tiistai 31. toukokuuta 2011

Loppukirin kotisivuilla historia vääristyy

En ole aikaisemmin lukenut kunnolla Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivuja. Monine virheineen ne saavat minut pahoinvoivaksi. Kimmokkeen kirjoittaa tätä blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" sain luettuani Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen virheitä vilisevän "Loppukiri"-kirjan. Äskettäin jouduin sattumalta Loppukirin kotisivuille ja järkytyin ja loukkaannuin sieltäkin löytämästäni totuudenvastaisesta historiasta. Ymmärrän, että Loppukiri-kirjassa olevia virheitä ei voi enää korjata, mutta rehellisyyden nimissä kotisivujen virheet pitäisi voida oikaista.

Loppukiri-kirjan kotisivut alkavat hankkeen alkuidean kuvauksella:

"Alkuidea.
Monet hienot asiat saavat alkunsa keittiön pöydän ääressä.

Loppukirin idea syntyi, kun neljä naista pohti omien vanhempiensa hoitoa 2000-luvun taitteessa. He halusivat ottaa loppuelämänsä omiin käsiinsä ja ratkaista vanhuuden asumisensa ajoissa.

Vierailu tukholmalaiseen Färdknäppenin kollektiivitaloon ratkaisi asian: tätä mekin haluamme, yhteisöllisen talon, jossa keskenään tutut asukkaat tekevät yhdessä ruokaa, asuvat omissa asunnoissaan, mutta jakavat arkensa. Yhteisöllisessä talossa ikääntyvät ihmiset saavat tukea toisistaan ja silti säilyttävät itsenäisyytensä niin pitkään kuin se on mahdollista."

Arvatenkin yllä olevan tekstin sisältöön - ja siis virheisiin - on eniten vaikuttanut Marja Dahlström. Kun Loppukiri-talo keväällä 2006 valmistui, hän oli ainoa Aktiivisten Senioreiden perustavaan kokoukseen elokuussa 2000 osallistunut taloon muuttaja. Kaikki muut hankkeen alkuaikoina yhdistyksessä toimineet seniorit olivat eronneet yhdistyksestä yksi toisensa jälkeen. Marja on siis ollut Loppukirissä nyt asuvista pisimpään mukana Aktiivissa Senioreissa. Se ei kuitenkaan oikeuta häntä kertomaan talon ideointivaiheesta totena sellaista mitä ei koskaan tapahtunut. Marjan muisti pettää pahanlaisesti.

Loppukirin kotisivujen mukaan senioritaloidea syntyi neljän naisen pohtiessa vanhempiensa hoitoa 2000-luvun taitteessa. Tähän virkkeeseen mahtuu peräti kolme oleellista virhettä. Ajankohta on väärä, eivätkä Marjan tarkoittamat neljä naista - Terttu Putila, Anita Wetterstrand, hän itse ja minä - ideoineet hanketta ensimmäisinä y h d e s s ä. En myöskään ole koskaan vaihtanut yhtään sanaa Terttu Putilan ja Anita Wetterstrandin kanssa näiden vanhempien hoidosta, Marjankin äidistä tiedän vain sen, että tämä vietti elämänsä loppuajan laitoksessa kuten kai valtaosa suomalaisista on viime vuosikymmeninä tehnyt. Sitä en tiedä, oliko Marjan äiti laitoksessa viikon, kuukauden vai vuosia. Yhden asian Marja kertoi: hän koki laitoksessa vierailut rasittavina. Sitä kuinka usein hän kävi äitiään katsomassa en tiedä. Kerran päivässäkö vai kerran viikossa vai vielä harvemmin?

Minä pohdiskelin vanhuuden asumisratkaisuja jo vuosia ennen vuosisadan vaihdetta. Tein sen ääneen. Tein aiheesta myös radio-ohjelmia. Yhtenä syynä siihen oli oman äitini omaishoitajuus. Äitini sairastui 1993 ja kuoli keväällä 1998. Järjestimme aluksi hänen hoitonsa hänen omassa kodissaan vieraan työvoiman turvin, viimeiset vuodet hoidin häntä neljän sisarukseni kanssa omaishoitajina. Olen kertonut tästä ns. jaetusta omaishoitajuudestamme aikaisemminkin blogissani (29.1.2010), koska onnistuneesta kokemuksestamme voisivat ottaa esimerkkiä muutkin kunnat. Näin on tapahtunutkin, idea on kelvannut Pohjanmaalla muillekin. Ensimmäiset yhteistyökumppanini Loppukiriä ideoidessani olivat siis kokemuksistani johtuen aivan muut kuin Marja Dahlström, Terttu Putila ja Anita Wetterstrand.

Anita ohjasi minut Färdknäppeniin
Anitan osuus Loppukiri-hankkeen lopullisen hahmottumisen kannalta oli sikäli tärkeä, että hän johdatti minut radio-ohjelman tekoon tukholmalaiseen senioritalo Färdknäppeniin. Teimme matkan loppiaisena 2000 (blogini 16.1.2010). Anita ehdotti kuitenkin matkaa jo vuosia aikaisemmin. Työkiireideni takia en kuitenkaan ehtinyt Ruotsiin aikaisemmin, vaan matka oli siirtynyt - ei ainoastaan kuukausilla vaan vuosilla. Yhtenä syynä olivat 1990-luvun lopulla tekemäni työmatkat Meksikoon, Guatemalaan, Hondurasiin ja Chileen. Tein noilta matkoilta yhdessä kollegani Eija Pulkkisen kanssa yhteensä yli neljäkymmentä radio-ohjelmaa. Lokakuussa 1998 siirryin vielä yhdeksi kuukaudeksi vuosilomani viettoon Peruun, mistä sieltäkin toin yhden radio-ohjelman ainekset mukanani. Näin ollen Anita joutui useamman kuin kerran vuosina 1997-1999 seisomaan työhuoneeni ovella ja muistuttamaan lupauksestani lähteä ohjelmantekomatkalle myös Ruotsiin. Idea yhteisöllisestä senioritalosta muhi kuitenkin päässäni eikä Anita ollut ainoa, jolle siitä puhuin.

Koska Maj Wetterstrand oli asunut Färdknäppenissä sen valmistumisesta (1993) lähtien, Anita oli vieraillut talossa usein sisarensa luona. Nytkin hän lähti tapaamaan Majta minun suunnistaessa matkalle radio-ohjelmat mielessäni.

Marja Dahlström ei tainnut istahtaa minun keittiöni pöydän ääreen kertaakaan ideoimaan hanketta. Ylipäätään hän osallistui järjestämiimme tapaamisiin vasta keväällä 2000. Tietysti olin kuitenkin hänet tavatessani maininnut hänelle päässäni muhivista suunnitelmistani. En pantannut ideoitani. Terttu Putilalle kerroin talohankkeesta ensimmäisen kerran aikaisintaan vuoden vaihteessa 1999-2000. Mitään ensimmäistä neljän naisen keittiötapaamista, josta Marja puhuu ja johon hän olisi Tertun ja Anitan kanssa osallistunut, ei siis ollut. Tapaamisia, myös neljän naisen tapaamisia, toki oli, mutta niissä olivat mukana aivan muut ihmiset kuin Loppukirin kotisivuilla mainitut.

Ideointia Rönössä...
Loppukiri-kirjassa ei mainita - kuten ei ilmeisesti talon kotisivuillakaan - sen kummemmin sisareni Marja-Leena Salkolan, tulevaisuuden tutkijan Marja-Liisa Viherän ja hänen sisarensa Mirja Mäkisen panoksesta hankkeeseen, ei liioin kuopiolaisen omaishoitajana työskennelleen entisen terveydenhoitajan Leena Lappalaisen nimeä. Myös kuopiolainen rakennusarkkitehti Arja Liukkonen kuului heihin, jotka ensimmäisinä pontevasti kannustivat minua potkaisemaan talon alkuun. Me ideoimme a k t i i v i s e s t i Loppukiriä jo kesällä 1999. Niinpä kun syksyllä 2000 yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme tutustumismatkalle Färdknäppeniin, kuopiolainen Arja Liukkonen ja siilinjärveläinen sisareni lähtivät mukaan. Arja Liukkosen ja sisareni lisäksi Marja-Liisa Viherän ja erityisesti Leena Lappalaisen merkitys hankkeen alkustartissa oli tärkeä.

Olen aikaisemmin kirjoittanut alkusyksystä 1999 tapahtuneesta kokoontumisesta Kuopion Rönössa (blogini 21.2.2010). Tapaamista vauhditti Leena Lappalainen, joka oli vakavasti sairas. "Ei talo minun eläessäni ehdi valmistua, mutta haluan kuitenkin olla hankkeessa mukana", Leena sanoi soittaessaan minulle. Hän kutsui kotiinsa paitsi minut myös sisareni Marja-Leenan ja Arja Liukkosen, joka oli suunnitellut lukuisia vanhusten taloja keski-Suomeen. Nämä kolme naista olivat pitkään pyöritelleet keskusteluissaan talohanketta. Siilinjärvelle vastikään muuttanutta sisartani kiehtoi ajatus Siilinjärven Harjamäestä "mummolaaksona". Arja Liukkonen esitti talon paikaksi Kustavia, jossa kesä kuulemma jatkuu pitempään kuin missään muualla Suomessa. Sisareni soittikin Kustavin kunnanjohtajalle, joka ei ideaa tyrmännyt, vaan toivotti meidät tervetulleeksi merenrannalle Länsi-Suomeen. Minä en kuitenkaan missään vaiheessa lämmennyt ajatukselle, että pilottihankkeemme olisi rakennettu jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Tiesin myös, että senioritalo jäisi rakentamatta ilman minun erittäin suurta osallistumistani hankkeeseen. Hyvin aikaisessa vaiheessa heitin senioreille kuitenkin ajatuksen, ettei pilottia kannata ideoida, suunnitella ja rakentaa ilman, että siinä saatua kokemusta hydynnetään muissa vastaavissa talohankkeissa. Niin on nyt tehty ja tehdään.

...viestintäleirillä Kuorevedellä
Rönön tapaamista edelsi mielenkiintoinen viestintäleiriviikko Kuorevedellä. Heinäkuussa 1999 matkustin nimittäin sisareni houkuttelemana Keski-Suomeen tulevaisuuden tutkijan Marja-Liisa Viherän ja hänen sisarensa Mirja Mäkisen vetämälle Viestintäkasvatuksen seuran nuorten leirille (blogini 21.2.2010). Minä en Marja-Liisaa etukäteen tuntenut, mutta olin kuullut hänestä paljon. Minulle oli tärkeää tieto, että hän toimi aktiivisesti Tulevaisuuden tutkimuksen seurassa. Molemmet sisareni Kaisu ja Marja-Leena, varsinkin Kaisu, olivat kansalaisopistojen rehtoreina tehneet Marja-Liisan ja Mirjan kanssa vuosia yhteistyötä, mm. järjestäneet viestintäleirejä.

Sisareni Marja-Leena, joka puhui minut mukaan tälle leirille jonkinlaiseksi "isoseksi", tuli sinne omalta suunnaltaan. Neljähän meitä siis sielläkin oli - vaihtamassa mielipiteitä vanhuuden mukanaan tuomista ongelmista. Marja-Liisa väitteli noihin aikoihin tohtoriksi, ja kaikki me näimme tulevaisuutemme mahdollisuuksia täynnä olevana ajanjaksona.

Luovuuttamme vauhdittivat matonkuteet
Luovuuttamme Kuorevedellä vauhdittivat sisareni Siilinjärveltä mukanaan tuomat "renksut", sukkatehtaasta edullisesti ostetut jätepalat eli sukanvarsirenkaat. Koska käsillä tekeminen tunnetusti vauhdittaa luovuutta, me leirin aikuiset istuimme iltaisin lasten nukahdettua ulkona solmimassa renksuista matonkuteita ja parantamassa maailmaa. Sisareni oli tuohon aikaan todella innostunut kutomaan värikkäitä räsymattoja. Eläkkeelle jäätyään hän muutamassa kuukaudessa kutoi lähes neljäkymmentä mattoa. Ympäristönsä innoittamana hän piti neljä kiitosta saanutta mattonäyttelyäkin.

Liioin Marja Dahlström ja Terttu Putila eivät olleet ideoimassa Loppukiriä keittiöni pöydän ääressä Puistolassa marraskuussa 1999. Simpukkasoppaani tulivat silloin syömään Anita Wettersrand, Marja-Liisa Viherä, Mirja Mäkinen ja sisareni Marja-Leena (blogini 21.2.2010; 28.3.2010).

Ensimmäinen tapaaminen, johon Marja ja Terttu osallistuivat, oli päiväkirjamerkintöjeni mukaan vasta maaliskuussa 2000. Anitan ja minun Tukholman matkasta oli silloin aikaa jo kolmatta kuukautta ja ensimmäiset lobbaamisetkin olivat takanapäin. Tapasimme nyt Anitan asunnolla ja paikalle tulivat Marjan, Anitan ja minun lisäkseni sisareni Marja-Leena sekä Terttu ystävänsä kanssa. Meitä oli nyt siis kuusi naista.

Minä olin kuitenkin sitä ennen keskustellut yhteisöllisesta senioritalosta eri ihmisten kanssa monessa tilanteessa ja tilaisuudessa. Loppukiri-idean alkujuuret eivät olleet Helsingissä. Leena Lappalaisen kotona Kuopion Rönössä pidetty tapaaminen oli ensimmäinen, jossa asialistalla oli vain yksi asia: uudenlaisen senioritalon saaminen Suomeen.

Lisää epätarkkuuksia kotisivuilla
Loppukirin kotisivujen ensimmäisellä sivulla on myös lause, joka olisi vaatinut tekstin kirjoittajalta suurempaa paneutumista. "Vierailu tukholmalaiseen Färdknäppenin kollektiiviin ratkaisi asian: tätä mekin haluamme jne." Mitä Ruotsin matkaa Marja tarkoittaa? Ketä ovat ne ihmiset, joista hän puhuu? Ketkä me? Minä olin Anitan opastamana tutustumassa Färdknäppeniin loppiaisena 2000. Matkalta palattuani soitin ensimmäiseksi Stakesiin kertoakseni vanhusten asumisesta kiinnostuneille tutkijoille kokemastani ja näkemästäni. Etsin jo yhteistyökumppaneita hankkeeseen. Minua Marja ilmeisesti tarkoittaa, mutta miksi nimeäni ei mainita? Teimme nimittäin vasta marraskuussa 2000 suurella joukolla Färdknäppenin matkan, mukana parisenkymmentä aktiivista senioria ja muita yhteisöllisestä senioritalosta kiinnostuneita. Siinä vaiheessa minä olin allekirjoittanut jo kuukausia aikaisemmin tonttianomuksemme kaupungille. Anomus lähti "perustettavana olevan yhdistyksen nimissä".

Miksi niin Loppukiri-kirjassa kuin kotisivuillakin kerrotaan hankkeen etenemisestä yksilöimättä toimijoita. Minun monet tekemiseni kerrotaan siis passiivissa. Hävettääkö kirjoittajia se, että minä tein niin suunnattomasti työtä hankkeen eteen ja sain kiitokseksi ihan konkreettisesti syljet kasvoilleni. Siihen palaan myöhemmin.

Marja Dahlströminä minä korjaisin Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivujen virheet. Varsin monet, jotka tuntevat Loppukirin ideoinnin alkuvaiheet, hämmästelevät niin kirjasta kuin kotisivuiltakin nyt löytyvää historiaa. Totuus lienee se, että jos ihminen haluaa oikein kovasti uskoa johonkin, hän alkaa elää tuota unelmaansa totena. Näin ilmeisesti on tapahtunut Marjankin kohdalla. Sirkka Minkkisen tarkoitusperiä Marjan unelma on palvellut hyvin.

Palaan myöhemmin muihin Loppukirin kotisivuilla oleviin virheisiin. Seuraavassa pätkässäni, ehkä jo huomenna, pohdiskelen kuitenkin sitä, mitä merkitsee olla kaksonen. Ilman identtistä kaksoissisartani en nimittäin muistaisi niin tarkasti vanhojen tapahtumien yksityiskohtia vuosien takaa kuin nyt muistan. Kaksoset kutovat tapahtumien seiteistä huomattavasti tarkempia muistikuvia menneisyydestä kuin ilman kaksossisarta tai - veljeä elävät konsanaan kykenevät tekemään. Kaksosparilla on nimittäin aina neljä silmää ja neljä korvaa - vaikka eivät koko elämäänsä vieri vieressä eläisikään.

3 kommenttia:

  1. Minäkin muistan asiat samoin kuin sinä, vaikken missään keittiössä istunutkaan. Olin kuitenkin tiiviisti yhteydessä Marja-Liisaan eli Maijaan ja sisareensa Mirjaan, sillä tulin Kuoreveden leirille myöhemmin kesällä ja seurasin siis tarkasti, mitä ensimmäisellä leirillä tapahtui. Ja kuulin ideoinneistanne ja keskusteluistanne. Olin myös mukana monessa Loppukiriä valmistelevassa kokouksessa ja tiedotus- ja lehdistötilaisuudessa. Loppukiri -kirja on ikäänkuin "puhdistettu" sinusta - nimeäsi ei mainita vaikka dokumentin luonne sitä ehdottomasti vaatisikin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! On äärettömän tärkeää, että mahdollisimman monen muisti toimii. En jaksa uskoa, että aktiivisten senioreiden muisti olisi pettänyt. Sille, että Loppukiri-kirja - samoin kuin kotisivutkin - on sanontaasi käyttäen "puhdistettu" minusta, on raadollisempi selitys: työpanokseni on varastettu. Työpanokseni näkyy vain Sirkka Minkkisen ja kumppaneiden saldossa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tarinastasi Anna-Liisa Mikkelä. Minua lohduttaa kovasti se, että omat havaintoni Aktisten toiminnassa taitavatkin pitää osittain paikkansa. Tekisi mieli omat kokemukset purkaa kirjaksi työnimellä Akat tallaa.

    VastaaPoista