Tässä tulee nyt korjauksineen se virheitä vilisevä teksti Pertti Mustosen kirjasta "Kaupungin sielua etsimässä", josta viimeksi kerroin. Kirjoitan teksissä olevat väärät tiedot astetta paksummalla ja oikaisen ne sen jälkeen. Erotan suoran lainauksen kirjasta alussa ja lopussa olevalla viivalla.
------------------------------------------
Loppukiri Arabianrannassa
Asunto-osakeyhtiö Loppukirin eläkeläistalo tuo mieleen sadan vuoden takaisen rakentamisen, jolloin innokkaat yksityiset löivät voimansa yhteen, rakennuttivat talon ja elivät siinä onnellisesti elämänsä loppuun saakka.
Loppukiri-tapauksessa aktiiviset seniorit, lähinnä muutama innokas naishenkilö, kokosivat yhteen samanhenkistä joukkoa ja päättivät rakennuttaa itselleen palvelutalon, siis talon, jossa voivat itse asua ja palvella toisiaan. He lähtivät amatööreinä liikkeelle, ottivat selvää, missä Helsingissä olisi sopivia tontteja. Arabianranta oli tuolloin suunnitteilla ja seniorit tulivat kysymään Pakkalalta ja Sundmanilta.
"Meidän mielestämme ajatus oli hieno. Osoitimme heidät kiinteistövirastoon ja ilmoitimme siellä oleville, että tällaisia henkilöitä oli tulossa hyvän idean kanssa, joten alkakaapa miettiä, olisiko jotain mahdollisuuksia. Yleensähän rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja, ja kiinteistölautakunta poliittisten konstellaatioiden suhteessa jakaa niitä. Normaalitilanteessa tällainen porukka ei ehkä tulisi kyseeseenkään. Eivätkä he tietenkään itse saaneet tonttia. Heidät saatettiin ammattitaitoisen rakennuttajan syliin, tässä tapauksessa Saton.
He hankkivat puuttuvat asukkaat, ja nyt he asuvat siellä hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan tilavissa asunnoissa, pariskunnankin vetävissä. Asuntojen lisäksi heillä on valtava ruokasali ja keittiö. Heillä on kerran kuussa lankeavat keittiövuorot, jolloin he joutuvat tekemään koko porukalle ruokaa. Lisäksi on kirjasto ja yläkerrassa valtavan hieno saunaosasto, pieni kuntohuone ja vieläpä, ideana upea, vierasasunto, johon voidaan majoittaa mahdollisia vieraita", Pakkala kertoo. (Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Tammerprint 2010).
----------------------------
Virheiden oikaisut
Loppukiri ei ole eläkeläistalo. Kun ensimmäisiä kertoja vaihdoin mielipiteitä haaveilemastani yhteisöllisestä senioritalosta, virkamiehet ja muut asiaan vihkiytyneet ilmoittivat taloon pääsyn ala-ikärajaksi 58 vuotta. Kysymys oli suomalaisista lakipykälistä. Tukholman Färdknäppenissä ikä oli alhaisempi. Muutamaa vuotta alhaisemmaksi mekin saimme sen sitten kovalla puhumisella, joten eläkeläistalo on todellakin väärä ilmaus. Talossa asuu vanhoja ihmisiä, mutta myös työelämässä vielä mukana olevia.
Aktiiviset Seniorit on naisvaltainen yhdistys, mutta kyllä sen ensimmäiseen hallitukseen valittiin elokuussa 2000 mies, myöhemmin oli muitakin. Ilmaisu "lähinnä muutama innokas naishenkilö" on tavallaan totta, mutta ei koko totuus. Kun menin itsenäisyyspäivän alla 2000 ensimmäisen kerran tapaamaan projektipäällikkö Mikael Sundmania Kansakoulukadulle, sain seurakseni vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli yhdistyksemme rivijäsen. Innostuneita me kaksi epäilemättä olimme, mutta meitä oli siis ainoastaan kaksi.
Neljännessä kappaleessa on pari pientä virhettä. Pertti Mustonen kirjoittaa aktiivisten senioreiden asuvan Loppukirissä "hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan". Kyllä seniorit asuvat omistusasunnoissaan. Keittiövuorotkaan eivät taida langeta asukkaille kerran kuussa vaan vähän harvemmin. Talossahan asuu sentään noin 70 ihmistä. Loppukiriin rakennettu vierashuone - vaiko kaksi? - tuotti senioreille suunnitteluvaiheessa päänvaivaa. Useampi virkamies ilmoitti, etteivät lakipykälät mahdollista sellaisen/sellaisten rakentamista. Puhumisella ja taivuttelulla päästiin kuitenkin sovintoon.
Kolmas kappale on sitten täyttä palturia. Kuten jo mainitsin Mikael Sundmanin tapaaminen ajoittui itsenäisyyspäivän alle (2000). Olin päivää tai kahta aikaisemmin puhunut puhelimessa myös arkkitehti Pekka Pakkalan kanssa, mutta koska huone, jossa parivaljakko Kansakoulukadulla työskenteli, oli isonpuoleinen, emme Eilan kanssa koskaan kätelleet Pekka Pakkalaa. Sundman ohjasi meidät suoraan ovelta pöydän ääreen. Tarjosi jopa kahvit. Huoneen perälle Pakkala ilmeisesti kuuli keskustelumme. Kerroimme senioritaloideastamme ja kuten olen aikaisemmin useampaankin otteeseen kirjoittanut, intensiivisen keskustelumme päätteeksi Sundman hyppäsi tuoliltaan, meni seinällä olevan kartan luo ja näytti sormellaan Loppukiri-talon nykyistä paikkaa Arabianrannassa ja sanoi: "Tässä on teille tontti." Hän puhui siis preesensissä. (Mm. blogini 24.2.2010 ja 31.5.2010)
Sundman ja Pakkala eivät lähettäneet meitä kiinteistövirastoon, kuten kirja "Kaupungin sielua etsimässä" väittää. Minä olin ensimmäisen kerran tavannut tonttiasiamies Tuomas Kivelän jo liki seitsemän kuukautta aikaisemmin eli maaliskuussa (2000) ja sen jälkeen tapaamisia oli ollut useampia. Lisäksi olin vaihtanut hänen kanssaan sähköpostiviestejä. Keskustelimme etenemisstrategiastamme, mm. meille mahdollisista tonteista eri puolilla Helsinkiä, joita useampaakin paikkaa kävimme vilkaisemassa (blogini 20.3.2010; 31.5.2010; 6.6.2010; 13.6.2010; 30.6.2010; 6.7.2010; 10.12.2010 ).
Sundman ei tavatessamme tiennyt Aktiivisista Senioreista sen enempää kuin mitä minä olin lyhyessä puhelinkeskustelussamme edellisenä päivänä kertonut. Muistaakseni hän aluksi uskoi jopa Eila Raikaslehdonkin olevan minun tavoin Yleisradion toimittaja, mutta kuten olen kertonut Eila oli tehnyt uransa pankissa (mm. blogini 24.2.2010; 13.6.2010 ja 22.6.2010).
Mihin Kivelä ja Höysniemi unohtuivat?
Siinä vaiheessa kun menin tapaamaan Mikael Sundmania, tonttiasiamies Tuomas Kivelä tiesi hankkeestamme jo paljon. Hän oli kärsivällisesti opastanut meitä monessa asiassa. Vielä enemmän kuin Kivelä, meitä oli kuitenkin potkinut eteenpäin suunnittelija Mirja Höysniemi, joka työskenteli Kallion virastotalossa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa. Yhteistyötämme helpotti suuresti se, että nämä kaksi olivat kontaktissa hankkeemme tiimoilta ja pohjustivat usein seuraavaa tapaamistamme toisen kanssa.
Mirja oli kuitenkin se, jonka tapasin kaikista ensimmäiseksi heti Tukholman Färdknäppenistä tultuani. Koska liikuin Loppukirini kanssa vieraalla maaperällä, jouduin menemään hänen luokseen useamman kerran, milloin yksin, milloin jonkun kanssa. Myöhemminkin olemme tavanneet. Niin ikään Mirja kirjoitti tuttavuutemme alkumetreillä minulle ns. hankepaperinkin, koska en sitä itse osannut. Enhän koskaan aikaisemmin ollut rakennuttanut edes leikkimökkiä. Puheenjohtajamme Marja Dahlström ei kuitenkaan koskaan tavannut Mirjaa.
Ennen kuin saimme Loppukirille tontin, jouduimme vuoden vaihteessa 2000-2001 käymään vielä osastopäällikkö Matti Rytkölän luona (blogini 30.6.2010). Tuomas Kivelä petasi tämän käyntimme pitkälle: hän mm. kehoitti menemään miehen luo suurella joukolla, jotta olisimme uskottavia. Kuulin myöhemmin Mikael Sundmanilta, että Rytkölä oli ensimmäisen kerran Aktiivisista Senioreista kuullessaan tunnustanut, ettei koskaan ole kuullut yhdistyksestämme mitään eikä myöskään uskonut meidän saavan mitään aikaseksi. Ei kai se ollut ihme, yhdistyshän oli perustettu vajaa viisi kuukautta aikaisemmin ja jäseniäkin oli vain alun kolmattakymmentä, monet heistä aivan passiivisia.
Menimme Rytkölän luo pienemmällä porukalla kuin mitä Tuomas Kivelä ja minä etukäteen ajattelimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlström keskittyi tuohon aikaan taidehistorian tenttiinsä, miehensä Harri oli yhtä passiivinen kuin siihenkin asti, kiitettävästi loppuvuodesta lobbauksiin osallistunut Eila Raikaslehto oli Yhdysvalloissa ja niin edelleen ja niin edelleen. Rytkölän luo tulivat kanssani Heli Jäderholm ja Eino Jantunen Espoosta, sihteerimme Terttu Putila sekä palkaton konsulttimme Reijo Pesonen Saarijärveltä asti (blogini 30.6.2010).
"Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan mukaan rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja ja kiinteistölautakunta jakaa niitä poliittisten konstellaatioiden suhteessa. Tontin saadaksemme minä lobbasin yksin kiinteistölautakunnan. En lähettänyt luottamushenkilöille ainoastaan aikaisemmin kirjoittamaani esittelylehtistä, ns. ideologiapaperia, Loppukiristä, vaan otin myös yhteyttä puhelimitse. Koska oli loppuvuosi, luottamusmiesten ja -naisten tavoittaminen puhelimitse oli työlästä. Lautakunta suhtautui kuitenkin ymmärryksellä hankkeeseemme.
Tontti annettiin Aktiivisille Senioreille
Päiväkirjamerkintöjeni mukaan Mikael Sundman korosti minulle, että saamamme tontti on annettu meille, siis Aktiivisille Senioreille, eikä yhdellekään rakennusliikkeelle tai rakennuttajalle. Siis päinvastoin kuin Pertti Mustonen väittää. Tilanteemme oli ilmeisesti aivan uutta Helsingin kaupungin historiassa. Sen kuitenkin ymmärsin vasta myöhemmin. Tuntematta rakennusalaa ja kiinteistöbisnestä minä en kymmenen vuotta sitten pystynyt ymmärtämään miten prosessi kaiken kaikkiaan eteni ja millaiset taustavoimat kentällä jylläsivät. Olin paljosta tietämätön. Nyt jäljestä päin olen kuitenkin tajunnut, että Loppukiri aukaisi monella tapaa uusia portteja ja väyliä helsinkiläiseen kerrostalorakentamiseen, koko rakennuskulttuuriin.
Höttöisessä maastossa ja pahansuovassa ilmapiirissä tarpominen oli minulle kuitenkin liian raskasta. Ei ihme, että kärsin lopulta pahasta uupumuksesta ja loppuunpalamisesta. Se näkyi selvästi, se ei voinut olla salaisuus. Kuitenkin vain yksi seniori, Anna Pirkola, josta jossakin vaiheessa tuli yhdistyksen puheenjohtajakin, otti sen puheeksi kahden kesken. Anna oli havainnon tehdessään pelkkä passivinen rivijäsen, mutta muutti käytöstään silmien auettua. Voimieni vähetessä minun kimppuuni käyminen oli viikko viikolta helpompaa. Useampi kuin yksi halusi saappaisiini, ainakin Sirkka Minkkinen, kollegani Yleisradiosta (blogini 7.7.2010). Uusien jäsenten mukana oli kuvioihin tullut vääränlaista vallanhimoa ja häikäilemättömyyttä. Kohtaloni oli sinetöity.
Lause, jonka mukaan Aktiiviset Seniorit olisi saatettu virkamiesten toimesta ammattitaitoisen rakennuttajan (Saton) syliin, ei ole totta. Jokainen, joka seurasi nimenomaan minun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni tässä rakennushankkeessa vv.2000-2002 tietää, että vastustin loppuun asti Saton valintaa rakennuttajaksi. Minä en pitänyt siitä, että Sato tuli rakennuttajaksi ikään kuin keittiön kautta (blogini 6.6.2010) ja ilmaisin sen selvästi. Paitsi että näin yhtä sun toista omilla silmillänikin, monet virkamiehet ja poliitikot kehoittivat olemaan varovaisia rakennuttajaa valittaessa. Monet mainitsivat Saton nimen suoraankin. Siinä vaiheessa kun talo oli jo valmis Mikael Sundman tunnusti minulle olleensa huolissaan meistä (mm. blogini 14.3.2010). Hallituksen jäsenille en näitä varottavia viestejä kuitenkaan saanut menemään perille. Aktiivisissa Senioreissa muodostui ryhmä, joka halusi syrjäyttää minut. Se ei tapahtunut hienotunteisesti.
Pertti Mustosen tekstiä vasten kysynkin: mikä on totuus Loppukirin synnystä ja rakennuttamisesta, siis historiasta, totuus virkamiesten mahdollisesta poliittistesta pelistä, johon Mustonenkin - vaiko Pekka Pakkala? - viittaa.
En kadu
En asu Loppukirissä. En ole kuitenkaan hetkeäkään katunut sitä, että en asu Arabianrannassa vaan ihanassa Roihuvuoressa, joka on leimallisesti yhteisöllinen. Voin täällä paljon paremmin kuin kymmenen vuotta sitten Loppukiriä "rakentaessani". En ole katunut sitäkään, että tein tuhansia työtunteja yhteisöllisen senioritalon hyväksi juuri minkäänlaista korvausta saamatta. Poikani sai juuri demokratiapalkinnon neljä vuotta kestäneestä vapaaehtoistyöstä Roihuvuoren hyväksi (HS 23.11.2011; Ykkösen AamuTV 28.11.2011), aloitteentekijänä oli toimittaja Johanna Aydemir Roihuvuori-Seurasta. Minäkin olisin mielelläni ottanut palkinnon, jonka saamiseen nimenomaan yhteistyökumppanini - mm. Marja Dahlström, Sirkka Minkkinen, Terttu Putila, Kaarina Hughes jne - olisivat vaikuttaneet. Pari palkintoa tosin sain, mutta niitä eivät Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuneet hankkineet, päinvastoin yrittivät estää. Molempien palkintojen saamisessa oli keskeisenä henkilönä kollegani Eija Pulkkinen, joka edelleen jaksaa kertoa minulle Arabianrannan "saavutuksestani".
On ollut ilo seurata, miten poikani demokratiapalkinto on otettu täällä Roihuvuoressa vastaan, mm. näkyvästi sähköisessä mediassa kiitellen sekä - onnistuneesti juhlien. Muutaman päivän päästä valtiovalta presidentti Tarja Halosen johdolla juhlistaa viittä palkinnon saajaa. Voittajat valittiin liki 500 ehdokkaasta. Poikani on heistä ainoa helsinkiläinen. Minun palkinnoistani ei yhdistyksessä puhuttu - paitsi lehdistö Vuoden asuntovaikuttaja -tittelistäni. Siihen olin tähdännytkin: Aktiivisista Senioreista oli siihen mennessä kirjoitettu ja puhuttu mediassa niin paljon, että alkuvuodesta 2002 aihe ei enää kiinnostanut. Yhdistys tarvitsi kuitenkin edelleen julkisuutta. Aktiiviset seniorit piti saada taas keskiöön. Olihan Raha-automaattiyhdistyksenkin pää vielä kääntämättä. Rahaa olisi yhteistiloihin tarvittu, jotta muutkin kuin varakkain kärki jäsenistä olisi päässyt taloon.
Mutta onhan ollut kiva kuulla useilta tuntemattomilta vastaantulijoilta, että olen ollut Loppukiriä käynnistäessäni aikaani edellä ja että ilman minua nykyiset uudet tuulet Helsingin rakentamisessa eivät puhaltaisi nykyisellä tavalla. Maailma menee eteenpäin. Eniten suren sitä, että yhteistyökumppaneikseni Aktiivisiin Senioreihin hakeutui muutamia sellaisia yksinäisiä ihmisiä, jotka hinnalla millä hyvänsä runnoivat syrjään muita - ei yksin minua - saadakseen itselleen turvallisen vanhuuden yhteisöllisessä senioritalossa.
Arkkitehti Kirsti Sivénin piirtämä Loppukiri on varmasti ansiokasta arkkitehtuuria, mutta niin on minun nykyinen kotitalonikin Roihuvuoressa. Sen suunnitteli 1950-luvulla Hilding Ekelund, mies jonka ansiot suomalaisen arkiasumisen arkkitehtuurissa ovat suuremmat kuin yhdenkään toisen arkkitehdin. Kiertäessäni äsken Amos Anderssonin museossa tutustumassa Hilding ja Ragnar Ekelundin elämäntyöhön huomasin ajatelevani, että taisi Hildingiltäkin valua ansiot toisten laareihin. Tosiasia kuitenkin on, että hän on ollut Helsingin kaupunginarkkitehdeista ehdottomasti merkittävin.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
lauantai 19. marraskuuta 2011
Valhe, emävale - virheellistä historiankirjoitusta
Kuten varmaan Helsingin Sanomista (16.11.2011) huomasit Kotisatamaa eli Loppukiri Kakkosta aletaan rakentaa kesällä 2013 Helsingin Kalasatamaan. Koska en ole seurannut Aktiivisten Senioreiden toimintaa sen jälkeen kun yhdistyksestä erosin, en voi paljoa kommentoida Kalasatamaan nousevaa yhteisöllistä senioritaloa, joka valmistuu aikaisintaan loppuvuodesta 2014. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Kotisatama on hyvin pitkälle Loppukirin kaltainen. Hiukan suurempi, ehkä. Huoneet ovat myös isompia, mitä minä ihmettelen tänä nopean ilmastonmuutoksen vuonna. Olisipa kiva tietää, mitä muita "parannuksia" uuteen taloon tulee.
Kotisataman rakennuttaa Aktiiviset Seniorit ja sen puheenjohtajana ja puuhanaisena on Kemiran entinen lakinainen Suoma Karjalainen, arkkitehtina Loppukirinkin piirtänyt Kirsti Sivén.
En tiedä paljoa Suoma Karjalaisesta, koska en koskaan ehtinyt häneen lähemmin tutustua. Sen kuitenkin muistan, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin keväällä 2001, siinä suuressa aallossa, joka seurasi ensimmäisiä Loppukiristä kertovia lehtijuttuja. Koska Suoma on lakinainen, hänestä olisi ollut paljon tukea ja apua Aktiivisille Senioreille silloin kun minä vielä yhdistyksessä painiskelin. Pyysin häntä yhdistyksen hallitukseen. Hän kieltäytyi vedoten siihen, että oli vielä työelämässä mukana. Ihmettelin tätä kieltäytymisen syytä, sillä minä olin marraskuuhun 2001 asti niin ikään vielä työelämässä mukana.
Seuraavaksi Suoman aktivoitumisen esti vanha äiti. Ilmeisesti Suoma tuli yhdistyksen hallitukseen vasta tämän kuoltua. Uskon, että Suoma koulutuksensa ja perusteellisuutensa ansiosta on ollut hyvin hyödyllinen molemmissa yhteisöllisissä senioritalo -hankkeissa, siis ensin Loppukirissä vuodesta 2002 eteenpäin ja nyt Kotisatamassa. Arabianrantaan hän ei siis koskaan muuttanut, vaan tähtäsi ilmeisesti alusta lähtien kakkostaloon, tähän Kotisatamaan. Oliko hän mahdollisesti niin varovainen, että halusi varmistaa, miten Arabianrannan Loppukiri lähtee "pyörimään"?
Ajatus Loppukiri Kakkosesta tuli hyvin varhain. Muistan seuraavan tapauksen vuodelta 2001. Istuin lopen väsyneenä lobbausten ja muiden neuvotteluiden uuvuttamana muutama seniori ympärilläni. Totesin naisille jotenkin tähän tapaan: "Olemme nähneet Loppukirin takia niin paljon vaivaa, että kehittelemästämme talosta ja yhteisöstä on syytä olla malliksi muillekin. Yhden talon takia ei kannata työtä tällä lailla tehdä. Siis: varautukaa siihen, että Loppukiri-talo saa seuraajia - sitten joskus." Keskustelua ei aiheesta syntynyt. Toiveeni toisesta talosta on nyt kuitenkin toteutumassa.
Valhe, emävale - virheellistä historiankirjoitusta
Viisaus "valhe, emävale, tilasto" on pari päivää pyörinyt päässäni, kuitenkin seuraavaksi muuttuneena: "valhe, emävale, vääristynyt historiankirjoitus". Olen lukenut alkuvuodesta ilmestynyttä Pertti Mustosen kirjoittamaa 500-sivuista teosta "Kaupungin sielua etsimässä." Se on kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan.
Kirjassa on yksi sivu myös Loppukiristä. Valitettavasti vauhdikas teksti on jonkun sellaisen päässä syntynyt, joka ei ole seurannut Loppukirin syntyvaiheita v.2000 riittävän läheltä.Lähteenä on käytetty ainakin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan haastatteluja, mutta virheet voivat olla toki Mustosenklin. Eikö kirjoittaja olisi voinut tarkistuttaa tekstin jollakin asiaa tuntevalla ennen julkaisemista? Vai olenko minä ainoa, joka historian tunnen, ainoa jolla on päiväkirjamerkinnät tuolta taipaleelta? Mietin nyt myös, kannattaako Pertti Mustosen kirjaa ylipäätään lukea. Pitäisikö siihen tarttua niin kuin fiktioon? Onko kirja kauttaaltaan samanlaista taruilua kuin Loppukirin osalta.
Palaan seuraavalla kerralla tuohon "Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan valheita vilisevään sivuun.
Kotisataman rakennuttaa Aktiiviset Seniorit ja sen puheenjohtajana ja puuhanaisena on Kemiran entinen lakinainen Suoma Karjalainen, arkkitehtina Loppukirinkin piirtänyt Kirsti Sivén.
En tiedä paljoa Suoma Karjalaisesta, koska en koskaan ehtinyt häneen lähemmin tutustua. Sen kuitenkin muistan, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin keväällä 2001, siinä suuressa aallossa, joka seurasi ensimmäisiä Loppukiristä kertovia lehtijuttuja. Koska Suoma on lakinainen, hänestä olisi ollut paljon tukea ja apua Aktiivisille Senioreille silloin kun minä vielä yhdistyksessä painiskelin. Pyysin häntä yhdistyksen hallitukseen. Hän kieltäytyi vedoten siihen, että oli vielä työelämässä mukana. Ihmettelin tätä kieltäytymisen syytä, sillä minä olin marraskuuhun 2001 asti niin ikään vielä työelämässä mukana.
Seuraavaksi Suoman aktivoitumisen esti vanha äiti. Ilmeisesti Suoma tuli yhdistyksen hallitukseen vasta tämän kuoltua. Uskon, että Suoma koulutuksensa ja perusteellisuutensa ansiosta on ollut hyvin hyödyllinen molemmissa yhteisöllisissä senioritalo -hankkeissa, siis ensin Loppukirissä vuodesta 2002 eteenpäin ja nyt Kotisatamassa. Arabianrantaan hän ei siis koskaan muuttanut, vaan tähtäsi ilmeisesti alusta lähtien kakkostaloon, tähän Kotisatamaan. Oliko hän mahdollisesti niin varovainen, että halusi varmistaa, miten Arabianrannan Loppukiri lähtee "pyörimään"?
Ajatus Loppukiri Kakkosesta tuli hyvin varhain. Muistan seuraavan tapauksen vuodelta 2001. Istuin lopen väsyneenä lobbausten ja muiden neuvotteluiden uuvuttamana muutama seniori ympärilläni. Totesin naisille jotenkin tähän tapaan: "Olemme nähneet Loppukirin takia niin paljon vaivaa, että kehittelemästämme talosta ja yhteisöstä on syytä olla malliksi muillekin. Yhden talon takia ei kannata työtä tällä lailla tehdä. Siis: varautukaa siihen, että Loppukiri-talo saa seuraajia - sitten joskus." Keskustelua ei aiheesta syntynyt. Toiveeni toisesta talosta on nyt kuitenkin toteutumassa.
Valhe, emävale - virheellistä historiankirjoitusta
Viisaus "valhe, emävale, tilasto" on pari päivää pyörinyt päässäni, kuitenkin seuraavaksi muuttuneena: "valhe, emävale, vääristynyt historiankirjoitus". Olen lukenut alkuvuodesta ilmestynyttä Pertti Mustosen kirjoittamaa 500-sivuista teosta "Kaupungin sielua etsimässä." Se on kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan.
Kirjassa on yksi sivu myös Loppukiristä. Valitettavasti vauhdikas teksti on jonkun sellaisen päässä syntynyt, joka ei ole seurannut Loppukirin syntyvaiheita v.2000 riittävän läheltä.Lähteenä on käytetty ainakin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan haastatteluja, mutta virheet voivat olla toki Mustosenklin. Eikö kirjoittaja olisi voinut tarkistuttaa tekstin jollakin asiaa tuntevalla ennen julkaisemista? Vai olenko minä ainoa, joka historian tunnen, ainoa jolla on päiväkirjamerkinnät tuolta taipaleelta? Mietin nyt myös, kannattaako Pertti Mustosen kirjaa ylipäätään lukea. Pitäisikö siihen tarttua niin kuin fiktioon? Onko kirja kauttaaltaan samanlaista taruilua kuin Loppukirin osalta.
Palaan seuraavalla kerralla tuohon "Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan valheita vilisevään sivuun.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa
Tapasin Heli Jäderholmin ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa. Verkkokalvolleni on piirtynyt kuva eksoottisen tummasta naisesta maalaamassa pulpettia Kruunuhaan valmistavassa koulussa. Kunnostimme luokkahuonetta talkoilla. Helin hiuksissa ja vaatteissa oli maalia. Meidän molempen esikoiset - Helin poika Harri ja minun tyttäreni - olivat aloittaneet edellisenä syksynä opiskelun tässä yksityiskoulussa, jonka Arvo Ylpön sisar oli aikoinaan perustanut. Harri tuli kouluun Mankkaalta varmistaakseen seuraavana keväänä oppikouluun pääsyn. Minä olin työntänyt tyttäreni yksityiskouluun, koska pidin koulun aloittamista kuusivuotiaana parempana ratkaisuna kuin kadulla maleksimista. Yksinhuoltajana pidin nimittäin pienempänä pahana myöhemmin mahdollisesti tapahtuvaa luokallejäämistä kuin talomme nurkilla pyörivää nuorisojengiä.
En muista tapasimmeko Kruunuhaan valmistavassa koulussa myöhemmin. Pari vuotta myöhemmin tapasimme joka tapauksessa Mannerheimintiellä. Olin poikkeuksellisesti lähtenyt ruokatunnilla työpaikaltani - ja yhtäkkiä Heli seisoi edessäni. Kaipa me menimme kahville - ja siitä se alkoi: elämän mittainen ystävyys. Varmaan Heli oli minua aktiivisempi: hän oli mestari solmimaan ystävyyssuhteita ja hän todella teki paljon näiden suhteiden eteen ja ystäviensä puolesta. Kukaan muu ei ole tutustuttanut minua niin moneen ihmiseen kuin hän. Useista Helin tutuista tuli nimittäin minunkin tuttavia, ystävistä ystäviä. Kun oli kyse ystävistä, Heli oli todella antelias: hän jakoi nekin minun - kuten monien muidenkin - kanssa.
Aloitettuani Yleisradiossa 1977 haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaani. Monesta hänen luonaan tapaamastani naisesta sain myös jutunjuurta ohjelmiini. Vastaavasti minä ohjasin ystäviäni ja työtovereitani Helin kauppaan Tapiolaan.
Suonissa virtasi liikenaisen veri
Ihmisiä on kahdenlaisia: kun heität ilmaan idean, toiset tarttuvat siihen oitis ja jatkavat idean kehittelyä, toiset taas alkavat ampua ideaa alas. Heli oli luonteeltaan valoisa ja hän tarttui haasteisiin, vaikeisiinkin. Hän oli myös liikkeissään nopea. Seurasin läheltä hänen siirtymistään kotiäidista työelämään, lopulta yrittäjäksi. Alun alkaen Heli ilmoitti minulle haaveilevansa kioskin pitämisestä. Hän sanoi voivansa myydä mitä vain, kunhan löytäisi kioskin. Hän halusi yrittäjäksi, suonissa virtasi liikenaisen veri.
Tähyillessään sopivaa kioskia, kohtalo puuttui peliin: Mankkaalla asuva Heli kuuli Tapiolassa myynnissä olevasta lanka- tai tekstiilikaupasta. Kauan ei Helin nokka tohissut, kun hän jo myi menestyksellä naisten vaatteita ja asusteita Louhen Asusteessaan Louhentorilla. Liike oli paljon isompi kuin yksikään kioski olisi ollut ja Helin myymät tuotteet hyvällä maulla valittuja. Kaupasta muodostui tärkeä paikka Helin ystäville. Naiselle, jolta kaikki tapahtui nopeasti, kaupassa pidetyistä pikkujouluistakin tuli onnistuneita markkinointitapahtumia.
Heli oli käytännön ihminen, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Koulutus ei ollut pilannut tätä luonnonlahjakkuutta. Monen ikäpolveensa kuuluvan tavoin Heli ei ollut saanut lapsena ja nuorena mitään ilmaiseksi, joten hänen oli rakennettava itse oma elämänsä. Koska hän ei pelännyt suuriakaan haasteita, hänen elämästään muodostui vaiherikas ja antoisa. Siitä riitti väriä muidenkin elämään, myös minun.
Kuten sanottu haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaan. Moni-osaisessa ohjelmasarjassani "Kun minä kotoani läksin" Heli palasi muistoissaan lapsuutensa maalaismaisemaan. Hän totesi kulkeneensa pitkän matkan karjalohjalaisen kartanon pikkupiiasta Louhen Asusteen yrittäjäksi. Helin asiakkaiksi hakeutuivat myös monet kuuluisuudet, joista osa tuli kaukaakin. Kirjailija Helvi Hämäläinen tuli kuitenkin läheltä. Hän piipahti usein Helin kauppaan - vain piristyäkseen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ihmiset jakautuvat siinäkin suhteessa kahteen kastiin, että toisilta saat voimaa ja energiaa, toiset riistävät sitä sinulta. Heli nimenomaan voimaannutti ystäviään (blogini 2.4.2010).
Radio-ohjelmassani "Kun minä kotoani läksin" Heli tarkasteli elämäänsä mm. niiden sänkyjen kautta, joissa oli elämänsä varrella nukkunut: lapsena hän näki unia vaatimattomalla olkipatjalla, haastatteluhetkellä hän pohti, ostaako vesisängyn.
Toinen radio-ohjelmani, jonka onnistumiseen Heli merkittävästi vaikutti, kertoi muutoksesta. "Muutos" käsitteli yksilöiden elämässä tapahtuneita rohkeita valintoja - etten sanoisi hyppyjä tuntemattomaan. Heli muisteli aikaa, jolloin hän kypsässä keski-iässä hyppäsi vaativaan yrittäjän rooliinsa - ilman koulutusta ja ilman alan aikaisempaa kokemusta.
Kuten olen useamman kerran maininnut, Heli liittyi avopuolisonsa Eino Jantusen kanssa lähes kylmiltään Aktiivisiin Senioreihin (mm. blogini 28.3.2010). Pyysin heidät yhdistyksen perustavaan kokoukseen ja ensitöikseni kysyin, tulisivatko he hallitukseenkin - jos kaikki hankkeesta kiinnostuksensa ilmaisseet eivät ilmestyisi kokoukseen. Saattoi itseni kannalta olla tyhmää potkaista senioritalohanke niin nopeasti pystyyn, mutta toisaalta tiesin, että en jaksaisi kauan kiskoa ihmisiä perässäni ilman konkreettisia tuloksia. Yhdistys piti siis perustaa loppukesästä 2000, tonttia oli anottu - ts. minä olin anonut - jo kaksi kuukautta aikaisemmin (blogini 16.1.2010 ja 13.6.2010), hanketta piti lobata jatkuvasti... Syy lobbausrulettiin oli yksinkertaisesti siinä, että en voinut tietää, minkä oven takaa hankkeen vilpittömimmät tukijat ilmestyisivät. Meistä ja meidän ideoista ja ponnisteluista hyötyjiä kyllä riitti.
Heli oli loistava emäntä
Ilman Heliä ja Einoa yhdistystämme ei olisi voitu perustaa elokuussa 2000. Jos yhdistystä ei olisi perustettu silloin, olisiko perustettu lainkaan? Epäilen(blogini 28.3.2010). Aktiiviset Seniorit velvoitti - ainakin minua. Mitä pitemmälle syksy jatkui, sitä enemmän konkreettisia virstanpylväitä nuori yhdistyksemme ohitti. Useamman kerran Heli ja Eino jaksoivat lähteä paitsi lobbaamaan (mm. blogini 30.6.2010) myös tutustumaan Loppukirin kannalta tärkeisiin kohteisiin, silloinkin kun puheenjohtajalla Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa eikä halua. Pari tapausta muistan selvästi.
Olin keväällä 2000 tehnyt ohjelman yhteisöasumisesta ja törmännyt mm. Vallilassa asuvaan Helsingin kaupungin virkamieheen, joka oli yhteisöasuja. Hilkka Kuusinen kutsui meidät perjantai-iltana tutustumaan yhteisöönsä, tarjosi jopa saunomisen mahdollisuuttakin. Viimeksi mainitusta kieltäydyimme, mutta mukanamme viemiemme viinipullon, juuston ja parin keksipaketin avulla nimenomaan Heli loihti hetkessä lyhyet illanistujaiset paikalla olijoille. Kun me muut vielä mietimme, miten ilta järjestää, Heli oli täydessä touhussa pöytää kattamassa. Aktiivisista Senioreista meitä kuitenkin oli Vallilassa mukana Helin, Einon ja minun lisäksi vain Anita Wetterstrand. Heli ja Eino noutivat minut työpäivän päätteeksi Yleisradiosta. Se ei ollut ainoa kerta kun he tarjosivat autokyytiä. Dahlströmien autossa en sen sijaan istunut koskaan, Tertunkin vain pari kertaa.
Kun Heli toukokuussa 2001 täytti suuren ystäväjoukon ympäröimänä pyöreitä vuosia, Marja Dahlström ei tullut juhliin mukaan. Se olisi kuitenkin ollut kaunis ele ja lisännyt yhteishenkeä yhdistyksessä. Marja oli sentään puheenjohtajamme.
Mieleenpainuvaa mökkeilyä
Lukuisat olivat ne kesämökit, joille Helin vieraanvaraisuuden ja järjestelykyvyn ansiosta pääsin joukon jatkona mukaan. Yhdestä kesämökkiviikosta Karjalassa muistan naistentanssit läheisessä kaupungissa, paremmin kuitenkin rantasaunan ja Helin voitelemat suuret valkosipulileivät. Kuuluimme Valkosipuliseuraankin.
Pitihän minunkin tehdä vastaavia vetoja. En voinut aina mennä valmiille. Niinpä sitten ylili kolmekymmentä vuotta sitten aktivoiduinkin järjestämään akkaporukalle - johon Heli ja minä siis kuuluimme - Savonlinnan seudulla mökkilomia. Vuokrasin kaksi korkeatasoista - lähinnä saksalaisia turisteja ajatellen rakennettua - mökkiä ja varasin suuren määrän ooppera- ja konserttilippuja. Heli oli Savonlinnassa aina mukana, kuten oli karjalaissyntyinen äidinkielenopettaja Suoma Jantunenkin, jonka niin ikään sain mukaan Aktiivisiin Senioreihin (blogini mm. 28.3.2010).
Oli helppoa olla Helin ystävä. Häntä ei tarvinnut kiskoa perässään, päinvastoin hän pisti vauhtia muihinkin. Syksyllä 2000 Aktiiviset Seniorit teki ensimmäisen vierailunsa Tukholman Färdknäppeniin. Matkalle lähtö viivästyi, koska Anita Wetterstrand tunaroi matkalippujen varaamisessa. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Heli ikävän tosiasian selvittyä hallituksen kokouksessa pomppasi mitään sanomatta pöydän äärestä ja meni huoneen seinällä olevan lankapuhelimen luo ja selvitti vajaassa kymmenessä minuutissa laivalippusotkun. Matkaa jouduimme siirtämään noin kuukaudella (blogini 26.10.2010). Anitan rike rikkoi luottamukseni senioreihin: en koskaan enää täysin luottanut yhteistyökumppaneihini, joita en kunnolla tuntenut.
Kun täytin viisikymmentä, vähän päälle parikymppiset lapseni halusivat ilahduttaa minua kolmen viikon etelän lomalla. Pyysin Heliä seurakseni Kreikkaan. Hetkeäkään miettimättä Heli lupautui mukaan. Aikaisin lähtöaamuna Heli tuli poikansa Harrin kanssa noutamaan minua lentokentälle. Seikkailu saattoi alkaa. Ja se oli todellinen loma.
Nyt Heli on poissa. Tuntuu tyhjältä. Viimeiseen tervehdykseen kirjoitin ainoastaan yhden lauseen: "Pitkään/ valo viipyy/ muistojemme yllä."
Niin - se oli se Helissä oleva valo, jonka vain harvat saavat syntymälahjanaan. Valitettavasti liian harvat aktiiviset seniorit löysivät sen. August Strindbergin sanoin: on sääli ihmistä.
En muista tapasimmeko Kruunuhaan valmistavassa koulussa myöhemmin. Pari vuotta myöhemmin tapasimme joka tapauksessa Mannerheimintiellä. Olin poikkeuksellisesti lähtenyt ruokatunnilla työpaikaltani - ja yhtäkkiä Heli seisoi edessäni. Kaipa me menimme kahville - ja siitä se alkoi: elämän mittainen ystävyys. Varmaan Heli oli minua aktiivisempi: hän oli mestari solmimaan ystävyyssuhteita ja hän todella teki paljon näiden suhteiden eteen ja ystäviensä puolesta. Kukaan muu ei ole tutustuttanut minua niin moneen ihmiseen kuin hän. Useista Helin tutuista tuli nimittäin minunkin tuttavia, ystävistä ystäviä. Kun oli kyse ystävistä, Heli oli todella antelias: hän jakoi nekin minun - kuten monien muidenkin - kanssa.
Aloitettuani Yleisradiossa 1977 haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaani. Monesta hänen luonaan tapaamastani naisesta sain myös jutunjuurta ohjelmiini. Vastaavasti minä ohjasin ystäviäni ja työtovereitani Helin kauppaan Tapiolaan.
Suonissa virtasi liikenaisen veri
Ihmisiä on kahdenlaisia: kun heität ilmaan idean, toiset tarttuvat siihen oitis ja jatkavat idean kehittelyä, toiset taas alkavat ampua ideaa alas. Heli oli luonteeltaan valoisa ja hän tarttui haasteisiin, vaikeisiinkin. Hän oli myös liikkeissään nopea. Seurasin läheltä hänen siirtymistään kotiäidista työelämään, lopulta yrittäjäksi. Alun alkaen Heli ilmoitti minulle haaveilevansa kioskin pitämisestä. Hän sanoi voivansa myydä mitä vain, kunhan löytäisi kioskin. Hän halusi yrittäjäksi, suonissa virtasi liikenaisen veri.
Tähyillessään sopivaa kioskia, kohtalo puuttui peliin: Mankkaalla asuva Heli kuuli Tapiolassa myynnissä olevasta lanka- tai tekstiilikaupasta. Kauan ei Helin nokka tohissut, kun hän jo myi menestyksellä naisten vaatteita ja asusteita Louhen Asusteessaan Louhentorilla. Liike oli paljon isompi kuin yksikään kioski olisi ollut ja Helin myymät tuotteet hyvällä maulla valittuja. Kaupasta muodostui tärkeä paikka Helin ystäville. Naiselle, jolta kaikki tapahtui nopeasti, kaupassa pidetyistä pikkujouluistakin tuli onnistuneita markkinointitapahtumia.
Heli oli käytännön ihminen, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Koulutus ei ollut pilannut tätä luonnonlahjakkuutta. Monen ikäpolveensa kuuluvan tavoin Heli ei ollut saanut lapsena ja nuorena mitään ilmaiseksi, joten hänen oli rakennettava itse oma elämänsä. Koska hän ei pelännyt suuriakaan haasteita, hänen elämästään muodostui vaiherikas ja antoisa. Siitä riitti väriä muidenkin elämään, myös minun.
Kuten sanottu haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaan. Moni-osaisessa ohjelmasarjassani "Kun minä kotoani läksin" Heli palasi muistoissaan lapsuutensa maalaismaisemaan. Hän totesi kulkeneensa pitkän matkan karjalohjalaisen kartanon pikkupiiasta Louhen Asusteen yrittäjäksi. Helin asiakkaiksi hakeutuivat myös monet kuuluisuudet, joista osa tuli kaukaakin. Kirjailija Helvi Hämäläinen tuli kuitenkin läheltä. Hän piipahti usein Helin kauppaan - vain piristyäkseen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ihmiset jakautuvat siinäkin suhteessa kahteen kastiin, että toisilta saat voimaa ja energiaa, toiset riistävät sitä sinulta. Heli nimenomaan voimaannutti ystäviään (blogini 2.4.2010).
Radio-ohjelmassani "Kun minä kotoani läksin" Heli tarkasteli elämäänsä mm. niiden sänkyjen kautta, joissa oli elämänsä varrella nukkunut: lapsena hän näki unia vaatimattomalla olkipatjalla, haastatteluhetkellä hän pohti, ostaako vesisängyn.
Toinen radio-ohjelmani, jonka onnistumiseen Heli merkittävästi vaikutti, kertoi muutoksesta. "Muutos" käsitteli yksilöiden elämässä tapahtuneita rohkeita valintoja - etten sanoisi hyppyjä tuntemattomaan. Heli muisteli aikaa, jolloin hän kypsässä keski-iässä hyppäsi vaativaan yrittäjän rooliinsa - ilman koulutusta ja ilman alan aikaisempaa kokemusta.
Kuten olen useamman kerran maininnut, Heli liittyi avopuolisonsa Eino Jantusen kanssa lähes kylmiltään Aktiivisiin Senioreihin (mm. blogini 28.3.2010). Pyysin heidät yhdistyksen perustavaan kokoukseen ja ensitöikseni kysyin, tulisivatko he hallitukseenkin - jos kaikki hankkeesta kiinnostuksensa ilmaisseet eivät ilmestyisi kokoukseen. Saattoi itseni kannalta olla tyhmää potkaista senioritalohanke niin nopeasti pystyyn, mutta toisaalta tiesin, että en jaksaisi kauan kiskoa ihmisiä perässäni ilman konkreettisia tuloksia. Yhdistys piti siis perustaa loppukesästä 2000, tonttia oli anottu - ts. minä olin anonut - jo kaksi kuukautta aikaisemmin (blogini 16.1.2010 ja 13.6.2010), hanketta piti lobata jatkuvasti... Syy lobbausrulettiin oli yksinkertaisesti siinä, että en voinut tietää, minkä oven takaa hankkeen vilpittömimmät tukijat ilmestyisivät. Meistä ja meidän ideoista ja ponnisteluista hyötyjiä kyllä riitti.
Heli oli loistava emäntä
Ilman Heliä ja Einoa yhdistystämme ei olisi voitu perustaa elokuussa 2000. Jos yhdistystä ei olisi perustettu silloin, olisiko perustettu lainkaan? Epäilen(blogini 28.3.2010). Aktiiviset Seniorit velvoitti - ainakin minua. Mitä pitemmälle syksy jatkui, sitä enemmän konkreettisia virstanpylväitä nuori yhdistyksemme ohitti. Useamman kerran Heli ja Eino jaksoivat lähteä paitsi lobbaamaan (mm. blogini 30.6.2010) myös tutustumaan Loppukirin kannalta tärkeisiin kohteisiin, silloinkin kun puheenjohtajalla Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa eikä halua. Pari tapausta muistan selvästi.
Olin keväällä 2000 tehnyt ohjelman yhteisöasumisesta ja törmännyt mm. Vallilassa asuvaan Helsingin kaupungin virkamieheen, joka oli yhteisöasuja. Hilkka Kuusinen kutsui meidät perjantai-iltana tutustumaan yhteisöönsä, tarjosi jopa saunomisen mahdollisuuttakin. Viimeksi mainitusta kieltäydyimme, mutta mukanamme viemiemme viinipullon, juuston ja parin keksipaketin avulla nimenomaan Heli loihti hetkessä lyhyet illanistujaiset paikalla olijoille. Kun me muut vielä mietimme, miten ilta järjestää, Heli oli täydessä touhussa pöytää kattamassa. Aktiivisista Senioreista meitä kuitenkin oli Vallilassa mukana Helin, Einon ja minun lisäksi vain Anita Wetterstrand. Heli ja Eino noutivat minut työpäivän päätteeksi Yleisradiosta. Se ei ollut ainoa kerta kun he tarjosivat autokyytiä. Dahlströmien autossa en sen sijaan istunut koskaan, Tertunkin vain pari kertaa.
Kun Heli toukokuussa 2001 täytti suuren ystäväjoukon ympäröimänä pyöreitä vuosia, Marja Dahlström ei tullut juhliin mukaan. Se olisi kuitenkin ollut kaunis ele ja lisännyt yhteishenkeä yhdistyksessä. Marja oli sentään puheenjohtajamme.
Mieleenpainuvaa mökkeilyä
Lukuisat olivat ne kesämökit, joille Helin vieraanvaraisuuden ja järjestelykyvyn ansiosta pääsin joukon jatkona mukaan. Yhdestä kesämökkiviikosta Karjalassa muistan naistentanssit läheisessä kaupungissa, paremmin kuitenkin rantasaunan ja Helin voitelemat suuret valkosipulileivät. Kuuluimme Valkosipuliseuraankin.
Pitihän minunkin tehdä vastaavia vetoja. En voinut aina mennä valmiille. Niinpä sitten ylili kolmekymmentä vuotta sitten aktivoiduinkin järjestämään akkaporukalle - johon Heli ja minä siis kuuluimme - Savonlinnan seudulla mökkilomia. Vuokrasin kaksi korkeatasoista - lähinnä saksalaisia turisteja ajatellen rakennettua - mökkiä ja varasin suuren määrän ooppera- ja konserttilippuja. Heli oli Savonlinnassa aina mukana, kuten oli karjalaissyntyinen äidinkielenopettaja Suoma Jantunenkin, jonka niin ikään sain mukaan Aktiivisiin Senioreihin (blogini mm. 28.3.2010).
Oli helppoa olla Helin ystävä. Häntä ei tarvinnut kiskoa perässään, päinvastoin hän pisti vauhtia muihinkin. Syksyllä 2000 Aktiiviset Seniorit teki ensimmäisen vierailunsa Tukholman Färdknäppeniin. Matkalle lähtö viivästyi, koska Anita Wetterstrand tunaroi matkalippujen varaamisessa. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Heli ikävän tosiasian selvittyä hallituksen kokouksessa pomppasi mitään sanomatta pöydän äärestä ja meni huoneen seinällä olevan lankapuhelimen luo ja selvitti vajaassa kymmenessä minuutissa laivalippusotkun. Matkaa jouduimme siirtämään noin kuukaudella (blogini 26.10.2010). Anitan rike rikkoi luottamukseni senioreihin: en koskaan enää täysin luottanut yhteistyökumppaneihini, joita en kunnolla tuntenut.
Kun täytin viisikymmentä, vähän päälle parikymppiset lapseni halusivat ilahduttaa minua kolmen viikon etelän lomalla. Pyysin Heliä seurakseni Kreikkaan. Hetkeäkään miettimättä Heli lupautui mukaan. Aikaisin lähtöaamuna Heli tuli poikansa Harrin kanssa noutamaan minua lentokentälle. Seikkailu saattoi alkaa. Ja se oli todellinen loma.
Nyt Heli on poissa. Tuntuu tyhjältä. Viimeiseen tervehdykseen kirjoitin ainoastaan yhden lauseen: "Pitkään/ valo viipyy/ muistojemme yllä."
Niin - se oli se Helissä oleva valo, jonka vain harvat saavat syntymälahjanaan. Valitettavasti liian harvat aktiiviset seniorit löysivät sen. August Strindbergin sanoin: on sääli ihmistä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Blogini polkee paikoillaan
Tiedän, että tämä blogini polkee paikoillaan. Kirjoitan todennäköisesti paljon sellaista, minkä olen sanonut jo aikaisemminkin. Tiedän syyn moiseen: päästäkseni kertomuksessani loppuun minun on käytävä läpi monta ikävää tapahtumaa.
Minun on myös kirjoitettava tänne muistokirjoitus. Heli Jäderholm, espoolainen yrittäjä, joka elokuussa 2000 lupautui kylmiltään Aktiivisten Senioreiden hallitukseen ja siten mahdollisti yhdistyksen perustamisen, on kuollut.
Heli ei ollut mikään tavallinen tallaaja. Hän oli suuri persoona. Jos jollain niin hänen kaltaisellaan olisi ollut paljon annettavaa yhteisölliselle senioritalolle. Heli ja hänen avopuolisonsa Eino Jantunen erosivat kuitenkin vuoden hallituksessa oltuaan ja pian sen jälkeen myös koko yhdistyksestä.
Minun on myös kirjoitettava tänne muistokirjoitus. Heli Jäderholm, espoolainen yrittäjä, joka elokuussa 2000 lupautui kylmiltään Aktiivisten Senioreiden hallitukseen ja siten mahdollisti yhdistyksen perustamisen, on kuollut.
Heli ei ollut mikään tavallinen tallaaja. Hän oli suuri persoona. Jos jollain niin hänen kaltaisellaan olisi ollut paljon annettavaa yhteisölliselle senioritalolle. Heli ja hänen avopuolisonsa Eino Jantunen erosivat kuitenkin vuoden hallituksessa oltuaan ja pian sen jälkeen myös koko yhdistyksestä.
Harkittua vaiko ajattelemattomuutta?
Oliko Kaarina Hughesin käytös minua kohtaan harkittua vai pelkästään ajattelemattomuutta? Yhden lyhyen keskustelun hänen kanssaan muistan selvästi. Kokoonnuimme maaliskuussa 2002 ns. Annalan kartanossa Toukolassa, missä Kaarina esitteli paperille panemiaan laskelmia ja aikatauluja rakennushankkeestamme. Kokouspaikka kuului Hyötykasviyhdistykselle ja sen oli hankkinut meille Toukola-seuraan kuuluva Salme Rautio.
Salme on mieleltään yhteisöllisin kaikista elämäni aikana tapaamistani ihmisistä. Tämä opettajana elämäntyönsä tehnyt seniori oli valmis jopa siivoamaan erinäisten yhdistysten ja yhteisöjen tiloja, jotta Aktiivisille Senioreille järjestyi ilmaisia kokoustiloja Toukolan alueelta läheltä Arabianrantaa. Niin ikään Salme - jouduttuaan sairastamistapauksen takia tuuraamaan Paavalin seurakunnan iltapäiväkerhon vetäjää - ohjasi saamansa palkkion Aktiivisten Senioreiden tilille. Hän selitti teon sillä, ettei omasta mielestään osannut tehdä monia sellaisia asioita, joita Loppukiri valmistuakseen edellytti. Salme oli sitoutunut talon rakennuttamiseen. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan asuu edelleen Toukolassa.
Kaarina Hughesin Annalan kartanossa esittämästä paperista näki, että uusi puheenjohtajamme oli todella nähnyt vaivaa sen tekemisessä. En kuitenkaan muista miten paperi otettiin vastaan eli herättikö se keskustelua.Tekstistä kuitenkin huomasi, että hän oli työstänyt sen itsekseen ja yksin.
Minä olin poikkeuksellisen ahdistunut tuona iltana. Tajusin uuden puheenjohtajan valitseman linjan. Hän oli nainen, joka ahersi mieluummin yksin kun tunnusti kokemattomuutensa. Mihin se johtaisi? Turhiin mutkiin matkalla kohti päämääräämme? En muista saaneeni häneltä yhtään viestiä Skotlannista, jossa hän sentään viipyi kolmisen kuukautta. Saikohan Marja Dahlström? Tuskin.
Jos olin ahdistunut uuden puheenjohtajamme valitsemasta linjakäytännöstä, vielä ahdistuneempi olin kokouksen lopussa. Joku ystävällinen jauhopeukalo oli leiponut pullaa. En ollut uskoa silmiäni kun seniorit illan päätteeksi kävivät ylimääräisiin pulliin käsiksi viedäkseen ne kotiinsa. Minusta meidän olisi pitänyt myydä ylimääräiset leivonnaiset jäsenille ja panna näin saadut pennoset siihen samaan niukkaan kassaan, mihin kirpputorimyyjäistenkin tuotot pantiin. Pakko tunnustaa, että en puhunut ääneen mitä ajattelin. Pohdin itsekseni mitä yhteisöllisessä Loppukirissä tapahtuisi, jos oma suu olisi aina lähempänä kuin kontinsuu?
Sen tuolta ajalta muistan myös, että päivän tai parin päästä oli Kaarlenkadun toimistossamme hallituksen kokous, johon myös Reijo Pesonen (blogini 26.6.2010; 10.10.2010) palkattomana konsulttinamme oli Saarijärveltä kutsuttu. Se oli se kokous, johon tullessaan Reijo heti oven avatessaan teki kysymyksen: missä luuraavat miehet Aktiivisten Senioreiden hallituksesta?
Miehiä ei arvostettu
Satuimme Annalan kokouksesta poistuessamme Kaarina Hughesin kanssa yhtä aikaa oven eteen. Kysyin puheenjohtajaltamme, onko hän ilmoittanut kokouksesta myös Heikki Sirénille. Oliko tämä vuoden vaihteessa yhdistykseen liittynyt jäsen kutsuttu palaveriin? Heikissä oli minun mielestäni potentiaalista ainesta rakennustyöryhmään. Hän oli entinen rakennusalan yrittäjä ja edusti alan kokemusta enemmän kuin me hallituksessa istuvat yhteensä. Annalan kartanon edessä Kaarina nyt kysyi: "Pitäisikö Sirén kutsua? Oletko sitä mieltä?" Olinhan minä. Mutta mielipiteeni ei painanut Kaarinan vaa´assa yhtäkäs mitään, joten Heikki ei ilmestynyt kokoukseen. Pettymykseni oli suuri.
Pian tuon illan jälkeen Heikki ja Anja Sirén erosivat yhdistyksestä. Heikki ilmoitti eroanomuksessa lähtönsä syyksi sen, ettei nauttinut Aktiivisten Senioreiden hallituksen luottamusta. Kyllä hänellä minun luottamukseni oli, mutta minun mielipiteeni hallituksessa oli siinä vaiheessa enää hyttysen ininää erämaassa, jonne Kaarina oli meitä johdattamassa. Sirénit eivät olleet ainoita alkuvuodesta 2002 yhdistyksestä eroavia. Heidän tapaan minulle tärkeä lähtijä oli myös Arja Jääskeläinen, josta olen kirjoittanut aikaisemmin jokseenkin kattavasti (blogini 6.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011; 11.2.2011).
Myös Eila Raikaslehto erosi yhdistyksestä vetäen mukanaan insinööri Raimo Myöhäsen, josta ehkä enemmän myöhemmin. Kaiken kaikkiaan vuonna 2002 yhdistyksestä erosi todella suuri joukko senioreita, mutta jokaista lähtijää kohden tuli aina useampi kuin yksi tilalle. Kirjassa Loppukiri oven tiuhat käymiset eivät kunnolla selviä, koska Marja Dahlström kiteyttää jäsenten määrän kasvun seuraavasti: "Ensimmäisessä jäsenten tiedotustilaisuudessa Alppilan koululla mukana olleista yhdeksän asuu Loppukirissä, vuoden 2002 jäsenistä 17, vuoden 2003 jäsenistä 35 ja ennen urakkakilpailua (huhtikuu 2004) tulleista 38. Melkein puolet asukkaista on tullut toisen myötäsuunnitteluvaiheen jälkeen." (Loppukiri s.61) Marja ei kerro, kuinka paljon Aktiivisista Senoreistakaiken kaikkiaan vuosien saatossa erosi ihmisiä.
Rakennustyöryhmästä vielä seuraavaa: se oli ensimmäisen kerran perustettu jo keväällä 2001, mutta toiminta ei oikein ottanut käynnistyäkseen. Ihmisiä vaihtui. Korviini kantautui, että ryhmässä riideltiin. Erimielisyydet kai olivat syynä siihenkin kun yksi työryhmän jäsen joutui peräti sydämen pallolaajennukseen joulun seudulla 2001. Muistan, kuinka mies soitti minulle ja kysyi, oliko kukaan rakennustyöryhmästä kaivannut häntä. Olin nolo vastatessani, etten ollut kuullut ryhmästä mitään. Tämä mies ei ollut ainoa seniori joukostamme, jolla tuntuivat välit täysikasvuisiin lapsiin olevan todella huonot. Etenkin joulun aikaan nuo tarinat korostuivat.
Sen vielä kerron, että kevään 2001 aikana joukkoihimme liittyi Kaarina Silventoinen, joka oli aktiivi martta. Hänellä oli siis järjestökokemusta. En muista, että olisin hänenkään kanssa varsinaisesti riidellyt, pitänyt puoleni vain hankkeen takia. Kokouksessa, missä Kaarina Hughes valittiin puheenjohtajaksi, tämä martta hyökkäsi agressiivisesti kimppuuni. Hän uhkasi erota tai tehdä jotain muuta, jos en eroaisi varapuheenjohtajan paikalta. Lause tuntui kummalliselta, se lähinnä hymyilytti minua, sillä siinä vaiheessa minä olin kyllä vielä jatkuvuuden kannalta hyvin tärkeä ihminen yhdistyksessä.
Martan viha tai ärtymys ei kauan kestänyt. Taisin kerran jopa istua hänen autossaankin, vaikka sellaista yhteisöllisyyttä aktiivisilla senioreilla ei ollut, että he olisivat auton rattiin istuutuessaan automaattisesti miettineet, oliko samaan suuntaan muita menijöitä.
Kaiken kaikkiaan vuosi 2001, jolloin jäin loppuvuodesta eläkkeelle, oli ollut minulle aikamoista hölkkää, vuoden 2002 alkupuoliskoa kuvaisin höykytykseksi.
Salme on mieleltään yhteisöllisin kaikista elämäni aikana tapaamistani ihmisistä. Tämä opettajana elämäntyönsä tehnyt seniori oli valmis jopa siivoamaan erinäisten yhdistysten ja yhteisöjen tiloja, jotta Aktiivisille Senioreille järjestyi ilmaisia kokoustiloja Toukolan alueelta läheltä Arabianrantaa. Niin ikään Salme - jouduttuaan sairastamistapauksen takia tuuraamaan Paavalin seurakunnan iltapäiväkerhon vetäjää - ohjasi saamansa palkkion Aktiivisten Senioreiden tilille. Hän selitti teon sillä, ettei omasta mielestään osannut tehdä monia sellaisia asioita, joita Loppukiri valmistuakseen edellytti. Salme oli sitoutunut talon rakennuttamiseen. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan asuu edelleen Toukolassa.
Kaarina Hughesin Annalan kartanossa esittämästä paperista näki, että uusi puheenjohtajamme oli todella nähnyt vaivaa sen tekemisessä. En kuitenkaan muista miten paperi otettiin vastaan eli herättikö se keskustelua.Tekstistä kuitenkin huomasi, että hän oli työstänyt sen itsekseen ja yksin.
Minä olin poikkeuksellisen ahdistunut tuona iltana. Tajusin uuden puheenjohtajan valitseman linjan. Hän oli nainen, joka ahersi mieluummin yksin kun tunnusti kokemattomuutensa. Mihin se johtaisi? Turhiin mutkiin matkalla kohti päämääräämme? En muista saaneeni häneltä yhtään viestiä Skotlannista, jossa hän sentään viipyi kolmisen kuukautta. Saikohan Marja Dahlström? Tuskin.
Jos olin ahdistunut uuden puheenjohtajamme valitsemasta linjakäytännöstä, vielä ahdistuneempi olin kokouksen lopussa. Joku ystävällinen jauhopeukalo oli leiponut pullaa. En ollut uskoa silmiäni kun seniorit illan päätteeksi kävivät ylimääräisiin pulliin käsiksi viedäkseen ne kotiinsa. Minusta meidän olisi pitänyt myydä ylimääräiset leivonnaiset jäsenille ja panna näin saadut pennoset siihen samaan niukkaan kassaan, mihin kirpputorimyyjäistenkin tuotot pantiin. Pakko tunnustaa, että en puhunut ääneen mitä ajattelin. Pohdin itsekseni mitä yhteisöllisessä Loppukirissä tapahtuisi, jos oma suu olisi aina lähempänä kuin kontinsuu?
Sen tuolta ajalta muistan myös, että päivän tai parin päästä oli Kaarlenkadun toimistossamme hallituksen kokous, johon myös Reijo Pesonen (blogini 26.6.2010; 10.10.2010) palkattomana konsulttinamme oli Saarijärveltä kutsuttu. Se oli se kokous, johon tullessaan Reijo heti oven avatessaan teki kysymyksen: missä luuraavat miehet Aktiivisten Senioreiden hallituksesta?
Miehiä ei arvostettu
Satuimme Annalan kokouksesta poistuessamme Kaarina Hughesin kanssa yhtä aikaa oven eteen. Kysyin puheenjohtajaltamme, onko hän ilmoittanut kokouksesta myös Heikki Sirénille. Oliko tämä vuoden vaihteessa yhdistykseen liittynyt jäsen kutsuttu palaveriin? Heikissä oli minun mielestäni potentiaalista ainesta rakennustyöryhmään. Hän oli entinen rakennusalan yrittäjä ja edusti alan kokemusta enemmän kuin me hallituksessa istuvat yhteensä. Annalan kartanon edessä Kaarina nyt kysyi: "Pitäisikö Sirén kutsua? Oletko sitä mieltä?" Olinhan minä. Mutta mielipiteeni ei painanut Kaarinan vaa´assa yhtäkäs mitään, joten Heikki ei ilmestynyt kokoukseen. Pettymykseni oli suuri.
Pian tuon illan jälkeen Heikki ja Anja Sirén erosivat yhdistyksestä. Heikki ilmoitti eroanomuksessa lähtönsä syyksi sen, ettei nauttinut Aktiivisten Senioreiden hallituksen luottamusta. Kyllä hänellä minun luottamukseni oli, mutta minun mielipiteeni hallituksessa oli siinä vaiheessa enää hyttysen ininää erämaassa, jonne Kaarina oli meitä johdattamassa. Sirénit eivät olleet ainoita alkuvuodesta 2002 yhdistyksestä eroavia. Heidän tapaan minulle tärkeä lähtijä oli myös Arja Jääskeläinen, josta olen kirjoittanut aikaisemmin jokseenkin kattavasti (blogini 6.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011; 11.2.2011).
Myös Eila Raikaslehto erosi yhdistyksestä vetäen mukanaan insinööri Raimo Myöhäsen, josta ehkä enemmän myöhemmin. Kaiken kaikkiaan vuonna 2002 yhdistyksestä erosi todella suuri joukko senioreita, mutta jokaista lähtijää kohden tuli aina useampi kuin yksi tilalle. Kirjassa Loppukiri oven tiuhat käymiset eivät kunnolla selviä, koska Marja Dahlström kiteyttää jäsenten määrän kasvun seuraavasti: "Ensimmäisessä jäsenten tiedotustilaisuudessa Alppilan koululla mukana olleista yhdeksän asuu Loppukirissä, vuoden 2002 jäsenistä 17, vuoden 2003 jäsenistä 35 ja ennen urakkakilpailua (huhtikuu 2004) tulleista 38. Melkein puolet asukkaista on tullut toisen myötäsuunnitteluvaiheen jälkeen." (Loppukiri s.61) Marja ei kerro, kuinka paljon Aktiivisista Senoreistakaiken kaikkiaan vuosien saatossa erosi ihmisiä.
Rakennustyöryhmästä vielä seuraavaa: se oli ensimmäisen kerran perustettu jo keväällä 2001, mutta toiminta ei oikein ottanut käynnistyäkseen. Ihmisiä vaihtui. Korviini kantautui, että ryhmässä riideltiin. Erimielisyydet kai olivat syynä siihenkin kun yksi työryhmän jäsen joutui peräti sydämen pallolaajennukseen joulun seudulla 2001. Muistan, kuinka mies soitti minulle ja kysyi, oliko kukaan rakennustyöryhmästä kaivannut häntä. Olin nolo vastatessani, etten ollut kuullut ryhmästä mitään. Tämä mies ei ollut ainoa seniori joukostamme, jolla tuntuivat välit täysikasvuisiin lapsiin olevan todella huonot. Etenkin joulun aikaan nuo tarinat korostuivat.
Sen vielä kerron, että kevään 2001 aikana joukkoihimme liittyi Kaarina Silventoinen, joka oli aktiivi martta. Hänellä oli siis järjestökokemusta. En muista, että olisin hänenkään kanssa varsinaisesti riidellyt, pitänyt puoleni vain hankkeen takia. Kokouksessa, missä Kaarina Hughes valittiin puheenjohtajaksi, tämä martta hyökkäsi agressiivisesti kimppuuni. Hän uhkasi erota tai tehdä jotain muuta, jos en eroaisi varapuheenjohtajan paikalta. Lause tuntui kummalliselta, se lähinnä hymyilytti minua, sillä siinä vaiheessa minä olin kyllä vielä jatkuvuuden kannalta hyvin tärkeä ihminen yhdistyksessä.
Martan viha tai ärtymys ei kauan kestänyt. Taisin kerran jopa istua hänen autossaankin, vaikka sellaista yhteisöllisyyttä aktiivisilla senioreilla ei ollut, että he olisivat auton rattiin istuutuessaan automaattisesti miettineet, oliko samaan suuntaan muita menijöitä.
Kaiken kaikkiaan vuosi 2001, jolloin jäin loppuvuodesta eläkkeelle, oli ollut minulle aikamoista hölkkää, vuoden 2002 alkupuoliskoa kuvaisin höykytykseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)