Punainen kukko

Nukun nykyisin hyvin. Todella hyvin. Niin sikeästi, että en keskellä yötä herää edes silloin kun viereisessä rapussa riehuu tulipalo ja ihmiset juoksevat hädissään asunnoistaan pihalle. En herää vielä sittenkään kun paikalle porhaltaa pari paloautoa. ---Aamulla heräsin seitsemän maissa siihen, että tyttäreni ennen töihin lähtöään soitti ja tiedusteli olenko hengissä. Hän oli nettiuutisista  huomannut, että juuri minun talossani oli tuona kyseisenä yönä riehunut punainen kukko.

 

Uneni osalta olen siis tavoittanut sataprosenttisesti sen, mihin blogini kirjoittamisella tammikuussa 2010 pyrin. Syvään uneen. Muiltakin osin kirjoittaminen on toiminut terapeuttisesti. Viime viikkoina vuosien 2001 ja 2002 tapahtumat ovat ajoittain tuntuneet niin kaukaisilta, että tietokoneen ääreen istuutuminen ja menneistä raportoiminen on vaatinut ponnistuksia. Olen viime viikkoina yhdessä jos toisessakin kaarteessa unohtanut aktiivisten senioreiden olemassaolon. Alkuvuodesta, jolloin Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn tapauksen puiminen oli mediassa päivittäin enemmän sääntö kuin poikkeus, olin ajoittain ahdistunut. Onneksi sen tapauksen setviminen loppui, kun Hilkka Ahde halusi vetäytyä rauhaan odottelemaan oikeuden päätöstä asiassa.

 

Mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että Hilkka Ahde ylipäätään jaksoi nostaa kissan pöydälle ja vaatii nyt vuosia jatkuneelle työpaikkakiusaamiselleen ratkaisua oikeudelta. Ei kannata yrittää tunkea ikäviä kokemuksia lumen alle piiloon, sillä eivät ne sinne unohdu. Jatkossa loukkaukset ovat kuin kivi kengässä, estävät matkan tekoa.

 

Luin äsken Arja Jääskeläisen maaliskuussa 2002 kirjoittaman eroanomuksen Aktiivisista Senioreista. Jos minua kiusattiin selän takana suhmuroimalla, samoin kiusattiin Arjaa. En olisi Aktiivisissa Senioreissa osannut kuvitella, että luokkatoverini Terttu Putilakin menisi niin pitkälle, että rupesi häiritsemään Arjaa ikävillä puhelinsoitoilla sotkeakseen Arjan ja minun välit. Arja oli kuitenkin poikkeuksellisen suoraselkäinen nainen, hän ei kertonut minulle noista puhelinpainostuksista - eikä ilmeisesti paljosta muustakaan. Ne tulivat ilmi vasta erokirjeessä.

 

Tosiasia kuitenkin oli, että minä olin keväällä 2002 täysin loppuun palanut. Toimintakyvytön. Raiteilta syösty. Eikä minulla ollut paljon tukijoita yhdistyksessä. Kaikki minun laillani ajattelevat savustettiin yhdistyksestä ulos. Jotkut kanssani samaa mieltä olevat lähtivät toki oma-aloitteisestikin. Tuosta mainitsemastani Arjan erokirjeestä selviää sekin, kuinka Terttu oli yrittänyt masinoda hallituksen jäseniä syrjäyttämään minut Saton neuvotteluista. Nehän eivät edistyneet, koska minä en halunnut Aktiivisten Senioreiden allekirjoittavan Saton yksipuolisesti sanelemaa sopimusta.

 

Mihin luokkatoverini pyrki? Eihän hän koskaan kovin vakavasti harkinnut Loppukiriin asumaan menemistä. Liioin hänelle ei varakkaana naisena - entisenä yrittäjänä - ollut tärkeää, millaiseksi neliön hinta Loppukirissä lopulta muodostui. Miksi hän otti niin aktiivisen roolin suhteessa minuun?

 

Kun ajattelen luokkatoveriani ja hänen käytöstään, en voi muuta kuin sääliä häntä.