Ei kokemuksia kirjaksi asti

Loppukesällä 2002 Suomen Mielenterveysseuran silloinen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti kehoitti minua kirjoittamaan kirjan kokemuksistani Loppukiri-hankkeessa. Talo oli nousemassa Helsingin Arabianrantaan Aktiivisten Senioreiden toimesta. Olin vain vähän aikaisemmin eronnut ikävissä merkeissä Aktiiviset Seniorit -yhdistyksestä. Koska yhteisöllisen senioritalon valmistumiseen oli tuolloin - siis vuonna 2002 - vielä vuosia aikaa, en katsonut liki neljän vuoden puurtamiseni projektissa riittävän ihan kirjaksi asti. Pirkko Lahti päätyi ehdottamaan kirjan kirjoittamista luettuaan satasivuisen selontekoni noilta ruuhkavuosiltani. Selonteon taas olin kirjoittanut Pirkon pyynnöstä sen jälkeen, kun olin ollut terapiassa hänen luonaan yhdistyksestä eroamiseeni johtaneiden traumaattisten kokemusteni takia. Olin myös loppuun palanut.

Kun menin ensimmäisen kerran Pirkon luo, hän antoi minulle tehtävän: "Kirjoita paperille kaikki ne ikävät, mutta myös miellyttävät asiat, jotka sinulle projektissa tapahtui". Ehdotus yllätti, mutta se oli minulle mieluinen. Pirkko puhui paristakymmenestä liuskasta, minä kirjoitin sata. Sivut syntyivät vaivatta. Kokemusteni kirjaamisessa helpotti ratkaisevasti se, että olin hankkeen alusta lähtien taloa ideoidessani ja ihmisiä sen tiimoilta tavatessani alkanut pitää päiväkirjaa. Ei se mikään runsassanainen - eikä liioin kaunokirjallinen - tekele ollut, mutta päiväkirja kuitenkin. Tiettävästi Marja Dahlströmillä oli noina vuosina muistinsa tukena vain pieni almanakka, johon hän tapaamisensa kirjasi. Aina se ei onnistunut, vaan useamman kuin kerran hän joutui minulta tarkistamaan tapahtuneita lobbauksiamme. Joskus etukäteen sovitut tapaamiset myös unohtuivat.

Jossakin vaiheessa viime kesänä kuulin, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen, kaksi Loppukirissä nyt asuvaa aktiivista senioria, ovat julkaisseet kirjan "Loppukiri.Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY 2009). Johtuen ikävistä muistoistani hankkeessa en edes harkinnut kirjan lukemista. Taiteiden yönä elokuussa 2009 kokoontui kuitenkin joukko ystäviäni luokseni, joukossa muutama Aktiivisissa Senioreissakin toiminut henkilö. Yksi vieraistani oli Helsingin Sanomien entinen ruokatoimittaja Eeva Salonen, jonka olen tuntenut vuodesta 1965 tai 1966 lähtien. Olin Annassa toimittajana kun Eeva tuli sinne töihin.

Yhdessä vaiheessa iltaa Taiteiden yönä Eeva mainitsi Dahlströmin ja Minkkisen kirjan kysyen, olenko lukenut sen. Oliko kukaan meistä paikalla olijoista lukenut sitä? Edes kursoorisesti? Emme olleet. Dahlström oli lähettänyt Eevalle uunituoreen eeppoksen ja nyt Eeva ihmetteli, miksi minä en ollut sitä saanut. Olinhan sentään ollut Loppukiri-hankkeen primus motor, joka Eevankin käsityksen mukaan potkaisin hankkeen alulle. Ilman minua koko taloa ei olisi noussut Arabianrantaan. Sen tiesi Eeva ja sen tunnustaa Marjakin kirjassaan, vaikka kertookin monista minun tekemisistäni passiivissa.

Eniten Eeva Salonen kuitenkin ihmetteli Marja Dahlströmin kertomusta Loppukirin syntyvaiheista. "En minä muista mitään sellaista, mistä Marja nyt kertoo, en ainakaan koe kuuluneeni mihinkään Loppukiriä ideoineiden naisten porukkaan", Eeva hiukan vaivautuneena sanoi. Koska Marja Dahlström ei ollut ensimmäisten joukossa, jotka kanssani yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan ideoivat ja suunnittelivat, arvelin kirjasta löytyvän muitakin virheitä ja epätarkkuuksia. Katsoin velvollisuudekseni lukea kirjan, tai ainakin selata. Monta sivua minun ei tarvinnutkaan kahlata kun jo tiesin, että minun pitäisi avata blogi ja julkistaa oma versioni hankkeen syntyvaiheista. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjaksi asti mukana oloni ei olisi riittänyt. Nykyisistä asukkaista Marja Dahlström on ollut pisimpään hankkeessa mukana, mutta oliko hänkään oikea henkilö kirjoittamaan projektin historiaa. Hän on unohtanut - tai tietoisesti jättänyt pois - tapahtumia ja ihmisiä, jotka olivat projektille tärkeitä.

Olen siirtänyt tämän blogini aloittamisen tähän päivään, sillä nyt loppiaisena tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun matkustin musiikkitoimittaja Anita Wetterstrandin kanssa Tukholmaan tutustumaan Färdknäppen-nimiseen yhteisölliseen senioritaloon. (Färdknäppen muuten tarkoittaa lähtöhuikkaa.) Minä olin päättänyt tehdä pari radio-ohjelmaa talosta. Anita oli houkutellut minua Tukholmaan jo pitkään. Ensimmäisen kerran talosta olin varmaan kuullut jo vuosia aikaisemmin. Anitan sisar Maj oli muuttanut sinne asumaan heti talon valmistuttua vuonna 1993. Jossakin vaiheessa olin tavannut sisarukset sattumalta Stockmannillakin ja luvannut myös Majlle tulla jossakin vaiheessa radio-ohjelman tekoon Tukholmaan. Anita sen sijaan oli vieraillut Färdknäppenissä tasaisin välein vuosikausia sisartaan tervehtimässä.