Ns. ideologiapaperi

Ilman Mirja Höysniemeä en olisi koskaan päässyt projektissamme alkua pitemmälle. Loppukiriä ei siis olisi, mikäli Stakesin tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen ei olisi sattumalta törmännyt Mirjaan ja kertonut hänelle minun puhelinsoitostani. Valtaosa kansalaisten maailmanparannusehdotuksista ja ideoista tyssää viranomaisten passiivisuuteen ja uskon puutteeseen. Ehdotukset joutuvat Ö-mappiin. Mirja Höysniemi ja Sirkka-Liisa Kärkkäinen uskoivat kumpikin ensi hetkestä lähtien senioritaloideaan.

Ei pidä olettaa, että tavalliset mummot ja papat tuntisivat ne väylät, jotka mahdollistavat hankkeiden toteutumisen maassamme. Kaiken kaikkiaan ideoiden hyväksyminen vaatii virkamiehiltä paitsi taitoa myös viitseliäisyyttä. Virtanhaltija, joka haluaa mennä siitä, missä aita on matalin, toteaa kevyesti: "Ehdotettu hanke ei kuulu minun toimenkuvaani, joten menkäähän muualle, hyvä rouva/herra! Minulla on valitettavasti nyt kiire, minulla alkaa kokous."

Mirjalla ei ollut kiire ja häntä oli helppo lähestyä. Hän kuunteli. Hänelle myös maallikoiden kokemuksilla ja ideoilla oli merkitystä. Juuri heillä saattaa olla sellaista mitä korkean tason päättäjiltä ja viranomaislta puuttuu: he eivät ole vielä vieraantuneet arjesta ja ruohonjuuritasosta. Yhteisöjenkin kohdalla tuoreimmat ideat saattavat versoa juuri arjen kokemuksista, arjen ongelmista. Näin oli todennäköisesti RÄSPYn nuortenkin kohdalla (KTS "Ensimmäiset yhteistyökumppanit löytyvät" 25.1.2010).

Ensimmäistä kertaa tavatessamme Mirja Höysniemi kehoitti minua kirjoittamaan ns. hankepaperin. En päässyt siinä alkua pitemmälle. Makustelin mielessäni sanaa pitkään ja ihmettelin, miksi ideologiapaperini ei kelvannut. Olin nimittäin välittömästi Ruotsista palattuani alkanut muotoilla tekstiä, jonka avulla tehdä hankettamme tunnetuksi. Kutsuin paperia alusta lähtien ideologiapaperiksi, mihin keksimääni nimeen en ollut lainkaan tyytyväinen. Siinä kerrottiin sekä talon että sen toiminnan ideologia, mutta myös niiden heijastusvaikutukset asukkaisiin ja yhteiskuntaan. Kirjoitin siis sen mitä tiesin. Kysymyshän oli miljoonahankkeesta. Tekstini oli aluksi runsaan 4A-arkin pituinen, mutta onnistuin lyhentämään sitä. Tekstiä tuli kuitenkin pian lisää, koska ideoiminen oli jatkuva olotila. Lopuksi teksti oli kahden arkin pituinen. Suuri joukko ihmisiä - myös ulkopuolisia - osallistui tekstin muokkaamiseen, mutta paperi eli juuri minun koneellani viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Lähetin tuota ideologiapaperia jo kevään 2000 aikana hankkeesta kiinnostuneille - tai paremminkin niille, joiden kuvittelin olevan siitä kiinnostuneita. Jotkut vastasivat, jotkut panivat sihteerinsä vastaamaan. Jotkut vaikenivat kuin muuri. Vihreät miespoliitikot olivat vaitonaisempia kuin muut.

Muutama päivä yhdistyksen perustamisen jälkeen muistiinpanoissani on virke: "Joko Mirja Höysniemi tai Sirkka-Liisa Kärkkäinen sanoi, että meidän pitää saada hallituksen taakse asiantuntijaryhmä." (18.8.2000) Minä en pysty sanomaan, miksi sitä ei koskaan saatu. Apu, jota saimme virkamiehiltä, oli niin kuin kulkurin leipä laulussa: palasina maailmalla. Vaikka ideamme havaittiin yleisesti ottaen hyviksi, emme saaneet sellaista tukea kuin epäpätevistä kokemattomista mummoista koottu joukko olisi tarvinnut. Vaikka virkamiehet olivat siis positiivisesti yllättyneitä meidän ilmestymisestämme kuvioihin, käytännön tuki jäi kokonaisuudessaan vähäiseksi.

Tunsin koko Aktiivisten Senioreiden ajan olevani hyvin yksin.

Minusta olisi ollut ihanteellista, että Aktiiviset Seniorit olisi saanut edes ikioman yhdys- tai tukihenkilön, jonka kanssa asioida tarvittaessa eli aina kun ongelmia - tai vain pelkkiä kysymyksiä - ilmaantui. Ei sen avun olisi tarvinnutn olla edes viikottaista. Tunne siitä, että samaa virkamiestä uskaltaa vaivata aina tarvittaessa, olisi tehnyt tieni huomattavasti helpommaksi. En olisi nähnyt niin paljon painajaisia. En olisi palanut loppuun.

Varsinkin rakennuttajien kanssa neuvotellessamme jäimme nenästä vedettäviksi kokemattomuuttamme. Jos minulle nyt sanotaan, että lakipykälät estivät tukihenkilön antamisen, vastaan: muutettakoon pykäliä. Tai ainakin neuvottakoon miten lakia kiertää. Konkarit sen homman kyllä osaavat, me mummot emme. Jos kaupunki ei voi antaa tukihenkilöitä, sanon: laskekaa, mitä se tuki-ihminen pitkässä juoksussa maksaa. Ei juuri mitään. Hankkeiden nopeutuessa rahat tulevat kyllä takaisin eli maksavat itsensä.

Koko sinä aikana kun Aktiivisissa Senioreissa toimin, tapasin noin kaksisataa vaikuttajaa. Varmasti joukossa oli paljon tarpeettomiakin kontakteja mutta tuollainen määrä kertoo, että neuvojia oli liikaa.

Palaan vielä kirjoittamaani ideologiapaperiin. Sirkka Minkkinen kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan varsin kankeasti, että "Loppukiri-hankkeen lähtökohtana oli Aktiiviset Seniorit ry:n perustajien laatima muistio Loppukiristä, jonka elämisen malli oli suurelta osin lainaa tukholmalaisen Färdknäppenin toimintamallista. Loppukirin viitekehykseen oli lisäksi kirjattu kokemuksia suomalaisesta vanhustenhoidosta. Muistio laadittiin ensimmäistä suurta tiedotustilaisuutta varten, joka pidettiin heti kun oli saatu vahvistus Arabianrannan tontista" (s. 65). Minkkisen mainitsema paperi tiedotustilaisuutta varten oli tuo kirjoittamani ideologia. Loppukiri-kirjassa oleva teksti (ss.65-67) on lähes suoraan tammikuussa 2000 minun moneen kertaan muokkaamastani ideologiapaperista. Tiedotustilaisuutta varten ei tehty mitään uutta paperia.

Minkkinen ei tietystikään voi tietää tuon ideologiapaperin historiaa, koska kuuli - tai selvemmin sanottuna luki - ensimmäisen kerran yhdistyksestämme vasta 10.1.2001 Helsingin Sanomista.