Tammikuussa 2001 sihteerimme Terttu Putila pyysi rakennusfirmoilta tarjoukset. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi me kiirehdimme pyytämään tarjouksia näin aikaisessa vaiheessa. Ja miksi neuvottelut katsottiin niin nopeasti loppuunsaatetuiksi? Mihin meillä oli kiire? Siihen saattoi olla syynsä Reijo Pesosella, joka toimi palkattomana konsulttinamme. Hän asui Saarijärvellä ja joutui näin ollen uhraamaan paljon aikaansa junassa istumiseen. Hän ei ollut kiinnostunut vain Arabianrannan Loppukiristä. Hänen haaveenaan oli rakennuttaa myös Jyväskylään yhteisöllinen senioritalo (kts blogini 25.1.2010, 14.3.2010, 5.5.2010).
Syynä saattoi olla myös se, että Loppukirin piti alun alkaen valmistua kolmessa vuodessa eli jouluksi 2003. Katseemme tosin siirtyi pian vuoteen 2004 ja lopultahan talo valmistui vasta keväällä 2006. Meillä olisi siis ollut aikaa siirtää neuvotteluja kuukausilla jos ei vuodellakin. Muistan nyt selvästi, että esimerkiksi Mikael Sundman korosti useamman kerran sitä, että meillä ei ollut kiirettä.
Helmi-maaliskuussa 2001 Aktiivisilla Senioreilla oli Satossa neljä tapaamista. Minä osallistuin niistä vain kahteen ensimmäiseen, koska matkustin puolikuolleena Madeiralle lepäämään. Väsymykseni oli ymmärrettävää, koska olin vielä työelämässä osa-aikaisena mukana ja ikänikin (62 v.)alkoi tuntua. En halua kerskua, mutta siihen mennessähän minä olin tehnyt moninkertaisesti sen mitä muut hankkeessa mukana olevat.
Ensimmäisessä neuvottelussa Saton kanssa olivat mukana johtajat Pekka Häyhä ja Jaana Närö sekä Aktiivisista Senioreista Eila Raikaslehto, Terttu Putila ja minä. Reijo Pesonen edusti meidän asiantuntemustamme. Kokoonnuimme pian toisen kerran samassa kokoonpanossa, mutta nyt ilman Pekka Häyhää. Minun poissa ollessa kolmanteen ja neljänteen tapaamiseen osallistui myös Saton valitsema arkkitehti Kari Ristola, jota minä en tainnut koskaan nähdä. Hänet vaihdettiin matkalta palattuani Kirsti Sivéniin. Kahdessa viimeisessä palaverissa - tai ainakin toisessa niistä - oli mukana Eila Raikaslehdon lisäksi puheenjohtajamme Marja Dahlström sekä diplomi-insinööri Kalevi Falck, jonka Dahlströmit olivat houkutelleet vaimoineen mukaan Aktiivisiin Senioreihin. Falckit erosivat kuitenkin yhdistyksestä golfkauden alkaessa kesän kynnyksellä 2001.
Kuten tapaamisissa mukana olleista ihmisistä saattaa päätellä, neuvottelijat vaihtuivat alinomaan. Sitoutuminen hankkeeseen oli siis vähäistä, etten sanoisi olematonta.
Se että Jaana Närö oli ollut tiiviisti kyljessämme edellisestä keväästä lähtien, näkyi nyt neuvotteluasetelmissa. Yllätyksekseni hän oli ilmaantunut Saton toisen juristin Marja Kokon kanssa jopa perustavaan kokoukseemme elokuussa 2000. Myös Pekka Häyhä, josta pidin neuvottelijana paljon enemmän kuin Jaana Näröstä, oli hyvin informoitu hankkeestamme. Yllätyksekseni sekä Häyhä että Närö olivat myös tutustuneet Tukholman Färdknäppeniin jo ennen kuin minä sinne Anita Wetterstrandin usuttamana eksyin. Satolla oli siis etulyöntiasema verrattuna muihin rakennuttajakonsulteiksi tarjoutuviin. Sen ei totisesti tarvinnut yhteistyötä tarjotessaan heittäytyä muiden tapaan suureen tuntemattomaan.
Jälkikäteen olen kysynyt, kuinka uskottava itse asiassa olisi se rakennusalan yritys, joka meitä tuntematta, meistä mitään kuulematta olisi uskaltautunut vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa kelkkaamme. Ensimmäiset lehtijututkin olivat meistä vielä ilmestymättä, samoin radio- ja televisio-ohjelmat. Niitä tuli sitten 14 kuukauden kuluessa - eli siihen asti kun yhdistyksestä erosin - yhteensä nelisenkymmentä. Ja totta totisesti mehän olimme vain pieni kourallinen seniori-ikäisiä harrastelijoita puuhaamassa kunnianhimoista kymmenien miljoonien hanketta!
JÄNNITIN AINA SATON TAPAAMISIA
En ollut koskaan neuvotteluissa yksin, mutta olin aina yksinäinen. Olin aika monen kanssa eri linjoilla. Esimerkiksi Terttu Putilan oli aivan mahdoton käsittää, ettei Loppukiri ollut mikä tahansa hanke, vaan yhteiskunnallisestikin tärkeä projekti, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset senioriasumisen tuotekehittelyssä. Entisenä yrittäjänä hän ei myöskään ymmärtänyt vapaaehtoistyön merkitystä, työn jonka periaatteessa pitäisi aina näkyä tuotteen hinnassa. Eila Raikaslehto, joka ei siis kuulunut hallitukseen, tuki Terttua. Viimeksi mainittu korosti aina myös rakennuttamamme talon korkeaa tasoa, laatua. Siihen hän ei kuitenkaan sisällyttänyt esimerkiksi moderneja teknisiä ratkaisuja, joiden merkitys alkoi noihin aikoihin vuosi vuodelta kasvaa. Niistä hän ei ollut kiinnostunut, vaikka koetin Aili Savolaisen kanssa SOTERASSA käytyäni selittää, että jotkut vanhenemisen kannalta hyvät ratkaisut eivät välttämättä nosta neliöhintaa. Niille, jotka eivät tiedä, mikä SOTERA on, kerrottakoon että se on Sosiaali- ja terveydenhuollon tekniikan ja rakentamisen instituutti, joka toimii Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin laitoksen yhteydessä. Nyt SOTERAN tulevaisuus on turvattu osana Aalto yliopistoa.
lauantai 31. heinäkuuta 2010
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Tasa-arvo terveydenhuollossa on kaikkien etu
Lupasin edellisellä kerralla palata 1700-luvulta nykyaikaan. Niin teenkin, mutta Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä kirjoitan vasta ensi kerralla. Suomalainen terveydenhoito ja sen ongelmat ansaitsevat tällä kertaa niin minun kuin blogini lukijoidenkin huomion.
Taannoinen professori Ilmo Keskimäen kirjoitus terveydenhuollon epätasa-arvosta (HS 1.7.2010) pysäytti. Terveyden tasa-arvo Suomessa on siis todistetusti myytti. Nykyaikaiset rekisteri- ja seurantatutkimukset osoittavat, että nykyinen tilanne on seurausta monista virheellisistä ratkaisuista. On kuljettu väärään suuntaan.
Väärään suuntaan mennyt kehitys on taannut - ja takaa jatkossakin - varakkaille hyvät ja nopeat terveyspalvelut, sen sijaan työterveyshuollon ulkopuolelle jäävät, mm. työttömät ja vanhukset, jos nyt eivät ihan kuole hoitojonoissa niin ainakin saavat apua vasta paljon kärsittyään ja kestettyään. Monen terveys on näissä jonoissa lopullisesti menetetty. Ei ihme jos masentuneiden määrä kasvaa, perheiden huonovointisuus lisääntyy. Se ei voi olla pitkässä juoksussa yhdenkään suomalaisen etu.
Luin Ilmo Keskimäen ansiokkaan artikkelin uudestaan 3.7.2010, kun HS kertoi eläkeikään tulleen kuopiolaisen professorin Raimo Sulkavan puuhaavan muistisairaille moderniin sairaala- ja kuntoutusteknologiaan perustuvaa taloa Helsingin Munkkisaareen. Hanketta ajamaan on perustettu yritys, Amialife. Lehti kertoi kuitenkin hankkeen siirtyvän, koska taloon ei ole tullut riittävästi varauksia. Talon velaton neliöhinta olisi yli 7000 e.
Idea muistisairaiden "omasta" talosta on loistava, mutta miksi se pitää rakentaa tunnetusti kalliille paikalle Helsinkiä? Eikö tähän mennessä verovaroin mahdollistettua uutta tutkimusta ja tietoa voi hyödyntää vaatimattomammissakin puitteissa kuin tunnetusti kalliiksi kaavaillulla Munkkisaarentiellä? Eikö muistisairaiden parissa työnsä tehneitä asiantuntijoita ja heidän kehittelemäänsä tekniikkaa voida hyödyntää kaikkien suomalaisten muistisairaiden hyväksi eikä ainoastaan varakkaiden?
Raimo Sulkavan puuhaama hanke jatkaa minun mielestäni sitä paheksuttavaa kehitystä, josta Ilmo Keskimäkikin kirjoituksessaan puhuu.
Olisi kaikkien suomalaisten etu, että suunta terveydenhuollossa kulkisi kohti todellista tasa-arvoa. Oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutuminen heijastuisi myönteisellä tavalla laajalti yhteiskuntaan, niin rikkaiden kuin köyhienkin arkeen.
Yritin löytää Amialifen kotisivuilta Raimo Sulkavan yhteistyökumppanit. En päässyt selville hallituksen kokoonpanosta.
Taannoinen professori Ilmo Keskimäen kirjoitus terveydenhuollon epätasa-arvosta (HS 1.7.2010) pysäytti. Terveyden tasa-arvo Suomessa on siis todistetusti myytti. Nykyaikaiset rekisteri- ja seurantatutkimukset osoittavat, että nykyinen tilanne on seurausta monista virheellisistä ratkaisuista. On kuljettu väärään suuntaan.
Väärään suuntaan mennyt kehitys on taannut - ja takaa jatkossakin - varakkaille hyvät ja nopeat terveyspalvelut, sen sijaan työterveyshuollon ulkopuolelle jäävät, mm. työttömät ja vanhukset, jos nyt eivät ihan kuole hoitojonoissa niin ainakin saavat apua vasta paljon kärsittyään ja kestettyään. Monen terveys on näissä jonoissa lopullisesti menetetty. Ei ihme jos masentuneiden määrä kasvaa, perheiden huonovointisuus lisääntyy. Se ei voi olla pitkässä juoksussa yhdenkään suomalaisen etu.
Luin Ilmo Keskimäen ansiokkaan artikkelin uudestaan 3.7.2010, kun HS kertoi eläkeikään tulleen kuopiolaisen professorin Raimo Sulkavan puuhaavan muistisairaille moderniin sairaala- ja kuntoutusteknologiaan perustuvaa taloa Helsingin Munkkisaareen. Hanketta ajamaan on perustettu yritys, Amialife. Lehti kertoi kuitenkin hankkeen siirtyvän, koska taloon ei ole tullut riittävästi varauksia. Talon velaton neliöhinta olisi yli 7000 e.
Idea muistisairaiden "omasta" talosta on loistava, mutta miksi se pitää rakentaa tunnetusti kalliille paikalle Helsinkiä? Eikö tähän mennessä verovaroin mahdollistettua uutta tutkimusta ja tietoa voi hyödyntää vaatimattomammissakin puitteissa kuin tunnetusti kalliiksi kaavaillulla Munkkisaarentiellä? Eikö muistisairaiden parissa työnsä tehneitä asiantuntijoita ja heidän kehittelemäänsä tekniikkaa voida hyödyntää kaikkien suomalaisten muistisairaiden hyväksi eikä ainoastaan varakkaiden?
Raimo Sulkavan puuhaama hanke jatkaa minun mielestäni sitä paheksuttavaa kehitystä, josta Ilmo Keskimäkikin kirjoituksessaan puhuu.
Olisi kaikkien suomalaisten etu, että suunta terveydenhuollossa kulkisi kohti todellista tasa-arvoa. Oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutuminen heijastuisi myönteisellä tavalla laajalti yhteiskuntaan, niin rikkaiden kuin köyhienkin arkeen.
Yritin löytää Amialifen kotisivuilta Raimo Sulkavan yhteistyökumppanit. En päässyt selville hallituksen kokoonpanosta.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Vielä isonvihan aikaisista ihmiskohtaloista
Palaan vielä isonvihan aikaisiin ihmiskohtaloihin. Kaikille Venäjälle orjiksi viedyille ei käynyt niin hyvin kuin esi-isälleni Jaakko Puustille ja Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun lapsille. Kustaa H. J. Vilkunan "Paholaisen sodassa" (Teos 2006) yhdeksi keskeiseksi henkilöksi nousee Kustaa Lillbäck, jonka isä oli Iin ja Pudasjärven nimismies. Venäjälle pakotettaessa (1715) poika oli viidentoista. Hänen kaksi veljeään jäivät vangeiksi heti kotinurkilla, mutta Kustaa ehti hiihtää ennen kiinnijäämistään viisikymmentä kilometriä ratsastavat kasakat kintereillään.
Rajuilla otteilla Kustaa kastettiin ortodoksiksi ja kasvatettiin "ryssienrengiksi". Hänestä koulutettiin armeijan tulkki, ja seuraavana vuonna hän oli jo Suomessa tekemässä venäläisten mukana julmuuksiaan: rosvoamassa, kiduttamassa ja murhaamassa siviilejä. Muutamassa kuukaudessa hänestä tuli pahamaineisin sotarosvo Pohjanmaalla. Kustaa Lillbäckin elämä päättyi (1721) vain vähän päälle parikymppisenä Tukholmassa, missä hänen rikoksiaan ennen sitä ehdittiin puida 2,5 vuotta oikeudessa.
Samoihin aikoihin kun Kustaa Lillbäck veljineen jäi venäläisten vangiksi, saman kohtalon koki myös heidän serkkunsa Kristoffer Toppelius. Hänen elämänsä kulki kuitenkin toisenlaisia raiteita. Hän palasi Venäjältä Suomeen ja suuntasi kulkunsa edelleen Tukholmaan, mistä löysi kaupungin pyykkirannasta äitinsä. Tämä tarina kulkee perimätietona. Kristoffer Toppeliuksesta tuli myöhemmin Oulun kaupungin tullikirjuri ja kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen isä. Koko Suomen kansan tuntema satusetä Sakari Topelius, joka kirjoitti sadun Koivusta ja tähdestäkin, oli Kristofferin pojanpojanpoika.
Kustaa H. J. Vilkunalta on loppuunmyytyjen isostavihasta kertovien kirjojen ("Viha" ja "Paholaisen sota") lisäksi ilmestynyt kolmaskin teos "Neljä ruumista" (Teos 2009). Se pohjautuu samaan tutkimusaineistoon kuin edellisetkin kirjat.
Seuraavalla kerralla palaan 2000-luvulle...
Rajuilla otteilla Kustaa kastettiin ortodoksiksi ja kasvatettiin "ryssienrengiksi". Hänestä koulutettiin armeijan tulkki, ja seuraavana vuonna hän oli jo Suomessa tekemässä venäläisten mukana julmuuksiaan: rosvoamassa, kiduttamassa ja murhaamassa siviilejä. Muutamassa kuukaudessa hänestä tuli pahamaineisin sotarosvo Pohjanmaalla. Kustaa Lillbäckin elämä päättyi (1721) vain vähän päälle parikymppisenä Tukholmassa, missä hänen rikoksiaan ennen sitä ehdittiin puida 2,5 vuotta oikeudessa.
Samoihin aikoihin kun Kustaa Lillbäck veljineen jäi venäläisten vangiksi, saman kohtalon koki myös heidän serkkunsa Kristoffer Toppelius. Hänen elämänsä kulki kuitenkin toisenlaisia raiteita. Hän palasi Venäjältä Suomeen ja suuntasi kulkunsa edelleen Tukholmaan, mistä löysi kaupungin pyykkirannasta äitinsä. Tämä tarina kulkee perimätietona. Kristoffer Toppeliuksesta tuli myöhemmin Oulun kaupungin tullikirjuri ja kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen isä. Koko Suomen kansan tuntema satusetä Sakari Topelius, joka kirjoitti sadun Koivusta ja tähdestäkin, oli Kristofferin pojanpojanpoika.
Kustaa H. J. Vilkunalta on loppuunmyytyjen isostavihasta kertovien kirjojen ("Viha" ja "Paholaisen sota") lisäksi ilmestynyt kolmaskin teos "Neljä ruumista" (Teos 2009). Se pohjautuu samaan tutkimusaineistoon kuin edellisetkin kirjat.
Seuraavalla kerralla palaan 2000-luvulle...
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Esiäitini ja isoviha
Aloittaessani blogini lupasin kirjoittaa muustakin kuin aktiivisten senioreiden kanssa kompuroinnista. Myös muutamat blogini uskollisimmat lukijat ovat esittäneet toivomuksia siihen suuntaan. Toistaiseksi olen katsonut järkevämmäksi keskittyä pääasiassa Loppukiri-kokemuksiini. Jossakin vaiheessa siirrän kyllä painopisteen ajankohtaisempiin aiheisiin. Tällä hetkellä henkinen kanttini ei siihen riitä. En kyennyt työssä ollessanikaan työstämään kovin monta ohjelmaa samanaikaisesti.
Tällä kertaa poikkeuksellisen helteen kiusatessa meitä suomalaisiakin kirjoitan Loppukirin sijaan Marjatta Puustista. Tämä teksti on ollut pitkään koneellani. Marjatta Heikintytär Puusti on muuan vuosi sitten löydetty esiäitini, joka eli ja vaikutti Pohjanmaan Saloisissa isonvihan aikaan.
Silloin kun minulla oli kaikista vaikeinta aktiivisten senioreiden kanssa, sisareni Kaisu oli edennyt sukututkimuksessaan äitimme puoleista sukuhaaraa isoonvihaan saakka. "Älä vaikerra", Kaisu kirjoitti minulle eräänä päivänä sähköpostiviestissään. "Meidän ongelmamme ovat historian perspektiivissä todella pieniä. Esiäideillämme on ollut todella vaikeaa."
Kaisulta kuulin ensimmäiseksi Marjatta Puustista (1676-1770), joka kuoli vanhuuden raihnaisuuteen liki 95 vuotiaana. Sisareni oli löytänyt hänestä tiedot Raahe-Saloisten seurakunnan haudattujen luettelosta, minne ne oli kirjannut kirkkoherra Thomas Stenbäck (1713-1776). Marjatta Puustin muistiin merkitty elämäkerta seurasi täydellisesti silloisen kirkkolain (1686) ohjeita. Lain mukaan elämäkerran kirjoitukset tuli "pitkittä puheitta ja ansiot ylittävittä ylistyksittä" rakentaa haudattavan elämäkerralle (Kustaa H. J. Vilkuna: Viha, SKS 2005 s. 14). Kysymykseen eivät siis tulleet hihasta vedetyt perättömät tarinat. Vain totuus kelpasi. Siinä esimerkkiä tämän päivän muistelijoillekin.
Nykyisin esiäitini tarinan voi lukea myös Kustaa H. J. Vilkunan kirjasta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta". Marjatta Puustin tarina on tässä yli 500 sivuisessa teoksessa jonkinlainen kehystarina. Historiantutkija aloittaa ja lopettaa kirjansa Marjatan elämäkerralla. Esiäidistäni on muodostunut Vilkunalle jotain erityistä sen takia, että Marjatta oli sitä myös kirkkoherra Thomas Stenbäckille. Esiäidilläni oli omana aikanaan poikkeuksellisen pitkä, vaiherikas elämä. Poikkeuksellisen pitkä oli ilmeisesti myös Stenbäckin hautajaisissa pitämä puhe, josta kirkkoherra sitten kirjasi lyhyemmän version haudattujen luetteloon. Ratkaisevimmaksi meidän jälkipolvien kannalta muodostuivat kirkkoherran ja talollisen lesken yhteiset kokemukset niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
Marjatta Puusti ja Thomas Stenbäck, joilla oli ikäeroa liki 40 vuotta, tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Ruotsissa. Molemmat olivat ajautuneet isovihan julmuuksia ja nälänhätää pakoon lahden taakse. Vuosikausia he liikkuivat samoissa pakolaislaumoissa elantoaan kerjäämässä. Marjatta Puusti liikkui lapsineen, joista kaksi kuoli niiden viiden vuoden aikana, jotka he olivat Ruotsissa maanpaossa. Stenbäck taas oli matkassa äitinsä ja sisarustensa kanssa. Isä, kirkonmiehiä hänkin, oli jäänyt kotimaahansa seurakuntalaistensa tueksi ja sai kokea sellaista julmuutta, mistä muu perhe maanpaossa välttyi.
Marjatta oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen toisen puolisonsa venäläiset kasakat tappoivat vuonna 1714 viidellätoista keihään pistolla. Seuraavana vuonna kasakat palasivat ja kohdistivat vihansa Marjattaan ruoskien ja piiskaten häntä. Yksi perheen lapsista, Jaakko, joka luultavasti on esi-isäni, pakotettiin silloin lähtemään Venäjälle.
Pahempaa oli Marjatta Puustilla edessäpäin. Vuonna 1716 venäläiset löysivät hänet uudestaan, riisuivat ja ruoskivat lyijykärkisellä solmupiiskalla. Sen jälkeen nainen vietiin alastomana talvipakkaseen seisomaan lumihankeen. Kädet sidottiin pajunköydellä selän taakse ja hänen selkäänsä korvennettiin sytytetyllä saunavastalla. Pirtissä yksi kasakoista taivutti Marjatan kumaraan ja painoi pään polviensa väliin. Sen jälkeen mies sokaisi Marjatan molemmat silmät palavalla talilla. Elämänsä viimeiset 54 vuotta esiäitini oli sokea. Marjatan kokemat julmuudet olivat hyvin tavallisia isonvihan aikana Pohjanmaalla.
Suuressa puutteessa perheen tiedetään ravinneen itseään oljilla, nahankappaleilla ja luilla, jotka vainolainen oli jättänyt jälkeensä. Pahimmassa hädässä he söivät myös tuulimyllystä kerättyä jauhon tomua. Yksi Marjatan lapsista menehtyi nälkään. Vihdoin perhe pääsi pakenemaan Ruotsiin, missä he viiden vuoden ajan kiertelivät muiden kerjäläisten joukossa. Ruotsalainen esivalta ei kuitenkaan katsonut suopein silmin suomalaisia kerjäläisiä, vaan pakotti heidät lähtemään Turkuun ja sieltä kotiseudulleen - tavallaan puskuriksi venäläisiä vastaan.
Monien muiden aikalaisten tavoin myös Jaakko-poika pääsi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen palaamaan kotiseudulleen. Hän oli yksi noista Sakari Topeliuksen kuvaamista Koivu ja tähti- sadun lapsista, joiden onnistui muutaman Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen suunnistaa takaisin Pohjanmaalle.
Kustaa H. J. Vilkunan kirja "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta" (SKS 2005) on ollut jo kauan loppuunmyyty. Arvatenkin monet sukututkijat ovat hankkineet sen. Historiantutkijan omienkin sukulaisten elämänkohtaloita on kuulemma kirjattu kirjaan. Äskettäin kuulin, että myös Vilkunan "Paholaisen sota" (Teos 2006) on ollut niin suosittu, ettei sitäkään juuri kaupoissa ole. Sekä "Viha" että "Paholaisen" sota ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta rankkaa. Iltalukemiseksi en suosittele.
Tällä kertaa poikkeuksellisen helteen kiusatessa meitä suomalaisiakin kirjoitan Loppukirin sijaan Marjatta Puustista. Tämä teksti on ollut pitkään koneellani. Marjatta Heikintytär Puusti on muuan vuosi sitten löydetty esiäitini, joka eli ja vaikutti Pohjanmaan Saloisissa isonvihan aikaan.
Silloin kun minulla oli kaikista vaikeinta aktiivisten senioreiden kanssa, sisareni Kaisu oli edennyt sukututkimuksessaan äitimme puoleista sukuhaaraa isoonvihaan saakka. "Älä vaikerra", Kaisu kirjoitti minulle eräänä päivänä sähköpostiviestissään. "Meidän ongelmamme ovat historian perspektiivissä todella pieniä. Esiäideillämme on ollut todella vaikeaa."
Kaisulta kuulin ensimmäiseksi Marjatta Puustista (1676-1770), joka kuoli vanhuuden raihnaisuuteen liki 95 vuotiaana. Sisareni oli löytänyt hänestä tiedot Raahe-Saloisten seurakunnan haudattujen luettelosta, minne ne oli kirjannut kirkkoherra Thomas Stenbäck (1713-1776). Marjatta Puustin muistiin merkitty elämäkerta seurasi täydellisesti silloisen kirkkolain (1686) ohjeita. Lain mukaan elämäkerran kirjoitukset tuli "pitkittä puheitta ja ansiot ylittävittä ylistyksittä" rakentaa haudattavan elämäkerralle (Kustaa H. J. Vilkuna: Viha, SKS 2005 s. 14). Kysymykseen eivät siis tulleet hihasta vedetyt perättömät tarinat. Vain totuus kelpasi. Siinä esimerkkiä tämän päivän muistelijoillekin.
Nykyisin esiäitini tarinan voi lukea myös Kustaa H. J. Vilkunan kirjasta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta". Marjatta Puustin tarina on tässä yli 500 sivuisessa teoksessa jonkinlainen kehystarina. Historiantutkija aloittaa ja lopettaa kirjansa Marjatan elämäkerralla. Esiäidistäni on muodostunut Vilkunalle jotain erityistä sen takia, että Marjatta oli sitä myös kirkkoherra Thomas Stenbäckille. Esiäidilläni oli omana aikanaan poikkeuksellisen pitkä, vaiherikas elämä. Poikkeuksellisen pitkä oli ilmeisesti myös Stenbäckin hautajaisissa pitämä puhe, josta kirkkoherra sitten kirjasi lyhyemmän version haudattujen luetteloon. Ratkaisevimmaksi meidän jälkipolvien kannalta muodostuivat kirkkoherran ja talollisen lesken yhteiset kokemukset niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
Marjatta Puusti ja Thomas Stenbäck, joilla oli ikäeroa liki 40 vuotta, tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Ruotsissa. Molemmat olivat ajautuneet isovihan julmuuksia ja nälänhätää pakoon lahden taakse. Vuosikausia he liikkuivat samoissa pakolaislaumoissa elantoaan kerjäämässä. Marjatta Puusti liikkui lapsineen, joista kaksi kuoli niiden viiden vuoden aikana, jotka he olivat Ruotsissa maanpaossa. Stenbäck taas oli matkassa äitinsä ja sisarustensa kanssa. Isä, kirkonmiehiä hänkin, oli jäänyt kotimaahansa seurakuntalaistensa tueksi ja sai kokea sellaista julmuutta, mistä muu perhe maanpaossa välttyi.
Marjatta oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen toisen puolisonsa venäläiset kasakat tappoivat vuonna 1714 viidellätoista keihään pistolla. Seuraavana vuonna kasakat palasivat ja kohdistivat vihansa Marjattaan ruoskien ja piiskaten häntä. Yksi perheen lapsista, Jaakko, joka luultavasti on esi-isäni, pakotettiin silloin lähtemään Venäjälle.
Pahempaa oli Marjatta Puustilla edessäpäin. Vuonna 1716 venäläiset löysivät hänet uudestaan, riisuivat ja ruoskivat lyijykärkisellä solmupiiskalla. Sen jälkeen nainen vietiin alastomana talvipakkaseen seisomaan lumihankeen. Kädet sidottiin pajunköydellä selän taakse ja hänen selkäänsä korvennettiin sytytetyllä saunavastalla. Pirtissä yksi kasakoista taivutti Marjatan kumaraan ja painoi pään polviensa väliin. Sen jälkeen mies sokaisi Marjatan molemmat silmät palavalla talilla. Elämänsä viimeiset 54 vuotta esiäitini oli sokea. Marjatan kokemat julmuudet olivat hyvin tavallisia isonvihan aikana Pohjanmaalla.
Suuressa puutteessa perheen tiedetään ravinneen itseään oljilla, nahankappaleilla ja luilla, jotka vainolainen oli jättänyt jälkeensä. Pahimmassa hädässä he söivät myös tuulimyllystä kerättyä jauhon tomua. Yksi Marjatan lapsista menehtyi nälkään. Vihdoin perhe pääsi pakenemaan Ruotsiin, missä he viiden vuoden ajan kiertelivät muiden kerjäläisten joukossa. Ruotsalainen esivalta ei kuitenkaan katsonut suopein silmin suomalaisia kerjäläisiä, vaan pakotti heidät lähtemään Turkuun ja sieltä kotiseudulleen - tavallaan puskuriksi venäläisiä vastaan.
Monien muiden aikalaisten tavoin myös Jaakko-poika pääsi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen palaamaan kotiseudulleen. Hän oli yksi noista Sakari Topeliuksen kuvaamista Koivu ja tähti- sadun lapsista, joiden onnistui muutaman Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen suunnistaa takaisin Pohjanmaalle.
Kustaa H. J. Vilkunan kirja "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta" (SKS 2005) on ollut jo kauan loppuunmyyty. Arvatenkin monet sukututkijat ovat hankkineet sen. Historiantutkijan omienkin sukulaisten elämänkohtaloita on kuulemma kirjattu kirjaan. Äskettäin kuulin, että myös Vilkunan "Paholaisen sota" (Teos 2006) on ollut niin suosittu, ettei sitäkään juuri kaupoissa ole. Sekä "Viha" että "Paholaisen" sota ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta rankkaa. Iltalukemiseksi en suosittele.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Ensimmäinen lehdistötilaisuus ei kiinnostanut toimittajia
Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjassa on lyhyt luku, joka kertoo yhteisöllisen Loppukiri-hankkeen julkistamisesta (s. 42). Vaikka luku on vain sivun mittainen, siihen mahtuu virheitä epätarkkuuksista puhumattakaan. Marja kertoo esimerkiksi ensimmäisen tiedotustilaisuuden olleen 21.1.2001. Tilaisuus ei missään tapauksessa voinut olla tuolloin, koska se oli sunnuntai. Minun päiväkirjani mukaan kokoonnuimmekin vasta tiistaina 23.1.
En muista kuka keksi ehdottaa Kinaporin palvelukeskusta tiedotustilaisuuden pitopaikaksi. Palvelukeskus oli joka tapauksessa hyvällä paikalla tarkoitustamme ajatellen. Saimme sieltä suurehkon huoneen käyttöömme eikä se maksanut penniäkään. Olimme siellä kuitenkin heti lounasajan jälkeen ja Marjan mielestä paikka haisi. Liekö se syynä siihen, ettei hän ole historiaa kirjatessaan katsonut Kinaporia edes mainitsemisen arvoiseksi. Toistamiseen emme palvelukeskuksen tiloja sitten käyttäneetkään, vaan yhdistys jatkoi raskasta kiertolaisen elämää siihen saakka kunnes Taideteollisen korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio järjesti meille edulliset kokoustilat korkeakoulultaan. Se tapahtui kuitenkin vasta kuukausia myöhemmin.
Marja kirjoittaa ensimmäisen lehdistötilaisuuden saaman suuren julkisuuden yllättäneen hänet. Mitä tilaisuutta hän muistelee, mistä tilaisuudesta kirjoittaa? Toimittajia tuli paikalle ainoastaan kourallinen. Oisko tullut kolme tai neljä? Vieraat ja me tilaisuutta emännöineet seniorit mahduimme loistavasti saman pöydän ympärille istumaan. Olin kuitenkin lähettänyt kirjoittamani kutsun aika moneen toimitukseen, enkä ollut luottanut pelkkään kirjalliseen kutsuun, vaan kertonut tilaisuudesta myös puhelimitse. En jätä mielelläni asioita puolitiehen. Ja jos ryhtyy tekemään jotain, kannattaa tehdä mahdollisimman hyvin.
Suomalaisessa lehtimaailmassa totuus on se, että jos Helsingin Sanomat ehtii paikalle ja kirjoittaa aiheesta, kaikki on pelastettu. Niin kävi meillekin. Marja Salmela tuli ilmeisesti paikalla ja juttu ilmestyi. Minä en häntä entuudestaan tuntenut.
Alla Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä tiedotustilaisuudesta kertova kutsu, jonka minä kirjoitin ja lähetin toimittajille: "Kesällä 2000 perustettu Aktiiviset Seniorit -yhdistys on ideoinut niin hyvän, "erilaisen" senioritalomallin, että se sai nyt tammikuun alussa ensi yrittämällä tontin Arabianrannasta. Talohanke, jonka nimi on Loppukiri, valmistuu 2003-2004 ja se on tarkoitettu 55-100 -vuotiaille, yhteistyökykyisille ihmisille. Aktiivisten Senioreiden talo ei ole palvelutalo, sillä nämä seniorit eivät odota yhteiskunnalta palveluja, vaan auttavat toinen toistaan. Suunniteltu konsepti säästää toteutuessaan kymmeniä miljoonia veromarkkoja. Tule tutustumaan rohkeaan ideaan, joka mahdollistaa inhimillisen, hyvän vanhuuden. Kokoonnumme Kinaporin palvelukeskuksessa (Kinaporink. 9, lähellä Sörnäisten metroa) tiistaina 23.1. klo 14.00. Rahattomana yhdistyksenä tarjoamme vain mielenkiintoisen idean levitettäväksi ympäri Suomea. Kahvin saat edulliseen eläkeläishintaan palvelukeskuksen ravintolasta."
Marja Dahlströmin mielestä olimme ensimmäistä lehditötilaisuutta varten laatineet muistion. En kuitenkaan kirjoittanut mitään uutta paperia, jossa yhteisöllistä senioritalohanketta olisi esitelty. Se sama ideologiapaperi, jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholmasta tultuani, oli yhdistyksellä käytössä edelleen. Se oli koneellani ja se niin sanotusti eli. Käsitykseni suunnitteilla olevasta talosta ei vuoden aikana ollut juuri muuttunut, niin perusteellisesti olin sen vuosi aikaisemmin loppiaisen aikaan keittiöni pöydän ääressä miettinyt.
Jossakin kohden kirjaansa Marja kertoo aktiivisten senioreiden esimerkiksi huomanneen/tajunneen Loppukirissä asumisen tulevan edullisemmaksi kuin mitä yksin- tai kaksinasuminen muualla on. Ihmettelen, että tämä on selvinnyt hänelle vasta taloon muutettuaan. Sehän ilmaistiin ideologiapaperissa selvin sanoin.
Pimitimme senioritaloideaamme vuoden
Olin syksyllä 2000 päättänyt, ettemme anna lehdistölle tietoa hankkeestamme ennen tontin saamista. Harvakseltaan ilmestyvien juttujen ja ohjelmien markkinointiteho ei ole samaa luokkaa kuin useamman tiedotusvälineen samanaikainen kiinnostus asiasta. Alkusyksystä olin raitiovaunussa tavannut sattumalta entisen työtoverini Pirjo Ronkaisen. Hän oli jo vuosia ollut Savon Sanomien nopeasti ajan ilmiöihin tarttuva toimittaja. Kerroin hänelle raitiovaunun perällä seisoessamme Loppukiristä. Vannotin Pirjoa kuitenkin pitämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Minulla ei ollut aavistustakaan milloin saisimme tontin - jos ylipäätään saisimme. Vasta sen jälkeen koko Suomi saisi kuulla hankkeestamme.
Pirjo kirjoitti Savon Sanomien juttunsa - kuten monet muutkin lehdet myöhemmin - pelkän ideologiapaperini pohjalta. Se ilmestyi lähes päivälleen yhtä aikaa Helsingin Sanomien Marja Salmelan jutun kanssa. Helsingin Sanomissa ei ollut minkäänlaista kuvitusta, mutta Savon Sanomat oli piirrättänyt omaansa hauskan kuvan. Samalla lailla teki free lance -toimittaja Salla Korpelakin aukeaman juttunsa helsinkiläiseen Kirkko ja kaupunki -lehteen. Pirjon ja Sallan mutkaton työskentelytapa helpotti suuresti työtäni.
Marja antaa kirjassa ymmärtää, että pystyin hyvin hyödyntämään kollegakontaktejani Loppukiristä tiedottaessani. Se on vain osatotuus. Kyllä minä otin yhteyttä myös kymmeniin sellaisiin toimittajiin, joita en ollut koskaan edes nähnyt. Marja olisi mielestäni voinut itsekin alkaa soitella tuntemattomille ihmisille, jos olisi halunnut keventää työtaakkaani.
Pieni varaslähtö tiedottamisessa
Tiedottamisessa tapahtui kuitenkin pieni varaslähtö. Free lance -toimittaja Liisa Kirves haastatteli sisartani Marja-Leena Salkolaa tämän räsymatonkutomisharrastuksen tiimoilta vuoden vaihteessa 2000-2001. Pitkä juttu julkaistiin 10.1.2001 Helsingin Sanomissa. En ollut tullut sanoneeksi sisarelleni, että Loppukiristä ei saa päästää tietoa medialle ennen tiedotustilaisuuttamme, joka järjestettäisiin pian tontin saamisen jälkeen. Vai enkö tullut ajatelleeksi, että Liisa saisi juttunsa Helsingin Sanomiin juuri siinä saumassa? Joka tapauksessa Liisa Kirveksen tekemän haastattelun yhteydessä julkaistiin sisarestani suuri värivalokuva ja jutussa oli yksi lause, joka pysäytti kaksi yleisradiolaista. "Marja-Leena Salkola on muutaman naisen kanssa ollut ideoimassa uudenlaisia vanhuuden asumismuotoja. Hanke etenee Helsingissä."
Haastattelussa ei siis mainittu nimeltä sen kummemmin minua kuin Loppukiriäkään, mutta koska olemme sisareni kanssa samannäköisiä, juttu johti minun ja Aktiivisten Senioreiden jäljille. Ensin otti yhteyttä Pirkko Tarvainen, pian sen jälkeen Sirkka Minkkinen. He kumpikin halusivat liittyä yhdistykseemme. Olin käynyt muutaman kerran Pirkon joogatunneilla, sen sijaan Sirkan yhteydenotto hämmästytti. Olin maannut joogamatolla hänen vieressään pari kertaa, mutta hän ei ollut sanonut minulle edes päivää. Nyt olin hämmästynyt. Minusta niin torjuvasti/valikoivasti työtovereihinsä suhtautuva ei ollut paras mahdollinen asukas suunnittelemaamme yhteisöön. Hänen lyhyeen sähköpostiviestiinsä mahtui yksi lause, josta en myöskään pitänyt. Hän kiitteli kuulemiaan radio-ohjelmiani. Ei tuntunut oikein uskottavalta.
Kirjoittaessani ideologiapaperia olin keskustellut Stakesin tutkijoiden kanssa useampaan otteeseen ja ottanut avukseni myös entisiä haastateltaviani, joiden antamien tietojen pohjalta laskeskelin Loppukirin tuomia mahdollisia säästöjä kaupungille ja asukkaille. Otin lähtökohdaksi sen, että turvallinen yhteisasuminen, jossa seniorit auttavat toinen toistaan, mahdollistaa vanhuksien kotona asumisen varovaisenkin arvion mukaan useammalla vuodella. Sen puolesta puhuivat myös Ruotsissa saadut kokemukset. Hahmottelin paperille myös tilaratkaisuja. Vierashuoneita, joista minulla oli henkilökohtaistakin kokemusta Tukholmasta, pidin tärkeinä. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että ne saataisiin pohjapiirrokseen. Siinä vaiheessa uskoimme vielä saavamme avustusta RAY:lta. Muistan, että ehdotin kansalaistottelemattomuuttakin: vieraille tarkoitetut huoneet voitaisiin merkitä piirustuksiin jollakin muulla nimikkeellä. Itsestään selvää oli, ettei saunoja rakennettaisi kustannussyistäkään asuntojen yhteyteen. Yksi tai kaksi yhteissaunaa riittäisi.
Yhtä asiaa en koskaan ymmärtänyt enkä liioin hyväksynyt, mutta josta seikasta pidin visusti suuni kiinni: miksi Loppukirin kaltaiseen taloon, jossa yhteistiloja on runsaasti, piti rakentaa isohkojakin huoneistoja. Talossahan piti ajatella ennen kaikkea ekologisesti. Lisäksi senioritalon asukkaat olisivat sen ikäisiä, että heidän pitäisi jo sisäistää viisaus: käärinliinoissa ei ole taskuja.
Pirkko Tarvaisesta sen verran, että toisin kuin Sirkka Minkkinen, hän ei koskaan muuttanut Loppukiriin. Hän oli kuitenkin niin innostunut Loppukiri-mallista, että minun vielä hankkeessa mukana ollessa suunnitteli joskus testamenttaavansa omaisuutensa Aktiivisille Senioreille. Käsittääkseni hän oli ainoa lapsi ja lisäksi lapseton. Tuskin Pirkko kuitenkaan nyt eronsa jälkeen enää senioreita testamentissaan muistaa.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Väärää tietoa median kiinnostuksen heräämisestä
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kertoo virheellisesti Loppukirin mediajulkisuuden alkaneen lehdistölle pidetystä tiedotustilaisuudesta tammikuussa 2001 (Loppukiri s. 57). Se ei pidä paikkaansa. Julkisuuden alku oli kyllä aivan muualla.
Helsingin kaupunki tiedottaa kaikista merkittävistä päätöksistään oman tiedotusosastonsa kautta. Niin tässäkin tapauksessa. En tiedä minne kaikkialle pieni uutinen Aktiivisten Senioreiden tontin saannista levisi, mutta ainakin kaksi tiedotusvälinettä julkaisi tiedon 10.1.2001. Toinen oli pääkaupunkiseudun ilmaislehti, toinen Yleisradion alueuutiset. Alueuutisia en itse kuullut, mutta ilmaislehdestä minulla on lehtileike: sen mukaan Aktiiviset Seniorit -yhdistystä ei vielä tuolloin ollut olemassa, sitä oltiin vasta perustamassa. Tieto on tietenkin lipsahtanut tekstinkirjoittajalle tontinanomuspaperista, jonka allekirjoitin juhannuksen aikaan 2000. Yhdistys perustettiin Yleisradion tiloissa vasta elokuussa 2000. Sain paikalle houkuteltua hädin tuskin sen verran ihmisiä, että yhdistys voitiin perustaa.
Olikohan se tyhmää - vaiko peräti hyvin viisasta? - että uskaltauduimme niin pienellä ja kokemattomalla joukolla matkaan?
Helsingin kaupunki tiedottaa kaikista merkittävistä päätöksistään oman tiedotusosastonsa kautta. Niin tässäkin tapauksessa. En tiedä minne kaikkialle pieni uutinen Aktiivisten Senioreiden tontin saannista levisi, mutta ainakin kaksi tiedotusvälinettä julkaisi tiedon 10.1.2001. Toinen oli pääkaupunkiseudun ilmaislehti, toinen Yleisradion alueuutiset. Alueuutisia en itse kuullut, mutta ilmaislehdestä minulla on lehtileike: sen mukaan Aktiiviset Seniorit -yhdistystä ei vielä tuolloin ollut olemassa, sitä oltiin vasta perustamassa. Tieto on tietenkin lipsahtanut tekstinkirjoittajalle tontinanomuspaperista, jonka allekirjoitin juhannuksen aikaan 2000. Yhdistys perustettiin Yleisradion tiloissa vasta elokuussa 2000. Sain paikalle houkuteltua hädin tuskin sen verran ihmisiä, että yhdistys voitiin perustaa.
Olikohan se tyhmää - vaiko peräti hyvin viisasta? - että uskaltauduimme niin pienellä ja kokemattomalla joukolla matkaan?
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Kujanjuoksu päättyi - tontti saatiin
Loppiaisen aikaan 2001 kiinteistölautakunta sai Aktiivisten Senioreiden täydennetyn tonttihakemuksen.
Olin lobannut koko kiinteistölautakunnan, monet sen jäsenet useampaankin kertaan. Puheenjohtajan olin tavoittanut vain Välimeren rannalta. Enemmän kuin hankkeemme toteutumisesta mies oli kiinnostunut saamaan meistä asiakkaita omaan rakennusalan yritykseensä. Se särähti. Aktiivisten Senioreiden kannalta tämä on mitätön pikkujuonne, mutta pohdituttaa kuitenkin minua, joka tein tuhansia tunteja talkootyötä mahdollistaakseni yhteiskunnan kannalta merkittävän Loppukiri-pilotin.
Päivää ennen kiinteistölautakunnan ratkaisevaa kokousta kaivoin esille vielä lautakunnassa "tarkkailijana" istuvan kaupunginhallituksen jäsenen puhelinnumeron. Tämä demarivaltuutettu rauhoitti minua kertomalla, että lautakunta oli innokkaasti keskustellut yhteisöllisestä senioritalostamme. Kiinnostusta riitti. Hän uskoi mahdollisuuksiimme.
Illalla menin sänkyyn ristiriitaisin tuntein. Olin väsynyt, mutta uni ei tahtonut tulla. Mitä tekisin jos...jos...
Tammikuun 9. päivänä klo 19 kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti yhdistyksemme saaneem tontin Arabianrannasta. Pyöritin välittömästi jokaisen hallituksemme jäsenen puhelinnumeron. Dahlströmeillä Harri oli yksin kotona, Marja oli hoitamassa lapsenlapsiaan. Käskin miehen kertoa vaimon viereen kellahtaessaan uutiseni: pitkä kujanjuoksumme oli päättynyt, ensimmäinen etappi oli saavutettu.
Soitin sinä iltana myös noin kymmenelle lähimmälle tukijalleni, kannustajalleni, avustajalleni. He olivat ystäviäni, sukulaisiani, työtovereitani. Sitä ennen olin kuitenkin avannut jääkaappini. Kirjaimellisesti k a i k e n v a r a l t a olin ostanut kuohuviinipullon. Sen verran stressaantunut olin, että olisin aukaissut sen, vaikka Rakel Hiltusella ei olisikaan ollut hyviä uutisia kerrottavanaan. Ensimmäisen kerran elämässäni join tuona iltana yksin kokonaisen viinipullon. Siihen meni runsaat kuusi tuntia ja seuraavana aamuna päätäni särki. Tarvitsin B-vitamiinipillerin.
Olin allekirjoittanut tonttianomuksen perustettavana olevan yhdistyksen nimissä juhannuksen aikaan 2000 yhdessä Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen ja Saton johtajan Jaana Närön kanssa (blogini 6.6.2010). Nyt vain Aktiiviset Seniorit sai tontin. Kunnaksen ja Närön edustama Vanhusten Palvelutaloyhdistys (blogini 26.2.2010) jäi niin sanotusti rannalle.
Yritin seuraavana päivänä tavoittaa Marja-Liisa Kunnasta useampaan otteeseen, jätin myös viestejä hänen alaisilleen. Turhaan. Hän ei koskaan vastannut soittopyyntöihini. Liioin puheenjohtajamme Marja Dahlström ei saanut häntä langan päähän. Hän oli suuttunut. Vasta sen illan myöhäisinä tunteina lopullisesti tajusin, kuinka kovaa peliä yhteistyökumppanimme pelasivat. Sen koomin en ole hänen kanssaan puhunut.
Minulle Marja-Liisa Kunnaksen olikin syytä olla vihainen. Marja ei ollut tehnyt mitään, minä olin. Tavatessani ensimmäisen kerran kaavoittaja Mikael Sundmanin (blogini 24.2.2010), mies oli kysynyt, mihin me itse asiassa Kunnaksen ja Närön kaavailemaa palvelutaloa tarvitsimme. Siihen olin vastannut rehellisesti: "Emme me palvelutaloa tarvitse, mutta me tarvitsemme tontin ja sen on tultava nyt eikä viidestoista päivä." Sanoin, että jos emme saa tonttia pian ja jos hankkeemme ei nytkähdä eteenpäin, koko hanke kariutuu. Emme jaksa ajaa hankettamme aktiivisesti, jos meillä ei ole varmuutta jatkosta. Olimme liian vanhoja odottamaan.
Mikael Sundman, itsekin jo vanhuuden kynnyksellä, ymmärsi tilanteemme.
Tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli pitkin edellistä vuotta nähnyt todella paljon vaivaa puhuessaan puolestamme. Sundman kirjoitti minulle keväällä 2010 tonttiasiamiehen ratkaisevasta roolista seuraavasti: "Ilman hänen innostustaan ette koskaan olisi saaneet tonttia. Tuomas oli johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli ---ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava."
Loppukiri-vuodet olivat mielenkiintoinen näköalapaikka. Seurasin asioita ensikertalaisen silmin, maallikon silmin. Luottamusmieskäytäntöjä en omakohtaisesti tuntenut, sosiaalista omaatuntoa pohdiskelin. Myös virkamiesten toimenkuva askarrutti. Olin törmännyt siihen ensimmäisen kerran Yleisradiossa. Se tuntui usein sivuuttavan maalaisjärjen. Jos halusi parantaa työskentelykäytäntöjä ja -olosuhteita yksi sun toinen vetosi toimenkuvaan. Onneksi Loppukiriä puuhatessani tapasin sellaisiakin virkamiehiä, jotka näkivät vaivaa käytäntöjen muuttamiseksi mutta myös rohkeutta saada suurempikin muutos aikaseksi.
Sosiaalisesta omastatunnosta ei yhdistyksessä puhuttu, yhteisöllisyydestä sen sijaan paljon. Viimeksimainittua edellytettiin huomattavasti enemmän muilta kuin itseltä. Ainoa motiivi liittyä yhdistykseen oli pelko omasta vanhuudesta. Yksinäisyys kauhistutti. Tiedän, että moni puntaroi sitäkin, kuinka pienellä panoksella voisi pysyä hankkeessa mukana. Oli toki toisenlaisiakin ihmisiä. He ilmoittivat suoraan, ettei yhdistykseen liittyminen merkinnyt heille samaa kuin taloon muuttaminen. He olivat kiinnostuneita nimenomaan yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi sellainen upea jäsen oli läheisessä Annalassa asuva Salme Rautio, entinen opettaja. Hän ei esimerkiksi epäröinyt tarttua pölynimuriin ja siivousrättiin mahdollistaakseen ilmaiset kokoontumistilat Aktiivisille Senioreille. Toinen oli Kalliossa asuva Arja Jääskeläinen, isännöitsijä, joka istui kaupungin rakennuslautakunnassakin. Hänen kokemuksensa jäi yhdistykseltä hyödyntämättä. Suhtautuminen häneen oli alusta lähtien jollain tavalla kieroa. Häntä pidettiin mm. poliittisena kiipijänä suhteidensa ansiosta. Yhdistyksen ensimmäinen kännykkä oli tohtori Pentti Arajärven lahjoittama. Vuokraamamme pienen toimistotilan Kalliosta saimme hankittua juuri Arjan avustuksella.
Minulle Loppukirin yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti tärkeä. Sitä näkökulmaa painotin myös ns. ideologiapaperissa, jonka Tukholmasta palattuani loppiaisen jälkeen 2000 kirjoitin (blogini 4.2.2010). Uskon nimenomaan yksityistä laajemman näkökulman vaikuttaneen siihen, että Aktiiviset Seniorit sai tontin niin pian, ja pilotti nousi Arabianrantaan.
En kuitenkaan muista, milloin ensimmäisen kerran huomasin ajattelevani, ettei yhteisöllinen senioritalo ehkä sittenkään ole minun vanhuudenpaikkani. Minullahan on lapsia, jotka jo silloin asuivat lähelläni ja joiden kanssa minulla oli poikkeuksellisen tiiviit välit. Matkustelin heidän kanssaan esimerkiksi ulkomailla. En kuitenkaan voinut puhua ajatuksistani ääneen. Se olisi voinut aiheuttaa joukkopaon yhdistyksestä. Ehkä ensimmäinen epäily iski mieleeni jo tässä elämäni hektisimmässä vuodenvaihteessa 2000-2001.
Sivujuonteena kerron, että isäni jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta, oli yrittäjä ja kunnallispoliitikko. Muistan äitini todenneen, että tämä yhdistelmä oli perheelle taloudellisesti kannattamaton. Isäni oli kuitenkin sielultaan enemmän yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin kauppias, joten olisi ollut itsekästä vaatia häntä asettamaan perhe yhteiskunnallisen osallistumisen edelle. Voinen hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni oli kotipitäjässään merkittävä mies nimenomaan siksi, että hänellä oli sosiaalinen omatunto. Kun hän kuoli, elämän moneen kertaan kolhima hautajaisvieras puki sanoiksi kokemuksensa hänestä: "Olen aina tiennyt, että jos Jumala ei minua auta, kauppias Toivo Y. Mikkelä auttaa. Aina. Asiassa kuin asiassa. Luotin häneen enemmän kuin Jumalaan." Uskovaisen naisen kiitokseksi se oli paljon.
En tuntenut isääni kuitenkaan kovin hyvin. Varhaislapsuuteni hän vietti rintamalla ja sodan jälkeen hän teki pitkää päivää niin kuin useimmat muutkin suomalaiset jälleenrakentajat. Vuodesta toiseen luottamustoimet pitivät hänet iltaisin poissa kotoa. Koska isäni oli kuitenkin kotipitäjässään sosiaalisen omantuntonsa takia jotain erityistä, sillä oli heijastusvaikutus minunkin elämääni. Siitä olen vakuuttunut, että ilman isääni ja hänen elämäntyötään en olisi koskaan ryhtynyt puuhaamaan yhteisöllistä senioritaloa.
Olin lobannut koko kiinteistölautakunnan, monet sen jäsenet useampaankin kertaan. Puheenjohtajan olin tavoittanut vain Välimeren rannalta. Enemmän kuin hankkeemme toteutumisesta mies oli kiinnostunut saamaan meistä asiakkaita omaan rakennusalan yritykseensä. Se särähti. Aktiivisten Senioreiden kannalta tämä on mitätön pikkujuonne, mutta pohdituttaa kuitenkin minua, joka tein tuhansia tunteja talkootyötä mahdollistaakseni yhteiskunnan kannalta merkittävän Loppukiri-pilotin.
Päivää ennen kiinteistölautakunnan ratkaisevaa kokousta kaivoin esille vielä lautakunnassa "tarkkailijana" istuvan kaupunginhallituksen jäsenen puhelinnumeron. Tämä demarivaltuutettu rauhoitti minua kertomalla, että lautakunta oli innokkaasti keskustellut yhteisöllisestä senioritalostamme. Kiinnostusta riitti. Hän uskoi mahdollisuuksiimme.
Illalla menin sänkyyn ristiriitaisin tuntein. Olin väsynyt, mutta uni ei tahtonut tulla. Mitä tekisin jos...jos...
Tammikuun 9. päivänä klo 19 kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti yhdistyksemme saaneem tontin Arabianrannasta. Pyöritin välittömästi jokaisen hallituksemme jäsenen puhelinnumeron. Dahlströmeillä Harri oli yksin kotona, Marja oli hoitamassa lapsenlapsiaan. Käskin miehen kertoa vaimon viereen kellahtaessaan uutiseni: pitkä kujanjuoksumme oli päättynyt, ensimmäinen etappi oli saavutettu.
Soitin sinä iltana myös noin kymmenelle lähimmälle tukijalleni, kannustajalleni, avustajalleni. He olivat ystäviäni, sukulaisiani, työtovereitani. Sitä ennen olin kuitenkin avannut jääkaappini. Kirjaimellisesti k a i k e n v a r a l t a olin ostanut kuohuviinipullon. Sen verran stressaantunut olin, että olisin aukaissut sen, vaikka Rakel Hiltusella ei olisikaan ollut hyviä uutisia kerrottavanaan. Ensimmäisen kerran elämässäni join tuona iltana yksin kokonaisen viinipullon. Siihen meni runsaat kuusi tuntia ja seuraavana aamuna päätäni särki. Tarvitsin B-vitamiinipillerin.
Olin allekirjoittanut tonttianomuksen perustettavana olevan yhdistyksen nimissä juhannuksen aikaan 2000 yhdessä Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen ja Saton johtajan Jaana Närön kanssa (blogini 6.6.2010). Nyt vain Aktiiviset Seniorit sai tontin. Kunnaksen ja Närön edustama Vanhusten Palvelutaloyhdistys (blogini 26.2.2010) jäi niin sanotusti rannalle.
Yritin seuraavana päivänä tavoittaa Marja-Liisa Kunnasta useampaan otteeseen, jätin myös viestejä hänen alaisilleen. Turhaan. Hän ei koskaan vastannut soittopyyntöihini. Liioin puheenjohtajamme Marja Dahlström ei saanut häntä langan päähän. Hän oli suuttunut. Vasta sen illan myöhäisinä tunteina lopullisesti tajusin, kuinka kovaa peliä yhteistyökumppanimme pelasivat. Sen koomin en ole hänen kanssaan puhunut.
Minulle Marja-Liisa Kunnaksen olikin syytä olla vihainen. Marja ei ollut tehnyt mitään, minä olin. Tavatessani ensimmäisen kerran kaavoittaja Mikael Sundmanin (blogini 24.2.2010), mies oli kysynyt, mihin me itse asiassa Kunnaksen ja Närön kaavailemaa palvelutaloa tarvitsimme. Siihen olin vastannut rehellisesti: "Emme me palvelutaloa tarvitse, mutta me tarvitsemme tontin ja sen on tultava nyt eikä viidestoista päivä." Sanoin, että jos emme saa tonttia pian ja jos hankkeemme ei nytkähdä eteenpäin, koko hanke kariutuu. Emme jaksa ajaa hankettamme aktiivisesti, jos meillä ei ole varmuutta jatkosta. Olimme liian vanhoja odottamaan.
Mikael Sundman, itsekin jo vanhuuden kynnyksellä, ymmärsi tilanteemme.
Tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli pitkin edellistä vuotta nähnyt todella paljon vaivaa puhuessaan puolestamme. Sundman kirjoitti minulle keväällä 2010 tonttiasiamiehen ratkaisevasta roolista seuraavasti: "Ilman hänen innostustaan ette koskaan olisi saaneet tonttia. Tuomas oli johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli ---ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava."
Loppukiri-vuodet olivat mielenkiintoinen näköalapaikka. Seurasin asioita ensikertalaisen silmin, maallikon silmin. Luottamusmieskäytäntöjä en omakohtaisesti tuntenut, sosiaalista omaatuntoa pohdiskelin. Myös virkamiesten toimenkuva askarrutti. Olin törmännyt siihen ensimmäisen kerran Yleisradiossa. Se tuntui usein sivuuttavan maalaisjärjen. Jos halusi parantaa työskentelykäytäntöjä ja -olosuhteita yksi sun toinen vetosi toimenkuvaan. Onneksi Loppukiriä puuhatessani tapasin sellaisiakin virkamiehiä, jotka näkivät vaivaa käytäntöjen muuttamiseksi mutta myös rohkeutta saada suurempikin muutos aikaseksi.
Sosiaalisesta omastatunnosta ei yhdistyksessä puhuttu, yhteisöllisyydestä sen sijaan paljon. Viimeksimainittua edellytettiin huomattavasti enemmän muilta kuin itseltä. Ainoa motiivi liittyä yhdistykseen oli pelko omasta vanhuudesta. Yksinäisyys kauhistutti. Tiedän, että moni puntaroi sitäkin, kuinka pienellä panoksella voisi pysyä hankkeessa mukana. Oli toki toisenlaisiakin ihmisiä. He ilmoittivat suoraan, ettei yhdistykseen liittyminen merkinnyt heille samaa kuin taloon muuttaminen. He olivat kiinnostuneita nimenomaan yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi sellainen upea jäsen oli läheisessä Annalassa asuva Salme Rautio, entinen opettaja. Hän ei esimerkiksi epäröinyt tarttua pölynimuriin ja siivousrättiin mahdollistaakseen ilmaiset kokoontumistilat Aktiivisille Senioreille. Toinen oli Kalliossa asuva Arja Jääskeläinen, isännöitsijä, joka istui kaupungin rakennuslautakunnassakin. Hänen kokemuksensa jäi yhdistykseltä hyödyntämättä. Suhtautuminen häneen oli alusta lähtien jollain tavalla kieroa. Häntä pidettiin mm. poliittisena kiipijänä suhteidensa ansiosta. Yhdistyksen ensimmäinen kännykkä oli tohtori Pentti Arajärven lahjoittama. Vuokraamamme pienen toimistotilan Kalliosta saimme hankittua juuri Arjan avustuksella.
Minulle Loppukirin yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti tärkeä. Sitä näkökulmaa painotin myös ns. ideologiapaperissa, jonka Tukholmasta palattuani loppiaisen jälkeen 2000 kirjoitin (blogini 4.2.2010). Uskon nimenomaan yksityistä laajemman näkökulman vaikuttaneen siihen, että Aktiiviset Seniorit sai tontin niin pian, ja pilotti nousi Arabianrantaan.
En kuitenkaan muista, milloin ensimmäisen kerran huomasin ajattelevani, ettei yhteisöllinen senioritalo ehkä sittenkään ole minun vanhuudenpaikkani. Minullahan on lapsia, jotka jo silloin asuivat lähelläni ja joiden kanssa minulla oli poikkeuksellisen tiiviit välit. Matkustelin heidän kanssaan esimerkiksi ulkomailla. En kuitenkaan voinut puhua ajatuksistani ääneen. Se olisi voinut aiheuttaa joukkopaon yhdistyksestä. Ehkä ensimmäinen epäily iski mieleeni jo tässä elämäni hektisimmässä vuodenvaihteessa 2000-2001.
Sivujuonteena kerron, että isäni jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta, oli yrittäjä ja kunnallispoliitikko. Muistan äitini todenneen, että tämä yhdistelmä oli perheelle taloudellisesti kannattamaton. Isäni oli kuitenkin sielultaan enemmän yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin kauppias, joten olisi ollut itsekästä vaatia häntä asettamaan perhe yhteiskunnallisen osallistumisen edelle. Voinen hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni oli kotipitäjässään merkittävä mies nimenomaan siksi, että hänellä oli sosiaalinen omatunto. Kun hän kuoli, elämän moneen kertaan kolhima hautajaisvieras puki sanoiksi kokemuksensa hänestä: "Olen aina tiennyt, että jos Jumala ei minua auta, kauppias Toivo Y. Mikkelä auttaa. Aina. Asiassa kuin asiassa. Luotin häneen enemmän kuin Jumalaan." Uskovaisen naisen kiitokseksi se oli paljon.
En tuntenut isääni kuitenkaan kovin hyvin. Varhaislapsuuteni hän vietti rintamalla ja sodan jälkeen hän teki pitkää päivää niin kuin useimmat muutkin suomalaiset jälleenrakentajat. Vuodesta toiseen luottamustoimet pitivät hänet iltaisin poissa kotoa. Koska isäni oli kuitenkin kotipitäjässään sosiaalisen omantuntonsa takia jotain erityistä, sillä oli heijastusvaikutus minunkin elämääni. Siitä olen vakuuttunut, että ilman isääni ja hänen elämäntyötään en olisi koskaan ryhtynyt puuhaamaan yhteisöllistä senioritaloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)