Aktiivisten Senioreiden toimintakertomus vuosilta 2000-2001 on päivätty helmikuulle 2002, jolloin olin jo loppuun palamiseni vuoksi jokseenkin toimintakyvytön. En muista tuolta ajalta paljoakaan, pääasiassa vain ikäviä asioita. Jos olisin silloin vielä ollut työelämässä mukana, olisin epäilemättä saanut burn outini takia pitkän sairasloman - pyytämättäkin. Toimintakertomuksessa Kaarina Hughes - vaiko Sirkka Minkkinen? - toteaa virheellisesti, että yhdistyksen jäsenmäärä oli perustamisvaiheessa 6, vuoden 2000 lopussa 20 ja vuoden 2001 lopussa 80 ja että yhdistyksestä erosi vuoden 2001 aikana 5 jäsentä.
Minun kuulteni vuosien 2000-2001 jäsenmääristä ei keväällä 2002 keskusteltu. En usko, että sain minkäänlaista luonnostakaan toimintakertomuksesta. Jos sain paperin puhtaaksi kirjoitettuna eteeni, en ehkä enää välittänyt - vaiko ehtinyt? - siihen siinä vaiheessa korjauksineni puuttua. Eikä puuttunut näköjään muutkaan, ei Marja Dahlström, ei Terttu Putila tai kukaan muukaan. Kyllä meitä hankkeesta kiinnostuneita oli yhdistyksen perustamisvaiheessa likemmäs parikymmentä. Voin olla hullu ja höyrypäinen, mutta niin hullu en ole, että olisin uskaltanut kutsua koolle perustavan kokouksen ilman, että tiesin kiinnostuneita ja kannustukseen valmiita löytyvän enemmänkin kuin ne kuusi, jotka sain perustavaan kokoukseen tulemaan(blogini xxx). Olinhan ajatus yhteisöllisestä senioritalosta pyörinyt päässäni jo 1990-luvulta asti.
Kuten olen hankkeen käynnistämisestä kirjoittaessani kertonut, yksi jos toinenkin ilmoittautui joukkoihimme Loppukiristä kuullessaan. Yksi ensimmäisistä oli Suomen Mielenterveysseuran silloinen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti (blogini 22.4.2010), toinen oli Sonerassa työskennellyt fil. tohtori Marja-Liisa Viherä, joka oli ideoimassa yhteisöllistä senioritaloa kanssani jo 1999 (mm. blogini 21.2.2010 ja 28.3.2010). Hän ilmoitti yhdistykseen myös kälynsä, joka vuonna 2001 kuitenkin kuoli. Saattoi Marja-Liisa ilmoittaa puolisonsakin mukaan, mutta tämä ei kuitenkaan ollut kovin innostunut senioritalosta. Lisäksi oli Harri Dahlström, jonka Marja oli merkinnyt hankkeesta kiinnostuneiden listalle jo keväällä 2000, mutta jonka panos Loppukirin hyväksi kutistui pitkään pelkäksi jäsenmaksun maksamiseksi. Olikohan syynä passiivisuuteen vetämättömyys vai uskon puute? Kun Loppukiri kuitenkin keväällä 2006 vihdoin valmistui, Dahlströmit muuttivat Arabianrantaan. He ovat siis talossa asuvien joukossa ainoita, joiden nimet esiintyivät jo kesällä 2000 yhdistyksen nimilistalla (kts ed. blogini).
Oli edellä lueteltujen lisäksi muitakin kiinnostuneita, jotka antoivat jo yhdistyksen perustamisvaiheessa tukensa uhkarohkealle hankkeellemme. He eivät aikoneet Loppukiriin asumaan, mutta halusivat jäsenmaksun maksamalla tukea meitä. Heihin kuuluivat mm. Pirkan toimituspäällikkö Maija Kauppinen, kollegani Eija Pulkkinen sekä hänen miehensä, suurlähettiläs Kimmo Pulkkinen (mm. blogini 25.1.2010). Myös kaksoissisareni Marja-Leena Salkola lobbasi alkuaikoina aktiivisesti hankkeen hyväksi, tuli Helsinkiin aina Siilinjärveltä asti, vaikka ei koskaan itse aikonut muuttaa pääkaupunkiseudulle (blogini 25.1. 2010). Oli heitä muitakin, joten yhdistyksen perustamisen aikoihin joukkoihimme oli minun laskelmieni mukaan liittynyt jo lähemmäs kaksikymmentä ihmistä. Koska syksyn aikana tuli muutama lisää, vuoden vaihteestakin toimintakertomuksessa on liian pieni luku. Kaikista eniten osuu väärään tieto, että yhdistyksestä olisi eronnut vuonna 2001 ainoastaan viisi jäsentä. Heitä oli huomattavasti enemmän. Kymmeniä minun laskelmieni mukaan.
Marja-Liisa Viherä erosi Aktiivisista Senioreista minun lähtöni jälkeen loppuvuodesta 2002. Sinä vuonna taisi olla yhdistyksessä suuri jäsenkato. Vaihtuvuus jäsenistössä on ollut suurta, kuten Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa tunnustaa (ss. 60-61). Minä olen kirjoittanut toukokuussa 2010 blogin samasta aiheesta otiskolla "Ovi on käynyt tiuhaan tahtiin - sisään ja ulos (blogini 31.5.2010).
Seuraavassa blogissani kerron Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä rahanhankintaseminaarista, joka oli minun ideani. Vuoden 2001 mennessä oli nimittäin alkanut vaikuttaa siltä, ettei RAY:lta heruisi aktiivisesta lobbaamisestamme huolimatta senttiäkään Loppukirille.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Yhteistyö ei sujunut
Palaan vielä Arja Jääskeläisen erokirjeeseen maaliskuun lopulta 2002. Hän oli siis vihdoin päässyt rakennustyöryhmään vuoden vaihteessa 2001-2002. Työryhmä - ja koko toiminta Aktiivisissa Senioreissa - oli kuitenkin hänelle suuri pettymys. Hän koki, ettei häntä kuultu eikä häntä liioin informoitu työryhmää koskevissa asioissa. Esimerkiksi tieto Satoon menosta tuli viime tingassa. Lisäksi hän ihmetteli, miksi Terttu Putila, joka kuului kyllä hallitukseen, mutta ei rakennustyöryhmään, lähti Saton neuvotteluihin, mutta minutkin yritettiin sivuuttaa rakennuttajasopimuksesta neuvoteltaessa. Ketkä tässä yhdistyksessä päättivät asioista, Arja kysyi erokirjeessään.
Erokirjeessään Arja kertoo myös Terttu Putilan soittaneen hänelle ja kysyneen, miksi hänellä oli kielteinen kanta Satoon. Terttu ei ilmeisesti halunnut myöntää, että Arjalla oli enemmän tietoa ja kokemusta pääkaupunkiseudun rakennusprojekteista kuin yhdelläkään toisella hallituksessa. Hänhän oli istunut pitkään kaupungin rakennuslautakunnassakin. Minäkin hämmästelen nyt, kun levännen aivoin käyn läpi Aktiivisten Senioreiden papereita vuosilta 2000-2002, kuinka monet virkamiehet ja poliitikot varoittivat meitä juuri Satosta. Myös Pirkko Tarvainen törmäsi lobatessaan ainakin yhteen vaikuttajaan, joka ihmetteli valintaamme ja varoitti yhteistyöstä. Asiantuntijoiden varoitukset menivät kuitenkin kuuroille korville.
Arja näki ajojahtini. Hän totesi erokirjeessään, ettei missään ole aikaisemmin törmännyt sellaiseen nälvivään käytökseen, mitä Eila Puotila minua kohtaan sähköpostiviesteissä harrasti. Arja piti kiusantekoa erittäin raskauttavana siksikin, että minä olin kuitenkin tehnyt kaikista eniten työtä Loppukiri-hankkeen eteen.
Mielenkiintoista oli sekin, ettei hallitus Arjan erokirjeen saatuaan keskustellut sen sisällöstä. Ei ainakaan niin, että minä olisin ollut mukana. Paperi haudattiin mappeihin. Omista papereistani en edes löydä kokouspöytäkirjaa päivältä 26.3. 2002, jolloin erokirje piti Arjan toivomuksesta hallituksessa käsitellä.
Arjan kohtaloksi muodostui epäilemättä se, että hän oli niin monista asioista samoilla linjoilla kanssani. Esimerkiksi me molemmat halusimme Loppukirin neliöhinnan pysyvän kurissa. Poikkeuksellisen rehellisestä ja suoraselkäisestä Arjasta tuli tahtomattaan väline, jonka avulla minut piti raivata tieltä pois lopulliseen päämäärään pyrittäessä. Minulle taas muodostui kohtalokkaaksi se, että yhdistys profiloitui liikaa minuun. Minut piti syrjäyttää. Niin kuin usein kiusaamistapauksissa, suuri osa ympärillä olevista ei edes huomannut mitä Aktiivisten Senioreiden hallituksessa itse asiassa tapahtui.
Puheenjohtajat jaksoivat tehtäävässä vain vuoden
Jos en olisi potkaissut Loppukiriä liikkeelle alkuvuodesta 2000 ja jos en olisi ollut niin keskeinen toimija hankkeessa, olisin varmasti eronnut yhdistyksestä jo aikaisemmin. Tai ainakin siirtynyt passiiviseksi rivijäseneksi yhdistykseen. Sen verran kovaa kohteluni oli. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi hallituksessa, koska minusta tuntui, ettei yksikään sen silloisista jäsenistä ollut kykenevä viemään hankketta loppuun. Olin mieltänyt oman loppuunpalamiseni ja tähyillyt sen vuoksi jo pitkään ympärilleni löytääkseni kyvykkään ihmisen seuraavaksi hallituksen puheenjohtajaksi. Sellaista ei ilmaantunut minun yhdistyksessä mukana olo aikanani. Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana Marja Dahlströmin jälkeen olin tajunnut varsin pian, että hän ei kauan jaksaisi, vaan kompastuisi lillukanvarsiin. Hän näperteli. Kaarina ei sitten jaksanutkaan puheenjohtajana edes täyttä vuotta. Hän aloitti puheenjohtajuutensa viettämällä useita viikkoja Skotlannissa syksyllä 2001. Tämä kertonee hänen sitoutumattomuudestaan. Jo kesällä 2002 korviini kantautui tieto Kaarinan halusta päästä eroon puheenjohtajuudesta.
Kun Loppukiri keväällä 2006 valmistui, Kaarina ei myöskään mennyt taloon asumaan, mutta tähyää ilmeisesti nyt Loppukiri Kakkoseen. Se valmistunee lähivuosina Kalasatamaan.
Finnairin entinen projektipäällikkö Päiviö Salo, joka loppuvuodesta 2001 liittyi Aktiivisiin Senioreihin vaimonsa Hertan kanssa, ei sukupuolensa takia päässyt yhdistyksessä näkyvään rooliin ennen minun eroani. Kuten olen kirjoittanut, Aktiivisten Senioreiden hallitus ei arvostanut kaksilahkeisia (blogini 12.9.2010). Kun minä erosin yllättäen yhdistyksestä, hallituksen oli kuitenkin pakko hyväksyä tämä mies joukkoonsa. Hänestä tuli ensin muutamaksi kuukaudeksi minun seuraajani varapuheenjohtajana ja seuraavana syksynä hänet valittiin puheenjohtajaksi. Sirkka Minkkinen hyppäsi minun saappaisiini. Työskentely hallituksessa ei kuitenkaan ollut saumatonta. Sirkka Minkkiselle ei kelvannut mikään, mitä Päiviö ehdotti. Onneksi mies sai kuitenkin allekirjoitettua sopimuksen Saton kanssa joulun alla 2002. Erään seniorin mielestä Päiviö vanheni silmissä puheenjohtajavuotensa aikana.
Myöskään Päiviö ja Hertta Salo eivät muuttaneet Loppukiriin. Vähän ennen talon valmistumista joku suhteellisen pienesta erimielisyydestä alkanut riita sai heidät eroamaan yhdistyksestä.
Todennäköisesti Eila Puotila tuki Sirkka Minkkistä hallituksen ratkaisuissa. Sirkka oli ehdottanut Eilaa hallitukseen ja saanut hänet sinne. Heillä oli erityinen suhde. Vaikka suurin osa senioreista jäi minulle tuiki tuntematomiksi, uskoin kuitenkin syksyllä 2001 jonkun yhteistyökykyisemmänkin ja pätevämmän ihmisen löytyvän hallitukseen. Esimerkiksi Marja-Riitta Hakala samoin kuin Aili Savolainenkin olivat rivijäseninä olleet ahkeria ja innostavia. Molemmat olivat yhdistyksen nuorimpia jäseniä. Marja-Riitta oli kemisti Fortumilla ja Aili kaupungin palveluksessa oleva sosiaalialan ihminen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut Sirkka ja Eila löysivät toisensa hyvin pian yhdistykseen liityttyään ja heidän tiivis yhteydenpitonsa takasi sen, että klikkejä alkoi syntyä.
Ikävää sooloilua
Toistan vielä sen, että vaikka minä olin keskeinen henkilö potkaisemassa käyntiin Loppukiriä, minä en halunnut Satoa talon rakentajaksi. Yhtenä syynä oli varmasti se häikäilemättömyys, mitä Jaana Närö osoitti tunkiessaan itsensä yhteistyökumppaniksemme. Hän käytti työnantajansa hyväksi meidän kokemattomuuttamme. En myöskään muista panneeni nimeäni yhteenkään sitovaan paperiin. Tänäkään päivänä en tiedä, mitä kaikkea Marja Dahlström yhdistyksessä teki minua informoimatta. Hänhän oli puheenjohtaja. Kerran kun olin muutaman päivän poissa senioreiden kuvioista, hän "päästi" vain vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Raimo Myöhäsen menemään Satoon keskustelemaan/neuvotteklemaan. Näin siitäkin huolimatta, että olin jo keväällä 2000 hyvissä ajoin ennen yhdistyksen perustamista tehnyt selväksi, ettei kenenkään sopinut mennä Aktiivisten Senioreiden nimissä yksin neuvottelemaan talohankkeesta. Koska olimme kokemattomia rakennuttamisessa, mielestäni neuvotteluissa piti aina olla useampi ihminen mukana. Mitä useammat6 silmät ja korvat, sen parempi. Ehkä tähän kirjoittamattomaan sääntöön liittyi syy, miksi Terttu Putilan piti olla mukana Saton neuvotteluissa. Hänellä oli opintoja Kauppakorkeakoulusta ja hän lähti useammin lobbaamisiin ja muihin tapaamisiin kuin Marja.
Kun nyt vuosien jälkeen mietin tekemiäni / tekemiämme virheitä, yksi oli epäilemättä se, että en kyennyt alkuaikoina sitouttamaan ihmisiä hankkeeseen. Monet halusivat Loppukirin kaltaiseen yhteisölliseen senioritaloon asumaan, huomattavasti harvemmat olivat valmiit ponnistelemaan tosissaan päämäärään päästäksemme. Tämä näkyi poissaoloina. Jossakin vaiheessa esimerkiksi Marja Dahlström vain ilmoitti, ettei halunnut lähteä Saton Pekka Häyhää ja Jaana Näröä tapaamaan. Minun huolekseni jäi koota joukko, joka koko ajan vaihtui. Marjan aviomies Harri Dahlström oli niin vähän hankkeeseen sitoutunut, että myöhemmin yhdistyksen toimintaan mukaan tulleet toinen toisensa perään ihmettelivät ääneen, "mikä tämä Marjan mies on oikein miehiään, kun ei se juuri mihinkään toimintaan osallistu".
Kun me seniorit olimme ensimmäisiä kertoja Satossa, soitin Dahlströmeille puhuakseni Marjan kanssa huolistani. Koska hän ei ollut kotona, kerroin Harrille, etten ollut ymmärtänyt kaikkea mitä Satossa oli puhuttu. Miehen vastaus oli jotensakin seuraavanlainen: "Itsehän siellä olit, sinunhan se pitää ymmärtää." Hän ei ollut tippaakaan kiinnostunut hankkeestamme, vaikka oli jäsenmaksunsa yhdistykselle maksanut ja vaikka muutti sitten Marjan kanssa Loppukiriin 2006 - ainoina siitä kantajoukosta, jonka olin saanut kokoon taloa puuhaamaan.
Odottelin muuten koko illan ja seuraavankin päivän, että Marja olisi soittanut minulle Satossa käynnistämme. Puhelua ei kuulunut. Tällaista taustaa vasten lienee ymmärrettävää, että tunsin itseni Aktiivissa Senioreissa yksinäiseksi.
En tänäkään päivänä tiedä, mitä Raimo Myöhänen, jonka Marja valtuutti Satoon yksin neuvottelemaan, siellä puhui ja esitti. Mies erosi sitten aika pian yhdistyksestämme.
Varsin mielenkiintoinen oli kotiin paluuni Madeiralta maaliskuussa 2001. Automaatissani odotti kiireinen viesti kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanilta. Hän oli järjestämässä tapaamista Saton ihmisten kanssa. Olin tavannut Sundmanin ensimmäisen kerran edellisenä syksynä käydessäni Eila Raikaslehdon kanssa pyytämässä yhdistykselle tonttia Arabianrannasta (blogini 24.2.2010).
Erokirjeessään Arja kertoo myös Terttu Putilan soittaneen hänelle ja kysyneen, miksi hänellä oli kielteinen kanta Satoon. Terttu ei ilmeisesti halunnut myöntää, että Arjalla oli enemmän tietoa ja kokemusta pääkaupunkiseudun rakennusprojekteista kuin yhdelläkään toisella hallituksessa. Hänhän oli istunut pitkään kaupungin rakennuslautakunnassakin. Minäkin hämmästelen nyt, kun levännen aivoin käyn läpi Aktiivisten Senioreiden papereita vuosilta 2000-2002, kuinka monet virkamiehet ja poliitikot varoittivat meitä juuri Satosta. Myös Pirkko Tarvainen törmäsi lobatessaan ainakin yhteen vaikuttajaan, joka ihmetteli valintaamme ja varoitti yhteistyöstä. Asiantuntijoiden varoitukset menivät kuitenkin kuuroille korville.
Arja näki ajojahtini. Hän totesi erokirjeessään, ettei missään ole aikaisemmin törmännyt sellaiseen nälvivään käytökseen, mitä Eila Puotila minua kohtaan sähköpostiviesteissä harrasti. Arja piti kiusantekoa erittäin raskauttavana siksikin, että minä olin kuitenkin tehnyt kaikista eniten työtä Loppukiri-hankkeen eteen.
Mielenkiintoista oli sekin, ettei hallitus Arjan erokirjeen saatuaan keskustellut sen sisällöstä. Ei ainakaan niin, että minä olisin ollut mukana. Paperi haudattiin mappeihin. Omista papereistani en edes löydä kokouspöytäkirjaa päivältä 26.3. 2002, jolloin erokirje piti Arjan toivomuksesta hallituksessa käsitellä.
Arjan kohtaloksi muodostui epäilemättä se, että hän oli niin monista asioista samoilla linjoilla kanssani. Esimerkiksi me molemmat halusimme Loppukirin neliöhinnan pysyvän kurissa. Poikkeuksellisen rehellisestä ja suoraselkäisestä Arjasta tuli tahtomattaan väline, jonka avulla minut piti raivata tieltä pois lopulliseen päämäärään pyrittäessä. Minulle taas muodostui kohtalokkaaksi se, että yhdistys profiloitui liikaa minuun. Minut piti syrjäyttää. Niin kuin usein kiusaamistapauksissa, suuri osa ympärillä olevista ei edes huomannut mitä Aktiivisten Senioreiden hallituksessa itse asiassa tapahtui.
Puheenjohtajat jaksoivat tehtäävässä vain vuoden
Jos en olisi potkaissut Loppukiriä liikkeelle alkuvuodesta 2000 ja jos en olisi ollut niin keskeinen toimija hankkeessa, olisin varmasti eronnut yhdistyksestä jo aikaisemmin. Tai ainakin siirtynyt passiiviseksi rivijäseneksi yhdistykseen. Sen verran kovaa kohteluni oli. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi hallituksessa, koska minusta tuntui, ettei yksikään sen silloisista jäsenistä ollut kykenevä viemään hankketta loppuun. Olin mieltänyt oman loppuunpalamiseni ja tähyillyt sen vuoksi jo pitkään ympärilleni löytääkseni kyvykkään ihmisen seuraavaksi hallituksen puheenjohtajaksi. Sellaista ei ilmaantunut minun yhdistyksessä mukana olo aikanani. Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana Marja Dahlströmin jälkeen olin tajunnut varsin pian, että hän ei kauan jaksaisi, vaan kompastuisi lillukanvarsiin. Hän näperteli. Kaarina ei sitten jaksanutkaan puheenjohtajana edes täyttä vuotta. Hän aloitti puheenjohtajuutensa viettämällä useita viikkoja Skotlannissa syksyllä 2001. Tämä kertonee hänen sitoutumattomuudestaan. Jo kesällä 2002 korviini kantautui tieto Kaarinan halusta päästä eroon puheenjohtajuudesta.
Kun Loppukiri keväällä 2006 valmistui, Kaarina ei myöskään mennyt taloon asumaan, mutta tähyää ilmeisesti nyt Loppukiri Kakkoseen. Se valmistunee lähivuosina Kalasatamaan.
Finnairin entinen projektipäällikkö Päiviö Salo, joka loppuvuodesta 2001 liittyi Aktiivisiin Senioreihin vaimonsa Hertan kanssa, ei sukupuolensa takia päässyt yhdistyksessä näkyvään rooliin ennen minun eroani. Kuten olen kirjoittanut, Aktiivisten Senioreiden hallitus ei arvostanut kaksilahkeisia (blogini 12.9.2010). Kun minä erosin yllättäen yhdistyksestä, hallituksen oli kuitenkin pakko hyväksyä tämä mies joukkoonsa. Hänestä tuli ensin muutamaksi kuukaudeksi minun seuraajani varapuheenjohtajana ja seuraavana syksynä hänet valittiin puheenjohtajaksi. Sirkka Minkkinen hyppäsi minun saappaisiini. Työskentely hallituksessa ei kuitenkaan ollut saumatonta. Sirkka Minkkiselle ei kelvannut mikään, mitä Päiviö ehdotti. Onneksi mies sai kuitenkin allekirjoitettua sopimuksen Saton kanssa joulun alla 2002. Erään seniorin mielestä Päiviö vanheni silmissä puheenjohtajavuotensa aikana.
Myöskään Päiviö ja Hertta Salo eivät muuttaneet Loppukiriin. Vähän ennen talon valmistumista joku suhteellisen pienesta erimielisyydestä alkanut riita sai heidät eroamaan yhdistyksestä.
Todennäköisesti Eila Puotila tuki Sirkka Minkkistä hallituksen ratkaisuissa. Sirkka oli ehdottanut Eilaa hallitukseen ja saanut hänet sinne. Heillä oli erityinen suhde. Vaikka suurin osa senioreista jäi minulle tuiki tuntematomiksi, uskoin kuitenkin syksyllä 2001 jonkun yhteistyökykyisemmänkin ja pätevämmän ihmisen löytyvän hallitukseen. Esimerkiksi Marja-Riitta Hakala samoin kuin Aili Savolainenkin olivat rivijäseninä olleet ahkeria ja innostavia. Molemmat olivat yhdistyksen nuorimpia jäseniä. Marja-Riitta oli kemisti Fortumilla ja Aili kaupungin palveluksessa oleva sosiaalialan ihminen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut Sirkka ja Eila löysivät toisensa hyvin pian yhdistykseen liityttyään ja heidän tiivis yhteydenpitonsa takasi sen, että klikkejä alkoi syntyä.
Ikävää sooloilua
Toistan vielä sen, että vaikka minä olin keskeinen henkilö potkaisemassa käyntiin Loppukiriä, minä en halunnut Satoa talon rakentajaksi. Yhtenä syynä oli varmasti se häikäilemättömyys, mitä Jaana Närö osoitti tunkiessaan itsensä yhteistyökumppaniksemme. Hän käytti työnantajansa hyväksi meidän kokemattomuuttamme. En myöskään muista panneeni nimeäni yhteenkään sitovaan paperiin. Tänäkään päivänä en tiedä, mitä kaikkea Marja Dahlström yhdistyksessä teki minua informoimatta. Hänhän oli puheenjohtaja. Kerran kun olin muutaman päivän poissa senioreiden kuvioista, hän "päästi" vain vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Raimo Myöhäsen menemään Satoon keskustelemaan/neuvotteklemaan. Näin siitäkin huolimatta, että olin jo keväällä 2000 hyvissä ajoin ennen yhdistyksen perustamista tehnyt selväksi, ettei kenenkään sopinut mennä Aktiivisten Senioreiden nimissä yksin neuvottelemaan talohankkeesta. Koska olimme kokemattomia rakennuttamisessa, mielestäni neuvotteluissa piti aina olla useampi ihminen mukana. Mitä useammat6 silmät ja korvat, sen parempi. Ehkä tähän kirjoittamattomaan sääntöön liittyi syy, miksi Terttu Putilan piti olla mukana Saton neuvotteluissa. Hänellä oli opintoja Kauppakorkeakoulusta ja hän lähti useammin lobbaamisiin ja muihin tapaamisiin kuin Marja.
Kun nyt vuosien jälkeen mietin tekemiäni / tekemiämme virheitä, yksi oli epäilemättä se, että en kyennyt alkuaikoina sitouttamaan ihmisiä hankkeeseen. Monet halusivat Loppukirin kaltaiseen yhteisölliseen senioritaloon asumaan, huomattavasti harvemmat olivat valmiit ponnistelemaan tosissaan päämäärään päästäksemme. Tämä näkyi poissaoloina. Jossakin vaiheessa esimerkiksi Marja Dahlström vain ilmoitti, ettei halunnut lähteä Saton Pekka Häyhää ja Jaana Näröä tapaamaan. Minun huolekseni jäi koota joukko, joka koko ajan vaihtui. Marjan aviomies Harri Dahlström oli niin vähän hankkeeseen sitoutunut, että myöhemmin yhdistyksen toimintaan mukaan tulleet toinen toisensa perään ihmettelivät ääneen, "mikä tämä Marjan mies on oikein miehiään, kun ei se juuri mihinkään toimintaan osallistu".
Kun me seniorit olimme ensimmäisiä kertoja Satossa, soitin Dahlströmeille puhuakseni Marjan kanssa huolistani. Koska hän ei ollut kotona, kerroin Harrille, etten ollut ymmärtänyt kaikkea mitä Satossa oli puhuttu. Miehen vastaus oli jotensakin seuraavanlainen: "Itsehän siellä olit, sinunhan se pitää ymmärtää." Hän ei ollut tippaakaan kiinnostunut hankkeestamme, vaikka oli jäsenmaksunsa yhdistykselle maksanut ja vaikka muutti sitten Marjan kanssa Loppukiriin 2006 - ainoina siitä kantajoukosta, jonka olin saanut kokoon taloa puuhaamaan.
Odottelin muuten koko illan ja seuraavankin päivän, että Marja olisi soittanut minulle Satossa käynnistämme. Puhelua ei kuulunut. Tällaista taustaa vasten lienee ymmärrettävää, että tunsin itseni Aktiivissa Senioreissa yksinäiseksi.
En tänäkään päivänä tiedä, mitä Raimo Myöhänen, jonka Marja valtuutti Satoon yksin neuvottelemaan, siellä puhui ja esitti. Mies erosi sitten aika pian yhdistyksestämme.
Varsin mielenkiintoinen oli kotiin paluuni Madeiralta maaliskuussa 2001. Automaatissani odotti kiireinen viesti kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanilta. Hän oli järjestämässä tapaamista Saton ihmisten kanssa. Olin tavannut Sundmanin ensimmäisen kerran edellisenä syksynä käydessäni Eila Raikaslehdon kanssa pyytämässä yhdistykselle tonttia Arabianrannasta (blogini 24.2.2010).
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Toisen hallituksen työskentely käynnistyy
Kynnys kirjoittaa jatkoa edelliselle blogilleni "Ennakkoaavistuksia tulevasta?" on ollut korkea. Arja Jääskeläisen lukihäiriöisen persoonallisella tyylillä maaliskuussa 2002 kirjoittama erokirje Aktiivisille Senioreille lamaannutti minut täysin. Oliko se todella niin kauheaa? Kirje nostatti suuren joukon kysymyksiä omasta ja Aktiivisten Senioreiden menneisyydestä. Julkaisisin sen mielelläni blogissani kokonaisuudessaan, mutta Arjan lukihäiriöstä johtuen siinä on sen verran virheitä, että katson parhaaksi vain referoida sitä.
Arja valittaa erokirjeessä sitä, että yhdistyksessa ei tieto kulkenut jäseneltä toiselle. Palattuaan useiden viikkojen Skotlannin matkaltaan Kaarina Hughes, joka oli syksyllä 2001 valittu puheenjohtajaksi, ryhtyi vetämään tammikuussa myös uudelleen henkiin herätettyä rakennustyöryhmää. Kuten blogissani olen kertonut Arja oli pyrkinyt työryhmään keväällä 2001, mutta silloinen ryhmän vetäjä Eila Raikaslehto oli hänet torjunut (blogi XXX) Ryhmään valikoitui/halusivat nyt Arjan lisäksi Sirkka Minkkinen ja insinööri (?) Raimo Myöhänen. Viimeksi mainittu vaihtui pian Heikki Siréniksi. Arja ihmettelee erokirjeessään, missä päätökset ylipäätään tehtiin, kun hän ei ollut niistä tietoinen. Hän ei olisi kuulemma koskaan suostunut toimintaan mukaan, mikäli olisi tiennyt kokouspäivistä sopimisen niin vaikeaksi kuin se sitten oli. Yhteisiä, kaikille sopivia kokousaikoja ei koskaan löydetty eikä niistä siis neuvoteltu. Tuntuu näin jälkikäteen aika ihmeelliseltä, kun katsoo tuon rakennustyöryhmänkin kokoa. Vaivaiset neljä jäsentä!
Arja kertoo erokirjeessään, että Kaarina Hughes ilmoitti tammikuussa 2002 perustetun rakennustyöryhmän ensimmäisestä kokouksesta sanomalla, että "sinne sinä et tietenkään pääse". Kokous oli päätetty pitää perjantaina siitä huolimatta, että Arja oli heti ryhmään valituksi tullessaan ilmoittanut viikonloput itselleen sopimattomiksi. Tuo ensimmäinen kokous oli ilmeisesti ainoa, josta Arjaa koskaan sai tiedon. Hänet tavallaan "erotettiin" tällä lailla heti alkuunsa. Muistan tuolta ajalta, että Kaarina Hughes ilmoitti yhdistyksen hallituksen kokouksessa hoitavansa rakennustyöryhmän puheenjohtajan tehtävää vain väliaikaisesti. Hän oli ilmoittautunut useamman muunkin työryhmän jäseneksi. Niistä ryhmistä enemmän myöhemmin. Kun erosin kesän kynnyksellä, Kaarina istui edelleen ryhmän puheenjohtajana ja asiat junnasivat. No, eihän muilla asioilla ollut kiire kuin Saton kanssa tehtävällä sopimuksella. Sen neuvotteli joulun alla 2002 Päiviö Salo, josta tuli Kaarina Hughesin jälkeen Aktiivisten Senioreiden kolmas puheenjohtaja.
Kaarina Hughes oli puheenjohtajaksi aivan liian varovainen ja pikkutarkka. Muistan seuraavanlaisen tapauksen: olin käynyt Eija Pulkkisen kanssa Asuntorahaston johtajan Teuvo Ijäksen luona. Halusimme tietää, olisiko Aktiivisilla Senioreilla mahdollisuutta asuntomessuilla jaettavaan Casa Humana -palkintoon seuraavana kesänä. Hallitus - etenkin Pirkko Tarvainen - arvosteli Eijan lähtöä Araan, koska tämä oli vain rivijäsen eikä aikonut edes asumaan Loppukiriin. Halusipa vain auttaa yhdistystä! Minulla oli syyni lähteä Ijäksen luo juuri Eijan kanssa: Ijäs ja Eija tunsivat toisensa opiskeluajoilta. Varsin hyvin miehen tunsi myös suurlähettiläs Kimmo Pulkkinen, joka oli luvannut kirjoittaa suosituksen Casa Humanan saamiseksi.
Kun vein kirjoittamani anomuspaperin Kaarinan allekirjoitettavaksi, hän yllätyksekseni takertui tilinumerossa oleviin tyhjiin lyönteihin. Pitikö niitä olla vai? Hän käski minun tarkistaa ne. Minusta se tuntui saivartelulta. Kehoitin häntä käyttämään järkeään. Olipa numerossa muuan tyhjä lyönti tarkoituksella tai ei, se ei voinut estää rahojen menemistä oikealle tilille. Jos tyhjä lyönti olisi niin tärkeä, se sotkisi koko rahaliikenteen.
Aktiiviset Seniorit muuten sai sitten Casa Humana -palkinnon, muistaakseni 5000 euroa. Se oli viimeinen rahasumma, jonka yhdistykselle lobbasin, siis hankin. Kun tieto palkinnosta tuli, olin jo eronnut yhdistyksestä. Soitin välittömästi asiasta Kaarinalle, joka kävi sitten pokkaamassa rahat yhdistykselle.
Kaarinalla oli varmasti pedanttina ihmisena vaikeuksia Aktiivisten Senioreiden papereiden kanssa. Minun suurpiirteisyyteni ärsytti. En pitänyt tiukkoja kokouskäytäntöjä kovin merkittävinä. Enemmän arvostin tuloksia - sitä, että hanke eteni, päämäärä häämötti. Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen hallitus olikin saanut kosolti tuloksia aikaan, vaikka ei kaikilta osin kokoustekniikkaa hallinnutkaan. Me olimme saaneet ensimmäisen vuoden aikana perustettua yhdistyksen, saaneet haluamamme tontin Arabianrannasta ja hirmuisen määrän julkisuutta, hankkineet jäseniä liiankin kanssa, anoneet monesta lähteestä rahaa ja jostakin saaneetkin... vieneet ensimmäisen joukon senioreita tutustumaan Tukholman Färdknäppeniin, hankkineet niin tietotekniikasta kuin yhteisöllisyydestäkin koulutusta jne. Minusta ylipäätään oli käsittämätöntä se arvostelu, jota etenkin minuun kohdistettiin.
Kaarina jäi minulle monilta osin mysteeriksi. Hänet oli valittu Marja Dahlströmin seuraajaksi eikä paikalle ollut pyrkijöitä. Saattoi jopa olla niin, että minä ehdotin häntä puheenjohtajaksi, koska ketään muuta ei löytynyt. Hän oli valtiotieteen maisteri pääaineenaan poliittinen historia (kuten minullakin), mutta hän oli ollut työttömänä, mitä kokemusta minulla taas ei ollut. Hän oli eronnut, lapseton sinkku, joka oli viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla yhteisöissä, jollaisten olemassaolosta meillä muilla senioreilla ei ollut aavistustakaan saati kokemusta. Ainoastaan Terttu Putilalla, joka oli yhtä sulkeutunut kuin Kaarinakin, oli jonkinlainen kosketus johonkin ulkomaiseen yhteisöön. Liekö ollut sama, missä Kaarina vietti aikaansa?
Tarjoamani apu ei kelvannut
Kun Kaarina palasi ulkomaisesta yhteisöstään joukkoomme tammikuussa 2002 ja rupesi vetämään Aktiivisia Senioreita, ehdotin hänelle, että kävisimme kahdestaan läpi kaikki yhdistystä käsittelevät paperini ja luovuttaisin ne sitten hänen haltuunsa. Ajattelin, että ajaisin sillä lailla hänet sisälle yhdistykseen. Siirtämällä paitsi paperit myös harmaan tiedon uudelle puheenjohtajalle, minä voisin myös vähentää mieltäni painavaa tietolastia. Olin loppuun palanut. Se näkyi.
Kaarinan yhdistykseen sisälle ajaminen jäi pelkäksi ehdotukseksi ja haaveeksi, Kaarina vain hymähti tai äännähti ehdotukselleni, mutta ei koskaan ottanut asiaa esille. Häneltä varmaan meni tuhottomasti aikaa opiskella historiaamme, panna järjestykseen tapahtumia ja papereitamme. Viimeksimainitussa hän oli varmasti hyvä. Timrari, olisi äitini hänestä sanonut. Mutta eihän papereiden järjestäminen kuulu puheenjohtajalle, fiksu puheenjohtaja delegoisi sen jollekin muulle ja keskittyisi tärkeämpiin tehtäviin.
Epäilemättä Aktiivisten Senioreiden vaikeuksiin oli yhtenä suurena syynä se, että minä en ollut koskaan puheenjohtaja, ainoastaan varapuheenjohtaja (elokuusta 2000 toukokuun loppuun 2002). Tein kuitenkin hankkeen eteen yhdistyksen alkuaikoina moninkertaisesti sen, minkä Marja Dahlström tai Kaarina Hughes. Koska olin myös hankkeen idean äiti, minulle liukuivat käsiini monet sellaiset langat ja kontaktit, jotka olisivat kuuluneet puheenjohtajalle. Etsin ja solmin myös valtaosan hankkeeseen liittyneistä lukuisista kontakteista enkä usko, että Marja Dahlström olisi koskaan soitellut lobbaamillemme ihmisille. Ei etu- eikä jälkikäteen. Kuka kaupungin virkamiehistä soitti puheenjohtajallemme kun halusivat puhua hankkeestamme ja tavata meitä? Minulle he soittivat. Minä järjestin tapaamiset.
Marja Dahlströmin vahvin puoli ei ollut yhdistystoiminta, jos se ei ollut minunkaan. Mutta minä olin hyvä lobbari ja kirjoitin myyviä tekstejä. Sanovat ihmiset minua idearikkaaksi. mne, tiedä. Ilman noita taitojani Loppukiriä ei missään tapauksessa nyt olisi Helsingin Arabianrannassa. Eikä Helsingin Kalasatamaan ja Jätkäsaareen nyt nousisi yhteisöllisiä hankkeita. Ei liioin Reijo Pesonen puuhaisi senioritalohankettaan Saarijärvelle. Kaikille niille on Loppukiri ollut esimerkkinä ja mallina.
Syksy 2001 ja kevät 2002 ovat olleet elämäni raskain ajanjakso. Kyllä sen rinnalla jäivät toiseksi avioeroni kolmen pienen lapsen äitinä, raskas omaishoitajuus äitini elämän viimeisinä vuosina (blogini 29.1.2010) sekä aivokasvaimen leikkauksessa olleen ystäväni kuntoutus (blogini 7.11.2010). Muuten: niihin aikoihin kun aloimme kuntouttamaan kirurgi Juha Hernesniemen leikkaamaa ystävääni ja entistä haastateltavaa, elokuvateattereissa pyöri Almodovarin elokuva "Puhu hänelle". Uskallanpa väittää, että viimeinen kannustus kerätä kymmenen ystävän porukka ja alkaa herätellä potilasta koomasta tuli juuri Almodovarilta.
Myös jäsenten hankinnassa muiden jäsenten osuus oli minimaalinen. Minä "toin" yhdistykseen valtaosan toimintamme alkuaikojen jäsenistöstä. Laukussani kuljetin kirjoittamaani ideologiapaperia ja jaoin kaikille kiinnostuneille. Ilmeisesti vasta Sirkka Minkkinen pystyi hankkimaan uusia jäseniä minun laillani. Hänen ystäväpiirinsä Yleisradiosta siirtyi suurena laumana jäseniksi Aktiivisiin Senioreihin ja myöhemmin Loppukiriin asumaan. Joku toimittaja tuli muualtakin. Käsittääkseni heille on yhteistä demaritausta. Eikö olekin mielenkiintoista?
Palaan Arjan erokirjeeseen vielä uudestaan. Se oli pitkä.
Poistin edellisen blogini, jossa toivotin hyvää vuoden jatkoa. Ainoana tietona kerroin siinä löytäneeni viime syksynä kirjoittamieni blogien hänniltä kommentteja, joihin en ollut aikaisemmin vastannut. Vasta nyt ne olivat luettavissa. Toinen noista blogeista oli "Eroni Aktiivisista Senioreista aiheutti trauman" 26.9.2010 ja "Diapamin voimalla kokouksiin" 5.10.2010.
Arja valittaa erokirjeessä sitä, että yhdistyksessa ei tieto kulkenut jäseneltä toiselle. Palattuaan useiden viikkojen Skotlannin matkaltaan Kaarina Hughes, joka oli syksyllä 2001 valittu puheenjohtajaksi, ryhtyi vetämään tammikuussa myös uudelleen henkiin herätettyä rakennustyöryhmää. Kuten blogissani olen kertonut Arja oli pyrkinyt työryhmään keväällä 2001, mutta silloinen ryhmän vetäjä Eila Raikaslehto oli hänet torjunut (blogi XXX) Ryhmään valikoitui/halusivat nyt Arjan lisäksi Sirkka Minkkinen ja insinööri (?) Raimo Myöhänen. Viimeksi mainittu vaihtui pian Heikki Siréniksi. Arja ihmettelee erokirjeessään, missä päätökset ylipäätään tehtiin, kun hän ei ollut niistä tietoinen. Hän ei olisi kuulemma koskaan suostunut toimintaan mukaan, mikäli olisi tiennyt kokouspäivistä sopimisen niin vaikeaksi kuin se sitten oli. Yhteisiä, kaikille sopivia kokousaikoja ei koskaan löydetty eikä niistä siis neuvoteltu. Tuntuu näin jälkikäteen aika ihmeelliseltä, kun katsoo tuon rakennustyöryhmänkin kokoa. Vaivaiset neljä jäsentä!
Arja kertoo erokirjeessään, että Kaarina Hughes ilmoitti tammikuussa 2002 perustetun rakennustyöryhmän ensimmäisestä kokouksesta sanomalla, että "sinne sinä et tietenkään pääse". Kokous oli päätetty pitää perjantaina siitä huolimatta, että Arja oli heti ryhmään valituksi tullessaan ilmoittanut viikonloput itselleen sopimattomiksi. Tuo ensimmäinen kokous oli ilmeisesti ainoa, josta Arjaa koskaan sai tiedon. Hänet tavallaan "erotettiin" tällä lailla heti alkuunsa. Muistan tuolta ajalta, että Kaarina Hughes ilmoitti yhdistyksen hallituksen kokouksessa hoitavansa rakennustyöryhmän puheenjohtajan tehtävää vain väliaikaisesti. Hän oli ilmoittautunut useamman muunkin työryhmän jäseneksi. Niistä ryhmistä enemmän myöhemmin. Kun erosin kesän kynnyksellä, Kaarina istui edelleen ryhmän puheenjohtajana ja asiat junnasivat. No, eihän muilla asioilla ollut kiire kuin Saton kanssa tehtävällä sopimuksella. Sen neuvotteli joulun alla 2002 Päiviö Salo, josta tuli Kaarina Hughesin jälkeen Aktiivisten Senioreiden kolmas puheenjohtaja.
Kaarina Hughes oli puheenjohtajaksi aivan liian varovainen ja pikkutarkka. Muistan seuraavanlaisen tapauksen: olin käynyt Eija Pulkkisen kanssa Asuntorahaston johtajan Teuvo Ijäksen luona. Halusimme tietää, olisiko Aktiivisilla Senioreilla mahdollisuutta asuntomessuilla jaettavaan Casa Humana -palkintoon seuraavana kesänä. Hallitus - etenkin Pirkko Tarvainen - arvosteli Eijan lähtöä Araan, koska tämä oli vain rivijäsen eikä aikonut edes asumaan Loppukiriin. Halusipa vain auttaa yhdistystä! Minulla oli syyni lähteä Ijäksen luo juuri Eijan kanssa: Ijäs ja Eija tunsivat toisensa opiskeluajoilta. Varsin hyvin miehen tunsi myös suurlähettiläs Kimmo Pulkkinen, joka oli luvannut kirjoittaa suosituksen Casa Humanan saamiseksi.
Kun vein kirjoittamani anomuspaperin Kaarinan allekirjoitettavaksi, hän yllätyksekseni takertui tilinumerossa oleviin tyhjiin lyönteihin. Pitikö niitä olla vai? Hän käski minun tarkistaa ne. Minusta se tuntui saivartelulta. Kehoitin häntä käyttämään järkeään. Olipa numerossa muuan tyhjä lyönti tarkoituksella tai ei, se ei voinut estää rahojen menemistä oikealle tilille. Jos tyhjä lyönti olisi niin tärkeä, se sotkisi koko rahaliikenteen.
Aktiiviset Seniorit muuten sai sitten Casa Humana -palkinnon, muistaakseni 5000 euroa. Se oli viimeinen rahasumma, jonka yhdistykselle lobbasin, siis hankin. Kun tieto palkinnosta tuli, olin jo eronnut yhdistyksestä. Soitin välittömästi asiasta Kaarinalle, joka kävi sitten pokkaamassa rahat yhdistykselle.
Kaarinalla oli varmasti pedanttina ihmisena vaikeuksia Aktiivisten Senioreiden papereiden kanssa. Minun suurpiirteisyyteni ärsytti. En pitänyt tiukkoja kokouskäytäntöjä kovin merkittävinä. Enemmän arvostin tuloksia - sitä, että hanke eteni, päämäärä häämötti. Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen hallitus olikin saanut kosolti tuloksia aikaan, vaikka ei kaikilta osin kokoustekniikkaa hallinnutkaan. Me olimme saaneet ensimmäisen vuoden aikana perustettua yhdistyksen, saaneet haluamamme tontin Arabianrannasta ja hirmuisen määrän julkisuutta, hankkineet jäseniä liiankin kanssa, anoneet monesta lähteestä rahaa ja jostakin saaneetkin... vieneet ensimmäisen joukon senioreita tutustumaan Tukholman Färdknäppeniin, hankkineet niin tietotekniikasta kuin yhteisöllisyydestäkin koulutusta jne. Minusta ylipäätään oli käsittämätöntä se arvostelu, jota etenkin minuun kohdistettiin.
Kaarina jäi minulle monilta osin mysteeriksi. Hänet oli valittu Marja Dahlströmin seuraajaksi eikä paikalle ollut pyrkijöitä. Saattoi jopa olla niin, että minä ehdotin häntä puheenjohtajaksi, koska ketään muuta ei löytynyt. Hän oli valtiotieteen maisteri pääaineenaan poliittinen historia (kuten minullakin), mutta hän oli ollut työttömänä, mitä kokemusta minulla taas ei ollut. Hän oli eronnut, lapseton sinkku, joka oli viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla yhteisöissä, jollaisten olemassaolosta meillä muilla senioreilla ei ollut aavistustakaan saati kokemusta. Ainoastaan Terttu Putilalla, joka oli yhtä sulkeutunut kuin Kaarinakin, oli jonkinlainen kosketus johonkin ulkomaiseen yhteisöön. Liekö ollut sama, missä Kaarina vietti aikaansa?
Tarjoamani apu ei kelvannut
Kun Kaarina palasi ulkomaisesta yhteisöstään joukkoomme tammikuussa 2002 ja rupesi vetämään Aktiivisia Senioreita, ehdotin hänelle, että kävisimme kahdestaan läpi kaikki yhdistystä käsittelevät paperini ja luovuttaisin ne sitten hänen haltuunsa. Ajattelin, että ajaisin sillä lailla hänet sisälle yhdistykseen. Siirtämällä paitsi paperit myös harmaan tiedon uudelle puheenjohtajalle, minä voisin myös vähentää mieltäni painavaa tietolastia. Olin loppuun palanut. Se näkyi.
Kaarinan yhdistykseen sisälle ajaminen jäi pelkäksi ehdotukseksi ja haaveeksi, Kaarina vain hymähti tai äännähti ehdotukselleni, mutta ei koskaan ottanut asiaa esille. Häneltä varmaan meni tuhottomasti aikaa opiskella historiaamme, panna järjestykseen tapahtumia ja papereitamme. Viimeksimainitussa hän oli varmasti hyvä. Timrari, olisi äitini hänestä sanonut. Mutta eihän papereiden järjestäminen kuulu puheenjohtajalle, fiksu puheenjohtaja delegoisi sen jollekin muulle ja keskittyisi tärkeämpiin tehtäviin.
Epäilemättä Aktiivisten Senioreiden vaikeuksiin oli yhtenä suurena syynä se, että minä en ollut koskaan puheenjohtaja, ainoastaan varapuheenjohtaja (elokuusta 2000 toukokuun loppuun 2002). Tein kuitenkin hankkeen eteen yhdistyksen alkuaikoina moninkertaisesti sen, minkä Marja Dahlström tai Kaarina Hughes. Koska olin myös hankkeen idean äiti, minulle liukuivat käsiini monet sellaiset langat ja kontaktit, jotka olisivat kuuluneet puheenjohtajalle. Etsin ja solmin myös valtaosan hankkeeseen liittyneistä lukuisista kontakteista enkä usko, että Marja Dahlström olisi koskaan soitellut lobbaamillemme ihmisille. Ei etu- eikä jälkikäteen. Kuka kaupungin virkamiehistä soitti puheenjohtajallemme kun halusivat puhua hankkeestamme ja tavata meitä? Minulle he soittivat. Minä järjestin tapaamiset.
Marja Dahlströmin vahvin puoli ei ollut yhdistystoiminta, jos se ei ollut minunkaan. Mutta minä olin hyvä lobbari ja kirjoitin myyviä tekstejä. Sanovat ihmiset minua idearikkaaksi. mne, tiedä. Ilman noita taitojani Loppukiriä ei missään tapauksessa nyt olisi Helsingin Arabianrannassa. Eikä Helsingin Kalasatamaan ja Jätkäsaareen nyt nousisi yhteisöllisiä hankkeita. Ei liioin Reijo Pesonen puuhaisi senioritalohankettaan Saarijärvelle. Kaikille niille on Loppukiri ollut esimerkkinä ja mallina.
Syksy 2001 ja kevät 2002 ovat olleet elämäni raskain ajanjakso. Kyllä sen rinnalla jäivät toiseksi avioeroni kolmen pienen lapsen äitinä, raskas omaishoitajuus äitini elämän viimeisinä vuosina (blogini 29.1.2010) sekä aivokasvaimen leikkauksessa olleen ystäväni kuntoutus (blogini 7.11.2010). Muuten: niihin aikoihin kun aloimme kuntouttamaan kirurgi Juha Hernesniemen leikkaamaa ystävääni ja entistä haastateltavaa, elokuvateattereissa pyöri Almodovarin elokuva "Puhu hänelle". Uskallanpa väittää, että viimeinen kannustus kerätä kymmenen ystävän porukka ja alkaa herätellä potilasta koomasta tuli juuri Almodovarilta.
Myös jäsenten hankinnassa muiden jäsenten osuus oli minimaalinen. Minä "toin" yhdistykseen valtaosan toimintamme alkuaikojen jäsenistöstä. Laukussani kuljetin kirjoittamaani ideologiapaperia ja jaoin kaikille kiinnostuneille. Ilmeisesti vasta Sirkka Minkkinen pystyi hankkimaan uusia jäseniä minun laillani. Hänen ystäväpiirinsä Yleisradiosta siirtyi suurena laumana jäseniksi Aktiivisiin Senioreihin ja myöhemmin Loppukiriin asumaan. Joku toimittaja tuli muualtakin. Käsittääkseni heille on yhteistä demaritausta. Eikö olekin mielenkiintoista?
Palaan Arjan erokirjeeseen vielä uudestaan. Se oli pitkä.
Poistin edellisen blogini, jossa toivotin hyvää vuoden jatkoa. Ainoana tietona kerroin siinä löytäneeni viime syksynä kirjoittamieni blogien hänniltä kommentteja, joihin en ollut aikaisemmin vastannut. Vasta nyt ne olivat luettavissa. Toinen noista blogeista oli "Eroni Aktiivisista Senioreista aiheutti trauman" 26.9.2010 ja "Diapamin voimalla kokouksiin" 5.10.2010.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)