Loppukiriä.

Tapanani ei ole käydä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivuilla. Kuulen kuitenkin pakostakin silloin tällöin uutisia talosta: Terttu ei hyödynnä Loppukirin ruokailua vaikka lähellä asuukin. Muitakin talon ulkopuolisia ihmisiä käy talossa vain harvoin syömässä jos ollenkaan. Siinä suhteessa Loppukiri ilmeisesti eroaa ratkaisevasti Tukholman Färdknäppenistä.

Uskon kuitenkin, että ne aktiiviset seniorit, jotka eivät ostaneet asuntoa Loppukiristä ja jotka nyt rakennuttavat toista samanlaista Kalasatamaan, pitävät tiivistä kontaktia talon asukkaisiin. Se on heidän etunsa mukaista.

Ongelma: liika sitoutuminen

Vuosikokouksessa lokakuussa 2001 ehdotin siis Kaarina Hughesia Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Muita halukkaita ei ollut. Kaarinaakin piti hiukan painostaa. Myöhemmin minua kritisoitiin siitä, että olin tehnyt ehdotuksen uudesta puheenjohtajasta. En tiedä, mikä oli saamani kritiikin pohjimmainen syy.

Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?

Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.

Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.

Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.

Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?

Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).

Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.

Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.

Matkoja ja mökillä oloa

Kaarina Hughes ei ollut syksyllä 2001 yhdistyksessä ainoa, joka karisutti jaloistaan Helsingin pölyt. Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani tajuan, kuinka paljon me tuona vuonna matkustelimme. Se näkyi kyllä toiminnassa. Esimerkiksi yhdistyksen sihteeri hiihteli viikkotolkulla niin keväällä, syksyllä kuin joulunakin Lapissa, missä hänellä oli mökki. Hän ei aina muistanut ilmoittaa yhdistykseen milloin lähti ja milloin palaisi. Myös Eila Raikaslehto teki viikkoja kestäviä ulkomaanmatkoja. Sirkka Minkkinen matkusti syksyllä työmatkoille Yhdysvaltoihin. Minä kävin maaliskuussa nukkumassa Madeiralla kaksi viikkoa ja kesällä piipahdin Berliinissä. Siellä sikäläinen vihreä poliitikko esitteli minulle senioritaloyhteisön. Ne, joilla oli kesämökit, katosivat kaupunkiin jäävien näköpiiristä kuukausiksi. Tapaamisten järjestelemisessä oli siis vaikeuksia.

Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.

Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.

Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.

Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.

Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.

Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.

Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.

Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.

Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.

Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.

Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.

Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.

Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.

Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.

Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.

Hapuilimme sokkona eteenpäin

Olen lukenut päiväkirjamerkintöjäni vuodelta 2001 ja keväältä 2002 ja ihmettelen, miten ylipäätään selvisin hengissä tuosta ajanjaksosta elämässäni. Viimeiset puoli vuotta Aktiivisissa Senioreissa olinkin jo niin pahassa burn outissa, että tuntemattomatkin sen huomasivat. Työelämässä olin marraskuun alkuun 2001, jolloin jätin taakseni yli 40 vuotta kestäneen toimittajan urani. Aktiivisista Senioreista erosin kesän kynnyksellä 2002.

Vuosikokouksessa 16.10.2001 Kaarina Hughes valittiin ehdotuksestani puheenjohtajaksi. Hän aloitti tehtävässään kuitenkin vasta tammikuun puolessa välissä, koska vietti vuoden vaihteessa liki kolme kuukautta Skotlannissa (blogini xxx).

Olin toivorikas Kaarina Hughesin puheenjohtajuuden suhteen. Pidin itsestään selvänä, että kun hän astuu remmiin, pidämme palaverin: siirrän hallussani olevia yhdistyksen papereita hänelle, mm. yhdistyksen alkuaikojen kirjeenvaihtoa. Ennen kaikkea halusin käydä hänen kanssaan läpi muistiinpanoni syksystä 1999 lähtien. Pidin itsestään selvänä, että Kaarina olisi ollut kiinnostunut tekemään jonkun kysymyksen koskien tehtävää, jota oli ottamassa vastaan.

Kaarina, vaikka oli tuleva puheenjohtaja, ei siis ehdottanut minulle tällaista tapaamista. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmettelen sitä vielä enemmän kuin tuolloin. Liioin hän ei reagoinut millään lailla minun ehdotukseeni palaverista. Niinpä me kaksi emme koskaan istuneet nokitusten käymässä läpi yhdistyksen historiaa, en liioin siirtänyt hänelle suullisesti sitä suurta määrää tietoa, mitä yksin minulla oli Loppukirista. Olinhan käynnistänyt hankkeen ja lobannut yhdistyksen puolesta enemän kuin yksikään toinen.

Korviini oli jo pitkään tullut ulkopuolisten ihmettelyä: miksi minä niin usein edustin lobbaamiemme ihmisten tapaamisissa jatkuvuutta. Miksi tulin aina eri ihmisten kanssa tapaamisiin, mutta seuralaiseni sen sijaan vaihtuivat usein? Erotessani Aktiivisista Senioreista lobbaamiseni jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että useampi virkamies ja poliitikko oli tavatessamme antanut ymmärtää, että kannattaisi ottaa heihin vielä toistamiseenkin yhteyttä. Ajanpuutteen takia uudet tapaamiset kuitenkin jäivät minulta, muutama kontakti myös yksinkertaisesti unohtui.

Epäilemättä me tapasimme sellaisiakin ihmisiä, joista ei ollut hyötyä hankkeelle. Mutta miten olisimme voineet sillä kokemuksella, joka meillä oli, tietää kuka oli kultamuna, kuka tuhkamuna. Hapuilimme sokkona eteenpäin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, joten ei tästä nyt tällä kertaa enempää.

Olen kuitenkin käsittänyt, että Aktiiviset Seniorit pystyi minun erottuani hyödyntämään monia solmimiani kontakteja - etten sanoisi viritelmiäni. Heitä oli mm. sosiaalipolitiikan professori Antti Karisto, Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, tv-tuottaja, konsultti Eero Ahonala ja VTT:n erikoistutkijan Mervi Himanen, tapaamishetkellä Lehto, vain muutaman mainitakseni. Kariston luo sosiaalipolitiikan laitokselle menin kesällä 2001, Huovion, Ahonalan ja Himasen tapasin syksyllä 2001.

Ryhmärakentaminen yleistyy

Jätkäsaaren Malta-talon autopaikoista, joista edellisellä kerralla kirjoitin, tuli sitten myönteinen päätös ("Jätkäsaaren autopaikkakiista ratkesi", HS 21.9.2011). Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä päätyi muuan päivä sitten ehdottamaan poikkeuslupaa siksi, että talossa on paljon yhteistiloja, joita ei ole tarkoitettu kenenkään asumista tai liikekäyttöä varten.

Espoostakin kuuluu hyviä uutisia ("Espoo aikoo luovuttaa tontteja pientaloille",HS 18.9.2011). Jutussa kerrottiin lopuksi, että kaksi tonttia on varattu ryhmärakentamiselle. Kerron tämän tässä nyt siksi, että vuonna 2001 minä kävin Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuvan Heli Jäderholmin kanssa Espoossakin puhumassa Loppukirin rahoitusongelmista. Taloonhan oli tulossa asumaan ihmisiä myös Helsingin ulkopuolelta. Niin ikään espoolainen kansanedustaja otti meihin yhteyttä. Yli kymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on varmasti linkkinsa tämän päivän päätöksiin.

Kristiina Markkasen ansiokas juttu "Varsinainen kimppakämppä" Helsingin Sanomissa (11.9.2011) sisälsi paljon tietoa. Huolella tehdyssä jutussa kerrottiin, että ryhmärakentaminen tekee vauhdilla tuloaan Suomeenkin. Kerrostalo sinne, toinen tänne, ympäri Suomea, tulevat asukkaat aktiivisia ja aloitekykyisiä. Kaupunginvaltuusto on viime vuosina näyttänyt valoa ryhmärakentamiselle puhumattakaan siitä, että ilmiön edistäminen on kirjattu jo hallitusohjelmaankin.

Pankit, rakennusliikkeet ja tontinomistajat ovat tähän asti voineet päättää millä hinnalla ja mihin ihmisille on asuntoja rakennettu. Tulevilla asukkailla ei juuri ole ollut valtaa sanoa etukäteen, millaisen kodin haluavat. Kun kaupunki on nyt alkanut luovuttaa myös kerrostalotontteja omatoimisille ryhmille, pankit ja rakennusliikkeet ovat tutisemassa. Rahanmenoa tämä heille tietää. Kuka kertoisi, paljonko ryhmärakentaminen alentaa neliöhintoja? Markkasen mukaan omatoimirakentamisen yleistyessä rakennusliikkeiden voitot tulevat joka tapauksessa näkyviksi.

Tonttiasiamies Tuomas Kivelä, jonka panos Loppukirin aikaansaamisessakin oli merkittävä, mainitaan asiantuntijana Markkasen jutussa. Kivelän mielestä kaupungit voisivat tulla avuksi lainoittamaan ryhmärakennuskohteita, ovathan yksityishenkilöt saaneet tähänkin mennessä lainaa kaupungilta. Kivelän mielestä myös valtion asuntorahasto voisi ryhtyä rahoittajaksi tai lainojen takaajaksi. Siihen tarvitaan vain valtioneuvoston päätös.

Yhteiskunta muuttuu. Maailma ei ole enää sama mikä juhannuksen alla 2000 kun allekirjoitin "perustettavana olevan Aktiiviset Seniorit-nimisen yhdistyksen puolesta" tonttianomuksen Helsingin kaupungille. Jotenkin tuohon tyyliin asia oli muotoiltu paperilla. Yhdistys perustettiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin elokuussa 2000.

Seuraavalla kerralla - toivon mukaan pian - palaan jälleen vuoteen 2001.

Ovatko autottomat kaupunginosat utopiaa?

Kirjoittaessani Jätkäsaaren Malta-hankkeesta 31.8., en aavistanut että hanke joutuisi myrskyn silmään, myrskyn joka on iso tai pieni riippuen siitä, mistä sitä katselee. Kysymys on autopaikoista, joista Helsingin Sanomat otsikoi ensimmäisen kerran 3. syyskuuta 2011: "Ekoyhteisötalon autopaikoista nousi rahariita Helsingissä". Toimittaja Teppo Moision kolmen pastan jutusta paljastui, että talon autopaikkojen lukumäärää on käsitelty kaupunginhallituksessa. Nykyiset määräykset edellyttäisivät, että taloon rakennettaisiin 48 autopaikkaa (hinta 40.000-50.000 euroa/kpl), vaikka talon tuleville asukkaille riittää huomattavasti pienempi määrä. Taloon nimittäin muuttaa paljon autottomia ihmisiä.

HS:n uutisen aiheena oli, voiko yksittäinen talo - tässä tapauksessa Malta - saada poikkeusluvan, jolla rakennuskustannuksia säästyisi noin miljoona euroa.
Koska yhteisötaloa ovat rakennuttamassa asukkaat itse, säästyneet eurot näkyisivät neliöhinnoissa.

Hullun hommaa
Riita autopaikoista on hullujen hommaa, koska sekä virkamiehet että poliitikot ovat jo vuosikausia puhuneet yksityisautoilun vähentämisen puolesta. Kaiken lisäksi nimenomaan Jätkäsaaresta on puhuttu koko alueen suunnittelun ajan paikkana, missä yksityisautoa ei välttämättä tarvita. Politiikka onkin ilmeisesti se, mikä sokaisee päättäjien järjen. Tietysti voisi puhua myös silkasta kateudesta, sillä maltalaiset ovat keksineet ja ruvenneet toteuttamaan sellaista, mistä muut eivät ole edes unta nähneet.

Malta-hankkeen takana on useita vihreitä poliitikkoja, mm. Minerva ja Irina Krohn, Ville Ylikahri, Sirpa Hertell ja Tuula Paalimäki. Poikkeuslupaa sen sijaan vastustivat kovaäänisimmin kaupunginhallituksen kokouksessa kuun vaihteessa Risto Rautava kokoomuksesta ja Arto Bryggare sosiaalidemokraateista.

Kolme päivää myöhemmin toimittajat Jorma Palovaara ja Teppo Moisio jatkoivat autopaikoista kirjoittamista ("Päätös Jätkäsaaren autopaikoista siirtyy", HS 6.9.2011). Myös muutama yleisönosastokitjoittaja, joukossa Minerva Krohn, osallistui keskusteluun (10.9. ja 13.9.2011). Krohn oikaisi kirjoituksessaan Arto Bryggaren ja Risto Rautavan esittämät syytökset, joiden mukaan Malta-talo olisi saanut tukea kaupungilta. Teppo Moisio kirjoitti autopaikoista kolmannenkin kerran (10.9.2011) haastattelemalla Risto Rautavaa, joka on kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja Osmo Soininvaaraa, joka on paitsi kansanedustaja myös kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Molemmat asuvat Kruunuhaassa. Rautavalla on auto, Soininvaaralla vain pyörä.

On todella masentavaa, että Malta-hanketta rakentavien tervejärkinen suhtautuminen autopaikkoihin saa aikaan poliittisen kädenväännön. Onneksi kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä (sd) on kuitenkin puoltamassa poikkeuslupaa Maltalle. Hän on halunnut asian takaisin virkamieskäsittelyyn.

Nykyisessä taloudellisessa ahdingossa rypiessämme on syytä kysyä, kuinka tavallista tällainen riitely on suomalaisessa päätöksenteossa? Onko siihen varaa?

Autottomat maksavat parkkipaikkojen kustannuksia
Nykyiset säädökset takaavat sen, että autoilijat eivät joudu maksamaan täyttä hintaa parkkipaikoistaan, vaan kustannuksiin osallistuvat myös autottomat ihmiset, myös köyhät eläkeläismummot.Risto Rautava ei ei halua muutosta nykyiseen menettelyyn vaan kulut autopaikoista pitää hänen mielestään jatkossakin jakaa kaikkien asukkaiden kesken. "Autopaikan maksamiseen virkamies- tai opettajapariskunnalla ei ole varaa, mutta he saattavat silti tarvita autoa." Hänen mielestääm autopaikkoihin tulee varautua jo talon rakennusvaiheessa, koska jälkikäteen niiden rakentaminen tulee kalliiksi. Hän ei usko, että politiikalla voidaan ohjata ihmisiä käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Eikö ole masentavaa?

Sen sijaan Osmo Soininvaaran mielestä jokaisen autoilijan pitäisi maksaa omat autopaikkakulunsa. Vastuu pysäköinnin järjestämisestä pitäisi siirtää yrityksille, jotka rakentaisivat haluamansa määrän parkkipaikkoja ja perisivät sitten niistä täyden markkinahinnan asiakkailta. Ne, jotka eivät haluaisi tai voisi maksaa todellista kulua parkkipaikasta, siirtyisivät julkisen liikenteen käyttäjiksi tai muuttaisivat asumaan kauemmaksi keskustasta. Soininvaara näkee autopaikkojen kustannusten jakamisen lisäävän keskustan autoistumista.

Se, että autopaikkoja nyt rakennetaan vain siksi, että niitä tarvitaan tulevaisuudessa, on Soininvaaran mielestä tyhmää. Pysäköintitaloja varten voitaisiin talon rakennusvaiheessa varata tontteja, jotka jätettäisiin tyhjilleen, kunnes pysäköintiyhtiö katsoisi lisäpaikkojen olevan alueella tarpeen.

Autopaikkakohu on tervetullut
Minä yritin Aktiivisissa Senioreissa herättää keskustelua autopaikoista jo 2001, mutta sitä ei syntynyt. Mielestäni yhdistyksessä oli liian paljon sellaisia jäseniä, joille oli tärkeää vain se, että he itse saisivat Loppukiristä turvallisen paikan vanheta. He eivät olleet valmiita - niin pilotti kuin Suomen ensimmäinen yhteisöllinen senioritalo on ollutkin - auraamaan määrätietoisesti tietä seuraaville - entistä paremmille ja tarkoituksenmukaisemmille - yhteisötaloille. Loppukirissä autopaikat eivät kuitenkaan nousseet keskustelun aiheiksi siitäkään syystä, että Arabianrannassa autopaikat ovat kadulla eikä niitä ole kovin paljon. Sen sijaan Jätkäsaaressa autopaikat ovat sisätiloissa ja se näkyy hinnoissa (40.000-50.000 euroa/kpl).

Loppukiriin muutti vuonna 2006 enemmän autonomistajia kuin mitä aluksi oletettiin. Talon valmistuessa 26 autopaikkaa tuntui olevan liian vähän noin 70 hengelle. Nyt senioreiden ollessa kuusi vuotta vanhempia ja muutaman ihmisen talossa jo kuoltuakin, tuo määrä riittää hyvin. Jatkossa paikkoja voi ehkä vuokrata ulkopuolisillekin. Tulevaisuudessahan ihmisten on pakko järkevöityä.

Olen iloinen Jätkäsaaren Malta-talon autopaikoista nousseesta kohusta. Se aukaissee monen silmät samalla lailla kuin Osmo Soininvaara aukaisi minun silmäni kirjoituksellan yli 20 vuotta sitten. Vai oliko se vain miehen tokaisu jossakin kokouksessa, jota media sitten referoi? Siitä lähtien olen ihmetellyt, miksi autottomien pitää subventoida autonomistajia, jotka ovat pääsääntöisesti parempituloisiakin kuin julkisia kuluneuvoja käyttävät. Miksi autottomat, myös ne joilla itsellä ei ole varaa omistaa autoa, joutuvat osallistumaan autopaikkojen aiheuttamiin kustannuksiin?

Ei ole mikään salaisuus, että autopaikat nostavat asuntojen hintoja, mikä taas tekee kantakaupungissa asumisen yhä vaikeammaksi pieni- ja keskituloisille. Kun autopaikkoja vielä rakennetaan enemmän kuin asukkaat haluavat ja tarvitsevat, osa kustannuksista lankeaa automaattisesti kaupungin ja autottomien asukkaiden maksettaviksi.

Autottomat osallistuvat monella tapaa autonomistajien kustannusten maksamiseen. Kerran totesin juuri auton ostaneelle nuorelle miehelle autoharrastuksen tulevan yhteiskunnalle kalliiksi. Otin esimerkiksi vakavat liikenneonnettomuudet, joiden seurauksena vuosittain vammautuu ja kuolee paljon ihmisiä. Mies totesi kalliiden vakuutusten korvaavan tapaturmien aiheuttamat kulut. Minä väitin vastaan, mutta en usko että asia meni perille: suomalainen hyvinvointivaltio eli veronmaksajat subventoivat mammuttisummilla vuodesta toiseen niitä autoilijoita, jotka kolaroinnin seurauksina viettävät loppuelämänsä raajarikkoina tai peräti porkkanoina sairaalasängyissään.

Olen viipynyt Malta-hankkeen autopaikkaongelmissa osittain siksi, että tangeeraan taloa muutenkin kuin mitä olen tähän mennessä kertonut. Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, tormäsin entiseen luokkatoveriini, joka on vihreä kunnallispoliitikko. Hän oli selvillä työpanoksestani Loppukiri-hankkeessa ja kysyi, enkö voisi ruveta puuhaamaan myös vihreille Loppukirin kaltaista yhteisöllistä taloa. Sanoin heti alkuunsa ajatukselle ei. Olin omasta mielestäni tehnyt moninkertaisesti sen, mitä yhdeltä ihmiseltä voidaan suomalaisen yhteisöllisyyden nimissä vaatia.

Loppukiri - edelläkävijä

Ennen kuin muuta kirjoitan, haluan todeta että sitten edellisen kirjoitukseni blogini lukijamäärässä on ylitetty 10.000 raja. Onhan se saavutus, vaikka sen itse sanonkin.

En muista tarkalleen, milloin toimittaja Salla Korpela otti minuun yhteyttä ja pyysi haastattelua kirjoittaakseen jutun Loppukiri-hankkeesta. Minä olin tainnut tarjota aihetta Kirkko ja kaupunki -lehteen, ja lehden toimitussihteeri Marja Kuparinen oli arvatenkin sitten pyytänyt taitavaa free lance -toimittajaa kirjoittamaan jutun. Olimme kuitenkin molemmat kiireisiä, joten lähetin Sallalle kahden liuskan ideologiapaperimme, joka kertoi suunnitteilla olevasta talosta ja jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholman Färdknäppenistä palattuani. Sen pohjalta teräväkynäinen toimittaja kirjoitti erinomaisen juttunsa.

Juttu täytti jos nyt ei ihan koko aukeamaa, niin ainakin melkein kokonaiset kaksi sivua. Kuvituksena oli seniorielämää hyvin havainnollistavia piirroksia. Vai oliko vain yksi hyvä piirros? Toinenkin toimittaja, nimittäin Savon Sanomien Pirjo Ronkainen oli tehnyt juttunsa samoin eväin: tekstin kirjoittamista edelsi vain puhelinkeskustelu ja ideologiapaperini lukeminen.

Ymmärrettävästi lukuisat Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat kiinnostuivat Loppukiristä ja ottivat yhteyttä yhdistykseen. En muista lehden ilmestymisajankohtaa (enkä viitsi nyt ruveta kaivelemaan arkistojani), mutta vuotta 2001 me elimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlströmin piti päivystää lehden ilmestymispäivänä kotonaan ja ottaa puhelut vastaan. Jostain syystä Marja ei ollut koko päivänä kotona, eikä miehensä Harri tajunnut, että olisi ollut yhdistyksen edun mukaista kirjoittaa soittajien yhteystiedot paperille myöhempää yhteydenottoa varten. Salla Korpelan ansiokas artikkeli meni siis suurelta osin harakoille.

Yhdistyksen ensimmäinen tiedotustilaisuus oli kuitenkin pidetty 23.1.2001 ja sen seurauksena muutamat tiedotusvälineet - etunenässä Helsingin Sanomat - olivat kertoneet edellisenä vuonna (elokuussa 2000) perustetusta uudesta yhdistyksestämme, joka oli puuhaamassa yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan. Yhdistys sai HS:ssa ilmestyneen Marja Salmelan kirjoituksen johdosta liiankin kanssa uusia jäseniä. Mutta Aktiivisille Senioreille olisi epäilemättä ollut eduksi, että ihmiset olisivat liittyneet yhdistykseen tasaisena virtana eikä yhtenä hallitsemattomana ryppäänä. Uusiin jäseniin tutustuminen olisi siten ollut helpompaa. Nyt moni kiinnostunut jätti jäsenmaksun maksamatta, koska koki etteivät toiminnassa jo mukana olevat jäsenet olleet hänestä kiinnostuneita. Sihteereiksi meillä myös valikoitui introvertteja luonteita, joiden torjuva käytös herätti ihmisissä kummastusta. Aivan kuin sihteeri ei olisi halunneetkaan jäsenmäärän kasvua. Minä olin tietysti tyhmä, kun en kertonut kenellekään saamistani valitussoitoista, yritin vain puhelimessa puolustella naisten "myrttiä" käytöstä.

Emme siis Salla Korpelan kanssa tavanneet vuonna 2001 Kirkko ja Kaupunki -lehden merkeissä. Kuulin hänestä seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin taisin jo asua Roihuvuoressa: hän oli perustamassa Koti kaupungissa - Hem i stan -yhdistystä. Sain Sallalta kutsuja yhdistyksen tilaisuuksiin ja seurasin sitten hankkeen etenemistä Helsingin Jätkäsaaressa. Kasvotusten tapasimme kuitenkin vasta kesällä 2010 hänen tullessaan haastattelemaan Roihuvuori-Seuran aktiiveja. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa myönteisesti asuinalueestamme pariinkin lehteen. Kuten blogiani lukeneet muistavat, Suomen Kotiseutuliitto nimesi Roihuvuoren viime vuonna vuoden parhaaksi kaupunginosaksi.(Jos alue kiinnostaa, lue artikkelini "Roihuvuori on Itä-Helsingin helmi", http://hiidenkivi-lehti.fi)

Mediajulkisuutta
Jätkäsaaren Malta 62:ne huoneistoineen (Loppukirissä on 58) valmistuu vuonna 2013. Se saa ilmeisesti yhtä paljon mediajulkisuutta kuin Loppukiri alkuaikoina. Laskin Aktiivisista Senioreista erotessani(kesän kynnyksellä 2002), että lehdistö sekä radio- ja televisiokanavat olivat 13-14 kuukaudessa huomioineet Arabianrantaan nousevan yhteisöllisen senioritalomme nelisenkymmentä kertaa. Voisiko olla paremmin?

Äskettäin sekä Helsingin Energian Heli-lehti että Helsingin Uutiset kirjoittivat Jätkäsaaren yhteisötalosta, jonka nimi on siis Malta (www.maltamme.fi). Oletan, että Salla Korpelalla on ollut ratkaisevasti sormensa pelissä hanketta käynnistettäessä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että Salla on saanut alusta lähtien yhteistyökumppaneikseen eri ammattialoja edustavia, hankkeeseen sitoutuneita ihmisiä. Taloon tulee kaikenlaista väkeä: nuoria ja vanhoja perheitä, sinkkuja, vanhuksia. Siinä suhteessa se eroaa Loppukiristä, joka on puhtaasti senioritalo. Jokaisessa huoneistossa on ainakin yhden asukkaan oltava joko 54 tai 55 vuotta. Anteeksi, kun en jaksa muistaa tarkasti. Kun kirjoitin ensimmäistä kertaa ideologiapaperiamme, Loppukirin ikähaarukan alaraja oli kuitenkin 58 vuotta, mutta saimme sen laskettua muutamalla vuodella alemmaksi.

Kun olen lukenut artikkeleita Maltasta, olen ajatellut, etteivät nämä kaksi helsinkiläistä yhteisötaloa kovin paljon eroakaan toisistaan. Suurin ero on siinä, että Loppukiriin pääsevät ainoastaan seniorit. Mutta Maltan puuhamiehet ja -naiset eivät taida tajutakaan, kuinka paljon Loppukiri on siloitellut heidän taivaltaan. Perässä on aina helpompi hiihtää kuin avata latua. Jätkäsaaren Maltaan kahden vuoden päästä vaimonsa kanssa muuttava Matti Sovijärvi kertoo Helsingin Uutisissa talon ylimmästä kerroksesta, joka on varattu talvipuutarhalle, kirjastolle, yhteissaunoille ja liikuntatilalle. Taloon tulee myös iso kattoparveke meren ja tähtien katselua varten. Kaikesta tuosta he ovat voineet päättää ilmeisen vaivattomasti, me aktiiviset seniorit sen sijaan jouduimme esittämään lukuisia tyhmiä ideoita ja ajatuksia kaupungin päättäjille, ennen kuin ne menivät läpi. Esimerkiksi suuret yhteistilat eivät todennäköisesti ole keskusteluttaneet maltalaisia samalla lailla kuin meitä. Omia saunoja emme mekään koskaan tahtoneet Loppukiriin, koska katsoimme ettei se olisi ollut ekologisesti viisasta.

Helsingin Uutisten juttu, jonka on kirjoittanut Kaisa Paastela, on otsikoitu "Yhteisötalossa voi syödäkin kimpassa" (HU 10.8.2011). Totta totisesti! Sehän oli koko yhteisöllisen senioritalon idea. Väitän, ettei yhteisruokailulla Maltassa tule olemaan niin suurta merkitystä kuin Loppukirissä. Siinä talossa piti kaikkien ratkaisujen tähdätä siihen, että kuusikymppisenä tai vielä vanhempana taloon muuttavat ihmiset eivät muutamassa vuodessa sohvaannu. Kerhotoiminta ja yhteistilojen siivoaminen olivat siksi yhteisruokailun ohella tärkeitä keinoja pitää ihmiset vireinä.

Rakennuttajaa Maltan yhteisö ei ole vielä valinnut, joten oletan heidän suhtautuvan Aktiivisia Senioreita kriittisemmin rakennusfirmoihin kuin Aktiiviset Seniorit aikoinaan. Meillä muutamat hätähousut olivat valmiita valitsemaan rakennuttajan jo keväällä 2002 eli 14-15 kuukautta tontin saamisen jälkeen. Silloin tontin saamisestaoli hädin tuskin kulunut vuosi aikaa. Maltassa "rakennuttajaa ei ole vielä valittu, mutta suunnitelmia on hiottu pitkään".

Helen-lehden jutun "Yksilöllisesti yhteisössä"(Helen 3/2011)on kirjoittanut Paula Ristimäki ja haastateltavana on Kaisa Nirkkonen. "Valmiita toimintamalleja tällaista projektia varten ei ole", ekonomin koulutuksen saanut Nirkkonen sanoo ja kertoo Helsingin kaupungin suhtautuneen myönteisesti projektiin. Maltalaiset ovat kuitenkin Loppukirin rakennuttaneita senioreita fiksumpia - tai varakkaampia: he ovat palkanneet projektijohtajan vetämään hanketta. Minä olin markkinoinut taloa jo useamman vuoden ennen kuin yhdistys palkkasi konsultin. Muutamille ensimmäisen hallituksen jäsenille ajatus palkatusta konsultista tuntui todella vieraalta. Kokemattomuuttahan se oli.

Konsultti, jolle maksettiin tehtyjen työtuntien mukaan, tuli kuvioihin vasta loppuvuodesta 2001. Vai tulikohan vielä silloinkaan? Ehtiköhän vuosi vielä vaihtua ennen kuin Eija Lehmusoksa tuli avuksemme. Sen muistan, että Eijan nimi vilahteli useammassakin palaverissa jo loppukeväästä 2001, mutta rakennustyöryhmämme vetäjä ei saanut otetuksi häneen yhteyttä. Onneksi minä törmäsin Eijaan sattumalta loppuvuodesta 2001 Folkahälsanin tiloissa pidetyssä rakennusalan ihmisten seminaarissa. Sinne minut oli yllätyksekseni kutsuttu puhumaan yhteisöllisestä senioritalohankkeestamme.

Muistan vieläkin muutaman kylmänkalsean insinöörin kuulijajoukosta. Loppukirin tapaisen talon mahdollisuuksiin ei uskottu.

Jäsenmäärän raju kasvu johti kaaokseen

Marraskuussa 2001 pidetyssä Aktiivisten Senioreiden vuosikokouksessa puheenjohtajamme siis vaihtui. Elokuussa 2000 yhdistyksen perustaneiden pieneen joukkoon kuuluneen steinerpedagogin Marja Dahlströmin tilalle valittiin Kaarina Hughes, 60 -vuotias valtiotieteen kandidaatti, eläkeläinen, eronnut lapseton sinkku. Hän oli vuodesta 1985 lähtien viettänyt paljon aikaansa Skotlannissa. Myös puheenjohtajaksi lupautuessaan hän asetti tehtävän hoitamisen aloittamiselle ehdon: päästä loppuvuodeksi Skotlantiin Findhorn-nimiseen yhteisöön.

Luultavasti kukaan senioreista ei valintahetkellä tuntenut Kaarinaa. Oppiko tuntemaan myöhemminkään? Täyttämässään ilmoituskaavakkeessakin Kaarina kertoi perin niukkasanaisesti itsestään. Yhdestäkään työpaikastaan hän ei puhunut halaistua sanaa, mainitsi vain olleensa pisimmät jaksot elämänsä aikana työssä henkilöstöhallinnossa ja tiedotusyksikössä. Hän ei myöskään kertonut, milloin oli jäänyt työttömäksi, milloin eläkkeelle. Täyttämässään kaavakkeessa hän lupautui Aktiivisissa Senioressa tekemään "erilaisia hallinnollisia tehtäviä, tiedotusta, yhteydenpitoa, toimintatapojen suunnittelua jne."

Aktiivisista Senioreista hän toivoi löytävänsä samanhenkisiä ihmisiä. Toivottavasti löysi. Lisäksi Hughes kertoi I.D.E.A.-projektista, joka oli kerännyt Helsingissä työttömiksi joutuneita koulutettuja ihmisiä - insinöörejä, arkkitehteja, ekonomeja - toimimaan yhdessä työllistämisensä edistämiseksi. "Kun lama vain jatkui ja jatkui, ehti syntyä monia hankkeita ja verkostoja, joista yksi johti toiseen."

Nyt kun minulla on paljon enemmän aikaa kuin vuonna 2001 ja luen rivi riviltä Kaarinan jäseneksi ilmoittautumiskaavaketta, suhtaudun sen tekstiin aika ristiriitaisesti. Kaipaan konkretiaa. Kaavakkeen lopussa Kaarina kertoo tyhjäksi jääneestä Eka-yhtymän kiinteistöstä, jonne jossakin vaiheessa oli syntynyt Sornäisten Taitotalo ry. Se oli projekti- ja yhdistysryväs, josta moni löysi kuulemma jotain pysyvästikin kiinnostavaa. Mitä? Omaksi lohkokseen Kaarina kirjoitti kokevansa aluefoorumitoiminnan, joka tähtäsi oman asuinalueen kehittämiseen.

Kaarina oli kiinnostunut Loppukiristä, koska arveli "joutuvansa joka tapauksessa tekemään asumiselleen jotakin." Sitä, mikä silloisessa asumisessa oli vikana, hän ei kertonut. Kaarina ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin ja puhelinkatalogin mukaan hän asuu edelleen - nyt kymmenen vuotta myöhemmin - samassa Haagan osoitteessaan kuin kaavaketta täyttäessäänkin.

Ilmoituskaavakkeen lopussa oli sana "selvennykseksi" ja sen alla seuraavat viitteet, joihin me ensimmäisessä hallituksessa istuvat olisimme tietysti voineet tutustua internetin avulla, jos olisi ollut aikaa: Findhorn community; I.D.E.A. -projekti, jonka työtä sittemmin jatkoi Idea-Points; Sörnäisten Taitotalo ry; Kivihaan ja Etelä-Haagan aluefoorumi; Helsingin Asukastaloverkostoyhdistys (joka oli asukastalojen ja aluefoorumeiden yhdysside). Pahaksi onnekseen Kaarina kuitenkin liittyi yhdistykseen siinä suuressa seniorijoukossa, joka alkuvuodesta 2001 rynnistyksellään lamaannutti melkein koko yhdistyksen. Sellainen ihmismassa ei voinut olla vaikuttamatta ratkaisevasti yhdistyksen toimintaan. Kaaos alkoi olla valmis, sillä yhdistyksen yhtäkkinen paisuminen - tuntemattomien ihmisten mukaan tulo - lisäsi kohtalokkaasti meidän alusta lähtien mukana olleiden ennestäänkin suurta työtaakkaa.

Panin paljon toivoa Kaarina Hughesin puheenjohtajuudelle. Törmäsimme kuitenkin hänen kaudellaan sellaisiin ongelmiin, jollaisia minä ainakaan en ollut etukäteen osannut kuvitellakaan. Naivi ja tyhmähän minä olin.

Kirjoittaminen terapiana

Kun tammikuussa 2010 rupesin pitkään mietittyäni kirjoittamaan tätä blogiani, en ollut varma mihin se johtaisi. Auttaako ihmistä se, että vaikeista asioista ja ikävistä kokemuksista syntyy kertomus? Toimisiko kirjoittaminen juuri minun tapauksessani terapiana? Aika pian sain huomata, että kirjoittaminen todellakin voi olla terapiaa.

Ihailemani Siri Hustvedt totesi taannoin tv-ohjelmassa, ettei kirjoittaminen aina toimi terapiana. Kirjoittaminen voi kuitenkin olla monella tapaa älyllistä harjoitusta. Kirjoittaessaan ihminen todennäköisesti pyrkii hallitsemaan jotain. Lauseita muodostamalla sirpaleista voi syntyä tyydyttävä kokonaisuus.

Hustvedt on kuitenkin työskennellyt mielenterveysongelmaisten parissa ja huomannut, että kaikki ihmiset eivät välttämättä parane tarinansa kertomisella.

"Yletön avoimuus ei aina ole parasta, mitä kulttuurissamme on tapahtunut", hän sanoo. Ihmisellä voi kuitenkin olla mielensä sopukoissa salaisuuksia, sellaisia persoonallisuuden puolia, joita hän tietoisesti salaa, jopa siinä määrin, että se vahingoittaa paitsi heitä itseään myös muita. Niissä tapauksissa tarinan kertominen voi auttaa - vaikka se joskus tuskallista onkin.

Suosittelen kirjoittamista!

Puheenjohtajan vaihdos

Vajaan viiden kuukauden aikana olen matkustellut enemmän kuin koskaan elämäni aikana - niin koti- kuin ulkomaillakin. Monilla matkoistani ei ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa blogia, enkä toki ole sitä kaivannutkaan. Aikansa kutakin, suosittivat entisaikojen suomalaiset.

Nyt olen palannut kotiin, mutta poden kesäflunssaa. Sairastaessani odottelen Roihuvuoren kyläjuhlaa. Kahtena edellisena vuonna olen kutsunut kyläjuhlapäivänä "tupani" täyteen naisia, joukossa sellaisiakin joihin tutustuin Aktiivisten Senioreiden aikana. Tänä vuonna vierasjoukkoni uusiutuu. Toivoni mukaan saan Pohjanmaalla asuvan serkkupoikani vaimoineen useammaksi päiväksi tänne Roihuvuoreen. Kyläjuhlan ohjelmasta kertova, vapaaehtoistyönä synnytetty 36-sivuinen kylälehti ilmestyy näinä päivinä.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan syksyyn 2001, jolloin Aktiivisten Senioreiden puheenjohtaja vaihtui. Kaarina Hughes, ilmeisen pitkään työttömänä ollut valtiotieteen maisteri, suostui astumaan remmiin, Marja Dahlströmistä tuli hallituksen rivijäsen. Puheenjohtajaksi ei mielestäni ollut tunkua, tarjosimme puheenjohtajuutta useammalle ihmiselle. Hallitukseen tulijoita sen sijaan riitti. Hughesin valintaa puolsi se, että hän oli ollut aktiivisesti työttömien vapaaehtoistoiminnassa mukana. On ehkä vieläkin. Hän oli myös viettänyt pitkiä aikoja jonkinlaisessa yhteisössä Skotlannissa. Samaisella pysyvällä leirillä oli muistaakseni oleskellut myös Terttu Putila, entinen luokkatoverini.

Kun nyt kymmenen vuotta myöhemmin ajattelen noita kahta skotlantilaisesta yhteisöllisyyskokeilusta kiinnostunutta senioria, huomaan heissä saman luonteenpiirteen: he molemmat ovat poikkeuksellisen sisäämpäin kääntyneitä ihmisiä - etten sanoisi umpimielisiä. Yksinäisiä?

Kuulin yhdistyksestä erottuani seuraavaa Kaarina Hughesista. Henkilö, jonka nimeä en enää edes muista, kertoi törmänneensä useamman kerran Kaarinaan yhdistystoiminnassa tai vastaavassa, mutta tämä ei koskaan ollut maininnut mitään Aktiivisista Senioreista. Ajatelkaa, että hän oli puheenjohtaja, mutta ei kyennyt markkinoimaan yhdistystään edes lähipiirissään mitenkään. Itse kukin miettiköön, mitä se viestittää. Minä olin varmaan Kaarinan mielestä ärsyttävä - tai jotain muuta vastaavaa - kun koko sen ajan kun Loppukiriä puuhasin, rummutin hankkeen puolesta suurella äänellä ja agitoin ihmisiä mukaan. Sillä lailla sain lukuisia senioreita mukaan. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kaikki he eivät suinkaan aikoneet Loppukiriin asumaan, mutta minulle he ilmoittivat kannattavansa hanketta ja halusivat siksi maksaa jäsenmaksua. Raha tuli varsinkin ensimmäisenä vuonna todelliseen tarpeeseen. Blogini huolella lukeneet muistavat varmasti, miten minä jouduin hankkimaan tiedottamiseen tarvitsemamme postimerkit yhdistykselle.

Yhteisöllisyysproblematiikkaa

Mikään yhteisö ei ole yksilöidensä summa. Se on joko enemmän kuin sen jäsenet yhteensä - tai sitten vähemmän. Kirjoitin joskus viime vuonna Aktiivisten Senioreiden ensimmäisessä hallituksessa istuneesta espoolaisesta Heli Jäderholmista. Hän on aina ollut niitä naisia, joiden luona tuntee voimaantuvansa. Toisaalta tiedän suuren joukon sellaisia ihmisiä, jotka imevät sinusta kaikki mehut irti - jos vain sallit sen.

Koskaan etukäteen ei voi tietää, miten uusi tulokas yhteisössä alkaa vaikuttaa. Vahvistaako hän joukkoa vai heikentääkö? Ihmisen todellista arvoa ja merkitystä yhteisölle on kaikista etukäteen tehdyistä haastatteluista ja testeistä huolimatta vaikea ennustaa ennen kuin hän astuu yhteisöön sisälle ja asettuu taloksi.

Luin jokin aika sitten Matti Saaren kirjoittaman kirjan "Kari Kairamo - kohtalona Nokia" (Gummerus 2000). Törmäsin kirjassa tähän yhteisöllisyyskysymykseen. Huhtikuussa 1988 Kairamon läheinen työtoveri Timo Koski kuoli yllättäen aivoverenvuotoon Lontoon Heathrown lentokentällä. Mies oli vain 40-vuotias ja äskettäin väitellyt tohtoriksi aiheesta, joka sivusi Nokiaakin. Nyt en kyllä muista mikä aihe oli. Kuolemaa edelsi loma Irlannissa.

Kirjassaan Matti Saari kertoo Kairamon ja Kosken välisestä yhteistyökumppanuudesta jotensakin tähän tapaan: työtoverin kuolema oli Kairamolle paljon suurempi menetys kuin mitä hän alkuun edes tajusi. Koski oli Saaren mukaan "Kairamon Nokian tulevaisuuden tärkein mies". Kosken kanssa Kairamon oli hyvä visioida ja keskustella "vaikka niin lennokkaasti että ulkopuoliset saattoivat pitää moista visionäärisyyttä lähinnä sairautena, ainakin turhanpäiväisenä höpinänä, jolla ei rakenneta pohjaa tulevaisuudelle".

Koski kuoli huhtikuussa 1988, Nokian dynamo Kari Kairamo riisti itseltään hengen puoli vuotta myöhemmin.

Nyt kun Nokia hengittää huonosti ja yrityksen suunta on epäselvä, Saaren kirja on lukemisen arvoinen - vaikka onkin kiireessä kirjoitettu.