sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Ystävät ihmeentekijöinä

Erottuani Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002 ei mennyt monta päivää, kun olin jo sitoutunut uuteen vapaaehtoisprojektiini. Sen keskeisenä henkilönä oli entinen haastateltavani, sairaseläkkeellä oleva terveydenhoitaja Leena Lappalainen. Hänhän antoi syksyllä1999 ratkaisevasti potkua Loppukiri-hankkeelle. Kirjoitin blogissani (21.2.2010), kuinka Leena kutsui Kuopion Rönössa olevaan kotiinsa kolme yhteisöllisestä senioritalosta kiinnostunutta naista. Paikalla olivat Leenan ja minun lisäkseni kuopiolainen rakennusarkkitehti Arja Liukkonen ja kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, eläkkeellä oleva kansalaisopiston rehtori Siilinjärveltä. Kaikki nämä naiset olivat aidosti kiinnostuneet Loppukiristä, ja Arja ja Marja-Leena osallistuivat myös Aktiivisten Senioreiden ensimmäiselle Tukholman matkalle syksyllä 2000. Sittemmin he perustivat myös Kuopion seudun Tiiminki ry:n, jonka tarkoitus on saada Kuopion seudullekin yhteisöllinen senioritalo. Vuokratalona se ei kuitenkaan ole saanut ilmaa siipiensä alle.

Liki kolme vuotta Rönön palaveristamme Leena Lappalaisen tilanne oli muuttunut. Aivokasvain, joka oli jo leikattu useamman kerran, oli alkanut taas oireilla. Leena tunsi Suomen kuuluisimman (lue: parhaimman) aivokirurgin Juha Hernesniemen vuosien takaisista työkuvioistaan ja mies oli halukas leikkaamaan hänet Helsingissä. Siihen Leena tarvitsi kuitenkin maksusitoumuksen kotikaupungiltaan. Hernesniemi oli vaikuttanut aikaisemmin Kuopiossa, mutta siirtynyt sitten Kuopion yliopistollisesta sairaalasta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Leena soitteli minulle silloin tällöin saadakseen vaihtelua elämäänsä. Hän hoiti äitiään omaishoitajana ja tunsi epäilemättä tarvetta mielipiteiden vaihtoon muidenkin kuin sairaan vanhuksen kanssa.

Maksusitoumuksen epääminen Leena Lappalaiselta tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän oli sentään hoitanut äitiään omaishoitajana vuosia. Mielestäni hän oli näin ansainnut leikkaukseensa tarvittavat rahat moneen kertaan.

Leenan soitettua minulle ja kerrottua ongelmistaan totesin hänelle, että olin aivan lähiaikoina tulossa Kuopioon, missä tapaisin myös kaupungin päättäjiä. Sattumoisin sitten törmäsinkin matkan aikana paikalliseen vaikuttajaan, jonka määräysvallassa olivat nekin rahat, joita Leena tarvitsi leikkaukseensa. Esitelmöidessään toimittajajoukolle mies kehui kotikaupunkiaan erityisen inhimilliseksi paikaksi, jossa pieni ihminen ongelmineen aina huomioidaan. Tavatessamme esitelmän jälkeen kahden kesken yliopiston käytävällä pistin miehen vastaamaan sanoistaan. Keskustelumme sai aikaan sen, että Leena pian sai lupauksen maksusitoumuksesta.

"Neljä vuodenaikaa" kannusti kuntouttamaan

Juha Hernesniemi leikkasi Leena Lappalaisen. Operaatio onnistui, mutta jatko ei kuitenkaan mennyt hyvin. Potilas vaipui koomaan. Kuukausi leikkauksen jälkeen Leena siirrettiin Kuopioon, missä hänen tapaustaan pidettiin toivottomana. KYS:ssa ei kuulemma koskaan oltu saatu Leenan kaltaista potilasta virkoamaan ja nousemaan jaloilleen. Toiveikkaana Arja Liukkonen kuitenkin vei sairaalaan CD-soittimensa ja kiekon Vivaldin musiikkia. Eräänä päivänä "Neljän vuodenajan" soidessa Leenan toisesta silmänurkasta vierähti kyynel. Arja tajusi, ettei tilanne ollut niin toivoton kuin meidän oli annettu ymmärtää. Musiikki tavoitti Leenan. Ilmeisesti hän kuuli puheemmekin. Hän ei ollut aivokuollut.

Leenan äiti oli saanut tilapäisen kuntoutuspaikan tyttärensä leikkauksen ajaksi Neuronista, Kuopion lähellä sijaitsevasta neurologisesta hoitolaitoksesta. Sisareni matkusti sinne tapaamaan Leenan äitiä. Hänen onnistui saada haltuunsa Leenan puhelinmuistio ja jäljittää sitten tämän ystäviä.

Meitä oli lopulta yhdeksän Leenasta välittävää ihmistä, kahdeksan naista ja yksi mies, jotka päätimme masentavista diagnooseista välittämättä yrittää kuntouttaa hänet käveleväksi. Jos olisimme kuunnelleet hoitohenkilökuntaa, olisimme luopuneet utopistiseksi leimatusta hankkeestamme. Huonosta tulevaisuuden ennusteesta, sairaalabyrokratiasta ja muutamien hoitohenkilökuntaan kuuluvien nuivasta suhtautumisesta välittämättä aloimme käydä säännöllisesti Leenan luona. Pidimme tavoitteena, että ainakin 5-6 päivänä viikosta joku meistä meni sairaalaan. Hieroimme ja liikutimme hänen raajojaan ja puhuimme hänelle.

Tiesin tuolloin aika paljon aivojen kuntoutuksesta. Olin 1980-luvulla kirjoittanut kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985) ja käynyt aiheeseen tutustumassa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin. Sittemmin tein radio-ohjelman neuropsykologi Veijo Virsusta, joka halvaannuttuaan oli kuntouttanut itsensä työkykyiseksi kaiken sen tiedon avulla, mitä hänellä alan asiantuntijana oli. Virsu on julkaissut oman sairaskertomuksensa parantumisineen kirjassa "Aivojen muotoutuvuus ja kuntoutuminen"(Kuntoutussäätiö 1991). Lisää tietoa ja kokemusta aivojen kuntoutuksesta sain, kun hoidin sisarusteni kanssa aivorunkoinfarktin saanutta äitiämme omaishoitajana (blogini 29.1.2010).

Kaikki Leenan tilanteesta kiinnostuneet asuivat minua lukuunottamatta Kuopion seudulla. Minä matkustin Helsingistä Kuopioon kantamaan oman korteni kekoon. Yleensä viivyin matkalla useamman päivän, joskus viikonkin, jolloin saatoin useampana päivänä peräkkäin käydä sairaalassa. Hieroin ja liikuttelin Leenan jäseniä, taisin rasvatakin. Paitsi että puhuin hänelle paljon, soitin Vivaldia ja gregoriaanista kirkkomusiikkia, jota Heidi Strömmer, ystäväni ja entinen aktiivi seniori, lainasi Leenalle hyllystään.

Minulla oli joka kerta samanlainen tervehdys Leenan sängyn ääreen päästyäni: "Leena Tuulikki L., sinä lupasit selvitä tästä leikkauksesta kannustaaksesi muitakin esimerkilläsi. Älä siis luovuta, esimerkkiäsi taistelutahdostasi kaivataan." Pikkuhiljaa rupesimme etsimään hänestä lisää elonmerkkejä ja niitähän alkoi ilmaantua. "Leena Tuulikki L. , jos kuulet puheeni, purista kättäni." Ensin kädenpuristus oli heikko, tuskin havaittava, mutta me jatkoimme - kukin vuorollamme. Kolmen neljän kuukauden kuluttua pystyimme kirjaamaan sinikantiseen ruutuvihkoon selviä toipumisen merkkejä. Yksi kuntoutustiimistä huomasi yhden, toinen toisen merkin. Sähköpostitse pidimme toisemme ajan tasalla.

Yhdeksän kuukautta leikkauksesta Leena pääsi sairaalasta kotiin. Äiti ei häntä siellä enää odottanut.

Suomen paras aivokirurgi
Kerron tässä Leena Lappalaisesta sen takia, että luin äskettäin Vihreä Lanka -lehdestä hänet leikanneen neurokirurgin, professori Juha Hernesniemen haastattelun (Vihreä Lanka 29.10.2010 "Aivotyötä", kirjoittaja Hanna Eriksson).

Tämän luin Vihreästä Langasta:
Juha Hernesniemi opiskeli lääketiedettä Zurichissä ja oppi sveitsiläisen tavan tehdä lujasti työtä. Opintojen alussa professori läksytti suomalaista opiskelijaa, piti tätä surkeana. Hernesniemen silmät avautuivat. Nyt Hernesniemi sanoo: "Tieteen ja taiteen eteenpäin vieminen vaatii yksilöiltä valtavia ponnisteluja." Nykyisin Hernesniemi aloittaa työpäivänsä kello neljältä lukemalla päivän sanomalehden ja miettimällä maailman menoa. Viideltä hän on jo työpaikallaan tekemässä paperitöitään ja puoli yhdeksältä alkaa ensimmäinen leikkaus. Hän on rutinoitunut, taitava kirurgi. Siinä kun nuoret kollegat tarvitsevat aikaa 4-5 tuntia yhteen leikkaukseen, professori selviää 1,5 tunnissa.

Hernesniemi karttaa kokouksia, hän haluaa tehdä vain perustyötään: leikata. Suomen sairaaloissa lääkäri voi kuulemma suunnitella viikko-ohjelmansa niin, että istuu pelkästään kokouksissa. Sellaista Hernesniemi kutsuu työnomaiseksi puuhasteluksi. Professori havainnollistaa: "Se on kuin vaimoni Riitta kutoisi pipoa, purkaisi sen ja kutoisi uudestaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu."

Juha Hernesniemi on HYKSin neurokirurgian klinikan ylilääkärina kaksinkertaistanut Töölön neurokirurgian klinikan leikkausten määrän ja osaston budjetin. Elämänsä aikana hän on tehnyt yli 12 000 neurokirurgista leikkausta - aivoverenvuotoja, kasvaimia, verisuoniepämuodostumia - ja hoitanut lähes 60 000 neurokirurgista potilasta. Vuosittain tuhat ihmistä eri puolilla maailmaa seuraa hänen suorittamiaan leikkauksia satelliitin avulla, lisäksi 150 ulkomaalaista tulee paikan päälle seuraamaan operaatioita. Se on kuulemma osa hänen avointa neurokirurgian politiikkaansa: virheitä ei pidä peitellä, niistäkin voi oppia. Hänen pyrkii kouluttamaan nuoresta kirurgipolvesta itseään taitavampia.

Muistelen lukeneeni jostain, että Juha Hernesniemen oppi-isä on turkkilaissyntyinen Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt neurokirurgi. Vieraillessaan Suomessa oppi-isä teki opetusmielessä myös leikkauksia.

Hernesniemen elämäntarinassa kiehtoo se, että hänen piti ilmeisesti lähteä opiskelemaan Sveitsiin, koska ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä Suomessa. Zurichissä alun alkaen surkeasta suomalaisopiskelijasta kehkeytyi työhönsä enemmän kuin intohimoisesti suhtautuva lääkäri, joka löysi oman alansa: neurokirurgian.

Tällä hetkellä Juha Hernesniemi on 63-vuotias eikä hingu eläkkeelle. Hän aikoo jatkaa kirurgin työtään vielä kymmenen vuotta. Leena Lappalaisen tapauksessa me kuntoutustiimiläiset jouduimme taistelemaan sairaalabyrokratiaa vastaan. Suurimmat ongelmat johtuivat siitä, että me emme olleet sukulaisia. Juha Hernesniemen kanssa oli kuitenkin helppoa tehdä yhteistyötä. Potilas on hänelle tärkeämpi kuin byrokratia, säännöt ja määräykset, jotka eivät johda mihinkään. Suhteensa kokoustamiseen ja pykäliin Hernesniemi on ratkaissut käytännön järjellään.

Kunpa Suomessa olisikin enemmän hernesniemiä!

2 kommenttia:

  1. Todella ihailtavaa yhteisöllisyyttä!

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että kirjoitit tämän kaikkien luettavaksi. Vaikka tiesinkin teidän projektistanne Leenan kuntouttamisessa, en ollut hahmottanut kokonaisuutta ennen tätä.

    VastaaPoista