Kaksi erilaista raporttia seminaarista

Siinä kun Marja-Riitta Hakala totesi heti Siikarannan raporttinsa alussa seminaaripaikan onnistuneeksi valinnaksi ja ohjaajan taitavaksi vetäjäksi, Eila Puotila aloitti jo ensi riveillä tavoilleen uskollisena seminaarin kärkkään ruotimisen. Marja-Riitan mielestä vetäjä myös pysytteli ulkopuolisena tarkkailijana antaen senioreille riittävästi tilaa. Samaa minä en voinut sanoa edellisessä kuussa järjestetystä vastaavanlaisesta tilaisuudesta, missä Terapiataitojen instituutin Raili Rinne meitä terapoi. Hä otti silloin kovasti kantaa asioihin, jotka eivät terapeutin tehtäviin ja toimenkuvaan kuulu. 


Eila leimasi nyt Siikarannan istunnot täysin ala-arvoisiksi ilmoittaen "keskustelun pyörineen voittopuolisesti rahassa;yhteisön syntymiseksi kaikkien pitäisi olla jollakin tavalla hankkimassa rahaa, hankkeen/yhdistyksen uskottavuus on kiinni sen kyvystä hankkia rahaa.---Näen asian hieman toisin. Mielestäni uskottavuutemme on riippuvainen viestistämme, kyvystämme hahmottaa ja jäsentää asiakokonaisuus ja siitä miten sen viestimme; kuinka ajattelemme, mitä sanomme, miltä näytämme ja kuulostamme. Olemmeko yhteisön alku vai joukko irrallisia omiaan puhuvia yksilöitä? Korostammeko yhteistyötä vai yksilösuosrituksia?" Näin siis Eila.

Hän ei osannut arvioida lukumäärää, mutta näki osan jäsenistä lähteneen hankkeeseen mukaan vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa Loppukirissä. Mitähän Eila, joka itse on sinkku ja lapseton, tuli hakemaan Loppukiristä. Muistan seuranneeni Sirkka Minkkisen ja Eilan keskustelua siitä, kuinka muutaman vuoden päästä Loppukirissä asuessaan hoitavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan.

Eilan mielestä jatkuvat voimakkaat huolestumisen ilmaisut jäsenistölle tai muille tahoille, eivät olleet paikallaan. Ne heikensivät uskottavuutta. Nyt piti Eilan mielestä "tarkastaa kartalta olinpaikka, selvittää tie- ja sääolosuhteet ja laatia kuten Kaarina olikin tekemässä, selvitykset ja vertailu vaihtoehtoisista reiteistä."

Liturgiaa, eikö totta? Todella vähän konkretiaa.

Eila kertioi tulostaneensa joukon sivuja RAY:n toimintaperiaatteista ja päätöksistä sekä imuroineensa omalle koneelleen valtavan tiedoston, jossa ovat kaikki avustuksia anoneet ja heihin liittyvät päätökset. Eila tahtoi tietää, tuoko koneensa (siis Kemiran koneen?) seuraavaan hallituksen kokoukseen vai näyttääkö jo nyt siltä, että aika ei riitä.

Hän antoi raportissaan myös tarkat ohjeet siitä, missä itse kukin seuraavassa hallituksen kokouksessa istuu ja miten kokous etenee. Aivan kuin uusi puheenjohtajamme ei olisi kyennyt kokousta johtamaan. Eila näytti täysin unohtaneen, että Kaarina Hughes oli toiminut monissa yhdistyksissä, mm. työttömien ja syrjäytyneiden yhdistyksissä ja että hänellä toisin kuin Eilalla oli maisterinkin paperit. Minun mielestäni Eila kiinnitti aivan liikaa huomiota muotoseikkoihin. Hänelle merkitsi   esim. kokoustekniikka paljon enemmän kuin hankkeen eteneminen ja tulosten saavuttaminen.

Vaikka hanke alkuvuodesta 2002 junnasi monessa asiassa paikallaan, hätä ei ollut sen näköinen kuin Eija maalasi. Olin kuullut sen useampaan otteeseen virkamiehiltä, mm. kaavoittaja Mikael Sundmanilta. Eila oli kuitenkin maaliskuuhun 2002 mennessä istunut yhdistyksen hallituksessa vain muutaman viikon ja ollut yhdistyksessäkin ainoastaan vuoden. Minun mielestäni hän ei koko jäsenyytensä aikana tuntunut kovin paljon arvostavan sitä, mitä me yhdistyksen alkuun potkaisseet olimme saaneet aikaseksi.

Ulkopuoliset, tuskin edes hallituksen jäsenet, eivät voineet tietää kuinka monta kertaa esimerkiksi minä olin tuohon mennessä käärinyt papiljottini päähäni lähteäkseni joko yksin tai jonkun/joidenkin kanssa tapaamaan virkamiehiä, poliitikkoja, tutkijoita, kolmannen sektorin vaikuttajia. Kurkkasin äsken noina vuosina pitämiini päiväkirjoihin ja näin sieltä, että maaliskuun loppuun (2002) mennessä olin ollut 220 kertaa tapaamisissa/tilaisuuksissa puhumassa ja keskustelemassa Loppukiri-ideasta ja puolustamassa hanketta. Yhdenkään toisen aktiivisen seniorin kirjanpito tuskin näyttää samanlaista saldoa. Loppukiri olikin minun erotessa yhdistyksestä suurelle osalle suomalaisista jo tuttu hanke, vaikka Eilan oli sitä ilmeisen vaikea myöntää..

Nyt kun luen tuota Eilan raporttia ihmettelen sitä mitä jo  silloinkin kun sen ensimmäisen kerran 2002 käteeni sain: miksi hän ei työpaikallaan istuessaan ja RAY:n sivuja imuroidessaan tehnyt jonkinlaista lyhyttä yhteenvetoa avustusta hakeneista ja saaneista. Ei kai meidän jokaisen hallituksen jäsenen tarvinnut noita RAY:n sietoja sellaisenaan lukea. Sehän olisi ollut ajan haaskausta. Eila olisi aivojaan vähän käyttämällä voinut tuntuvasti helpottaa muun hallituksen työskentelyä. Eila oli kuitenkin ehdottomasti omimmillaan kirjoittaessaan vihjailevia viestejä ja puuhastellessaan hengenheimolaistensa kanssa minun ja muutaman muunkin pään menoksi.

Jäsenet jyviin ja akanoihin?

Vielä tuosta Eilan raportista. Paheksun kyllä hänen puhettaan siitä, että jotkut aktiiviset seniorit olivat hänen mielestään liittyneet yhdistykseen vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa. Näinhän hän tunnusti jo neljä vuotta ennen Loppukirin valmistumista jakaneen yhdistyksen jäsenet jyviin ja akanoihin. Minusta se oli anteeksi antamattomana. Yhtään rakentavaa ehdotusta en muista hänellä olleen rivijäsenten aktivoimiseksi, mistä seikasta minä kannoin keväästä 2001 lähtien suurta huolta mutta jota ongelmaa en pystynyt/ehtinyt/jaksanut suuren työtaakkani alla ratkaista. Useampi Eilan ideoima tapahtuma ja matka jäi torsoksi. Tampere? Tallinna? Hän ei kerta kaikkiaan saanut riittävästi ihmisiä mukaan.

Marja-Riitta kiinnitti omassa raportissaan huom,iota siihen, että seminaariin osallistujilla menivät sekaisin Loppukirin rakennusvaihe ja toisaalta varsinainen asumisvaihe. Ilmeisesti yhdistykseen liittyneillä oli niin suuri hinku päästä yhteisölliseen senioritaloon asumaan, että monet eivät uhranneet ajatustakaan sille, miten talo saataisiin rakennettua ja mistä saataisiin rahat yhteistiloihin.Ykskaks oltaisiin vain uudessa talossa Arabianrannassa asumassa! Oliko Eilakin tällainen uneksija, koska halusi kieltää muilta rahasta puhumisen?

Marja-Riitta arveli epävarmuuden jatkuvan jäsenistön keskuudessa niin kauan kunnes rakennusaikataulu ja asukkaaksi hyväksyminen selviäisivät. Minä en siis ollut ainoa, joka kannoin huolta asuntojen hintakehityksestä. Monen yhdistyksestä vuonna 2002  eronneen lähtöön olikin syynä juuri pelko rahojen riittämättömyydesta.

Marja-Riitan raportista käy ilmi myös se, että aktiiviset seniorit olivat huolestuneita Arabianrannan lyijyä sisältävästä savimaasta ja jätevesiputken suuaukon paikasta, pintamaan vaihdettavuudesta ja savipohjan paaluttamisesta. Marja-Riitan rauhoitteleva viesti johtui hänen ammatistaan. Hän oli koulutukseltaan kemisti. "Tontti on kaupungin ja valtakunnan tarkimman kontrollin alaisena", häön vakuutteli.

Marja-Riitan raportin mukaan seniorit olivat Siikarannassa huolissaan niin yhteisruokailusta, kotieläimistä, tupakoinnista, allergiaoireista kuin naapurin pianonsoitostakin. Puhuttiin siis elementtirakenteista, tärinävaimennuksesta jne.

Lukiessani nyt ajan kanssa Eila Puotilan ja Marja-Riitta Hakalan kymmenen vuoden takaisia raportteja samasta seminaarista, en voi muuta kuin ihmetellä miten ne voivat olla niin erilaisia. No, Marja-Riitta on yhteistyölkykyinen ja rakentava, Eilalla taas ei ole paperissaan yhtään mieltä kohottavaa, rakentavaa ajatusta. Pelkkää liturgiaa ja niiden ihmisten työn jäljen arvostelua, jotka paljon olivat tehneet ja jotakin myös saaneet jo  aikaseksikin. 

Ylivoimainen ongelmavyyhti työpöydällämme

Päiviö ja Hertta Salo liittyivät Altiivisiin Senioreihin vuoden vaihteessa 2001-2002. Jäsenmaksunsa he maksoivat maaliskuussa. Muistan, miten heidän yhdistykseen tulonsa tapahtui: toivotin heidät tervetulleiksi joukkoihimme kirjeellä, jossa oli informaatiota Loppukiri-hankkeesta ja jonka annoin Marja Dahlströmille pudotettavaksi Salojen postiluukusta. Ensimmäisessä puhelinkeskustelussa Päiviön kanssa kävi nimittäin ilmi, että Salot asuivat Dahlströmien lailla Huopalahdessa, käsittääkseni liki naapureina vaikka eivät toisaan tunteneetkaan.

Päiviön, Finnairin entisen projektipäällikön, ei tarvinnut kauan katsella toimintaamme, kun hän jo oivalsi ongelmamme: emme osanneet pilkkoa suurta hankettamme pienemmiksi palasiksi, joiden työstäminen - ja loppuun saattaminen - olisi helpompaa kuin koko ongelmavyyhden pyörittäminen päivittäisellä työpöydällämme. Loistava huomio! Usein ulkopuolinen tai asiaa sivullisena tarkkaileva näkee asiat selvemmin kuin ne, jotka ovat uurastaneet hankkeessa vuosikausia. Minun päätäni yhteisöllinen senioritalo oli tuolloin rassanut jo yli kolme vuotta, muiden aivoja toki lyhyemmän aikaa ja vähemmän. Päiviön kaltaisia asioita kokonaisvaltaisesti hahmottavia, uutteria ja rohkeita ihmisiä sellaiset AS:n kaltaiset yhdistykset, joilla on kunnianhimoisia tavoitteita mutta asiantuntemusta vähän, tarvitsisivat kipeästi. Päiviöt ovat kuitenkin harvassa.

Liikaa kokoontumisia
Aktiivisilla Senioreilla oli paljon kokoontumisia maaliskuussa - liian paljon, ajattelen nyt lukiessani muistiinpanojani ja kokouspapereitamme. Meneillään oli todellinen kaaos! Tällä kertaa keskityn Kirkkonummen Siikarannassa pidettyyn 2-päiväiseen yhteisöllisyysseminaariin, jonka järjestelyistä vastasi suurimmalta osin Eila Puotila.

Ohjaajaksi olimme valinneet Ryhmätyö ry:n kouluttajan Ritva Rahkon. Olimme varautuneet 25 osanottajaan, mutta paikalle tuli ainoastaan 16 ja heistäkin yksi, hallitukseen kuuluva Pirkko Tarvainen, poistui paikalta jo ensimmäisen päivän iltana. Hän ilmoitti tarvitsevansa vapaapäivän. Lepopäivän! Hallituksen jäsenistä loisti poissaolollaan myös ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström, joka vain pari kuukautta aikaisemmin oli luovuttanut tehtävänsä Kaarina Hughesille. Marja ei varmaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää hänen läsnäolonsa Siikarannassa olisi ollut. Kysymyksessä oli AS:n ensimmäinen 2-päiväinen seminaari, ja yhdessäolon tarkoituksena oli tutustua toisiimme ja ajaa sisään vasta aloittanut toinen puheenjohtajamme. Marjalla entisenä puheenjohtajana olisi ollut tässä tehtävässä merkittävä rooli mutta hän ei sitä ymmärtänyt vaan jäi seninaarista pois.kuin muilla.

Ensimmäiseen hallitukseen niin ikään kuuluneet Eino Jantunen ja Heli Jäderholm (blogini "Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa" 23.11.2011) eivät niin ikään osallistuneet Siikarannan seminaariin. Heidän poissaolonsa syy selittyi muutama päivä myöhemmin: he olivat eroamassa yhdistyksestä. Myös Heikki Sirén vaimoineen erosi maaliskuun puolessa välissä. Hänen erokirjeensä oli lyhyt ja selkeä: "Olen joutunut toteamaan etten nauti hallituksen luottamusta, joten katson että AKTIIVISET SENIORIT ry ei tarvitse enää palveluksiani. Hyvää ja antoisaa kevättä toivottaa Heikki Sirén." Kuten olen kirjoittanut, minun luottamustani hän kyllä nautti, mutta ei Kaarina Hughesin - eikä ehkä muidenkaan hallituksen jäsenten.

Entä Arja Jääskeläinen? Oliko Arja Siikarantaan kokoontuessamme jo eronnut joukoistamme vai oliko juuri tuolloin kirjoittamassa kiukkuista eroanomustaan AS:n hallitukselle?

Kaikki maaliskuussa (2002) eronneet jäsenet olivat jäseniä parhaasta päästä. Kaikkiin heihin olin yhteydessä heidän yhdistyksestä erottuaankin, kuten myös oman kesän kynnyksellä tapahtuneen lähtöni jälkeen. Eila Puotila yritti kuitenkin syyllistää minua näiden ihmisten eroamisista, mutta syyttä suotta hän sitä teki. Kukaan hallituksesta ei kuitenkaan noussut puolustamaan minua Eilan syytösten johdosta. Hänen hyökkäävä käytöksensä minua kohtaan palveli selvästi useamman hallituksessa istuvan jäsenen intressejä. Samanlainen minua puolustamaton asenne ja Eila Puotilan puolelle asettuminen toistui vajaata kahta kuukautta myöhemminkin, jolloin laskeuduin Kaarlenkadun toimiston ovesta ulos viimeisen kerran, Eila Puotilan seuratessa perääntymistäni sylky kasvoilleni roistuen. Siitä kokouksesta tarkemmin lopetellessani blogiani muutaman viikon kuluttua.

Kaksi raporttia Siikarannan viikonlopusta
Minä kyllä ihmettelin useampaankin otteeseen, miksi Siikarannan seminaariin tuli niin vähän ihmisiä. Rajoittikohan osallistumismaksu tulijoita? Miten Eila oli tilaisuutta markkinoinut? Oliko ollut liian valikoiva mukaan tulevien suhteen?

Olimme pyytäneet etukäteen Marja-Riitta Hakalaa kirjoittamaan viikonlopusta raportin, joka on päivätty 18.3.2012. Ennen kuin Marja-Riitta sai sen kirjoitettua, aina niin aktiivinen Eila oli istuutunut koneensa ääreen heti seminaarin jälkeisenä maanantaina (4.3.2002) ja kirjannut tyytymättömyytensä hallituksen (kaikkien mukanaolleiden?) luettavaksi. Näiden kahden naisen raportit seminaarista olivat aivan vastakkaiset - kuin yö ja päivä. En muista keskusteltiinko raporteista hallituksessa. Sadat asiat valuivat niukkasanaisesti AS:n raportteihin ja pöytäkirjoihin, mutta keskustelua niistä ei juuri syntynyt. Minä en ainakaan ollut paikalla kun puhuttiin. Keskustelua käytiin todennäköisesti jälkikäteen pienemmissä piireissä, jotka olivat "suljettuja". Mielenkiintoinen lause Marja-Riitan liki kolmen arkin raportista pistääkin nyt kymmenen vuoden jälkeen silmääni. Näin hän näki ja koki Siikarannan seminaarin: "Puhuttiin ja puhuttiin kaksi päivää ja eräät pitkälle yöhönkin. Muutamaa jo alkoi pelottaa jälkeenpäin hiipivä ´morkkis´ moisesta puhetulvasta." Minä en muista mokomaa puhetulvaa, sillä menin ajoissa nukkumaan. Olin todella väsynyt. Kuoleman väsynyt! Voin kuitenkin aavistaa, mitä aamutunneilla puhuttiin: sellaista, mistä niille jotka eivät olleet tottuneet intrigoimaan selän takana ja joilla vielä oli omatunto, saattoi tulla henkinen kankkunen.

Palaan Siikarantaan ja raportteihin seuraavalla kerralla. Ehkä jo päivän parin päästä. Teksti on jo kirjoitettuna, mutta joudun tarkistamaan blogiani varten päivämääriä ja selaamaan lähdeaineistoani tavallista tarkemmin.

Blogini lukemisen helpottamiseksi kerron tässä, että olen kirjoittanut Arja Jääskeläisestä ainakin 4.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011, 11.2.2011 ja 18.2.201, Päiviö Salosta 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010 ja 18.2.2011 ja Heikki Sirénistä 25.1.2011 ja 11.1.2011.

Miksi Kreikassa heitellään polttopulloja?

Kirjoitin alla olevan tekstin viime keväänä (2012) kipuillessani Radio Puheen uuden ohjelmakaavion vuoksi. Pistänpä sen nyt blogiini, koska se on kahdella tapaa jopa ajankohtainenkin. Huomenna ovat Kreikassa parlamenttivaalit. Maassa, missä liki 40 vuotta ovat olleet vallassa joko sosialistinen PASOK tai konservatiivinen Uusi demokratia, odotetaan nyt protestivaaleja. Suomessa taas on viime päivät keskusteltu perussuomalaisen Jussi Halla-ahon aiheuttamista ongelmista. Mies on joutunut luopumaan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikasta törkyisen blogikirjoituksensa takia. Seuraajaa ei vielä tiedetä. Perussuomalaiset ovat jytkyn saatuaan hankaloittaneet monella tapaa eduskunnan työtä viikosta toiseen. Ymmärsivätköhän perussuomalaisia äänestäneet suomalaiset protestointinsa seuraukset? Mikähän on tilanne vuoden päästä? Entä miten Kreikka selviää mahdollisesta jytkystään?

Miksi kreikkalaiset marssivat kaduilla ja heittelevät polttopulloja?
Syksyisellä Kreikan matkallani halusin katsoa televisiosta uutisia ja ajankohtaisohjelmia - edes pelkkinä uutiskuvina, kreikkaa kun en osaa. Olisin toivonut Jyrki Kataisen, Jutta Urpilaisen ja Olli Rehnin edes vilahtavan kuvaruudussa. Kuusivuotias matkaseuralaisenikin toivoi. Ruutu täyttyi kuitenkin ilta illan jälkeen viihteestä ja hassutteluohjelmista. Huomasin pohtivani: tässäkö syy Kreikan talousahdinkoon. Aloin ymmärtää miksi ateenalaisten ainoa tapa reagoida taloudelliseen kriisiinsä on kadulla marssiminen, lakkoilu ja polttopullot. Heillä yksinkertaisesti ei ole välineitä selvitä kriisistään. Kansalta puuttuu tietoa, koska tiedon jakaminen ei ole maantapa.

Yle Puheen tultua vuoden vaihteessa rajusti raiskatuksi Kreikan televisio-ohjelmat palasivat toistamiseen mieleeni. Olen samalla ajatellut isääni, joka syntyi yli sata vuotta sitten kansanliikkeiden ja edistyksellisten hankkeiden ollessa maallemme merkityksellisiä. Isäni lapsuudessa ja nuoruudessa moni sellainen hanke, jota nyt pidämme itsestään selvänä, sai alkunsa: yleinen oppivelvollisuus, kirjastolaitos, kansalais- ja työväenopistot, nuorisoseuraliike, maamiesseurat, syvien rivien poliittinen aktivoituminen - ja tietysti Yleisradio, jonka senkin tehtäväksi määriteltiin kansan sivistäminen.

Isäni kävi neljä vuotta kansakoulua ja perusti 15-vuotiaana kaupan. Koko elämänsä hän oli mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa: perustamassa paikallislehteä, potkimassa alkuun oppikoulua, perunatehdasta, sairaalaa, kotiseutuyhdistystä ja -museota jne. Siinä kun monelle nykyajan suomalaiselle riittää ilmaislehti, isäni seurasi 5-6 sanomalehteä.

Monilla Kreikan matkoillani olen huomannut, että sikäläiset miehet istuvat päivät pääskytysten katukahviloissa ouzoa naukkaillen. En ole koskaan nähnyt näiden miesten käsissä lehteä tai kirjaa. Kreikka oli kuitenkin joskus kulttuurin kehto, meitä muita edellä. Milloin kreikkalaiset tipahtivat kehityksen kelkasta?

Kun muuan vuosi sitten löysin Ylen Puheen, aloin kuunnella kanavaa aktiivisesti. Usein tuntui kuin olisin ollut historian tai yhteiskuntaopin tunnilla. Vielä viime vuoden lopussa Yleisradio pystyikin koukuttamaan minut kuten monet muutkin asia- ja ajankohtaisohjelmillaan. Enää ei koukuta. Olen totaalisesti pettynyt vuoden vaihteen kanavauudistukseen. Tai pettymys on liian lievä sana, sillä ensin järkytyin ja sitten ahdistuin. Sellaista soppaa mitä Yleisradio nyt tarjoaa, en uskonut mahdolliseksi. Ohjelmakaaviot ovat niin hämmennettyjä, ettei kuuntelija koskaan etukäteen voi tietää, mille taajuudelle radio pitäisi asettaa kuullakseen juuri sitä mitä vuoden vaihteeseen asti on tyytyväisenä kuunnellut. Kun nykyisin yritän loikkia kanavalta toiselle, olen aina sekä kanavan että ajan suhteen väärässä. Voin pahoin, enkä ole ainoa.

Yleisradion arkisto pursuaa toinen toistaan parempia ohjelmia. Yleisradiota johtavat voisivat hyvin työllistää pari yhteiskunnallisesti valveutunutta työntekijää tonkimaan päätoimisesti arkistoa. Uusinnat eivät ole kuuntelijoiden kannalta Yleisradion ongelma sillä kertaus jos mikä on näiden huolella tehtyjen ohjelmien kohdalla opintojen äiti. Yleisradion johtoportaan kannattaisi myöntää virheensä ja romuttaa tämä viimeinen kanavauudistus. Kannattaisi tarjota bhyvin taustoitettuja ohjelmia, jotka jakavat tietoa ajankohtaisista asioista ja maamme lähihistoriasta ja menneisyydestä. Kevyt joutava lätina kuuluu kaupallisille kanaville. Yleisradion pitäisikin nyt saada myös nuoret seuraamaan asiaohjelmia tipauttamatta kuitenkaan entisiä kuuntelijoita kanavilta. Puoli vuotta sitten uskoin välttyväni radion ansiosta dementialta, ainakin siirtäväni tuota yleistyvää sairautta. Olen varma, että entisen Radio Puheen takaisin saaminen olisi merkittävä palvelus myös yhteiskunnalle: aikaansa seuraavat ihmiset kun eivät ensimmäisinä tarvitse laitoshoitoa.

Kerran tunsin kreikkalaismiehen, joka muutaman vuoden Suomessa työskenneltyään ja pari kertaa terveyskeskuksessa käytyään loihe lausumaan: "Vasta Suomessa olen ymmärtänyt, miksi veroja maksetaan." Suurin osa Suomen kansasta tiennee, ettei harmaan talouden kanssa pitkälle pötkitä. Harvempi tajunnee, että viime vaalien jytky perustui tietämättömyyteen. Ei jytky pelasta Kreikkaakaan.







--------------------------------------------------------------------------------






--------------------------------------------------------------------------------



No virus found in this incoming message.
Checked by AVG - www.avg.com
Version: 9.0.930 / Virus Database: 2410.1.1/5012 - Release Date: 05/20/12 21:34:00

Eristäminen on kiusaamista

Aktiivisiin Senioreihin liittyi lopulta monta Sirkka Minkkisen ystävää ja työkaveria Yleisradiosta. Eihän siinä mitään pahaa, saihan sinne kuka tahansa tulla mutta se tapa miten he sinne ilmestyivät ja täydensivät joukkojamme, oli minun kannaltani katsottuna erikoinen. Minähän tunsin ainakin kaksi heistä. Nyt kun nämä naiset liittyivät Aktiivisiin Senioreihin, Sirkka ei etukäteen kertonut minulle halaistua sanaa heidän Loppukiri-kiinnostuksestaan ja tulostaan, vaikka se olisi mielestäni ollut hyvin luonnollista ja hyvien tapojen mukaista. Taisin vain joku päivä nähdä heidän nimensä jäsenluettelossamme ja saatoin itsekseni todeta täydennystä riveissämme tapahtuneen.

Minä en ollut näille naisille täysin tuntematon - yhtä lukuunottamatta. Olin saanut jopa Sirkka Närhisen syntymäpäiville kutsun työelämässä vielä mukana ollessani. Olin saanut kutsun muutama vuosi aikaisemmin, osallistunut yhteislahjaan ja mennyt jopa juhliin - muistaakseni Käpylän työväenyhdistyksen talolle. Sirkka N. toimitti Yleisradiossa henkilökuntalehteä ja hän oli lähtöisin Oulusta, joten olimme kumpikin pohjalaisia. Saattoi olla, että olimme ensimmäisen kerran tavanneet nimenomaan Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa. Nyt Sirkka N. toi Aktiivisiin Senioreihin mukanaan myös pahaa parkinsonia sairastavan pankinjohtajamiehensä, joka hädin tuskin ehti Loppukiriin muuttaa kun jo kuoli.

Toinen Sirkka Minkkisen yhdistykseen houkuttelema toimittaja oli Ritva Reinbolt, johon olin tutustunut Naistoimittajissa, mutta jota en koskaan tavannut Yleisradiossa, missä hän myös oli ehtinyt joko määräaikaisena tai free lancerina olla. Hän oli toimittanut samaa henkilökuntalehteä, jota Sirkka N:kin. Jo aikaisemmin, vuonna 20o1, jäsenluetteloomme oli ilmestynyt myös Eila Werningin nimi. Hän oli television puolelta eikä edes hänen nimensä ollut minulle entuudestaan tuttu.

Jos joku minun työtoverini olisi perustanut Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen ja tehnyt sen mitä minä yhteisöllisen senioritalon eteen vuosina 1999-2002 tein, olisin toki taloon halutessani ottanut yhteyttä häneen ja kertonut suoraan tälle keskeiselle henkilölle kiinnostuksestani. Jos siis kysymys olisi ollut kollegasta. Yksikään näistä Sirkka Minkkisen hengenheimolaisista ei tällaista informaatiota antanut.

Miksi ei antanut? Olen tehnyt sen johtopäätöksen, että Sirkka Minkkinen suoritti jonkinlaista myyräntyötään suhteessa yhdistyksen hallitukseen. Epäilemättä olin kevään 2002 aikana jo loppuunpalanut, mutta en niin pahasti, ettenkö olisi asioita ymmärtänyt. Todennäköisesti minusta - tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni - kerrottiin selkäni takana nyt yhtä sun toista todella ronskilla kädellä. Minua oltiin syrjäyttämässä Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan paikalta. Minä olin toki muutenkin ajautunut siihen mennessä paitsioon, mutta uusien tulokkaiden kasvaessa tällä lailla ikään kuin keittiön kautta, hiljaisuudenmuuri minun ja muiden välillä kasvoi entisestään.

Kuvaamani menettely on kovemman luokan kiusaamista, mutta en minä sitä silloin vuosia sitten ymmärtänyt. Pohjimmiltaan tällaisessa käyttäytymisessä on kysymys eristämisestä. Sitä esiintyi muitakin kuin minua kohtaan ja muiden kaltoin kohtelusta osasin olla surullinen. Ensimmäisinä eristetyistä tulevat mieleeni Arja Jääskeläinen ja Heikki Sirén. Varsinainen riitely oli sen sijaan Aktiivisissa Senioreissa minimaalista.

Loppukiriin muutti voimakastahtoisia naisia

Monet asiat Aktiivisten Senioreiden jäsenissä ihmetyttivät minua. Esimerkiksi keväällä 2001 yhdistykseen liittyneen yleläisen Sirkka Minkkisen käyttäytymisessä oli paljon sellaista mitä en käsittänyt alkuunkaan. Niistä enemmän seuraavissa kirjoituksissani. Tietysti ymmärtämättömyyteni häntä kohtaan liittyi erilaiseen historiaamme. Näin sitä varovasti selittelin itselleni 2002. Nyt en enää selittele varovasti. Monta solmua on auennut. Sirkka on nuoruudestaan lähtien ollut aktiivisesti politiikassa mukana. Hänet kutsuttiin aikoinaan jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Kun luin Hannu Mäkelän kuvausta taistolaisten toiminnasta 1970-luvulla (Isä, Otava 2004; s.168-175) aktiivisten vasemmistolaisten nuorten kuva kirkastui entisestään. Sieltähän se häikäilemätön omien etujen ja etujoukkojen asioiden ajaminen tulee. En olisi voinut toimia nuoruudessani - enkä liioin nytkään - sellaisessa porukassa, jossa kyynärpäiden käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus.

"Alkukristillisyys ja alkukommunismi ovat aina olleet samaa aatetta ja kummankin perustusta ovat liikkeeseen joutuneet ihmiset itse jo alkuunsa nakertaneet, heti kun ovat päässeet valtaan. Ja vallan saatuaan he ovat alkaneet käyttäytyä kuin kiinalaisen kirjallisuuden esittelemät kaikkein suurimmat varkaat.He vievät saavutetun yhteisyyden ja aatteen vähitellen joka tavalla käytännön elämästä pois; piiloon doktriinien taa. Ja siksi, etteivät he tyydy vähään, heitä ei mikään laki enää voi teoistaan tuomita. Suurimmat varkaat kun varastavat valtakuntia."

Minä en ole ollut koskaan poliittisesti sitoutunut, äänestäjänä olen ollut liikkuva. Vasta Riitta Tarkkolan Radiopersoona-ohjelmassa viime keväänä Hannu Taanila aukoi minulle niitä solmuja, joihin törmäsin Yleisradioon mennessäni syksyllä 1977. Jonkinlainen porvarillinen mandaatti kai oli kysymyksessä, kun Yleisradioon ylipäätään pääsin. Porvariksi minut yleensä miellettiin, paitsi että kerran muistan istuneeni Alueradion Olli Saaren ja Pentti Paavilaisen kanssa samassa pöydässä Elitessä miesten väittäessä kivenkovaa, että olen demari ja päässyt sen takia Yleisradioon. Demareita taisi noihin aikoihin tunkea taloon ovista ja ikkunoista. Yleensä minua syytettiin kepulaiseksi, mutta kumpaakaan en siis ollut. En ole koskaan sympatiseerannut demareita lukuunottamatta Lauri Ihalaista ja paria muuta nimeltä mainitsematonta henkilöä, mutta maalaistaustani takia olen tuntenut nuoruudestani lähtien alkiolaisuuden ja vähempiosaisten olojen parantamisen ja auttamisen läheiseksi. Siis juttuvalinnoissani. Mutta graduni Helsingin yliopistossa tein sosiaalidemokraatista, agitaattori Eetu Salinista.

Oli totta vie loukkaavaa kuulla alkuaikoinani Yleisradiossa kollegoiltani, että ainoa syy radiossa olooni oli jäsenkirjassa, ei toimittajankyvyissäni. Olin sentään ollut toimittajana 16 vuotta ennen Yleisradioon tuloani. Seppo Konttinen, jota voin kutsua yhdeksi harvoista Yleisradion aikaisista ystävävistäni, väitti aluksi, että olen talossa ainoastaan poliittisen jäsenkirjani takia - jota minulla ei siis ollut. Ensimmäisen kerran Seppo joutui tarkistamaan kantaansa toimittajankyvyistäni silloisen vaimonsa takia. Yhtenä päivänä hän tuli huoneeseeni ihmettelemään, miksi vaimo kuntelee ja kiittää minun juttujani - ja seuraa niitä ennen kaikkea säännöllisesti - mutta ei ole juurikaan kiinnostunut hänen jutuistaan. Myöhemmin Seppo tunnusti suoraan, että ansioni toimittajana juontavat kyllä ohjelmistani eikä mistään jäsenkirjasta. Se oli lohdullista kuulla. Vaikka sain kai minä keskimääräistä enemmän yleisöpalautettakin radiojutuistani. Kirjoittavaksi toimittajaksi olen kuitenkin itseni aina kokenut, vaikka olin Ylessä peräti 24 vuotta. Radio-ohjelmieni avulla tunsin kuitenkin parantavani enemmän maailmaa kuin lehtijuttujeni kautta. Siksi en Yleisradioon mentyäni koskaan edes harkinnut palaavani takaisin lehdistöön.

En ymmärtänyt kaikkia naisia
En siis ymmärtänyt läheisimpiä yhteistyökumppaneitani Aktiivisissa Senioreissa. Toki muutamat koin läheisiksi, mutta he jäivät kanssani vähemmistöön yrittäessämme pitää Loppukirin neliöhintaa inhimillisenä. Monet heistä erosivat Aktiivisista Senioreista talven 2001-2002 aikana, loput lähtivät minun jälkeen. Niinpä olen ainoastaan kerran käynyt pikaisesti tutustumassa Loppukiriin, jonne minut houkutteli kutsun saanut Pirkan entinen toimituspäällikkö Maija Kauppinen. Hän oli muutamia vuosia yhdistyksen jäsenkin, mutta ei koskaan aikonut yhteisölliseen seniuoritaloon asumaan. Minun erottuani yhdistyksestä Maijakin erkani siitä. Lehtijuttua, jota kaavailimme Pirkkaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä 2002, ei koskaan kirjoitettu. Suomen suurilevikkisimmällä lehdellä olisi kuitenkin ollut suuri markkina-arvo talolle.

Vuonna 2006 valmistuneessa Loppukirissä ei asu yhtään sellaista senioria, jota olisin halunnut näinä vuosina tavata. Sirkka Minkkinen - oletan että se on hän - lopetti lähettämästä minulle postia yhdistyksesta heti eroni jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin maksanut jäsenmaksuni vuoden 2002 loppuun asti. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät liioin kutsuneet minua Loppukiri-kirjansa julkistamistilaisuuteen, mitä WSOY:lläkin ihmeteltiin. Vielä kauheampaa Marjan ja Sirkan käyttäytymisessä oli se, että he eivät vaivautuneet kirjaa kirjoittaessaan tarkistamaan Loppukirin alkuaikojen tapahtumia minulta, vaikka olin ainoa joka olin hankkeessa mukana ihan alusta - kesästä 1999 - lähtien. Marja tuli mukaan paljon myöhemmin, eikä hän ollut koskaan niin sitoutunut hankkeeseen kuin minä. Siksi Loppukiri-kirja vilisee virheitä, kuten olen kirjoittanut (mm. blogini 3.1.2010 ja 28.12.2010). Marjan panos tontin hankkimisessa oli minimaalinen, esimerkiksi Mirja Höysniemeä kuten ei monta muutakaan hankkeellemme tärkeää ihmistä hän ei koskaan vaivautunut edes tapaamaan.

En mennyt Loppukirin tupaantuliaisiin
Heli Stenvall, joka liittyi Aktiivisiin Senioreihin lähtöni jälkeen ja joka toimi jonkin aikaa yhdistyksen puheenjohtajana, oli se henkilö jonka kanssa olen ollut lähtöni jälkeen eniten tekemisissä. Kun talo valmistui, juuri Heli Stenvall kutsui minut avajaisiin, joihin en kuitenkaan mennyt. Helin lähettämä - ja ilmeisesti myös muotoilema - kutsu oli seuraavanlainen: "Hyvä Aktiiviset Seniorit ry:n perustajajäsen. Aina jollakin on ensimmäinen ajatus, ensimmäinen sana ja ensimmäinen päätös ryhtyä toimeen. Yhdistää voimat, perustaa yhdistys ja saada jotain suurta aikaan. Te perustajajäsenenä olette sanoneet sen ensimmäisen sanan, josta on syntynyt Loppukiri-talo. Tästä olemme Teille hyvin kiitollisia. Toivoisimme, että voisitte viettää iltaa yhdessä yhdistyksen nykyisen hallituksen jäsenten kanssa ruuan ja juoman saattelemina sekä samalla tutustua Loppukiri-taloon."

Tilaisuus oli 8.9.2006. Nyt en jaksa muistaa, olivatko Heli Jäderholm ja Eikka Jantunen tupaantulijaisissa. He olivat eronneet yhdistyksestä 2001 - muistaakseni. Anita Wetterstrand, jonka kanssa olin Färdknäppenissä loppaisena 2000 ja joka erosi aikaisemmin kuin Heli ja Eikka, oli varmasti paikalla. Todennäköisesti Terttu Putilakin oli. Hänkään ei kuitenkaan mennyt taloon asumaan, mutta saattaa olla että hän on edelleen yhdistyksen jäsen. Taloon muutti Loppukirin "rakentamisen" aloittaneista ainoastaan Marja Dahlström miehineen. Aika surkeaa!

Kirjassa Loppukiri Saton rakennuttaja-asiamies Riikka Vitakoski tunnustaa Aktiivisissa Senioreissa olleen monia voimakastahtoisia naisia (s.129). Myös arkkitehti Kirsti Sivénn sanoi samaa minulle. Ketähän he tarkoittivat? En muista koskaan tavanneeni Riikka Vitasaloa.
Ja vaikka olinkin pyytämässä Kirsti Sivéniä Loppukirin arkkitehdiksi, en ehtinyt juuri tehdä hänen kanssaan yhteistyötä.

VASTENMIELISIÄ PÖLKKYKIRJAIMIA

Pirkko Tarvaisen kirjeen innoittamana selasin enemmänkin papereitani alkuvuodelta 2002. Pirkon lyhyet viestit ja pitkät selonteot antavat kuvan asiallisesta ihmisestä, jonka ainoana päämääränä tekstiä kirjoittaessa on tiedon välittäminen ja hankkeen eteenpäin vieminen. Hänen kysymyksissään ei ole koiraa haudattuna eikä hän koskaan kirjoita ilkeän hyökkäävästi, kuten Eila Puotila. Nyt kymmenen vuotta viimeisestä keväästäni Aktiivisissa Senioreissa pohdiskelen, saivatko muutkin hallituksen jäsenet Eilalta ikäviä kirjeitä niin kuin minä. Vai olinko ainoastaan minä hänen hampaissaan? Sainko minä paljonkin sellaista ilkeää tekstiä, joka ei saanut päätyä muiden käsiin? (Eivät ne päätyneet, koska vasta nyt siteeraan niitä.) Entä tiesivätkö muut ylipäätään minun saamistani kirjeistä? Huomasivatko mitään? Tiesikö totuutta edes Sirkka Minkkinen, jonka suhde Eilaan oli paljon läheisempi kuin kahden aktiivisen seniorin suhde?

Eila oli työelämässä ollessaan ehtinyt opiskella paljon enemmän tietotekniikkaa kuin moni meistä. Johtui kai työnkuvastakin. Se antoi hänelle aiheen olla ylimielinen. Ei ainoastaan minulle vaan kaikille tietotekniikan kanssa kompuroiville. Yleensä Eila kirjoitti viestinsä aamutuimaan, minä yömyöhään, mitä Eila jaksoi ihmetellä. Aamutuimaan kirjoittamisen selitti se, ettei hänellä ollut kotona internetyhteyttä, joten lähettäessään ja saadessaan viestejä hän istui aina työpaikallaan, ilmeisesti työajallaan. Sen takia hän yritti valjastaa minut korruption kelkkaan. Eila ja Sirkka tarvitsivat koneet eläkkeelle jäädessään ja Eilan mielestä Aktiiviset Seniorit olisivat voineet pyytää joltakin firmalta ne ja minä olisin sitten "maksanut" ne kirjoittamalla juttuja tai tekemällä radio-ohjelmia, joissa yritykset olisivat saaneet julkisuutta. Hyi olkoon, mutta tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin eikä siitä tällä kertaa tämän enempää (bloginixxxx).

Eilalla oli ikävä tapa pilkkoa kirjeitäni, niitä joita hän lähetti minulle takaisin omine kommentteineen. Pitkiä pätkiä hän kirjoitti pölkkykirjaimin, joiden yleisesti tulkitaan paperilla ja ruudussa merkitsevän huutamista tai ainakin äänen korottamista. Suurin kirjaimin Eila puuttui tekemisiini ja tekemättä jättämisiini, ajatuksiini, eri ilmiöiden tulkintoihini. Minulla oli usein tunne, että hän käveli kannoillani ainoana tarkoituksenaan arvostella minua. Räksyttävä rakki?

Kyllä niissä Eilan minulle hähettämissä kirjeissä näin jälkikäteen lukien oli kysymys silkasta kiusaamisesta. Sen hän itse asiassa tunnustaakin kerran viestissään kun kirjoittaa sen loppuun seuraavan lauseen: "Sinisen tekstin allekirjoitan, tietoisena mitä siitä seuraa." Ei kai siitä mitään seurannut, koska olin maaliskuussa 2002 jo niin lopussa, että pienikin tönäisy olisi voinut syöstä minut raiteilta. Raahauduin päivästä toiseen. Se kirjeeni, josta nyt puhun ja johon Eila vastasi pölkkykirjaimin, oli pilkottu 2-4 rivin pätkiin. Viittaus siniseen tekstiin tarkoitti ilmeisesti Eilan koneen värinauhaa, mutta minun koneelta luettuna koko kirje oli samanvärinen.

Kun muistutin kirjeessäni hallituksen jäsenille, siis kaikille jäsenille, että pidin tärkeänä Helsingin poliitikkojen lobbaamista ja että voisimme delegoida tapaamisia myös muille kuin kiireisille hallituksemme jäsenille, Eila vastasi kirjeessä, jonka lähetti vain minulle. Hän ei ilmeisesti pitänyt delegointiajatuksesta. Totuus kuitenkin oli, että minun aikani ei antanut enempään myöten kuin mitä jo senioreiden hyväksi tein. Kun ehdotukseni jälkeen kirjoitin, että jossakin tapaamisessa "tuli selväksi, että uudella teknologialla on sama ongelma kuin Aktiivisilla Senioreilla", Eila vastasi huutavin kirjaimin: MUISTUTAT JA EHDOTAT YHTENÄ SEKAMELSKANA ASIOITA TÄYSIN ASIATTOMAN TEKSTIN SEASSA. YHDISTYSMÄISTÄ TOIMINTAA ON, ETTÄ TEET ASIOISTA ASIALLISIA JA PERUSTELTUJA JA MUUHUN KOKONAISUUTEEN ISTUVIA ALOITTEITA. ASIA KERRALLAAN. Vielä nytkin kymmenen vuotta myöhemmin muistan, miksi kirjoitin kirjeessäni uudella teknologialla ja yhdistyksellämme olevaan saman ongelman. Noihin aikoihin oli jo selvinnyt, etteivät suomalaiset, vaikka tietotekniikkaa hallitsivatkin, osanneet istuttaa sitä käytäntöön. Ensimmäiset uutiset terveyskeskusten ongelmista oli julkistettu. Eilalta vain oli jäänyt lehti lukematta - tai ainakin ymmärtämättä - ja nyt minä sain vetta niskaani, kun en ehtinyt selittää viestissäni kaikkia asioita alusta alkaen niin että tietämättömimmätkin olisivat ymmärtäneet.

Hallituksen jäsenten panokset hankkeelle
Sen varmaan olen jo monta kertaa tehnyt selväksi, ettei kukaan Aktiivisissa Senioreissa hallituksessa tehnyt yhtä pitkää työpäivää hankkeen hyväksi kuin minä. Ilmeisesti naiset eivät edes pohtineet rakentavasti sitä mihin minun ajankäyttöni johtaisi (loppuun palamiseen). Tästä on todistuksena mm. Terveyden edistämisen keskukselle Kaarina Hughesin lähettämä kuvaus hankkeemme voimavaroista alkukeväällä 2002: "Yhdistys toimii toistaiseksi kokonaan vapaaehtoistyön varassa ja esimerkiksi johtokunta käyttää viikottain noin 10-20 työtuntia hankkeen eteenpäin viemiseksi." Koko sen ajan kun olin Aktiivisissa Senioreissa, viikottainen työaikani oli moninkertainen Kaarina Hughesin antamiin lukuihin verrattuna. Väitän, että yhteisöllinen senioritalo ei tällä hetkellä seisoisi Arabianrannassa, jos töitä olisi puskettu ainoastaan 10-20 tuntia viikossa per henki. Se ei olisi riittänyt alkuunkaan, hanke olisi jäänyt kesken. Mutta epäilemättä hallituksessa istui ihmisiä, jotka uhrasivat Loppukirille ainoastaan Kaarina Hughesin mainitseman 10-20 tuntia viikossa.

Takaisin Eilan ja minun kirjeenvaihtooni: Kun minä olen kirjoittanut hallituksen jäsenille, että käytin (jossakin) kokouksessa puheenvuoron, mutta hyvätkään hankkeet eivät edenneet koska nykyiset rakenteet eivät olleet ajan tasalla, Eila kirjoitti MIKSIKÖHÄN RAKENNEKESKUSTELULLE EI OLE OLLUT TILAA. Siis Aktiivisissa Senioreissa. Tajusin sen silloin heti ja huomaan nytkin, ettei Eila ymmärtänyt meidän puhuvan eri rakenteista. Minä tarkoitin yhteiskunnan rakenteita, pykäliä ja paragrafeja, joihin monta kertaa hankkeemme kanssa törmäsimme. Pykälistä ja niiden tulkinnioistahan silloinkin oli kysymys, kun meiltä evättiin RAY:n avustus vedoten siihen, että vääristimme kilpailua. Vielä nytkään en ymmärrä miten Loppukiri olisi vääristänyt kilpailua.

Kun minä siis puhuin yhteiskunnan rakenteista, Eila luuli minun puhuvan Aktiivisten Senioreiden rakenteista. Koko sen ajan kun Eila Puotilan tunsin, näimme asiat eri lailla. Tuntui kuin olisimme ollet itä ja länsi, jotka eivät koskaan kohtaa. Asioiden olisi voinut antaa olla niin. Olisimme olleet mahdollisimman vähän tekemisissä keskenämme. Ongelmana oli kuitenkin se, että Eila oli hyvin aktiivinen. Parhaiten häntä kuvaa juuri tuo sana aktiivinen. Sitä en tiedä, kuinka paljon hän loppujen lopuksi teki Aktiivisten Senioirien eteen, paljonko sai aikaseksi, mutta aktiivinen hän oli. Sen muistan, että useampi tapaaminen, joita hän järjesteli, eivät olleet mitään yleisömenestyksiä. Esimerkiksi keväällä 2002 hän yritti Marja Dahlströmin kanssa järjestää teatteri- ja ekskursiomatkaa Tampareelle. Tiesin, että Tampereella oli pari mielenkiintoista vanhusten palvelutalokokeilua. Pidin niitä teatteria tärkeämpänä. Useammalle seniorille olisi kuitenkin riittänyt pelkkä teatteri. Tietoisesti päätin, etten sekaannu matkajärjestelyihin tekivätpä naiset mitä tahansa. Matka kuivui kokoon osanottajajoukon kutistuessa sitä pienemmäksi, mitä lähemmäksi matkapäivä tuli.

Eila oli siinäkin mielessä aktiivinen, että hän ilmaisi halunsa lähteä tilaisuuksiin, joihin minä menin puhumaan tai vain tapaamaan ihmisiä. Kun lähdin esitelmöimään Aktiivisista Senioreista Kimmo Röngän järjestämään seminaariin, Eila istui yleisön joukossa. Olimme ainoat, jotka edustimme yhdistystämme. Minä olin puhujana, Eila ei sanonut halaistua sanaa koko aikana eli ei osallistunut yleisökeskusteluun. Kyllä minä olisin toivonut, että hän olisi lausunut jonkun rakentavan sanan seminaarin aiheista - pelkästä kiitollisuudesta seminaarin järjestäjääkin kohtaan. Kuulleessaan, että minut oli kutsuttu Ryhmätyö ry:n tilaisuuteen - muistaakseni pikkujouluun - Eila myös ilmoitti haluavansa mukaan. Torjuin ehdotuksen, koska minä en mennyt sinne Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan ominaisuudessa vaan toimittajan. En siis pitänyt korrektina ottaa kuokkavierasta mukaani. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä.

Lopuksi vielä yksi lause Eilan kirjeestä, jota voitte itseksenne miettiä: MITÄ SANOISIT SUHTEESTASI MUIHIN IHMISIIN? Siis sitä Eila kysyi minulta.

Tämä on blogini lopun alkua. En voi enää hyssytellä ja vain todeta tulleeni kiusatuksi. Minulla pitää olla konkretiaa. Ja sitähän minulla on.