Kylätalosta yhteisön olohuone

Yksin asuvilla on huomattavasti suurempi riski sairastua masennukseen kuin muiden kanssa elävillä. Se on moneen otteeseen tutkimuksin todistettu. Minäkin tiesin asian olevan niin jo silloin, kun rupesin puuhaamaan yhteisöllistä senioritaloa Helsinkiin. Toimittajan työssäni - ensin aikakauslehdissä, sitten Yleisradiossa - olin törmännyt jatkuvasti masentuneisiin ja yksinäisiin suomalaisiin, joista olin tehnyt monelta kantilta ohjelmia. Kun haastattelin masennusta potenutta ja kirjankin siitä kirjoittanutta lääkäri Jussi Vilskaa, poikkeuksellisen runsas palaute yllätti. Niihin aikoihin Yleisradio oli niin varoissaan, ettei ohjelmia tavallisesti uusittu kuin kerran. Vilskan haastattelu tuli kuitenkin ulos lukuisia kertoja pelkästään sen takia, että uusintoja toivottiin.

Eivät pelkästään parisuhde ja yhteisöllisiksi suunnitellut talot - kuten Loppukiri - poista asukkailta yksinäisyyttä. Myös muut asumiseen liittyvät asiat vaikuttavat elämänlaatuun. Nykyinen asuinpaikkani Roihuvuori on siitä hyvä esimerkki. Täällä ihmiset ovat tekemisissa toistensa kanssa monenlaisin projektein. Suurin osa hankkeista syntyy luontevasti ilman, että pitäisi perustaa ideoiva aivoriihi. Luovuutta riittää vaikka muille jakaa. Eilen Helsingin Sanomat kertoi roihuvuorelaisten kunnianhimoisimmasta tämänhetkisestä hankkeesta otsikolla "Roihuvuoren asukkaat haluavat puutalot" (HS 23.3.2012 s. A 12). Kysymys on Helsingin Hietalahdessa sijaitsevista Kaartin lasaretin puutaloista, jotka ovat seisoneet vuosikymmeniä tyhjillään. Niiden siirtämisestä Roihuvuoreen neuvotellaan. Toinen siirrettävä rakennus on sairaalakorttelin erityispaviljonki vuodelta 1901, toinen kuormastovaja vuodelta 1882. Molemmat on suunnitellut Evert Lagerspetz. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, Roihuvuoressa alkavat vuoden parin päästä vuosisadan talkoot. Tarkoitus on pystyttää tilava kylätalo tänne muun muassa siksi, että 1950-luvulla rakennetut kerrostaloasunnot ovat poikkeuksellisen pieniä. Ne ovat ekologisia mutta pelkkä luonto ei riitä asukkaiden olohuoneeksi, vaan toimivia yhteistiloja tarvitaan. Roihuvuori Seura, joka on kylätalohankkeen takana, kasvaa kohisten, joten potentiaalista talkooväkeä löytyy. Tällä hetkellä Roihuvuori Seura on Helsingin nopeimmin kasvava kotiseutuyhdistys. 

Roihuvuoressa paistaa aina aurinko

Jos lasken mukaan myös kaikki opiskelukämppäni, olen asunut pääkaupunkiseudulla ainakin 15 eri osoitteessa. Kun 6 vuotta sitten muutin Roihuvuoreen, ympyrä ikään kuin sulkeutui. Nykyinen kotiseutuni nimittäin muistuttaa eniten sitä yhteisöllistä pohjoista kylää, josta yli 50 vuotta sitten lähdin Helsinkiin. Varsin pian Roihuvuoreen muutettuani tiesin, etten lähtisi täältä enää minnekään - vain hautaan tai hoitolaitokseen. 

Löydän Roihuvuoresta ja sen ympäristöstä lähes kaiken, mitä arkeeni tarvitsen: kaupat, lenkkipolut, harrastukset, lapset perheineen, pari ystävää. Keskustaan matkustan vain kerran viikossa vesijumppaan ja joskus kulttuuritilaisuuksiin. Pian tänne muutettuani ilmoitinkin päätyneeni paratiisiin. Silloin oli kesä. Ainakin 15 osoitteessa asuneena minulla siis on mihin paikkaa verrata: monet asiat ovat täällä hyvin. Jo ihmiset ovat luku sinänsä: talkoohenkisiä, arjen pienistä asioista iloitsevia, avuliaita, avomielisiä. Jopa taksikuski on tarjonnut minulle ilmaista kyytiä, kun on ollut menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Täällä ei liene harvinaista, että autonomistaja lainaa kulkuneuvoaan naapurille.

Roihuvuori syntyi 50-luvulla lähiörakentamisen ensimmäisessä aallossa. Ajan  virtaukset - metsälähiön ihanteet sekä tehokkuustavoitteet - ohjasivat alueen suunnittelua. Edelleen kaupunginosan kehittämisessä etsitään ratkaisuja, jotka takaavat lähiön ominaispiirteiden säilymisen. Runsas kasvillisuus jalopuineen on perintöä Herttoniemen kartanon kukoistuskaudelta. Lenkkipolut levittäytyvät  vaihtelevaan maastoon merenrannalle. Kun kaupungin arkkitehti Barbara Tallgvist runsas vuosi sitten jätti tehtävänsä alueen arkkitehtina, hän kirjoitti seuraajansa Petteri Erlingin saavan hoidettavakseen hienon ja mielenkiintoisen kaupunginosan.

Kun Roihuvuori nimettiin vuoden 2010 parhaaksi kaupunginosaksi (blogini 6.8.2010), perusteluina eivät olleet alueen erikoisuudet: ei kiitetty kokeellinen arkkitehtuuri, ei japanilaistyylinen puutarha tai Kirsikkapuisto, ei kuvataidekoulu eikä Juniorijousistaan maailmankuulu Itä-Helsingin musiikkiopisto. Perusteluksi nostettiin toimiva kyläyhteisö, jonka näkyvimpiä saavutuksia ovat toki monen muun asian lisäksi suosiotaan kasvattavat Roihuvuoren kyläjuhla elokuussa ja kirsikankukkien katselujuhla hanami toukokuussa. Molemmat syntyvät talkoovoimin. Nykyisin nämä juhlat houkuttelevat paikalle paljon ihmisiä Itä-Helsingin ulkopuoleltakin (blogini 23.5.2011 ja 28.5.2011).

Roihuvuoressa on aina joku projekti meneillään. Viime kesänä valmistui asukkaiden suunnittelema asukaspuisto, joka on tarkoitettu kaiken ikäisille roihuvuorelaisille. Täällä jopa kielteisenäkin pidetyt asiat kääntyvät myönteisiksi. Koska kaupunginisien ratkaisut ovat vieneet meiltä niin postin, pankit kuin apteekinkin ja koska terveyskeskuksetkin ovat naapurilähiöissä, me turvaudumme usein jalkoihimme ja polkupyörään. Siispä kuntokin pysyy korkealla. Väki ei täällä myöskään vähene. Myyntiin tulevat asunnot menevät nopeasti kaupaksi. Jopa palvelukeskuksenkin kynnyksen on todettu Roihuvuoressa olevan matalamman kuin muualla Helsingissä (blogini 15.4.2011).

Asuttuani pääkaupunkiseudulla siis 15 paikassa, minulla on mihin Roihuvuorta verrata. Yhdyn mielelläni Porolahden päiväkodin viisivuotiaaseen, jonka mielestä täällä paistaa aina aurinko.