Kun rahat ei riitä

Siirsin Kirkko ja kaupunki -lehdessä julkaistun mielipiteeni 11.3.2011 blogiini otsikolla "Kritiikkiä rahan jaosta". Kirjoitus on poikinut kiitoksia sähköpostiini ja kännykkääni. Ainoa kielteinen palaute julkaistiin K&K -lehdessä (16.3.2011). Sen kirjoittaja piti pahana sitä, että asetan vastakkain nuoret naiset ja vanhukset. Mielestäni neljän lapsen äiti ei ole ymmärtänyt kirjoitukseni perimmäistä tarkoitusta. Koska K&K:n toimitus toivoi keskustelun mielipidesivulla jatkuvan, kirjoitin alla olevan vastineeni, joka julkaistiin 30.3.2011.

Miten säästää laman kynsissä
Koskaan mikään kirjoittamani teksti ei ole mennyt yhtä huonosti perille kuin K&K:ssa 9.3. julkaistu mielipiteeni "Imetystukea vai hiekkaa kaduille?" neljän lapsen äidille. Tarkoitukseni ei missään nimessä ollut asettaa vastakkain uusavuttomia nuoria naisia ja katujen hiekoitusta, vaan havahduttaa ihmiset - myös päättäjät - huomaamaan, mihin rahanjakoapparaattimme nimeltä hyvinvointivaltio on ajautunut: verorahoja valuu pikku summina sinne ja tänne, ja nyt kun valtion kirstu kolisee tyhjyyttään, yhdestäkään aikaisemmin saadusta eurosta ei haluta luopua.

Kirjoittaessani mielipidettäni lähtökohtanani oli Amerikan presidentin Jimmy Carterin havainto hänen aloittaessa presidenttikautensa laman kourissa. Carterin mielestä rahan jakaminen piti aloittaa täysin tyhjältä pöydältä ja ennakkoluulottomasti. Sitä meilläkin nyt kaivattaisiin.

Jos neljän lapsen äiti tietää, mistä rahaa Imetystuki ry:lle, katujen hiekoitukseen sekä moniin muihinkin hänen mainitsemiinsa asioihin ammennetaan, ongelmaa ei tietystikään ole. Ongelma tulee, kun kirstu kolisee tyhjyyttään. Liukastumisista aiheutuvat kulut ovat Suomessa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Täällä pohjan perillä kompuroi vuosittain yli 50.000 jalankulkijaa ja erikoissairaanhoitoon heistä päätyy yli 5000. Kaikkia kompuroineita ei kuitenkaan voida pelastaa, vaan peräti joka neljäs kuolemantapaus johtuu juuri liukastumisista. Yhden euron panostus liukastumisten estämiseen merkitsee kuulemma kymmenen euron säästöä sairaanhoitokuluissa.

Kaatumisten ehkäisyyn ja estämiseen annetut eurot tulisivat siis todellakin moninkertaisesti takaisin. Samaa ei voida sanoa imetysoppaasta. Oppaan julkaiseminen vuodesta toiseen ei kartuta valtion kassaa. Opasta voitaisiin kuitenkin hyvällä tahdolla kierrättää. Äidit lahjoittaisivat itselleen tarpeettomiksi tulleet kirjasensa neuvolaan, josta niitä sitten jaettaisiin tarvitseville. Kouluissakin käytetään jo vanhoja aapisia.

Pienessä on pakko säästää
Noin siis vastasin K&K -lehdessä. Kauan on pitänyt virrata vettä Vantaassa, että suomalaiset päättäjätkin alkavat pikku hiljaa huomata, että nimenomaan tarkkuus pienissä menoissa pitää pyörät pyörimässä. Muuan päivä sitten kerrottiin lautamiesten määrää vähennettävän tuntuvasti, säästö 2 miljoonaa euroa. Tänään
HS kertoi, että työryhmä esittää hovioikeuksien ja hallinto-oikeuksien määrän karsimista. Uudistus toisi noin miljoonan euron vuotuiset säästöt. Miten olisi, jos kansanedustajienkin määrää vähennettäisiin? Samalla voitaisiin pyrkiä nostamaan kansanedustajien tasoa. Kaikkien ehdokkaaksi asettuvien pitäisi kyetä vastaamaan huutoonsa nimenomaan kansanedustajina, ei vain puolueensa äänten kerääjinä.

Vielä suomalais-japanilaisesta yhteistyöstä

Kovin oli työlästä saada tietoja Finpron Sendaissa sijaitsevasta suomalais-japanilaisesta hyvinvointikeskuksesta eli Sendai Finland Wellbeing Centeristä. Ehdin jo harmitella, että ylipäätään lupasin palata aiheeseen vielä uudestaan.

Sendaissa sijaitseva hyvinvointikeskus muodostuu kahdesta yksiköstä. Toinen on hoito- ja palveluyksikkö, jossa on tilat 120 vanhukselle, toinen on noin 1 000 m2:n tutkimus- ja kehittämisyksikkö. Suomalais-japanilainen hyvinvointikeskus on perustettu ikääntyvien aiheuttamien maailmanlaajuisten ongelmien tiedostamisesta. Ratkaisuja yritetään keksiä niin yritys- kuin tutkimusyhteistyönkin keinoin. Niinpä Sendain kaupunki vuokraa tutkimus- ja kehittämisyksiköstä toimistotilaa yliopistoille, muille tutkimuslaitoksille, oppilaitoksille ja hyvinvointialan yrityksille. Lisäksi talossa on näyttely- ja kokoustiloja. Teknologia-alan yritykset voivat näin ollen käyttää hyvinvointikeskusta tuotteidensa kehittämis- ja testaushautomona. Siinä kun suomalaisista yhteistyökumppaneista esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Laurean ammattikorkeakoulu ovat kiinnostuneita tutkimus- ja asiantuntijayhteistyöstä, Finpro, entinen Ulkomaankauppaliitto, tähtää suomalaisyritysten tuotteiden vientiin. Siksi Sendain hyvinvointikeskuksessakin keskitytään suomalaisen hyvinvointimallin ja -teknologian tunnetuksi tekemiseen Japanissa. Keskuksen päätehtäviä on palveluosaamisen ja teknologiatuotteiden yhdistäminen kaupallisiksi tuotteiksi sekä niiden saaminen Japanin markkinoille. Suomalaiset yritykset ovat voineetkin esitellä hyvinvointikeskuksessa ikäihmisten elämää helpottavia innovaatioitaan, mm. vanhoille tarkoitettuja digitaalisia palveluja. Keskus on kuulemma edistänyt myös sauvakävelyä.

Vanhusten hyvinvointiteknologiaan keskittyvät suomalaisyritykset ovat pitäneet - ja pitävät jatkossakin - japanilaisia markkinoita lupaavina. Liki 130 miljoonaisesta kansasta on 20 prosenttia yli 65-vuotiaita, vuonna 2050 osuuden arvellaan nousevan 40 prosenttiin. Nykyisin maassa on jo yli 30 000 yli satavuotiasta. Tällä hetkellä suomalais-japanilainen yhteistyö on kuitenkin laajentumassa nuorempienkien senioreiden terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Ennaltaehkäisy on maapallon kaikissa kolkissa päivä päivältä enemmän arvossaan, ja joskus jopa alle kuusikymppisetkin tarvitsevat arkeaan helpottavia asumis- ym. ratkaisuja.

Olisipa kiva, jos tauno tavallisellakin olisi mahdollisuus kuulla, millaiset suomalaiset keksinnöt ja tuotteet japanilaisia kiinnostavat. Entä millaista vanhustutkimusta japanilaisten ja suomalaisten kesken on tehty? Finpron tiedotuksen profiili on kuitenkin ollut kuluneina vuosina aika matalaa. Kenen etua sellainen palvelee? En voi olla vertaamatta Finpron tiedottamista Aktiivisten Senioreiden vastaavaan tiedottamiseen sinä aikana kun minä yhdistyksessä toimin: viidentoista kuukauden aikana eli tammikuun 9. päivästä 2001, jolloin saimme Arabianrannan tontin, seuraavan vuoden huhtikuuhin media kertoi meistä peräti yli neljäkymmentä kertaa. Eivätkä jutut olleet pieniä eivätkä ohjelmat lyhyitä. Epäilemättä viestimillä on tänä päivänä suurena haasteena tiedon suunnaton tulva. Herättääkseen lehdistön ja sähköisen median kiinnostuksen yritysten pitää osata tiedotteissaan nostaa esille suurta yleisöä kiinnostavia aiheita. Vanhustutkimuksesta sellaisia kuitenkin löytyy.

Uusi johtaja tutkimus- ja kehityskeskukseen
Sain muuan päivä sitten puhelimitse kiinni Sendai Finland Wellbeing Centerin tutkimus- ja kehityskeskuksen vasta nimitetyn johtajan Juha Teperin. Hän oli juuri palannut Japanista.
Teperi on koulutukseltaan lääkäri ja hän on työskennellyt aikaisemmin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hänen pestinsa Sendaissa alkaa huhtikuun alussa (2011) - mikäli uusia mutkia ei tule matkaan.

Kuulin Teperiltä Sendaita koskevat uutiset verekseltään eli ennen kuin hän pääsi Ylen A-studioon kertomaan suunniteltua pitemmäksi venyneestä matkastaan. Korkealla sijaitsevan suomalais-japanilaisen hyvinvointikeskuksen rakennukset ovat kuulemma selvinneet tuhoitta. Vuonna 2005 palvelutalon yhteydessä toimiva, vanhusten hyvinvointipalveluihin erikoistunut tutkimus- ja kehittämisyksikkö palkittiin huomattavalla japanilaisella palkinnolla. Talo sai kiitosta etenkin tilojen ja kalustuksen toimivuudesta, viihtyisyydestä sekä uudenaikaisesta teknologiasta. Palvelukeskuksen arkkitehtisuunnittelu pohjautuu arkkitehti Mikael Paatelan luonnokseen. Huomattava osa toimiston sisustuksesta on suomalaisten suunnittelijoiden ja valmistajien, kuten Alvar Aallon, Artekin, Martela/Korhosen sekä Marimekon tuotteita. Kaikki ne ovat kunnossa.

Kymmenen vuotta sitten minulle kerrottiin, että idea suomalais-japanilaisesta hyvinvointikeskuksesta syntyi Kuhmon kamarimusiikkijuhlien aikaan saunan lauteilla. Aktiivisten Senioreiden varainhankintaseminaaria alkuvuodesta 2002 ideoidessani keskustelin puhelimessa hyvinvointikeskusidean isänkin kanssa. Yritin saada häntä puhujaksi seminaariimme, mutta hän oli juuri silloin matkoilla. Valitettavasti olen unohtanut miehen nimen eikä kukaan tunnu enää muistavan suomalais-japanilaisen hyvinvointikeskuksen alkuhistoriaa. Saunanlauteilla Kuhmossa heitetty idea on kuitenkin poikinut Finpron, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Suomen Japanin instituutin, Oulu Innovaation sekä Laurea-ammattikoulun yhteistyön tuloksena hyvinvointikeskuksen, joka ilmeisesti menestyy hyvin. Japanilaisiin perustajiin kuuluvat mm. Japanin kehityspankki, Sendain kaupunki ja paikallinen yliopisto Tohoku Fukushi University. Keskuksen operatiivisesta toiminnasta vastaa 9-henkinen japanilainen työryhmä sekä suomalainen tutkimus- ja kehittämiskeskuksen johtaja, joka ensi kuun alusta lähtien on siis Juha Teperi. Suomesta käsin hanketta ovat tukeneet kauppa- ja teollisuusministeriö sekä Tekes. Sendai on muuten Oulun ystävyyskaupunki.

Suomalais-japanilainen hyvinvointikeskus Sendaissa

Kirjoitin blogissani (3.3.2011) Aktiivisten Senioreiden varainhankintaseminaarista, joka pidettiin huhtikuussa 2002. Seminaari palautui uudestaan mieleeni Japanin valtaisan maanjäristyksen ja tsunamin johdosta. Purkauksen voimakkuus on ollut 9,00 Richteriä, mihin ei ole aikaisemmin yltänyt yksikään maanjäristys/tsunami Japanissa. Harvoin kai muuallakaan? Ihmisvahinkojen määriä on arvioitu hyvin varovaisesti, mutta tällä hetkellä tunnustetaan jo ainakin 10.000 ihmisen menehtyneen. Jos kysymys olisi ollut jostakin köyhemmästä maasta, tuhot olisivat moninkertaiset. Japanissa on kuitenkin osattu rakentaa maanjäristysvaarat huomioon ottava moderni infrastruktuuri. Todennäköisesti köyhät ihmiset ovat eniten kärsineet tuhoista.

Kun Aktiivisten Senioreiden varainhankintaseminaari tuli ajankohtaiseksi alkuvuodesta 2002, muistin Finpron, entisen Suomen ulkomaankauppaliiton. Se oli pari vuotta aikaisemmin pitänyt tiedotustilaisuuden, jossa tehtiin tunnetuksi "Suomalais-japanilaista vanhusten hyvinvointi- ja palvelukeskusta". Nyt kun tarvitsin seminaariimme puhujia, käännyin Finpron puoleen. Saimme kaksi naista kertomaan meille "Suomalais-japanilaisesta vanhusten hyvinvointi- ja palvelukeskuksesta". Toinen heistä oli konsultti Jutta Immanen-Pöyry, joka on nyt viimeiset kymmenen vuotta työskennellyt Sendai-projektissa. Toisen luennoitsijan nimeä en valitettavasti muista.

Viime päivinä on Finpron kautta tullut jonkin verran tietoa Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista. Eräässä uutislähetyksessä todettiin pahoin tuhoutuneessa Sendaissa asuvan nimenomaan paljon vanhuksia. Miten "Suomalais-japanilainen hyvinvointikeskus" on selvinnyt tuhosta? En ole viimeisten yhdeksän vuoden aikana kuullut juuri mitään tästä kunnianhimoisesta hankkeesta. Sen tiedän, että niin Suomen kauppa- ja teollisuusministeriö kuin Tekeskin on sitä tukenut. Elokuussa 2005 Finpron lehdistötiedote taas kertoi, että suomalais-japanilainen yhteistyö jatkaa menestystään: ikääntyvien hyvinvointipalvelujen tutkimus- ja kehittämiskeskus palkittiin tuolloin parhaana toimistorakennuksena Japanissa. Mutta onko Sendaissa suoritetusta tutkimustiedosta ollut apua suomalaisille vanhuksille? Vai onko Sendain vanhustenkeskus palvellut enemmän liike-elämää kuin vanhustutkijoita? Siitä aion ottaa selvää.

Sendain miljoonakaupunki, joka sijaitsee noin 300 kilometriä Tokiosta pohjoiseen, on perustettu vuonna 1600 ja se on kuuluisa lukuisista opinahjoistaan. Muun muassa Sendaissa sijaitseva Tohokun yliopisto on yksi Aasian parhaista yliopistoista.Mutta minua kiinnostaa tässä vaiheessa ainoastaan "Suomalais-japanilainen vanhusten hyvinvointikeskus".

Kritiikkiä rahan jaosta

Eduskuntavaalit lähestyvät. Yksikään ehdokas ei kuitenkaan uskalla ilmoittautua tukien leikkaajaksi. Entä jos leikattaisiin pieniä avustuksia? Niitä "kädenojennuksia" on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana siunautunut yhdelle jos toisellekin yhdistykselle ja järjestölle, joten yhteissumma ei välttämättä ole vähäinen. Ensimmäisen rahanjakopäätöksen jälkeen ei ole juuri pohdittu, onko tuki perusteltua. Alla oleva mielipiteeni julkaistiin 9.3.2011 Kirkko&kaupunki -lehdessä. Myönteistä palautetta olen kirjoituksestani saanut paitsi suullisesti myös sähköposti- ja kännykkäviesteinä. Kiitos kaikille!

Kumpi on tärkeämpää: imetystuki vai hiekoitetut kadut?
Helsinkiläisen ilmaisjakelulehden seitsemälle palstalle levittämä otsikko "Ensi synnyttäjät jäämässä vaille imetystukea" sai minut läikäyttämään päiväkahvini rinnuksilleni. Vaille imetystukea? Mitä ihmettä se on? Itse olen imettänyt kolme lastani ilman kenenkään apua. Jos ongelmia olisi ollut, olisin ottanut yhteyttä äitiysneuvolaan, joka on varmasti yksi maailman parhaita.

Pitihän minun lukea juttu imetystuesta, sen verran raflaava otsikko oli. Minulle selvisi, että Imetyksen tyki ry:n vertaistukipäällikkö pitää äitiysavustuspakkauksen sisältöä puutteellisena., koska Kätilöliiton tuottama vihkonen "Imetys-yhteisen matkamme alku" on Kelan perusteluilla jätetty pakkauksesta pois.

Ennen päiväkahvini läikytystä olin Herttoniemessä törmännyt sekavaan vanhukseen painavine kasseineen. Hiekoittamattomalla kadulla pyöriessään hänellä ei ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä siitä, mitä tietä bussit kulkevat hänen kotilähiöönsä. Päästä kuulemma heitti. muutin päivän ohjelmaani sen verran, että kannoin vanhuksen kassit bussipysäkille parin korttelin päähän ja pyysin pysäkillä olevia ihmisiä huolehtimaan siitä, että vanhus pääsee bussiinsa - ja ehkä kotiinsakin. Nuorehko nainen ehdotti, että joku tilaisi vanhukselle taksin. Kadun toiselta puolelta näin, ettei kukaan bussia odottavista tarjoutunut vanhuksen avuksi: ei ottanut kantamuksia edes tilapäisesti omiin riuskiin käsiinsä, ei ohjannut penkille.

Harhaisan vanhuksen liukastelu jäisellä tiellä yksinään tuntui paljon suuremmalta ongelmalta kuin ensisynnyttäjien imetystuki. Ovathan naiset imettäneet maailman sivu joko läheisten naisverkostojensa avulla tai sitten vain omaa maallikon järkeään käyttäen. Miksi nykyajan nuoret, terveet naiset tarvitsevat niin monessa asiassa apua ja tukea samaan aikaan kun sodat kokeneet vanhukset saavat yksin hortoilla jäisillä teillä? Onko se taloudellisestikaan järkevää? Yksi lonkkamurtuma maksaa maltaita, toinen murtuma vielä enemmän.

Ehdottaisin, että kaikki viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana keksityt tuet ja avustukset otettaisiin suomalaisilta pois ja alettaisiin sen jälkeen järkeistää myönnettäviä tukia. Miten olisi hiekoitetut kadut ja liukuesteet kaikille vanhuksille? Näin säästyneet suuret setelit voisi ohjata helpottamaan kotona yksin asuvien vanhusten ankeaa arkea.

Varainhankintaa

Lobbasimme syksyllä 2001 Raha-automaattiyhdistys mielessämme suuren joukon suomalaisia poliitikkoja ja muita vaikuttajia. Vain harva näytti valoa, vaikka hanke kiinnostikin. Mitä pitemmälle syksy kului, sitä synkemmältä tilanne näytti. Loppukirin yhteistilojen toteutuminen kellui epävarmuuden laineilla.

Minut oli loppukeväästä 2001 nimetty varainhankintatyöryhmään, mutta mitään ryhmää ei muodostunut. Olin kuitenkin saanut sisareltani Kaisu Mikkelältä toukokuussa kallisarvoisen vinkin: Sosiaali- ja terveysministeriön alainen Terveyden Edistämiskeskus oli julistanut haettavaksi apurahoja, jotka ehkä sopisivat meidänkin yhdistyksellemme. Olin hankkinut kaavakkeet ja ryhtynyt töihin. En ole koskaan elämässäni - en ennen sitä enkä sen jälkeen - saanut täytettäväkseni niin vaikeaa kaavaketta. Jouduin soittamaan lukuisia puhelinsoittoja selvittääkseni itsellenikin, mistä hakemuksessa oikein oli kysymys.

Palaan Terveyden Edistämiskeskuksen apurahaan myöhemmin, mutta sen kuitenkin kerron jo tässä, että vuoden vaihteessa 2001-2002 saimme kuin saimmekin myönteisen vastauksen hakemukseemme. Aktiiviset Seniorit saivat toimintansa tukemiseen vuosille 2002-2004 yhteensä 51.000 euroa. Summa ei ihan pieneltä tuntunutkaan yhdistykselle, joka oli siihen mennessä saanut tukea ainoastaan Helsingin kaupungin sosiaalivirastolta (12.000 markkaa). Avustusta oli edeltänyt käyntini Marja Dahlströmin, prof. Sirkka-Liisa Kivelän sekä sosiaalineuvos Mauri Akkasen kanssa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luona kertomassa hankkeestamme (blogini 22.4.2010).

Vuoden vaihteessa 2001-2002 Kaarina Hughesin johtama hallitus nimesi Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut myös uuteen varainhankintatyöryhmään. En ollut loppuun asti siinä kokouksessa, missä minut valjastettiin tämän vaativan työryhmän vetäjäksi enkä ilahtunut ryhmän kokonpanosta. Tiesin, että yhteistyössä Tertun ja Marjan kanssa varojen hankinta jäisi pääsääntöisesti minun vastuulleni.

Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat?
Vaikka päätin olla ottamatta paineita työryhmästä, ehdotin kuitenkin tammikuussa varainhankintaseminaaria. En muista, että Marjalla ja Tertulla olisi ollut jotain sanottavaa asiasta, ei siis ideoitakaan. Pirkko Tarvainen kysyi seminaaristani kuultuaan: "Kuinka me uskallamme?" Sanoin, ettemme tipahtaisi kuin luudan päältä lattialle, jos emme investoisi hankkeeseen muuta kuin työpanoksemme. Näin toimien emme epäonnistuessammekaan menettäisi muuta kuin vaivannäkömme. Sen sijaan hyvässä lykyssä kartuttaisimme toistaiseksi tyhjää kassaamme.

Tein paljon työtä puuhatessani seminaaria, jonka nimeksi tuli "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Hankin tilaisuuteen kaikki kahdeksan ilmaista puhujaa, mm. VTT:n erityistutkijan Mervi Lehdon, Stakesin kehittämispäällikön Päivi Voutilaisen, sisustusarkkitehti Maj Wetterstrandin Tukholman Färdknäppenistä sekä Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden. Marja Dahlströmin piti pyytää Pirkkoa puhujaksi. Hän ei kuitenkaan tavoittanut pitkään aikaan tätä puhelimitse, koska ei osannut jättää - kuten myöhemmin kuulin - oikeanlaisia viestejä keskukseen ja sihteerille. Minä jouduin siis puhumaan seminaarista myös Pirkon kanssa. Suurimpia ihmettelyn aiheitani Loppukirissä toimiessani oli ihmisten, myös korkeasti koulutettujen avuttomuus ja kyvyttömyys tarttua asioihin.

Marja Dahlström yritti myös saada meille ilmaisen kokoontumistilan, mutta vaikka hän soitti useampaankin paikkaan, tilaa ei saatu. Kaikki ne olisivat maksaneet 760 euroa tai enemmän. Marjan yritettyä aikansa seminaaritilaa, minä soitin LEL:n (Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki)viestintäjohtaja Riitta Heinoselle, jota en entuudestaan tuntenut. Hän innostui heti asiastamme eli yhteisöllisestä senioritalo -ideastamme. Hän lupasi siltä istumalta paitsi auditorion myös kokoustekniikkaa hallitsevan miehen koko päiväksi käyttöömme. Pari-kolme yhdistyksen jäsentä, joukossa ainakin Sirpa Ripatti, selvitti ja suunnitteli päivän ruokailun henkilöstöranintola Amican kanssa ja hoiti tarjoilupuolen kiitettävästi alusta loppuun saakka.

Kaarina Hughes ja Marja Dahlström väläyttivät lehti-ilmoituksen mahdollisuutta. Otin selvää ilmoitusten hinnoista ja sain tietää, että 15 cm:n ilmoitus kahdella palstalla olisi maksanut 1344 euroa ja Kuntalehdessäkin liki 1000 euroa. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla tiedotteiden lisäksi kolme lehtijuttua yhdistyksestämme ja seminaaristamme. Syksyllä 2001 Aktiivisiin Senioreihin liittynyt yhteisöajattelun hyvin tiedostava Salme Rautio toimi yhdyshenkilönä Vanhakaupunki-Toukola -lehteen. Hän tuli luokseni, kertoi kontaktistaan ja tarjosi apuaan. Sellaista oma-aloitteisuutta ei senioreiden joukossa juuri esiintynyt. Kahteen muuhun lehteen minä otin yhteyttä. Joskus olen hakenut senioreiden passiivisuuteen syytä itsestäni. Söikö aktiivisuuteni muiden oma-aloitteisuuden? Toisaalta tiedän, että jos en olisi tarttunut nopeasti asioihin, mikään ei olisi edennyt sillä nopeudella kuin alkuaikoina tapahtui. Ehkä koko Loppukiri-hanke olisi lopahtanut. Hyvä esimerkki vitkuttelusta oli ensimmäisen Färdknäppenin matkamme siirtyminen kuukaudella (blogi xxx).

Yritin myös saada maaliskuussa Helsingin Sanomiin jutun puheenjohtajastamme Kaarina Hughesista, mutta se ei onnistunut. Luultavasti viidestä puhelinsoitostani HS:iin (henkilöasiainosaston esimiehelle) sekä taustamateriaalin lähettämisestä oli kuitenkin seurausta se, että lehti teki Kaarinasta näyttävän jutun yhdistyksen saatua seuraavana kesänä Casa Humana -palkinnon Asuntomessurahastolta (blogini xxxxx).

Otin yhteyttä myös Kuntaliittoon ja tiedustelin yhteistyömahdollisuutta seminaarin markkinoinnissa. Kuntaliitto levittikin pyynnöstäni seminaaritiedotetta Kuntatalossa Suomen Vanhusneuvostojen seminaarin yhteydessä ja lahjoitti lisäksi yhdistykselle 400 kunnanjohtajien ja sosiaalijohtajien osoitetarraa.
Kunnanjohtajien ja sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteiden kerääminen Kunnalliskalenterista vei tuhottomasti aikaa ja muutamat seniorit äityivät sitä arvostelemaan. Marja Dahlströmin mielestä olisimme voineet ostaa osoitteet. Koska seminaarin osanottajamäärästä ei ollut tietoa, minä pidin sitä liian suurena riskinä. Minä näin myös asian niin, että kun keräisimme osoitteet kerran, voisimme sitten hyödyntää niitä jatkossakin seuraavia seminaareja järjestäessämme.

Jotain positiivistakin
Positiiviseksi seikaksi seminaarin järjestämisessä koin sen, että tilaisuudesta tiedottamiseen osallistui ensimmäisen kerran suuri joukko senioreita, peräti toistakymmentä ihmistä. Sisareni Kaisu Mikkelä koordinoi sähköpostien lähettämisen Äetsästä käsin. Tarkoitus oli, että lähettäisimme kaksi sähköpostitiedotetta muutaman viikon välein mahdollisimman moneen Suomen kuntaan.

Kaiken kaikkiaan meillä oli suuri kassavaje täytettävänämme jos emme saisi rahaa RAY:lta. Minä olin potkaissut Loppukiri-hankkeen alkuun ajatellen, että sinne voisivat päästä asumaan sellaisetkin ihmiset, joilla ei ollut takataskussa varallisuutta. Varakkaillehan kyllä löytyisi aina katto pään päälle. Pienipalkkaisille sinkuille, joita työskentelee mm. kirjastoissa ja apteekeissa, piti myös antaa mahdollisuus.

Seminaarimme (19.4.2002) ei ollut katastrofi, mutta ei menestyskään. Tuotto ei muodostunut niin suureksi kuin olimme toivoneet. Eila Puotila sai siitä aiheen huomautella ikävällä tavalla ja hänen ansiokseen kai on luettava, ettei Aktiiviset Seniorit koskaan saanut aikaseksi toista varainkeruuseminaaria. Minä esitin sitä seuraavaksi syksyksi, mutta siitä enemmän myöhemmin. Minun laskelmani mukaan yhdistys pystyi tämän ensimmäisen seminaarin tuotolla maksamaan talon valmistuttua ainoastaan pari ensimmäistä yhteistilaneliötä Loppukiristä. Mutta parempi niin kuin ei mitään.

Yhtenä syynä huonoon menestykseemme oli ilmeisesti liian suuri osanottomaksu: peräti 350 euroa. Päädyimme summaan muutaman hankkeeseemme perin juurin ihastuneen ihmisen neuvosta. "Älkää myykö itseänne liian halvalla!" "Kyllä teillä on kanttia pyytää kunnon osanottomaksu." "Kuukausi sitten osallistuin seminaariin, joka maksoi 400 euroa." Yhteistyökumppanimme ja opiskelijat pääsivät seminaariin kahdella kympillä, omat jäsenemme kympillä.

Emme saaneet kunnanisiä liikkeelle. Toki jotkut kiinnostuivat. Miellyttävä yllätys seminaarissa oli Pukkilan kunnan edustusjoukkue: etupenkkiin ilmestyi neljä naista, jotka olivat todella kiinnostuneita päivän annista. Kynät lensivät heidän tehdessään muistiinpanoja. Pukkilalaisten osallistumisen suurella joukolla kalliiseen seminaariimme mahdollistivat Nokian osakkeet, jotka USA:ssa rikastunut mies oli testamentannut kunnalle. Varat oli lahjoitettu käytettäväksi nimenomaan vanhusten hyvinvointiin ja virkistykseen.

Toki seminaariin kutsuttiin muitakin kuin kuntien virkamiehiä: Aktiivisten Senioreiden yhteistyökumppaneita, liki kahden vuoden aikana lobbaamiamme henkilöitä, sosiaalialan tutkijoita, opiskelijoita ja ennen kaikkea yhdistyksemme omia jäseniä.
Valtaosa täyden osallistumismaksun maksaneista edusti rakennusfirmoja. He olivat miehiä, joihin olin törmännyt Loppukirin merkeissä. Laskin myöhemmin, että jos kaikki Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenet olisivat kyenneet agiteeraamaan yhtä paljon seminaariin osanottajia kuin minä, seminaari olisi voitu luokitella onnistuneeksi.

Antoisin esitelmöitsijä seminaarissamme oli epäilemättä Maj Wetterstrand, jolla oli omia kokemuksia päivän aiheesta: miksi hän valitsi yhteisöllisen seniroritalon. Maj olisi ollut valmis maksamaan lentolippunsakin Tukholmasta Helsinkiin auttaakseen meitä, mutta saimme kuitenkin sen verran kaavittua rahaa, että maksoimme Majn lentoliput. Tietääkseni hän on ollut myöhemminkin puhumassa Aktiivisten Senioreiden tilaisuuksissa, mutta silloin yhdistys ei varmastikaan ole ollut enää niin varaton kuin keväällä 2002.