Kainalosauvojen kanssa tonttia anomaan

Kun Mirja Höysniemen ehdottama hankepaperi ei minulta syntynyt, hän ystävällisesti kirjoitti raakaversion puolestani. Mirja oli Loppukirin käynnistämisen kannalta todella tärkeä. Siksi tuntuu erikoiselta, ettei Loppukiri-kirjassa mainita sanaakaan hänestä. Kyllä Marja Dahlström Mirjasta tiesi. Minä tapasin Mirjan useamman kerran vuoden 2000 aikana, mutta Marjalla oli aina muuta ohjelmaa eikä hän kertaakaan tullut mukaan. Toiseen tapaamiseemme (17.3.2000) Marja lupasi tulla, mutta ei koskaan ilmestynyt Virastotalolle. Oli mennyt päivissä sekaisin. Onneksi paikalle tulivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola. Näin ollen minun ei tarvinnut mennä Mirjan luo yksin niin kuin ensimmäisellä kerralla runsas kolme viikkoa aikaisemmin.

Mirja toi siis toiseen tapaamiseemme hankesuunnitelman, jonka hän oli kirjoittanut keskustelujemme pohjalta. Ilmeni, että hän istui Helsingin kaupungin asunto-ohjelmasihteeristössä ja hänellä oli kanavat auki joka puolelle. Hän oli hyvin arvostettu työtovereidensa keskuudessa. En yhtään ihmettele. Olin edellisenä päivänä ollut yhteydessä tonttiasiamies Tuomas Kivelään ja pyytänyt häneltäkin audienssia. Mies oli kuitenkin kehoittanut minua käymään ensin toistamiseen Mirjan luona ja tulemaan vasta sitten hänen luokseen Katariinankadulle. Tuomas Kivelä ja Mirja Höysniemi olivat hankkeemme käynnistymisestä lähtien kiinteässä yhteystyössä, mikä helpotti ratkaisevasti alkuaikojen työtämme.

Tuomas Kivelästä tuli Aktiivisille Senioireille Mirjaakin tärkeämpi ihminen: hän oli se virkamies, joka mahdollisti meille tontin saamisen Arabianrannasta. Hän teki hankkeemme eteen - kuten kuvaavasti sanotaan - hartiavoimin töitä. Minunhan oli rakennusalaa tuntemattomana vaikea hahmottaa kulisseissa tapahtuvaa työtä, mutta kuten tämän blogini profiilissa totean "aika tuo aina kaikki asiat esille" (Robert Penn Warren, Gummerus 1976).

Toisella käynnilläni Mirja Höysniemen luona opin, että hankepaperi pitää ensimmäiseksi toimittaa kiinteistövirastoon, joka lähettää sen sitten lausunnolle sosiaalilautakuntaan. Siellä sitä puoltaisivat - jos puoltaisivat - sosiaalijohtaja Aulikki Kananoja ja Riittä Iiskola. Sitten paperi lähtisi yksilöidympänä rakennuttajille kilpailutettavaksi.

Mirjan ja minun suhteesta muodostui hyvin mutkaton. Kun minun piti mennä ensimmäisen kerran tapaamaan kaavoittaja, projektipäällikkö Mikael Sundmania, kysyin Mirjalta, mikä Sundman oli miehiään. Uskaltaisinko tavata? Kannattaisiko edes tavata? Oliko aivan välttämätöntä tavata? Nämä minun kysymykseni siksi, että Saton juristi Jaana Närö, jonka Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas oli vetänyt yhdistyksemme liepeille jo edellisenä keväänä, oli todennut miehen vaikeaksi ja pelottavaksikin. Näitä kahta naista yhdisti Vanhusten Palvelutaloyhdistys, jonka jäseniä ovat Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto, Kansallinen Senioriliitto sekä Suomen Setlementtiliitto. Juhannuksen aikaan olin Marja-Liisa Kunnaksen ja Jaana Närön ehdotuksesta allekirjoittanut tonttivaraushakemuksen, jolla perustettavana oleva yhdistys Aktiiviset Seniorit ja Vanhusten Palvelutaloyhdistys pyysivät kaupungilta tonttia.

Vuosituhannen vaihteessa tontit olivat Helsingissä todella lujassa - kaikille muille paitsi Aktiivisille Senioreille. Me saimme haluamamme tontin haluamaltamme paikalta ennätysajassa. Vanhusten Palvelutaloyhdistys jäi siinä jaossa tontitta. Kun Mikael Sundmanin tapaaminen oli syksyllä 2000 ajankohtainen, Jaana Närö antoi minun ymmärtää, ettei minun kannattaisi pyytää mieheltä audienssia. Mikähän oli Jaana Närön motiivi? Kymmenen vuotta sitten en hoksannut sitä miettiä, eikä siihen ollut aikaakaan, olin vielä työelämässäkin mukana. Nyt selattuani muistiinpanojani ja juteltuani muutamien ihmisten kanssa alan pikku hiljaa ymmärtää kuvioita. Joka tapauksessa Mirja Höysniemi vastasi kysymykseeni, kannattiko minun sopia tapaamisesta Sundmanin kanssa, jotenkin tähän tapaan: "Ehdottomasti kannattaa mennä tapaamaan häntä. Sitä paitsi sinun taidoillasi käsittelet sen miehen alta aikayksikön. Ei hän vaikea ole."

Niin taisin käsitellä. Eikä Mikael Sundman todellakaan ollut vaikea. Vuonna 2001 hän jopa tunnusti arkkitehti Kirsti Sivénille, jonka yhdistys oli hänen vinkistään valinnut Loppukirin suunnittelijaksi, seuraavaa: "Kummallisia naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat ja me huomasimme antaneemme niille tontin."

Pyytäessäni itsenäisyyspäivän alla 2000 audienssia Mikael Sundmanilta hän yllättäen halusi tavata minut heti seuraavana päivänä. En kuitenkaan halunnut mennä Kansakoulukadulle yksin. Puhelimessa lupasin kuitenkin tulla joko yksin, kaksin tai kolmen hengen voimin. Aikamoisen puhelinrumban jälkeen onnistuin saamaan kiinni vastikään yhdistykseemme liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli pitkään ollut pankkialalla, jäänyt työttömäksi laman aikana ja suorittanut sen jälkeen oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Eilan urahaaveet olivat kuitenkin kariutuneet aviomiehen sairastumiseen ja sitä seuranneeseen omaishoitajuuteen. Nyt hän oli ollut jonkin aikaa leskenä. Eilan koulutus tuntui tulevan yhdistykselle kuin taivaan lahjana. Sundmankin tuntui arvostavan sitä.

Mikael Sundmanin tapaamisesta itsenäisyyspäivän alla 2000 minulla on selvä muistikuva. Lähdin Kansakoulukadulle tapaamaan häntä kainalosauvojen varassa, siniset muovisuojat jaloissani. Olin ollut muuan päivä aikaisemmin jalkaleikkauksessa enkä ollut operaation jälkeen liikkunut vielä muualla kuin kotonani. Eikä minulla ollut autoa.

Kävelin tavallisesti matkan asunnoltani Puistolan asemalle neljässä minuutissa, nyt kainalosauvojen varassa minulta meni paljon kauemmin. Nilkkani olivat koetuksella, käsissäni ei tuntunut olevan voimaa, katu oli liukas. Mutta junaan selvisin. Kuinkahan vakuuttava onnistuisin olemaan? Helsingin keskustassa ehdotin Eilalle taksia. Muistaakseni ajoin koko senioritalohankkeessa oloaikanani vain kaksi kertaa taksilla, tämä oli se toinen kerta. Yhdistyshän oli alkuaikana aivan varaton. Paluumatkastakin muodostui unohtumaton. Juna oli itsenäisyyspäivän takia kuin pistetty. Edellisen kerran olin ollut niin täydessä junassa sota-aikana Pohjanmaalla. Sillä erotuksella, että silloin kaikki liikuntavammaiset ja vanhukset päästettiin istumaan. Nyt aika oli toinen ja minä seisoin junan eteisessä Käpylän asemalle asti. Jaksoin hyvin, siinä auttoi Sundmanin kanssa käymämme paremmin kuin hyvin mennyt neuvottelu. Myöhemmin sain tietää, että olimme todella tehneet kaavoittajaan vaikutuksen. Tiettäväst mies on kertonut palaveristamme innostuneeseen sävyyn eri ihmisille kaikki nämä viimeiset kymmenen vuotta. Itsetuntoahan tällainen nostaa.

Olin pitänyt itsestään selvänä, että Mikael Sundmanin tapaamiseen olisi tullut lisäkseni joku toinenkin hallituksen jäsen. Sain puheenjohtajan toki kiinni, mutta hän ilmoitti olevansa Aktiivisten Senioreiden käytettävissä vasta taidehistorian tenttinsä jälkeen tammikuun puolessa välissä. Häntä todellakin työllistivät lobbauksen ollessa kiihkeimmillään yli kuusikymppisena aloitetut - vaiko nuoruudessa keskeytyneet, nyt jatketut? - yliopisto-opinnot sekä edellisenä keväänä ilmestyneen steinerpedagogiikka-kirjasensa ruotsinnos. Kääntäjä kirjalla toki oli, mutta Marja halusi usein istua kääntäjän vieressä seuraamassa työn edistymistä. Itsekseni ihmettelin, miksi taidehistorian opinnoilla ja kirjasen kääntämisellä oli niin kiire Jos on neljäkymmentä vuotta siirtänyt yliopisto-opintojaan, miksi ne piti ajoittaa juuri tuohon Loppukirin kannalta tärkeään syksyyn? Ehkä kysymyksessä oli pako. Ehkä Marjaa kuitenkin pelotti, vaikka hän kirjassaan muuta vakuuttaa. Samaa kysyn kirjasen kääntämisestä. Onhan erikoista, että Arabianrannan tontin lobbauksen ollessa kiihkeimmillään yhdistyksen puheenjohtaja keskittyy aivan muihin hommiin.

Marja Dahlström runoilee Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassaan Loppukiri-kirjassa seuraavasti: "Talo oli unelma, joka nosti ja kannatteli naisryhmämme jäseniä pitkään." Mistä mihin se häntä kannatteli? Ja minne hän on armeijasta eläkkeelle jääneen Eino Jantusen unohtanut? Mieshän kuului ensimmäiseen hallitukseen eikä koko yhdistystä olisi saatu perustettua ilman häntä. Kaikki yhdistyksen perustavaan kokoukseen tulleet - lukuun ottamatta Marja-Liisa Kunnasta - joutuivat hallitukseen. Terttu Putila valittiin sihteeriksi poissaolevana.

Marja jatkaa tarinaansa: "Vaikka meillä jokaisella oli takanamme vuosikymmenten kokemus työelämästä ja aavistus vireille lykästettävän hankkeen suurisuuntaisuudesta ja vaativuudesta, ei se pelottanut meitä." Minua kyllä pelotti. Pelotti kauheasti. Näin öisin panajaisia. Marja jatkaa tarinointiaan: "Olimme vakuuttuneita hankkeen oikeutuksesta ja uusia uria aukovasta suuntautumisesta. Tulevina vuosina hankkeen koko ja vaativuus tulivat yllättämään jokaisen mukana olevan."

Milloinkahan Marja Dahlström havahtui yllättymään? Hänhän oli mukana hankkeessa maaliskuusta 2000 asti. Olisihan hänen pitänyt aavistaa mitä oli tulossa ja odotettavissa. Tavoitteemme ei ollut mikään koirankoppi. Tosiasiaksi jää, että Marja Dahlström näki puheenjohtajakaudellaan varsin vähän vaivaa hankkeen eteen. Raamattua mukaillen Marja oli valinnut hyvän osan.

Heti ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen minulle oli alkanut selvitä karu totuus: kaikilla mukaan tulleilla ei ollut käsitystä talohankkeen suuruudesta - ja vaativuudesta. Meille eläkkeelle lähdön kynnyksellä oleville ja eläkkeellä jo oleville senioreille, jotka emme aikaisemmin olleet edes leikkimökkiä rakennuttanet, hanke oli todella vaativa. Liian vaativako? Olin aika pian valmis myöntämään sen. Mutta juna oli silloin jo liikkeellä. Pakostakin tuli Goethe mieleeni: "Se juuri on harrastelijan luontoa, että hän ei tunne vaikeuksia, jotka ovat olemassa, ja että hän aina haluaa ryhtyä tehtävään, mihin hänellä ei ole voimia."

Vertausta väärää raidetta kulkevasta junasta käytti myöhemmin Lipposen hallituksen asuntostrategi Peter Fredriksson. Hän soitti minulle myöhään perjantai-iltana huhtikuun alussa 2001. Peter sanoi suoraan, että Aktiiviset Seniorit tarvitsee apua, asiantuntemusta. Hän ennusti, että minä en tulisi jaksamaan silloisen ryhmäni kanssa rakentamisen ja rahoittamisen terminologian viidakossa. "Yksi väärä päätös tai ratkaisu ja ajatte väärää raidetta. Sen jälkeen junaa on mahdoton saada takaisin oikealle raiteelleen." Hän itse oli silloin keskellä Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen Helasin ongelmia.

Kuten olen kirjoittanut, tunsin monissa Loppukiri-ratkaisuissani olevani yksin. Yhdistyksen arjessa oli ongelmana sitoutumisen heikkous. Eiväthän ihmiset, jotka eivät olleet kiinnostuneita edes tapaamaan hankkeen kannalta tärkeitä ihmisiä, voineet osallistua keskusteluun ja ratkaisujen tekoon. Mielestäni minuun luotettiin liikaa. Minun varaan rakennettiin liikaa.

Nyt kun tätä kirjoitan, myönnän olleeni täysi hullu käynnistäessäni hankkeen Toisaalta: ilman tuota hulluuttani Loppukiriä ei nyt olisi olemassa. Olisiko se parempi ratkaisu? Ihanneolotila olisi tietysti ollut, että jostakin olisi eteeni ilmestynyt ihminen tai ihmisryhmä, joka olisi tullut taustatueksemme.

Koska olin kokematon ja tietämätön, käytännöksemme vakiintui ensimmäisestä Mirja Höysniemen luona käynnistäni lähtien se, että jokaiselta asiantuntijalta, jonka luona kävimme, halusimme meille hankkeen kannalta tärkeiden virkamiesten nimiä. Se oli työläs tie. Tapasin satoja ihmisiä, mutta helpompaakaan tapaa en keksinyt. Matkani varrelle osui monenlaista neuvojaa, hyviä ja vilpittömiä mutta myös niitä, joiden vaikuttimet eivät olleet pelkästään jaloja.