Ensimmäiset yhteistyökumppanit löytyvät

Palattuani Tukholmasta Helsinkiin loppiaisen jälkeen 2000 soitin heti seuraavana päivänä Stakesin keskukseen. Ruotsissa olin neljän päivän aikana tutustunut Färdknäppeniin ja Sockenstuganiin, kahteen 1990-luvulla perustettuun yhteisölliseen senioritaloon Ensiksi mainittu oli uudisrakennus, jälkimmäinen kunnostettu varta vasten senioreiden yhteisökäyttöön. Stakesissa vastanneelle naiselle kerroin törmänneeni ideaan, joka toteutuessaan säästäisi tuntuvasti suomalaisten veromarkkoja. Kuka voisi auttaa minua?

Tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen oli ollut jo 1980-luvulla istuttamassa yhteisöllisyyttä suomalaiseen asumiskulttuuriin. Ensimmäiseksi Jyväskylään valmistui 1985 asumisyhteisö nimeltä Tuulenkylä. Se oli tarkoitettu lähinnä perheellisille opiskelijoille. Neljä vuotta myöhemmin valmistui Vastatuuli. Kokemukset molemmista hankkeista olivat hyviä. Lapset, jotka kasvoivat aikuisiksi Tuulenkylässä ja Vastatuulessa, mielivät täysi-ikäisinäkin jatkaa siellä asumista. Vasta äskettäin kuulin, että Jyväskylään nousi 1990-luvulla kolmaskin yhteisöllinen hanke: Vuokrayhteisö Kaunisto. Kaikki nämä yhteisöt sijaitsevat lähellä toisiaan.

Sirkka-Liisa Kärkkäinen kertoi tehneensä yhteistyötä Jyväskylässä projektipäällikkö Reijo Pesosen kanssa. Soitin miehelle ja hän lupasi tulla lähiaikoina Helsinkiin tapaamaan minua.

Pian Sirkka-Liisa Kärkkäinen ilmoitti löytäneensä minulle yhteistyökumppanin Helsingistäkin. Mirja Höysniemi oli ideastamme kuultuaan välittömästi huudahtanut: "Minähän voisin auttaa niitä naisia." Mirja työskenteli Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa. EU oli vain vähän aikaisemmin antanut Heliospalkinnon vammaisille opiskelijoille Ruoholahteen rakennetusta RÄSPYstä, jota hanketta Mirjakin oli ollut puuhaamassa. Sen takana olivat Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, kaupungin asuntotuotantotoimisto (ATT), kiinteistöviraston asuntoasiainosasto sekä tulevat asukkaat. ATT vastasi rakennuttamisesta. Aloite asumisyksikön rakentamiseen oli tullut opintojensa loppusuoralla olevilta nuorilta itseltään. Kuulin hankkeesta Sirkka-Liisalta. Mirja ei siitä itse ensimmäisessä tapaamisessamme puhunut.

Mirjasta tuli minulle korvaamaton ja ratkaiseva kontakti. Virka-ajan loppuminen ei tätä työstään innostunutta virkanaista haitannut, vaan kello kävi kuutta kun erosimme. En muista mitä kaikkea ensimmäisen tapaamisemme aikana puhuimme. Muistiinpanoni tuolta päivältä ovat niukat varsinkin kun ottaa huomioon yhdessä olomme pituuden. En varmaan ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä Mirja puhui. Ajattelin kuitenkin toivorikkaana, että asiat selviävät myöhemmin. Tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

Tunnustan jo nyt tässä, että monissa myöhemmissä lobbaustapaamisissamme asiantuntijat ja virkamiehet puhuivat usein sellaista munkkilatinaa, että minulta menivät yöunet. Maallikon vaikeus ymmärtää virkamiesten kieltä oli yksi syy siihen, että melko pian aloin korostaa seuraavaa toimintaperiaatetta: meidän ei pidä mennä mihinkään tapaamiseen yksin, vaan aina suuremmalla joukolla. Kahdet tai useammat korvat ja silmät kuulevat ja näkevät enemmän kuin vain yhdet. Jouduin kuitenkin silloin tällöin lipsumaan tästä päätöksestäni, koska ihmisiä oli välistä vaikea saada kiinni ja neuvotteluihin. Milloin he olivat Lapissa tai Tallinnassa, milloin kesämökillä tai etelän rannoilla, milloin golfaamassa, milloin vain lapsenlapsia hoitamassa.

Sen jälkeen kun yhdistys oli elokuussa 2000 perustettu, en lobatessani tukeutunut yksin hallitukseen. Pyysin seurakseni innostuneimpia rivijäseniäkin. Kaksi hallituksen ulkopuolista - minulle merkittävää - lobbauskaveriani voin mainita jo tässä. He pelastivat minut toistamiseen pinteestä lupautumalla mukaani. Toinen oli roihuvuorelainen Aili Savolainen, nykyinen naapurini, sosiaalityöntekijä, joka oli joukkomme nuorin koko sen ajan kun yhdistyksessä viipyi. Toinen oli kollegani Eija Pulkkinen, joka ei koskaan edes ajatellut muuttavansa Loppukiriin. Hänen kaltaisiaan yhdistykseen houkuttelemiani ystäviä oli useampia. He siis maksoivat jäsenmaksun ja seurasivat sivusta hankkeen etenemistä. Eija oli sikäli poikkeus, että tuli mukaamme lobbausreissuillekin. Taisin käyttää häntä myös tekstieni muokkaajana ja tarkastajana. Hän vaikutti ratkaisevasti jopa ARA:n Casa Humana -apurahan saantiin kesällä 2002. Nyt mietin, hankkiko minun lisäkseni kukaan muu hallituksen jäsen yhdistykselle kannatusjäseniä.

Oli aikamoinen rumba pitää yhteyttä hankkeesta kiinnostuneisiin, soitella paitsi hallituksen jäsenille myös näille muille yhdistykseen kuuluville. Nyt kun muistelen tuota Aktiivisten Senioreiden alkuaikaa, minusta tuntuu että ainoa, joka aktiivisesti - ja aika säännöllisesti - soitteli minulle tai seisoi Yleisradiossa ovellani, oli Anita Wetterstrand : "Missä mennään? Onko mitään uutta tapahtunut?" Useimmiten ei mitään uutta ollut tapahtunut.

Mirja Höysniemi oli ensimmäinen, joka väläytti senioritalon paikaksi Arabianrantaa.Tuohon aikaan Helsingin kaupunki ei juuri rakennuttanut uusia vanhusten palvelu- ja hoitolaitoksia, vaan keskittyi vain saneeraamaan. Rakennuttajien ja virkamiesten päät olivat kuitenkin kääntynet kohti Arabianrantaa. Minä en tiennyt, millainen Virtual Village sinne oli suunnitteilla, joten en osannut säikähtää Mirjan rohkeaa ehdotusta.

Ruotsin Färdknäppen on arkkitehtuuriltaan vaatimaton eikä siellä ollut edes tietoliikenneverkkoa. Minäkin näin sieluni silmin Loppukirin kerrostalona, joka olisi ennen kaikkea turvallinen, hyvien liikenneyhteyksien päässä ja houkuttelevien kävelymatkojen keskellä. Keskeiselle paikalle minä tähtäsin, paikalle mistä olisi lyhyt matka niin konsertteihin ja elokuviin kuin Stockan kellonkin alle. Ruotsalaisen mallin mukaan. Mutta tajusin, että myös teknologia oli väistämättä vyörymässä vanhuspalveluihin ja senioriasumiseen. Niinpä meidän helsinkiläisten piti olla valmiita viemään yhteisöllisen senioritalon malli Färdknäppeniä ja Sockenstugania pitemmälle. Monet kontaktini tähtäsivät teknologian ja uusien innovaatioiden hahmottamiseen, mutta ainakaan tässä vaiheessa en tiedä, mitkä kaikki ja kenen ideanalut Loppukiriin lopulta kelpasivat. Blogini tarjoaa asianosaisille mahdollisuuden kertoa osuudestaan Loppukirin syntyyn.

Koska olimme jo aika iäkkäitä, kokemuksemme esimerkiksi tietotekniikasta olivat pelottavan vähäiset. Osa Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen hallitukseen tulleista ei hallinnut ATK:n alkeitakaan, kännykän käyttökin taisi joillakin olla hakusessa. En voinut kerskua minäkään asiantuntemuksellani.