Angelina Korsunovan väitöskirja tarkastettiin muuan päivä sitten Jyväskylässä. Korsunovan mukaan suomalaiset ovat kiinnostuneita energiansäästöstä, mutta energiayhtiöt eivät usko kuluttajien kykyyn säästää energiaa tehokkaasti. Siispä säästäviä ratkaisuja ei markkinoida kuluttajille.
Toisaalta myös epäonnistuneet ilmastokokoukset ovat omiaan passivoimaan ihmisiä.
Minä kuitenkin uskon yksityisen ihmisen vaikuttamismahdollisuuksiin. Teollisuusmaissa jokaisen on otettava itseään niskasta kiinni - jos ei muuten niin esimerkin vuoksi. Ilman että itse ponnistelemme, emme voi vaatia muilta tuloksellista toimintaa.
Seuraava mielipiteeni "Energian hinnannousu on haaste" julkaistiin muuan kuukausi sitten Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla.
Energian kiristyvä verotus on saanut monet päivittelemään odotettavissa olevaa energialaskua. Epäilemättä nousua on odotettavissa, mutta ovatko kaikki kotitaloudet tehneet voitavansa energian säästämisessä? Tuskin. Muutin viisi vuotta sitten nykyiseen asuntooni. Vuoden kuluttua saamastani usean vuoden energian kulutusvertailusta saatoin tyytyväisenä todeta, että laskuni oli kolmanneksen pienempi kuin edellisellä asukkaalla. Saman havainnon teki tyttärenikin asuntoa vaihdettuaan. Hänkin pääsi huomattavasti pienempiin lukemiin kuin huoneistonsa entinen asukas.
Energian kulutusta voi vähentää monin keinoin mukavuuden siitä kärsimättä. Jos et itse keksi keinoja kulutuksen hillitsemiseksi, kannattaisi vertailla energialaskuja suvun vanhimpien kanssa ja jos sieltä ei apua tule, pyytää apua asiantuntijoilta.
tiistai 23. marraskuuta 2010
tiistai 16. marraskuuta 2010
Jäseniä ongelmaksi asti
Kertaan muutamalla sanalla Aktiivisten Senioreiden historiaa. Yhdistys perustettiin elokuussa 2000 ja lupaus Arabianrannan tontista saatiin vajaa viisi kuukautta myöhemmin vuoden 2001 alussa. Pari viikkoa myöhemmin (23.1. 2001) yhdistys piti lehdistötilaisuuden Kinaporin palvelukeskuksessa Sörnäisissä. Sinne saatiin - päinvastoin kuin Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa väittää - ainoastaan muutama toimittaja. Yksi paikalla olijoista oli kuitenkin Helsingin Sanomien Marja Salmela ja se ratkaisi pitkälle tiedotusongelmamme. Valtakunnan ykkösöslehti teki yhdessä päivässä yhdistyksen ja sen tavoitteen, yhteisöllisen senioritalon, tunnetuksi. Uutinen Arabianrantaan nousevasta senioritalosta levisi kulovalkean tavoin ympäri Suomea. Kymmenet tiedotusvälineet kiinnostuivat asiasta (blogini 17.7.2010).
Helsingin Sanomissa 24.1.2001 olleen nelipalstaisen uutisen johdosta ("Arabianrantaan tulossa ikäihmisille omatoiminen asuinyhteisö") suuri määrä keski-ikäisiä ja jo eläkkeellä olevia otti meihin yhteyttä. Heitä saattoi olla peräti lähemmäs 200. Sähköpostiviestejä, puhelinsoittoja ja kirjeitä ei tullut ainoastaan Suomesta vaan maan rajojen ulkopuoleltakin. Yksinäinen vanhuus tuntui olevan monille ahdistava ajatus. Maaliskuussa (8.3.2001) järjestimme yleisötilaisuuden uusille jäsenille ja muille kiinnostuneille Alppilan yläasteella Linnanmäen kupeessa. Paikan saimme käyttöömme ilmaiseksi poikani kautta.
Olin pelännyt koko syksyn (2000) tiedon hankkeesta vuotavan medialle. Tarvitsimme julkisuutta vasta tontin saatuamme. Halusin varmistua myös siitä, että nimenomaan t a r v i t e s s a m m e saamme Loppukirille riittävästi huomiota, niin että tieto ei tipottain valuisi pikku uutisten muodossa eikä juttuja kukaan lukisi tai edes huomaisi. Entisenä aikakauslehden toimittajana tiesin piilomainonnan arvon. Ymmärsin myös, että ilman median myönteistä suhtautumista uudenlaista senioritaloa ei potkaistaisi pystyyn. Ei riittäisi, että saisimme tarvittavat asukkaat viisikerroksiseen taloon. Lisäksi meidän piti ajatella rahoitusta. Kaavailemamme yhteisöllisyys edellytti tilavia yhteistiloja, ja niitä varten ulkopuolisten apu olisi tarpeen. Suomalainen lainsäädäntö ei tuntenut Loppukirin kaltaisia taloja.
Pientä informaatiovirtaa en siis halunnut. En kuitenkaan voinut kuvitella, että tiedotusvälineiden kiinnostus olisi sitten sitä luokkaa, että veretkin melkein seisahtuisivat: nelisenkymmentä sanoma- ja aikakauslehteä sekä radio- ja tv-kanavaa ehti kertoa Loppukiristä niiden kuudentoista kuukauden aikana, jotka mahtuivat ensimmäisen tiedotustilaisuuden ja minun yhdistyksestä eroamiseni väliin.
Kun olin kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin luona joulukuun alussa 2000 pyytämässä yhdistykselle tonttia, sain mukaani joukkoihimme vasta vähän aikaisemmin liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli tontin saamisen kannalta hyvä ratkaisu. Käynti Kansakoulukadulla Mikael Sundmanin toimistossa sujui paremmin kuin hyvin (blogini 24.2.2010). Hetken ehdin niinä päivinä jo ajattella, että Eilasta voisi tulla puheenjohtajan tehtävässä huonosti viihtyvän Marja Dahlströmin jälkeen yhdistyksen keulakuva. Eila oli minua pari vuotta nuorempi, mutta ei ollut enää - toisin kuin minä - työelämässä mukana. Hän oli tehnyt uran pankissa, suorittanut kypsässä iässä tutkinnon oikeustieteellisessä, mutta jäänyt sitten miehensä omaishoitajaksi ja sen jälkeen työttömäksi. Hänessä oli tiettyä napakkuutta, mistä pidin. Eikä laintuntemuskaan ollut yhdistyksen puheenjohtajalla pahitteeksi.
Hallitus ei saanut listaa yhdistykseen liittyneistä
Eilasta ei tullut puheenjohtajaa, vaikka hän oli yksi oma-aloitteisimmista jäsenistä, joihin Aktiiviisissa Senioreissa törmäsin. Luultavasti hän myös halusi puheenjohtajaksi. Monta kantoa ehti tulla kaskeen ennen kuin tämä napakka nainen erosi yhdistyksestä vuoden vaihteessa 2001-2002. Kun pidimme tiedotustilaisuutta Sörnäisten palvelutalossa (blogini 17.7.2010), Eila osoitti kiitettävää aktiivisuutta. Ehkä halu päästä vaikuttamaan kuitenkin sokaisi. Lehdistötilaisuudessa hän joka tapauksessa mitään muille kertomatta ilmoitti oma-aloitteisesti HS:n toimittajalle olevansa se jäsen, johon kaikki Loppukiristä kiinnostuneet lukijat voisivat ottaa yhteyttä. Ei yhteystietojen vastaanottajaksi ilmoittautumisessa sinällään mitään tuomittavaa ollut, mutta jostain syystä Eila ryhtyi yhteydenotot vastaanotettuaan ja yhteystiedot saatuaan panttamaan ihmisten nimiä ja yhteystietoja. Mihin hän tähtäsi?
Meni kuukausia, ennen kuin Marja Dahlström, joka oli puheenjohtaja, ja minä, joka olin varapuheenjohtaja, saimme nimilistan eteemme. Eila vetosi lakipykäliin. Olisiko kysymys ollut tietosuojasta? Minun maallikonjärkeeni se ei kuitenkaan uponnut. Miksi olisimme keränneet soittajilta nimet ja yhteystiedot, jos ne jäisivät salaisina pidettäviksi sellaisen jäsenen haltuun, joka ei edes hallituksessa istunut? Miksi olisimme järjestäneet tiedotustilaisuuden?
Kun vihdoin sain Marjan kanssa listan käsiimme, yhdistykseen haluavien määrä oli kutistunut aika lailla. Mutta sillakään ei ollut sinällään merkitystä. Yhdistykseen tulijoita nimittäin riitti, ja pitkin kevättä joukkomme vain kasvoi. Jäsenmäärä kasvoi, mutta yhdistys ei välttämättä vahvistunut. Ongelmaksi muodostui, miten tutustua uusiin ihmisiin, miten aktivoida heitä, miten kaivaa jokaisen kyvyt ja taidot esille. Mielestäni tarvitsimme toimijoita, tarvitsimme monen alan ihmisiä. Jokainen uusi tulokas täytti kyllä sivun pituisen ilmoittatumiskaavakkeen ja ilmaisi halukuutensa eri työryhmiin, mutta kuolleeksi kirjaimeksi teksti ensimmäisen kevään aikana monen kohdalla jäi. Totuus on, että enemmän minä niita ilmoittatumispapereitakin ehdin lukemaan vasta siinä vaiheessa kun olin jo yhdistyksestä eronnut.
En ole mikään delegoija. Olen kieltäytynyt puheenjohtajuuksista ja jopa päätoimittajuudestakin siihen vedoten. Jos en ollut saanut lapsianikaan murrosiässä ojennukseen, kuinka saisin täysikasvuisia. Tiimityöskentelystäkään en ole suuremmin nauttinut. Tai tietysti olen joidenkin harvojen kanssa nauttinut, mutta suurin osa yhteistyökumppaneistani on tuottanut pettymyksen. Työelämässä tämä ei ollut ongelma, koska ideoita minulla riitti ja työntekoa en ole koskaan pelännyt. Palautettakin sain keskimääräistä enemmän.
Mietin kerran jos toisenkin keväällä 2001, olinko menetellyt lainkaan viisaasti luodessani edellä kuvatun tiedotusstrategian. Eikö olisi ollut viisaampaa saada parikymmentä uutta jäsentä jo syksyllä 2000 ennen tontin saamista eikä kaikkia tulijoita yhtenä ryppäänä? Mene tiedä. Jälkiviisas on helppo olla. Jäsenvyöry muodostui kuitenkin tulevaisuuden kannalta kohtalokkaaksi. Mietin pääni puhki, miten ihmisiin tutustuisi ja ennen kaikkea miten saisi heidät aktivoitua yhdistyksen toimiviksi jäseniksi.
Maaliskuisessa kokouksessa Alppilan koululla minuun teki vaikutuksen etupenkissä istuva ikäiseni nainen, joka pian paljastui demarien mandaatilla istuvaksi kaupungin rakennuslautakunnan jäseneksi. Hän ei halunnut Loppukiriin asumaan, mutta häntä kiinnosti hankkeemme prosessina. Siksi hän halusi rakennustyöryhmäämme, jota oltiin juuri perustamassa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista vain muutama viikko ennen minua ehdittyään vaikuttaa yhdistyksessamme vuoden verran.
Helsingin Sanomissa 24.1.2001 olleen nelipalstaisen uutisen johdosta ("Arabianrantaan tulossa ikäihmisille omatoiminen asuinyhteisö") suuri määrä keski-ikäisiä ja jo eläkkeellä olevia otti meihin yhteyttä. Heitä saattoi olla peräti lähemmäs 200. Sähköpostiviestejä, puhelinsoittoja ja kirjeitä ei tullut ainoastaan Suomesta vaan maan rajojen ulkopuoleltakin. Yksinäinen vanhuus tuntui olevan monille ahdistava ajatus. Maaliskuussa (8.3.2001) järjestimme yleisötilaisuuden uusille jäsenille ja muille kiinnostuneille Alppilan yläasteella Linnanmäen kupeessa. Paikan saimme käyttöömme ilmaiseksi poikani kautta.
Olin pelännyt koko syksyn (2000) tiedon hankkeesta vuotavan medialle. Tarvitsimme julkisuutta vasta tontin saatuamme. Halusin varmistua myös siitä, että nimenomaan t a r v i t e s s a m m e saamme Loppukirille riittävästi huomiota, niin että tieto ei tipottain valuisi pikku uutisten muodossa eikä juttuja kukaan lukisi tai edes huomaisi. Entisenä aikakauslehden toimittajana tiesin piilomainonnan arvon. Ymmärsin myös, että ilman median myönteistä suhtautumista uudenlaista senioritaloa ei potkaistaisi pystyyn. Ei riittäisi, että saisimme tarvittavat asukkaat viisikerroksiseen taloon. Lisäksi meidän piti ajatella rahoitusta. Kaavailemamme yhteisöllisyys edellytti tilavia yhteistiloja, ja niitä varten ulkopuolisten apu olisi tarpeen. Suomalainen lainsäädäntö ei tuntenut Loppukirin kaltaisia taloja.
Pientä informaatiovirtaa en siis halunnut. En kuitenkaan voinut kuvitella, että tiedotusvälineiden kiinnostus olisi sitten sitä luokkaa, että veretkin melkein seisahtuisivat: nelisenkymmentä sanoma- ja aikakauslehteä sekä radio- ja tv-kanavaa ehti kertoa Loppukiristä niiden kuudentoista kuukauden aikana, jotka mahtuivat ensimmäisen tiedotustilaisuuden ja minun yhdistyksestä eroamiseni väliin.
Kun olin kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin luona joulukuun alussa 2000 pyytämässä yhdistykselle tonttia, sain mukaani joukkoihimme vasta vähän aikaisemmin liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli tontin saamisen kannalta hyvä ratkaisu. Käynti Kansakoulukadulla Mikael Sundmanin toimistossa sujui paremmin kuin hyvin (blogini 24.2.2010). Hetken ehdin niinä päivinä jo ajattella, että Eilasta voisi tulla puheenjohtajan tehtävässä huonosti viihtyvän Marja Dahlströmin jälkeen yhdistyksen keulakuva. Eila oli minua pari vuotta nuorempi, mutta ei ollut enää - toisin kuin minä - työelämässä mukana. Hän oli tehnyt uran pankissa, suorittanut kypsässä iässä tutkinnon oikeustieteellisessä, mutta jäänyt sitten miehensä omaishoitajaksi ja sen jälkeen työttömäksi. Hänessä oli tiettyä napakkuutta, mistä pidin. Eikä laintuntemuskaan ollut yhdistyksen puheenjohtajalla pahitteeksi.
Hallitus ei saanut listaa yhdistykseen liittyneistä
Eilasta ei tullut puheenjohtajaa, vaikka hän oli yksi oma-aloitteisimmista jäsenistä, joihin Aktiiviisissa Senioreissa törmäsin. Luultavasti hän myös halusi puheenjohtajaksi. Monta kantoa ehti tulla kaskeen ennen kuin tämä napakka nainen erosi yhdistyksestä vuoden vaihteessa 2001-2002. Kun pidimme tiedotustilaisuutta Sörnäisten palvelutalossa (blogini 17.7.2010), Eila osoitti kiitettävää aktiivisuutta. Ehkä halu päästä vaikuttamaan kuitenkin sokaisi. Lehdistötilaisuudessa hän joka tapauksessa mitään muille kertomatta ilmoitti oma-aloitteisesti HS:n toimittajalle olevansa se jäsen, johon kaikki Loppukiristä kiinnostuneet lukijat voisivat ottaa yhteyttä. Ei yhteystietojen vastaanottajaksi ilmoittautumisessa sinällään mitään tuomittavaa ollut, mutta jostain syystä Eila ryhtyi yhteydenotot vastaanotettuaan ja yhteystiedot saatuaan panttamaan ihmisten nimiä ja yhteystietoja. Mihin hän tähtäsi?
Meni kuukausia, ennen kuin Marja Dahlström, joka oli puheenjohtaja, ja minä, joka olin varapuheenjohtaja, saimme nimilistan eteemme. Eila vetosi lakipykäliin. Olisiko kysymys ollut tietosuojasta? Minun maallikonjärkeeni se ei kuitenkaan uponnut. Miksi olisimme keränneet soittajilta nimet ja yhteystiedot, jos ne jäisivät salaisina pidettäviksi sellaisen jäsenen haltuun, joka ei edes hallituksessa istunut? Miksi olisimme järjestäneet tiedotustilaisuuden?
Kun vihdoin sain Marjan kanssa listan käsiimme, yhdistykseen haluavien määrä oli kutistunut aika lailla. Mutta sillakään ei ollut sinällään merkitystä. Yhdistykseen tulijoita nimittäin riitti, ja pitkin kevättä joukkomme vain kasvoi. Jäsenmäärä kasvoi, mutta yhdistys ei välttämättä vahvistunut. Ongelmaksi muodostui, miten tutustua uusiin ihmisiin, miten aktivoida heitä, miten kaivaa jokaisen kyvyt ja taidot esille. Mielestäni tarvitsimme toimijoita, tarvitsimme monen alan ihmisiä. Jokainen uusi tulokas täytti kyllä sivun pituisen ilmoittatumiskaavakkeen ja ilmaisi halukuutensa eri työryhmiin, mutta kuolleeksi kirjaimeksi teksti ensimmäisen kevään aikana monen kohdalla jäi. Totuus on, että enemmän minä niita ilmoittatumispapereitakin ehdin lukemaan vasta siinä vaiheessa kun olin jo yhdistyksestä eronnut.
En ole mikään delegoija. Olen kieltäytynyt puheenjohtajuuksista ja jopa päätoimittajuudestakin siihen vedoten. Jos en ollut saanut lapsianikaan murrosiässä ojennukseen, kuinka saisin täysikasvuisia. Tiimityöskentelystäkään en ole suuremmin nauttinut. Tai tietysti olen joidenkin harvojen kanssa nauttinut, mutta suurin osa yhteistyökumppaneistani on tuottanut pettymyksen. Työelämässä tämä ei ollut ongelma, koska ideoita minulla riitti ja työntekoa en ole koskaan pelännyt. Palautettakin sain keskimääräistä enemmän.
Mietin kerran jos toisenkin keväällä 2001, olinko menetellyt lainkaan viisaasti luodessani edellä kuvatun tiedotusstrategian. Eikö olisi ollut viisaampaa saada parikymmentä uutta jäsentä jo syksyllä 2000 ennen tontin saamista eikä kaikkia tulijoita yhtenä ryppäänä? Mene tiedä. Jälkiviisas on helppo olla. Jäsenvyöry muodostui kuitenkin tulevaisuuden kannalta kohtalokkaaksi. Mietin pääni puhki, miten ihmisiin tutustuisi ja ennen kaikkea miten saisi heidät aktivoitua yhdistyksen toimiviksi jäseniksi.
Maaliskuisessa kokouksessa Alppilan koululla minuun teki vaikutuksen etupenkissä istuva ikäiseni nainen, joka pian paljastui demarien mandaatilla istuvaksi kaupungin rakennuslautakunnan jäseneksi. Hän ei halunnut Loppukiriin asumaan, mutta häntä kiinnosti hankkeemme prosessina. Siksi hän halusi rakennustyöryhmäämme, jota oltiin juuri perustamassa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista vain muutama viikko ennen minua ehdittyään vaikuttaa yhdistyksessamme vuoden verran.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Ystävät ihmeentekijöinä
Erottuani Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002 ei mennyt monta päivää, kun olin jo sitoutunut uuteen vapaaehtoisprojektiini. Sen keskeisenä henkilönä oli entinen haastateltavani, sairaseläkkeellä oleva terveydenhoitaja Leena Lappalainen. Hänhän antoi syksyllä1999 ratkaisevasti potkua Loppukiri-hankkeelle. Kirjoitin blogissani (21.2.2010), kuinka Leena kutsui Kuopion Rönössa olevaan kotiinsa kolme yhteisöllisestä senioritalosta kiinnostunutta naista. Paikalla olivat Leenan ja minun lisäkseni kuopiolainen rakennusarkkitehti Arja Liukkonen ja kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, eläkkeellä oleva kansalaisopiston rehtori Siilinjärveltä. Kaikki nämä naiset olivat aidosti kiinnostuneet Loppukiristä, ja Arja ja Marja-Leena osallistuivat myös Aktiivisten Senioreiden ensimmäiselle Tukholman matkalle syksyllä 2000. Sittemmin he perustivat myös Kuopion seudun Tiiminki ry:n, jonka tarkoitus on saada Kuopion seudullekin yhteisöllinen senioritalo. Vuokratalona se ei kuitenkaan ole saanut ilmaa siipiensä alle.
Liki kolme vuotta Rönön palaveristamme Leena Lappalaisen tilanne oli muuttunut. Aivokasvain, joka oli jo leikattu useamman kerran, oli alkanut taas oireilla. Leena tunsi Suomen kuuluisimman (lue: parhaimman) aivokirurgin Juha Hernesniemen vuosien takaisista työkuvioistaan ja mies oli halukas leikkaamaan hänet Helsingissä. Siihen Leena tarvitsi kuitenkin maksusitoumuksen kotikaupungiltaan. Hernesniemi oli vaikuttanut aikaisemmin Kuopiossa, mutta siirtynyt sitten Kuopion yliopistollisesta sairaalasta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Leena soitteli minulle silloin tällöin saadakseen vaihtelua elämäänsä. Hän hoiti äitiään omaishoitajana ja tunsi epäilemättä tarvetta mielipiteiden vaihtoon muidenkin kuin sairaan vanhuksen kanssa.
Maksusitoumuksen epääminen Leena Lappalaiselta tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän oli sentään hoitanut äitiään omaishoitajana vuosia. Mielestäni hän oli näin ansainnut leikkaukseensa tarvittavat rahat moneen kertaan.
Leenan soitettua minulle ja kerrottua ongelmistaan totesin hänelle, että olin aivan lähiaikoina tulossa Kuopioon, missä tapaisin myös kaupungin päättäjiä. Sattumoisin sitten törmäsinkin matkan aikana paikalliseen vaikuttajaan, jonka määräysvallassa olivat nekin rahat, joita Leena tarvitsi leikkaukseensa. Esitelmöidessään toimittajajoukolle mies kehui kotikaupunkiaan erityisen inhimilliseksi paikaksi, jossa pieni ihminen ongelmineen aina huomioidaan. Tavatessamme esitelmän jälkeen kahden kesken yliopiston käytävällä pistin miehen vastaamaan sanoistaan. Keskustelumme sai aikaan sen, että Leena pian sai lupauksen maksusitoumuksesta.
"Neljä vuodenaikaa" kannusti kuntouttamaan
Juha Hernesniemi leikkasi Leena Lappalaisen. Operaatio onnistui, mutta jatko ei kuitenkaan mennyt hyvin. Potilas vaipui koomaan. Kuukausi leikkauksen jälkeen Leena siirrettiin Kuopioon, missä hänen tapaustaan pidettiin toivottomana. KYS:ssa ei kuulemma koskaan oltu saatu Leenan kaltaista potilasta virkoamaan ja nousemaan jaloilleen. Toiveikkaana Arja Liukkonen kuitenkin vei sairaalaan CD-soittimensa ja kiekon Vivaldin musiikkia. Eräänä päivänä "Neljän vuodenajan" soidessa Leenan toisesta silmänurkasta vierähti kyynel. Arja tajusi, ettei tilanne ollut niin toivoton kuin meidän oli annettu ymmärtää. Musiikki tavoitti Leenan. Ilmeisesti hän kuuli puheemmekin. Hän ei ollut aivokuollut.
Leenan äiti oli saanut tilapäisen kuntoutuspaikan tyttärensä leikkauksen ajaksi Neuronista, Kuopion lähellä sijaitsevasta neurologisesta hoitolaitoksesta. Sisareni matkusti sinne tapaamaan Leenan äitiä. Hänen onnistui saada haltuunsa Leenan puhelinmuistio ja jäljittää sitten tämän ystäviä.
Meitä oli lopulta yhdeksän Leenasta välittävää ihmistä, kahdeksan naista ja yksi mies, jotka päätimme masentavista diagnooseista välittämättä yrittää kuntouttaa hänet käveleväksi. Jos olisimme kuunnelleet hoitohenkilökuntaa, olisimme luopuneet utopistiseksi leimatusta hankkeestamme. Huonosta tulevaisuuden ennusteesta, sairaalabyrokratiasta ja muutamien hoitohenkilökuntaan kuuluvien nuivasta suhtautumisesta välittämättä aloimme käydä säännöllisesti Leenan luona. Pidimme tavoitteena, että ainakin 5-6 päivänä viikosta joku meistä meni sairaalaan. Hieroimme ja liikutimme hänen raajojaan ja puhuimme hänelle.
Tiesin tuolloin aika paljon aivojen kuntoutuksesta. Olin 1980-luvulla kirjoittanut kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985) ja käynyt aiheeseen tutustumassa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin. Sittemmin tein radio-ohjelman neuropsykologi Veijo Virsusta, joka halvaannuttuaan oli kuntouttanut itsensä työkykyiseksi kaiken sen tiedon avulla, mitä hänellä alan asiantuntijana oli. Virsu on julkaissut oman sairaskertomuksensa parantumisineen kirjassa "Aivojen muotoutuvuus ja kuntoutuminen"(Kuntoutussäätiö 1991). Lisää tietoa ja kokemusta aivojen kuntoutuksesta sain, kun hoidin sisarusteni kanssa aivorunkoinfarktin saanutta äitiämme omaishoitajana (blogini 29.1.2010).
Kaikki Leenan tilanteesta kiinnostuneet asuivat minua lukuunottamatta Kuopion seudulla. Minä matkustin Helsingistä Kuopioon kantamaan oman korteni kekoon. Yleensä viivyin matkalla useamman päivän, joskus viikonkin, jolloin saatoin useampana päivänä peräkkäin käydä sairaalassa. Hieroin ja liikuttelin Leenan jäseniä, taisin rasvatakin. Paitsi että puhuin hänelle paljon, soitin Vivaldia ja gregoriaanista kirkkomusiikkia, jota Heidi Strömmer, ystäväni ja entinen aktiivi seniori, lainasi Leenalle hyllystään.
Minulla oli joka kerta samanlainen tervehdys Leenan sängyn ääreen päästyäni: "Leena Tuulikki L., sinä lupasit selvitä tästä leikkauksesta kannustaaksesi muitakin esimerkilläsi. Älä siis luovuta, esimerkkiäsi taistelutahdostasi kaivataan." Pikkuhiljaa rupesimme etsimään hänestä lisää elonmerkkejä ja niitähän alkoi ilmaantua. "Leena Tuulikki L. , jos kuulet puheeni, purista kättäni." Ensin kädenpuristus oli heikko, tuskin havaittava, mutta me jatkoimme - kukin vuorollamme. Kolmen neljän kuukauden kuluttua pystyimme kirjaamaan sinikantiseen ruutuvihkoon selviä toipumisen merkkejä. Yksi kuntoutustiimistä huomasi yhden, toinen toisen merkin. Sähköpostitse pidimme toisemme ajan tasalla.
Yhdeksän kuukautta leikkauksesta Leena pääsi sairaalasta kotiin. Äiti ei häntä siellä enää odottanut.
Suomen paras aivokirurgi
Kerron tässä Leena Lappalaisesta sen takia, että luin äskettäin Vihreä Lanka -lehdestä hänet leikanneen neurokirurgin, professori Juha Hernesniemen haastattelun (Vihreä Lanka 29.10.2010 "Aivotyötä", kirjoittaja Hanna Eriksson).
Tämän luin Vihreästä Langasta:
Juha Hernesniemi opiskeli lääketiedettä Zurichissä ja oppi sveitsiläisen tavan tehdä lujasti työtä. Opintojen alussa professori läksytti suomalaista opiskelijaa, piti tätä surkeana. Hernesniemen silmät avautuivat. Nyt Hernesniemi sanoo: "Tieteen ja taiteen eteenpäin vieminen vaatii yksilöiltä valtavia ponnisteluja." Nykyisin Hernesniemi aloittaa työpäivänsä kello neljältä lukemalla päivän sanomalehden ja miettimällä maailman menoa. Viideltä hän on jo työpaikallaan tekemässä paperitöitään ja puoli yhdeksältä alkaa ensimmäinen leikkaus. Hän on rutinoitunut, taitava kirurgi. Siinä kun nuoret kollegat tarvitsevat aikaa 4-5 tuntia yhteen leikkaukseen, professori selviää 1,5 tunnissa.
Hernesniemi karttaa kokouksia, hän haluaa tehdä vain perustyötään: leikata. Suomen sairaaloissa lääkäri voi kuulemma suunnitella viikko-ohjelmansa niin, että istuu pelkästään kokouksissa. Sellaista Hernesniemi kutsuu työnomaiseksi puuhasteluksi. Professori havainnollistaa: "Se on kuin vaimoni Riitta kutoisi pipoa, purkaisi sen ja kutoisi uudestaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu."
Juha Hernesniemi on HYKSin neurokirurgian klinikan ylilääkärina kaksinkertaistanut Töölön neurokirurgian klinikan leikkausten määrän ja osaston budjetin. Elämänsä aikana hän on tehnyt yli 12 000 neurokirurgista leikkausta - aivoverenvuotoja, kasvaimia, verisuoniepämuodostumia - ja hoitanut lähes 60 000 neurokirurgista potilasta. Vuosittain tuhat ihmistä eri puolilla maailmaa seuraa hänen suorittamiaan leikkauksia satelliitin avulla, lisäksi 150 ulkomaalaista tulee paikan päälle seuraamaan operaatioita. Se on kuulemma osa hänen avointa neurokirurgian politiikkaansa: virheitä ei pidä peitellä, niistäkin voi oppia. Hänen pyrkii kouluttamaan nuoresta kirurgipolvesta itseään taitavampia.
Muistelen lukeneeni jostain, että Juha Hernesniemen oppi-isä on turkkilaissyntyinen Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt neurokirurgi. Vieraillessaan Suomessa oppi-isä teki opetusmielessä myös leikkauksia.
Hernesniemen elämäntarinassa kiehtoo se, että hänen piti ilmeisesti lähteä opiskelemaan Sveitsiin, koska ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä Suomessa. Zurichissä alun alkaen surkeasta suomalaisopiskelijasta kehkeytyi työhönsä enemmän kuin intohimoisesti suhtautuva lääkäri, joka löysi oman alansa: neurokirurgian.
Tällä hetkellä Juha Hernesniemi on 63-vuotias eikä hingu eläkkeelle. Hän aikoo jatkaa kirurgin työtään vielä kymmenen vuotta. Leena Lappalaisen tapauksessa me kuntoutustiimiläiset jouduimme taistelemaan sairaalabyrokratiaa vastaan. Suurimmat ongelmat johtuivat siitä, että me emme olleet sukulaisia. Juha Hernesniemen kanssa oli kuitenkin helppoa tehdä yhteistyötä. Potilas on hänelle tärkeämpi kuin byrokratia, säännöt ja määräykset, jotka eivät johda mihinkään. Suhteensa kokoustamiseen ja pykäliin Hernesniemi on ratkaissut käytännön järjellään.
Kunpa Suomessa olisikin enemmän hernesniemiä!
Liki kolme vuotta Rönön palaveristamme Leena Lappalaisen tilanne oli muuttunut. Aivokasvain, joka oli jo leikattu useamman kerran, oli alkanut taas oireilla. Leena tunsi Suomen kuuluisimman (lue: parhaimman) aivokirurgin Juha Hernesniemen vuosien takaisista työkuvioistaan ja mies oli halukas leikkaamaan hänet Helsingissä. Siihen Leena tarvitsi kuitenkin maksusitoumuksen kotikaupungiltaan. Hernesniemi oli vaikuttanut aikaisemmin Kuopiossa, mutta siirtynyt sitten Kuopion yliopistollisesta sairaalasta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Leena soitteli minulle silloin tällöin saadakseen vaihtelua elämäänsä. Hän hoiti äitiään omaishoitajana ja tunsi epäilemättä tarvetta mielipiteiden vaihtoon muidenkin kuin sairaan vanhuksen kanssa.
Maksusitoumuksen epääminen Leena Lappalaiselta tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän oli sentään hoitanut äitiään omaishoitajana vuosia. Mielestäni hän oli näin ansainnut leikkaukseensa tarvittavat rahat moneen kertaan.
Leenan soitettua minulle ja kerrottua ongelmistaan totesin hänelle, että olin aivan lähiaikoina tulossa Kuopioon, missä tapaisin myös kaupungin päättäjiä. Sattumoisin sitten törmäsinkin matkan aikana paikalliseen vaikuttajaan, jonka määräysvallassa olivat nekin rahat, joita Leena tarvitsi leikkaukseensa. Esitelmöidessään toimittajajoukolle mies kehui kotikaupunkiaan erityisen inhimilliseksi paikaksi, jossa pieni ihminen ongelmineen aina huomioidaan. Tavatessamme esitelmän jälkeen kahden kesken yliopiston käytävällä pistin miehen vastaamaan sanoistaan. Keskustelumme sai aikaan sen, että Leena pian sai lupauksen maksusitoumuksesta.
"Neljä vuodenaikaa" kannusti kuntouttamaan
Juha Hernesniemi leikkasi Leena Lappalaisen. Operaatio onnistui, mutta jatko ei kuitenkaan mennyt hyvin. Potilas vaipui koomaan. Kuukausi leikkauksen jälkeen Leena siirrettiin Kuopioon, missä hänen tapaustaan pidettiin toivottomana. KYS:ssa ei kuulemma koskaan oltu saatu Leenan kaltaista potilasta virkoamaan ja nousemaan jaloilleen. Toiveikkaana Arja Liukkonen kuitenkin vei sairaalaan CD-soittimensa ja kiekon Vivaldin musiikkia. Eräänä päivänä "Neljän vuodenajan" soidessa Leenan toisesta silmänurkasta vierähti kyynel. Arja tajusi, ettei tilanne ollut niin toivoton kuin meidän oli annettu ymmärtää. Musiikki tavoitti Leenan. Ilmeisesti hän kuuli puheemmekin. Hän ei ollut aivokuollut.
Leenan äiti oli saanut tilapäisen kuntoutuspaikan tyttärensä leikkauksen ajaksi Neuronista, Kuopion lähellä sijaitsevasta neurologisesta hoitolaitoksesta. Sisareni matkusti sinne tapaamaan Leenan äitiä. Hänen onnistui saada haltuunsa Leenan puhelinmuistio ja jäljittää sitten tämän ystäviä.
Meitä oli lopulta yhdeksän Leenasta välittävää ihmistä, kahdeksan naista ja yksi mies, jotka päätimme masentavista diagnooseista välittämättä yrittää kuntouttaa hänet käveleväksi. Jos olisimme kuunnelleet hoitohenkilökuntaa, olisimme luopuneet utopistiseksi leimatusta hankkeestamme. Huonosta tulevaisuuden ennusteesta, sairaalabyrokratiasta ja muutamien hoitohenkilökuntaan kuuluvien nuivasta suhtautumisesta välittämättä aloimme käydä säännöllisesti Leenan luona. Pidimme tavoitteena, että ainakin 5-6 päivänä viikosta joku meistä meni sairaalaan. Hieroimme ja liikutimme hänen raajojaan ja puhuimme hänelle.
Tiesin tuolloin aika paljon aivojen kuntoutuksesta. Olin 1980-luvulla kirjoittanut kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985) ja käynyt aiheeseen tutustumassa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin. Sittemmin tein radio-ohjelman neuropsykologi Veijo Virsusta, joka halvaannuttuaan oli kuntouttanut itsensä työkykyiseksi kaiken sen tiedon avulla, mitä hänellä alan asiantuntijana oli. Virsu on julkaissut oman sairaskertomuksensa parantumisineen kirjassa "Aivojen muotoutuvuus ja kuntoutuminen"(Kuntoutussäätiö 1991). Lisää tietoa ja kokemusta aivojen kuntoutuksesta sain, kun hoidin sisarusteni kanssa aivorunkoinfarktin saanutta äitiämme omaishoitajana (blogini 29.1.2010).
Kaikki Leenan tilanteesta kiinnostuneet asuivat minua lukuunottamatta Kuopion seudulla. Minä matkustin Helsingistä Kuopioon kantamaan oman korteni kekoon. Yleensä viivyin matkalla useamman päivän, joskus viikonkin, jolloin saatoin useampana päivänä peräkkäin käydä sairaalassa. Hieroin ja liikuttelin Leenan jäseniä, taisin rasvatakin. Paitsi että puhuin hänelle paljon, soitin Vivaldia ja gregoriaanista kirkkomusiikkia, jota Heidi Strömmer, ystäväni ja entinen aktiivi seniori, lainasi Leenalle hyllystään.
Minulla oli joka kerta samanlainen tervehdys Leenan sängyn ääreen päästyäni: "Leena Tuulikki L., sinä lupasit selvitä tästä leikkauksesta kannustaaksesi muitakin esimerkilläsi. Älä siis luovuta, esimerkkiäsi taistelutahdostasi kaivataan." Pikkuhiljaa rupesimme etsimään hänestä lisää elonmerkkejä ja niitähän alkoi ilmaantua. "Leena Tuulikki L. , jos kuulet puheeni, purista kättäni." Ensin kädenpuristus oli heikko, tuskin havaittava, mutta me jatkoimme - kukin vuorollamme. Kolmen neljän kuukauden kuluttua pystyimme kirjaamaan sinikantiseen ruutuvihkoon selviä toipumisen merkkejä. Yksi kuntoutustiimistä huomasi yhden, toinen toisen merkin. Sähköpostitse pidimme toisemme ajan tasalla.
Yhdeksän kuukautta leikkauksesta Leena pääsi sairaalasta kotiin. Äiti ei häntä siellä enää odottanut.
Suomen paras aivokirurgi
Kerron tässä Leena Lappalaisesta sen takia, että luin äskettäin Vihreä Lanka -lehdestä hänet leikanneen neurokirurgin, professori Juha Hernesniemen haastattelun (Vihreä Lanka 29.10.2010 "Aivotyötä", kirjoittaja Hanna Eriksson).
Tämän luin Vihreästä Langasta:
Juha Hernesniemi opiskeli lääketiedettä Zurichissä ja oppi sveitsiläisen tavan tehdä lujasti työtä. Opintojen alussa professori läksytti suomalaista opiskelijaa, piti tätä surkeana. Hernesniemen silmät avautuivat. Nyt Hernesniemi sanoo: "Tieteen ja taiteen eteenpäin vieminen vaatii yksilöiltä valtavia ponnisteluja." Nykyisin Hernesniemi aloittaa työpäivänsä kello neljältä lukemalla päivän sanomalehden ja miettimällä maailman menoa. Viideltä hän on jo työpaikallaan tekemässä paperitöitään ja puoli yhdeksältä alkaa ensimmäinen leikkaus. Hän on rutinoitunut, taitava kirurgi. Siinä kun nuoret kollegat tarvitsevat aikaa 4-5 tuntia yhteen leikkaukseen, professori selviää 1,5 tunnissa.
Hernesniemi karttaa kokouksia, hän haluaa tehdä vain perustyötään: leikata. Suomen sairaaloissa lääkäri voi kuulemma suunnitella viikko-ohjelmansa niin, että istuu pelkästään kokouksissa. Sellaista Hernesniemi kutsuu työnomaiseksi puuhasteluksi. Professori havainnollistaa: "Se on kuin vaimoni Riitta kutoisi pipoa, purkaisi sen ja kutoisi uudestaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu."
Juha Hernesniemi on HYKSin neurokirurgian klinikan ylilääkärina kaksinkertaistanut Töölön neurokirurgian klinikan leikkausten määrän ja osaston budjetin. Elämänsä aikana hän on tehnyt yli 12 000 neurokirurgista leikkausta - aivoverenvuotoja, kasvaimia, verisuoniepämuodostumia - ja hoitanut lähes 60 000 neurokirurgista potilasta. Vuosittain tuhat ihmistä eri puolilla maailmaa seuraa hänen suorittamiaan leikkauksia satelliitin avulla, lisäksi 150 ulkomaalaista tulee paikan päälle seuraamaan operaatioita. Se on kuulemma osa hänen avointa neurokirurgian politiikkaansa: virheitä ei pidä peitellä, niistäkin voi oppia. Hänen pyrkii kouluttamaan nuoresta kirurgipolvesta itseään taitavampia.
Muistelen lukeneeni jostain, että Juha Hernesniemen oppi-isä on turkkilaissyntyinen Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt neurokirurgi. Vieraillessaan Suomessa oppi-isä teki opetusmielessä myös leikkauksia.
Hernesniemen elämäntarinassa kiehtoo se, että hänen piti ilmeisesti lähteä opiskelemaan Sveitsiin, koska ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä Suomessa. Zurichissä alun alkaen surkeasta suomalaisopiskelijasta kehkeytyi työhönsä enemmän kuin intohimoisesti suhtautuva lääkäri, joka löysi oman alansa: neurokirurgian.
Tällä hetkellä Juha Hernesniemi on 63-vuotias eikä hingu eläkkeelle. Hän aikoo jatkaa kirurgin työtään vielä kymmenen vuotta. Leena Lappalaisen tapauksessa me kuntoutustiimiläiset jouduimme taistelemaan sairaalabyrokratiaa vastaan. Suurimmat ongelmat johtuivat siitä, että me emme olleet sukulaisia. Juha Hernesniemen kanssa oli kuitenkin helppoa tehdä yhteistyötä. Potilas on hänelle tärkeämpi kuin byrokratia, säännöt ja määräykset, jotka eivät johda mihinkään. Suhteensa kokoustamiseen ja pykäliin Hernesniemi on ratkaissut käytännön järjellään.
Kunpa Suomessa olisikin enemmän hernesniemiä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)