Kylätalosta yhteisön olohuone

Yksin asuvilla on huomattavasti suurempi riski sairastua masennukseen kuin muiden kanssa elävillä. Se on moneen otteeseen tutkimuksin todistettu. Minäkin tiesin asian olevan niin jo silloin, kun rupesin puuhaamaan yhteisöllistä senioritaloa Helsinkiin. Toimittajan työssäni - ensin aikakauslehdissä, sitten Yleisradiossa - olin törmännyt jatkuvasti masentuneisiin ja yksinäisiin suomalaisiin, joista olin tehnyt monelta kantilta ohjelmia. Kun haastattelin masennusta potenutta ja kirjankin siitä kirjoittanutta lääkäri Jussi Vilskaa, poikkeuksellisen runsas palaute yllätti. Niihin aikoihin Yleisradio oli niin varoissaan, ettei ohjelmia tavallisesti uusittu kuin kerran. Vilskan haastattelu tuli kuitenkin ulos lukuisia kertoja pelkästään sen takia, että uusintoja toivottiin.

Eivät pelkästään parisuhde ja yhteisöllisiksi suunnitellut talot - kuten Loppukiri - poista asukkailta yksinäisyyttä. Myös muut asumiseen liittyvät asiat vaikuttavat elämänlaatuun. Nykyinen asuinpaikkani Roihuvuori on siitä hyvä esimerkki. Täällä ihmiset ovat tekemisissa toistensa kanssa monenlaisin projektein. Suurin osa hankkeista syntyy luontevasti ilman, että pitäisi perustaa ideoiva aivoriihi. Luovuutta riittää vaikka muille jakaa. Eilen Helsingin Sanomat kertoi roihuvuorelaisten kunnianhimoisimmasta tämänhetkisestä hankkeesta otsikolla "Roihuvuoren asukkaat haluavat puutalot" (HS 23.3.2012 s. A 12). Kysymys on Helsingin Hietalahdessa sijaitsevista Kaartin lasaretin puutaloista, jotka ovat seisoneet vuosikymmeniä tyhjillään. Niiden siirtämisestä Roihuvuoreen neuvotellaan. Toinen siirrettävä rakennus on sairaalakorttelin erityispaviljonki vuodelta 1901, toinen kuormastovaja vuodelta 1882. Molemmat on suunnitellut Evert Lagerspetz. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, Roihuvuoressa alkavat vuoden parin päästä vuosisadan talkoot. Tarkoitus on pystyttää tilava kylätalo tänne muun muassa siksi, että 1950-luvulla rakennetut kerrostaloasunnot ovat poikkeuksellisen pieniä. Ne ovat ekologisia mutta pelkkä luonto ei riitä asukkaiden olohuoneeksi, vaan toimivia yhteistiloja tarvitaan. Roihuvuori Seura, joka on kylätalohankkeen takana, kasvaa kohisten, joten potentiaalista talkooväkeä löytyy. Tällä hetkellä Roihuvuori Seura on Helsingin nopeimmin kasvava kotiseutuyhdistys. 

Roihuvuoressa paistaa aina aurinko

Jos lasken mukaan myös kaikki opiskelukämppäni, olen asunut pääkaupunkiseudulla ainakin 15 eri osoitteessa. Kun 6 vuotta sitten muutin Roihuvuoreen, ympyrä ikään kuin sulkeutui. Nykyinen kotiseutuni nimittäin muistuttaa eniten sitä yhteisöllistä pohjoista kylää, josta yli 50 vuotta sitten lähdin Helsinkiin. Varsin pian Roihuvuoreen muutettuani tiesin, etten lähtisi täältä enää minnekään - vain hautaan tai hoitolaitokseen. 

Löydän Roihuvuoresta ja sen ympäristöstä lähes kaiken, mitä arkeeni tarvitsen: kaupat, lenkkipolut, harrastukset, lapset perheineen, pari ystävää. Keskustaan matkustan vain kerran viikossa vesijumppaan ja joskus kulttuuritilaisuuksiin. Pian tänne muutettuani ilmoitinkin päätyneeni paratiisiin. Silloin oli kesä. Ainakin 15 osoitteessa asuneena minulla siis on mihin paikkaa verrata: monet asiat ovat täällä hyvin. Jo ihmiset ovat luku sinänsä: talkoohenkisiä, arjen pienistä asioista iloitsevia, avuliaita, avomielisiä. Jopa taksikuski on tarjonnut minulle ilmaista kyytiä, kun on ollut menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Täällä ei liene harvinaista, että autonomistaja lainaa kulkuneuvoaan naapurille.

Roihuvuori syntyi 50-luvulla lähiörakentamisen ensimmäisessä aallossa. Ajan  virtaukset - metsälähiön ihanteet sekä tehokkuustavoitteet - ohjasivat alueen suunnittelua. Edelleen kaupunginosan kehittämisessä etsitään ratkaisuja, jotka takaavat lähiön ominaispiirteiden säilymisen. Runsas kasvillisuus jalopuineen on perintöä Herttoniemen kartanon kukoistuskaudelta. Lenkkipolut levittäytyvät  vaihtelevaan maastoon merenrannalle. Kun kaupungin arkkitehti Barbara Tallgvist runsas vuosi sitten jätti tehtävänsä alueen arkkitehtina, hän kirjoitti seuraajansa Petteri Erlingin saavan hoidettavakseen hienon ja mielenkiintoisen kaupunginosan.

Kun Roihuvuori nimettiin vuoden 2010 parhaaksi kaupunginosaksi (blogini 6.8.2010), perusteluina eivät olleet alueen erikoisuudet: ei kiitetty kokeellinen arkkitehtuuri, ei japanilaistyylinen puutarha tai Kirsikkapuisto, ei kuvataidekoulu eikä Juniorijousistaan maailmankuulu Itä-Helsingin musiikkiopisto. Perusteluksi nostettiin toimiva kyläyhteisö, jonka näkyvimpiä saavutuksia ovat toki monen muun asian lisäksi suosiotaan kasvattavat Roihuvuoren kyläjuhla elokuussa ja kirsikankukkien katselujuhla hanami toukokuussa. Molemmat syntyvät talkoovoimin. Nykyisin nämä juhlat houkuttelevat paikalle paljon ihmisiä Itä-Helsingin ulkopuoleltakin (blogini 23.5.2011 ja 28.5.2011).

Roihuvuoressa on aina joku projekti meneillään. Viime kesänä valmistui asukkaiden suunnittelema asukaspuisto, joka on tarkoitettu kaiken ikäisille roihuvuorelaisille. Täällä jopa kielteisenäkin pidetyt asiat kääntyvät myönteisiksi. Koska kaupunginisien ratkaisut ovat vieneet meiltä niin postin, pankit kuin apteekinkin ja koska terveyskeskuksetkin ovat naapurilähiöissä, me turvaudumme usein jalkoihimme ja polkupyörään. Siispä kuntokin pysyy korkealla. Väki ei täällä myöskään vähene. Myyntiin tulevat asunnot menevät nopeasti kaupaksi. Jopa palvelukeskuksenkin kynnyksen on todettu Roihuvuoressa olevan matalamman kuin muualla Helsingissä (blogini 15.4.2011).

Asuttuani pääkaupunkiseudulla siis 15 paikassa, minulla on mihin Roihuvuorta verrata. Yhdyn mielelläni Porolahden päiväkodin viisivuotiaaseen, jonka mielestä täällä paistaa aina aurinko.

Todellinen voiman ponnistus

Loppukeväästä 2001 lähtien kaksi seikkaa Aktiivisten Senioreiden toiminnassa vaivasi minua. Toisesta niistä olen jo aikaisemminkin kirjoittanut: sekä hallituksen jäsenet että sellaiset yhdistykseen liittyneet, jotka olivat viestittäneet poikkeuksellisesta kiinnostuksesta toimintaamme kohtaan, viettivät pitkiä aikoja poissa Helsingistä. Juhannuksen alla menin yhdistyksemme nuorimman jäsenen Aili Savolaisen kanssa Vanhustyön Keskusliittoon tapaamaan toiminnanjohtaja Pirkko Karjalaista. Aili on sosiaalialan koulutuksen saanut perhetyöntekijä. Vakuutuimme molemmat käynnin antoisuudesta ja ehdotimme uutta tapaamista suuremmalla joukolla loppukesästä. Päätimme myös noihin aikoihin liittyä Vanhustyön Keskusliittoon, koska se oli tiedon kannalta hyödyllinen kattojärjestö. Liitto oli viime vuosina kunnostautunut mm. vanhustutkimuksen saralla. Ihmettelin jo silloin - ja vielä enemmän myöhemmin - kuinka vähän liiton tutkimusjulkaisut olivat saaneet huomiota. Katselin tutkimuksia tietysti toimittajan näkökulmasta. Minusta kirjojen sivuilla suorastaan vilisi radio-ohjelmien ja lehtijuttujen aiheita. Itse en kuitenkaan voinut uusien juttujen aiheisiin enää tarttua, koska olin pian lähdössä eläkkeelle. Yritin puhdistaa pöytääni eli päätäni!

Valitettavasti sihteerimme Terttu Putila unohti maksaa Vanhustyön Keskusliiton jäsenmaksun, joten pääsimme liiton postituslistalle vasta huomattavasti myöhemmin.

Elokuun lopussa 2001 menimme toistamiseen tapaamaan Pirkko Karjalaista. Vaikka tapaamispäivä oli ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen, senioreiden paikalle saaminen oli työlästä. Kaksi senioria oli unohtanut merkitä tilaisuuden päivyriinsa, kaksi muuta olivat järjestäneet muuta ohjelmaa vaikka olivat luvanneet lähteä Malmille. Hälyytin sisareni Kaisu Mikkelän Äetsästä asti tulemaan Malmille, koska olisi ollut noloa mennä uudestään paikalle parin ihmisen voimin.

Etukäteen sovitun unohtaminen oli turhauttavaa, se että seniorit olivat sopineet päällekkaisiä tapaamisia sovitulle kellonlyönnille, oli nöyryyttävää. Suuremmat nöyryytykset olivat kuitenkin vasta edessä päin.

Toinen asia, joka keväällä 2001 vaivasi minua, liittyi vastikään yhdistykseen liittyneisiin jäseniin. Heihinhän piti ainakin yrittää tutustua. Lähtiessäni Madeiralle, pyysin Terttu Putilaa kutsumaan koolle uusia kiinnostuksensa selvästi osoittaneita jäseniä. Hän kuitenkin unohti lähettää kutsukirjeet. Tapahtumasta viisastuneena järjestin itse myöhyemmin pari sellaista pienen joukon tapaamista, joissa oli mahdollisuus tutustua alustavasti toisiimme ja vaihtaa ajatuksia. Ne tilaisuudet olivat kuitenkin paljon pienemmälle joukolle kuin mitä yhdistykseen kaiken kaikkiaan jäseniä kuului.

Samoihin aikoihin kun olimme ensimmäisen kerran Vanhustyön keskusliitossa, kävin yksin tutustumassa myös prof. Antti Karistoon ja tutkija Anni Vilkkoon sosiaalipolitiikan laitoksella. Tapaaminen oli antoisa. Keskustelimme mm. tamperelaisesta tutkijasta Britta Koskiahosta, johon olin hyvin varhaisessa vaiheessa ollut yhteydessä. Britta tunsi niin englantilaista kuin japanilaistakin vanhusten asumista suomalaisesta puhumattakaan. Hän oli entinen haastateltavani vuosien takaa. Karisto ja Vilkko lupasivat olla yhteydessä Koskiahoon, joka oli jo alkanut viritellä jonkinlaista tutkimusta Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä. Ympäristöministeriön Markku Tahvanainen taas oli luvannut järjestää rahoitusta assistentin palkkaamiseen. Kaikki kolme sekä Koskiahon assistentti Marja-Liisa Pättiniemi olivat kiinnostuneita lähtemään kanssamme tutustumaan Färdknäppeniin.

Karisto ei lähtenyt Tukholmaan, mutta hänen kanssaan Aktiiviset Seniorit ovat tehneet yhteistyötä senkin jälkeen kun minä hankkeesta erkanin. Luulen, että Kariston omalla aktiivisuudella on ollut suuri merkitys asiassa. Karisto on myös kirjoittanut esipuheen Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjaan "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä." Siinä hän toteaa seuraavasti: "Aktiiviset Seniorit ry:n Loppukiri on ---innovaatio, hieno osoitus siitä, mitä ihmiset itse - yhdessä - voivat saada aikaan. Paljon tosin ehti virrata vetta Vantaanjoesta Vanhankaupunginlahteen ennen kuin tavoitteesta tuli totta. Loppukiri on todellinen voimanponnistus, vuosien työn tulos, naisenergian materialisoituma."

Ihmettelen Kariston viimeista lausetta. Sirkka Minkkinen kumppaneineen on onnistunut markkinoimaan Loppukirin naisten tuotoksena niin hyvin, ettei professorikaan, joka on talosta tehnyt tutkimusta, tiedä hankkeessa olleen myös miehiä mukana, jotkut aktiivisiakin. Harri Dahlström liittyi ensimmäisten mukana yhdistykseen ja muutti myös ensimmäisten mukana taloon asumaan, mutta hän ei koskaan antanut juuri minkäänlaista työpanosta hankkeelle. Ensimmäisessä hallituksessa istui kuitenkin espoolainen Eino Jantunen, jonka panos toiminnassa ei tosin ollut kovin suuri, mutta hän kuitenkin mahdollisti yhdistyksen perustamisen lupautumalla hallituksen jäseneksi elokuussa 2000. Joka ikinen perustavaan kokoukseen tullut joutui nimittäin hallitukseen. Eino oli myös monella lobbausreissulla mukana hyvänä joukon jatkona.Yksi mies, Päiviö Salo, jouduttiin myös kelpuuttamaan lähtöni jälkeen hallituksen varapuheenjohtajaksi ja pian myös puheenjohtajaksi. Hän lopulta sai myös neuvoteltua Saton kinkkisen rakennuttajasopimuksen joulun alla 2002.

Professori Britta Koskiaho kävi pitämässä esitelmän yhdessä jäsenillassamme, mutta sitten hänen kiinnostuksensa hiipui. Ehkä kysymys oli rahoituksesta. Joka tapauksessa hän häipyi kuvioista. Käsitin, että Sirkka Minkkisellä oli jotain hampaan kolossa Koskiahoa vastaan, luulen sen liittyneen TAIKin Medialaboratorion Arki -ryhmän Iina Oilinkiin, mutta ei niin että Oilinki olisi tehnyt jotain arvosteltavaa. Arki ryhmä -, jota varten senioritkin haastateltiin, edusti uudenlaista tutkimusta, jossa tietotekniikalla oli keskeinen sija. Muutamasta repliikistä ymmärsin, että Minkkinen koki Koskiahon syövän tilaa ja mahdollisuuksia Oilingin ryhmältä.

Lobbausruletti

Se mitä nyt kirjoitan on monilta osin blogissani jo kerrottu. Koska en ole koskaan ajatellut kirjoittaa blogissani käsittelemistäni asioista kirjaa, en ole ruvennut tarkkaan tapahtumien taustoittamiseen. Näin olen päässyt vähemmällä. Siksi myös kronologisuus on ollut tästä blogista kaukana. Koska lukijoita kuitenkin riittää, uskon uteliaisuutta löytyvän jatkossakin.

Kuten olen aikaisemmin (mm. blogissani 22.2.2012) kirjoittanut Aktiivisten Senioreiden piti mennä heti minun Madeiralta tuloni jälkeen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo yhdessä Saton edustajien kanssa. Jaana Närö kumppaneineen kieltäytyi kuitenkin tulemasta neuvotteluun. Syynä oli rakennuttajasopimus. Päivää ennen suunniteltua tapaamistamme sain Mikael Sundmanilta sähköpostiviestin, jossa hän kuitenkin ilmoitti haluavansa ehdottomasti tavata meidät. Ilmeni, että hän ei hyväksynyt sen kummemmin Saton valitsemaa arkkitehtia kuin Saton lähes yksipuolisesti sanelemaa rakennuttajasopimustakaan. Arkkitehti Kari Ristola vaihdettiinkin pian Sundmanin suosittelemaan Kirsti Sivéniin. Peter Fredrikssonkin piti arkkitehdin vaihtamista hyvänä ratkaisuna. Niinpä Marja Dahlström ja minä menimme tapaamaan uutta arkkitehtia Korkeavuorenkadulle ja asia käsiteltiin hallituksen kokouksessa. Rakennuttajasopimuksen muuttaminen oli paljon suurempi ja vaikeampi juttu kuin arkkitehdin vaihtaminen.

Vasta runsas vuosi myöhemmin, yhdistyksesta jo konkreettisesti eroon päässeenä tajusin, että sitä Saton, Sundmanin ja senioreiden yhteisistuntoa ei koskaan myöhemminkään järjestetty. Selitystä tapahtumalle en keksinyt. Havainnon tehdessäni olin kirjoitamassa Suomen Mielenterveysseuran silloisen toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoituksesta selontekoa kokemuksistani Aktiivisissa Senioreissa. Saton ja Sundmanin välinen ristiriita, erimielisyydet olivat ilmeisiä. Kesällä 2002 Pirkolle kirjoittaessani mietin, kuinka paljon Jaana Närö tieten tahtoen pelotteli Sundmanilla minua. Ilmeisen selvästi hän alun alkaenkin halusi estää minun ja Sundmanin tapaamisen. Mutta miksi? Joku syyhän siihen täytyi olla. Tonttipolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen vihkiytymättömänä en päässyt sisälle sisäpiirien juonista. Aivan äskettäin olen kuullut, että siitä kuinka Aktiiviset Seniorit saivat hitastonttinsa Arabianrannasta, kiertää monenlaista tarinaa.

Sundman siis luetteli suuren joukon ihmisiä, jotka meidän piti tavata ja joista suurimman osan tapasimmekin, ainakin minä. Minulle kevät ja kesä 2001 olivat kiireistä aikaa. Eikä elämä jatkossakaan helpottunut. Kuten kirjoitin, keväällä tapasimme Future Homen ihmiset (bloginixxx). Kesällä lobbasin kaupungin virkamiehistä mm. sosiaalijohtaja Timo Honkalan, rahoitusjohtajaTapio Korhosen, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen, kehitysjohtaja Jussi Kauton, sosiaaliviraston kehittämiskonsultitPirjo Tolkin ja Kristiina Takalan, SOTERAN tutkijat Satu Åkerblomin ja Pirjo Sipiläisen, asuntohallituksen entisen johtajanJussi-Pekka Alasen, sisäasiainministeriön projektijohtajan Ulla-Maija Laihon, Uudenmaan liiton maakunta-arkkitehdin Raimo Nenosen, Kuntaliiton Jorma Backin, Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiehen Lasse Ristikallion (blogini 13.2.2012), Sitran tutkimusjohtajan Antti Hautamäen, Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohjtajan Pirkko Karjalaisenkahteen otteeseen, sosiaaliviraston päällikön Aulikki Kananojanniin ikään toistamiseen jne. Muutaman kerran minun piti mennä tapaamisiin yksin, satunnaisesti olivat mukanani Marja Dahlström,Sirkka Minkkinen, Eija Pulkkinen, Aili Savolainen, , Kalevi Falck, Marja-Riitta Hakala sekä molemmat sisareni, Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä ja Kaisu Mikkelä Äetsästä. Molemmat tulivat tapaamisiin siis Helsingin ulkopuolelta.

Syksyllä 2001 jatkui lobbausruletti, jota sitten syksyllä 2001 hallitukseen valittu Pirkko Tarvainen arvosteli. Minun olisi kuulemma pitänyt osata priorisoida lobattavani. Itse Pirkko ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää pois. Arvostelu loukkasi minua. Jos teet paljon, teet epäilemättä paljon virheitäkin. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni kaikki ne ihmiset, jotka tapasin Aktiivisten Senioreiden asioissa, olivat omalla tavallaan tärkeitä - ainakin pitkällä tähtäimellä.

Syksyllä 2001 keskityimme etupäässä niihin ihmisiin, joiden kuvittelimme olevan avainasemassa Raha-automaattiyhdistyksen rahanjakopäätöksissä. RAY:n ulkopuolisista vaikuttajista tapasimme mm. STM:stä ministeriMaija Perhon, kehitysjohtaja Klaus Hallan, Kari Välimäen ja Kari Vinnin sekä ylitarkastaja Janne Peräkylän. (Kuten huomaat en muista enää ihmisten silloisia titteleitä. Sorry.) Lisäksi tapasimme valtioneuvoston rahoitusjohtajan Timo Viherkentän, kansanedustajat Jukka Vihriälän, Paula Kokkosen ja Pekka Ravin. Emme myöskään unohtaneet niitä vammais- ja vanhusjärjestöjä, jotka olivat saamamme tiedon mukaan päättämässä RAY-avustuksista. Tapasimme mm. Invalidiliiton, Kehitysvammaliiton, Solarisyhtymän, Miina Sillanpää Säätiön ja Vanhustyön Keskusliiton toiminnanjohtajat.

Syksyn aikana tapasimme myös Ympäristöminiseriön yliarkkitehdin Aila Korpivaaran, eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puhaneenjohtajan Martti Tiurin, VTT:n tutkijan Mervi Lehdon, TKK:n Pirjo Honkaniemen. Myös eduskunnan naisverkostolle kävimme esittäytymässä. SitranAntti Hautamäen kehoituksesta jouduin myös Taideteollisen korkeakoulun hallinnollisen johtajan Ilkka Huovion, tv-tuottaja ja konsultti Eero Ahonalan sekä Kustaankartanon entisen ylilääkärin, myöhemmin projektijohtajan Jaakko Valvanteenjuttusille. Sirkka Minkkisen kanssa kävin esittäytymässä myös TEKESin teknologiapäällikkö Harri Puuruselle ja teknologia-asiantuntija Pentti Nummelle. Tekesiin mennessämme mietin, miksi me sinne menimme. Myöhemmin, yhdistyksestä erottuani olen tajunnut, että me olimme hankkeinemme aikaamme edellä.

Kävin syksyn aikana myös puhumassa useammassa seminaarissa yhteisöllisestä senioritalosta ja visioistamme. Näin tutustuin mm. ADC:n toim. johtajaan Kari Rainaan, joka oli hyvin kiinnostunut yhteistyöstä kanssamme. Nimenomaan toimittajan taidoillani olisi ollut käyttöä hänen kaavailemissaan Arabianrannan projekteissa. Niistä senioritkin olisivat hyötyneet. Mutta kuten tätä lukiessa jokainen ymmärtää, ettei hyöty olisi tullut ilmaiseksi. Se olisi edellyttänyt ainakin minulta, joka olin toimittaja, suurta vapaaehtoistyöpanosta.

Kari Raina muuten tarjosi meille omakustannushintaan 550 markalla huonetta oman toimistonsa vierestä Arabianrannasta. Olisimme saaneet samaan hintaan käyttää myös hänen suurta kokoushuonettaan. Minä olisin halunnut senioreiden vastaavan myöntävästi Rainan kosiskeluun. Hallitus vuokrasi kuitenkin mieluummin Kaarlenkadulta 1500 markan tilat, jotka meille järjesti hallituksemme isännöitsijäjäsen Arja Jääskeläinen (blogini xxx). Vuokraan tuli sitten pian korotus, mutta se ei yhdistystämme kaatanut. Uusia jäseniähän liittyi joukkoomme koko ajan enemmän kuin tarpeeksi ja lisäksi meillä oli Terveyden edistämisen keskukselta saamamme muheva toiminta-avustus (blogini xxx).

Lobbaamiamme henkilöitä oli muitakin, joten jos joku sellainen jonka luona joku meistä senioreista kävi ei löydä nimeään listasta ei kannata loukkaantua. Otan mielelläni oikaisevia kommentteja - ja myös puhelinsoittoja - vastaan. Kun ryhdyin blogiani kirjoittamaan, päällimmäisenä oli tervehtymiseni.Toisena syynä oli se, että ajattelin kirjoituksistani parhaimmassa tapauksessa tipahtavan muutaman jyvän niillekin, jotka minun jälkeeni ovat voimakkaasti uneksineet yhteisöasumisesta.

Välähdyksiä matkan varrelta

Kun kaavoittaja Mikael Sundman ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän alla 2000 puhui Kaj Franckinkadusta Loppukirin sijoituspaikkana, hänellä oli visio joka koski samalle tontille kaavailtua MS-liiton taloa. Hanke oli muistaakseni jo silloin alkua pitemmällä. Väläyttäessään nyt Eila Raikaslehdolle ja minulle Hitas-tonttia Arabianrannasta Mikael Sundman esitti hienovaraisesti ajatuksen MS-potilaiden ja Aktiivisten Senioreiden mahdollisesta yhteistyöstä. Minusta toivomus tuntui luontevalta. Sieluni silmin näin yhteistyön mm. rullatuoleihin sidottujen ihmisten ulkoiluttamisena. Ajattelin, ettei uhraus olisi terveille eläkkeellä oleville ihmisille liian suuri. Rantaan vievä katu olisi loistava päiväkävelypaikka: samalla kun saisin itse liikuntaa työntäisin rullatuolia niin että liikuntakyvytön naapurikin saisi haukata raitista ilmaa. Keskustelu saattaisi olla hyvinkin avartavaa. Vakavaan tautiin mahdollisesti hyvinkin nuorena sairastuneen ajatusmaailmassa olisi varmasti ollut paljon opittavaa.

Mainitessani Sundmanin ehdotuksesta puheenjohtajallemme Marjalle, hämmästykseni oli suuri kun tämä hetkeäkään asiaa mietittyään suhtautui asiaan kielteisesti. "Minä en ainakaan halua sitoutua sellaiseen." Se ei ollut ainut kerta kun huomasin yhteisöllisyyskäsityksissämme olevan suuren eron.

Kävimme sitten aika pian Sundmanin toivomuksen mukaisesti tapaamassa MS-liiton ihmisiä Vallilassa tai Kalliossa. Olihan viisasta tutustua uusiin naapureihin ajoissa olipa yhteistyömme sitten mitä tahansa. Nyt vuosia myöhemmin olen kuullut, ettei Aktiivisilla Senioreilla ja MS-liitolla ole ollut mitään kontaktia keskenään.

Saattoi olla, että suhtautumiseni MS-tautia sairastaviin oli erilaista kuin muilla hallituksessa istuvilla. Pitkäaikainen kollegani Seija Pukonen sairasti koko 33 vuotta kestäneen ystävyytemme ajan tätä hitaasti mutta varmasti etenevää tautia. Se asetti kyllä rajoituksia Seijan liikkumiselle, mutta ei koskaan ystävyydellemme.

Marja otti useaan otteeseen puheeksi sen, ettei senioritalomme yhteisöllisyys saisi olla sellaista, että ruokapöydässä pyytäisimme pientä juridista apua samassa yhteisössä asuvalta juristilta ja terveyteen liittyvää neuvoa terveydenhoitajalta tai lääkäriltä. Ihmettelin sitä siksi, että koko sen ajan kun Aktiivisissa Senioreissa toimin, annoin nimenomaan toimittajan työssäni hankkimani kokemukseni ja taitoni yhdistyksemme käyttöön. Esimerkiksi hankkeen markkinoinnissa ansiotyössäni hioutuneet taitoni olivat ensi hetkestä lähtien yhdistyksen käytössä. Samoin kaikki se tietämys, mitä minulla oli vanhenemisesta ja vanhusten hoidosta hankittuna, tuli yhdistyksessä hyödynnettyä.

Suuri olikin sitten yllätykseni, kun olimme lähdössä toiselle matkalle Tukholman Färdknäppeniin. Silmää räpäyttämättä Marja esitti, että hän toimisi oppaana tuolla matkalla, jos yhdistys maksaisi hänen laivamatkansa. En muista, menikö ehdotus läpi, mutta tuntuihan se nyt ihmeelliseltä, että hän olisi yhtäkkiä ruvennut ansaitsemaan yhteisöllisen yhdistyksemme avulla. Minä henkilökohtaisesti pidin sitä hyvin harkitsemattomana senkin takia, että itse olin tehnyt yhdistyksen hyväksi moninkertaisesti työtunteja Marjaan ja muihin jäseniin verrattuna.