Vuoden vaihteessa

Vuoden vaihde on sopiva aika aloittaa blogi, kirjoittaa vaikka uuden vuoden lupauksista tai alkaneen vuoden tavoitteista. Minä en kuitenkaan nyt ole tehnyt uuden vuoden lupauksia niin kuin nuorempana. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, viini ei enää maistu, vastaan tulevat miehetkin näyttävät valjuilta ja vanhoilta. Laihduttaa toki voisin, mutta koska se ei ole tähänkään asti kovin hyvin onnistunut, lupaan vain pitää painoni nykyisellään. Yritän pienentää ruoka-annoksiani ja välttää eineksiä. Niissä on liikaa suolaakin. Sen lisäksi päätän liikkua sen verran kuin tähänkin asti: noin kolme kertaa viikossa vesijumppaa ja -juoksua, kerran viikossa sauvakävelyä, paljon rappusten nousua, vielä enemmän muuta arkiliikuntaa, huhtikuusta lähtien pyörän selkään...Eikö tämä kuulosta ihan hyvältä 71-vuotiaan muorin kunto-ohjelmaksi?

Hiilijalanjälkeänikään en voi nykyisestäni pienentää: en ole koskaan omistanut autoa, mieluisin kulkuvälineeni on metro. Vapaa-ajan matkailun olen supistanut todella vähiin, lentokentät kierrän kaukaa. Minulla ei myöskään ole hukkaneliöitä asunnossani. Säästölamppuja olen käyttänyt niin kauan kun niitä on Suomesta saanut. Lajittelen myös huolellisesti jätteeni, pilaantunutta ruokaa heitän todella harvoin kompostiin. Tasaisin välein kuljetan tavaraa Fidaan ja Pelastusarmeijan kirpputorille. Ehkä sentään voisin nykyistä enemmän suosia suomalaista ja käyttää kotimaista - nimittäin silloin harvoin kun hankin jotain uutta. Kaiken kaikkiaan minä taidan olla oikea mallikansalainen.

Työurani, yli 40 vuotta, tein toimittajana.Työelämässä mukana ollessani minua askarruttivat mm. oppimisvaikeudet ja vanhenemiseen liittyvät ilmiöt ja ongelmat, ihmissuhteet, ihmisen erilaiset kriisit, sosiaaliturva, asuminen, talous. Lukihäiriöstä kirjoitin1980 -luvulla kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985). Aihe sivusi itseäni, sillä ensimmäisen kirjan alusta loppuun luin vasta 12-13 -vuotiaana. Kirjani painos myytiin yhdeksässä kuukaudessa loppuun. Edellisellä vuosikymmenellä olin perustamassa yksinhuoltajien yhdistystä, sitä missä Maria Guzenina-Richardson hetken piipahti puheenjohtajana ja otti starttia poliittiselle uralleen. Yksinhuoltajat taisivat nostaa hänet Arkadianmäelle. Ennen vuosisadan vaihdetta 1990-luvulla hoidin sisarusteni kanssa omaishoitajana Pohjanmaalla asuvaa äitiämme. Meillä oli ns. jaettu omaishoitajuus. Kokemuksistamme joku väsynyt omaishoitaja voisi hyvinkin saada vinkkejä arkeensa. Vuosisadan vaihteessa olin myös muutamien kuopiolaisten ja Siilinjärvellä asuvan sisareni kanssa kuntouttamassa aivokasvainleikkauksesta toipuvaa entistä terveydenhoitajaa. Leena oli entinen haastateltavani, erittäin positiivinen ihminen. Sekin oli avartava, paljon ajattelemisen aihetta antanut kokemus.

Tämä nyt alkanut vuosi on julistettu Euroopassa köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Siinä onkin päättäjilla tekemistä. Teema sopii myös minulle. Onnellisuutta tutkineiden sosiologien mielestä raha ja varallisuus tuovat onnea vain tiettyyn pisteeseen asti - loputtomasti varallisuutta ei siis kannata haalia. Enemmän kuin varallisuudella ihmisten hyvinvointiin on vaikutusta hyvillä ihmissuhteilla. Suomi sijoittuu kansainvälisissä onnellisuusmittauksissa tällä hetkellä hyvin siksi, että täällä tasa-arvo toteutuu paremmin kuin monessa muussa maassa. Jos ihmisen naapurusto kuitenkin koostuu pelkistä hyvätuloisista, köyhä ei voi siinä ympäristössä olla kovin onnellinen, koska hän ei voi olla vertaamatta itseään muihin. Koska me kaikki tiedämme, etteivät myöskään hyvätuloiset halua sellaisiin lähiöihin, joissa on paljon köyhyyttä ja mm. maahanmuuttajia, ei auta muu kuin tasata tuloeroja. Siinäpä tehtävää hallitukselle ja eduskunnalle - mutta myös meille äänestäjille.

Blogissani tulen kirjoittamaan ajassa liikkuvista, minua kiinnostavista asioista, mutta muistelen myös menneitä. Todennäköisesti aluksi keskityn eniten Arabianrantaan 2006 nousseen yhteisöllisen senioritalon Loppukirin alkuvaiheisiin. Sen rakennutti Aktiiviset Seniorit, yhdistys jonka perustavan kokouksen kutsuin koolle elokuussa 2000. Viime vuoden alkupuoliskolla ilmestyi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY 2009). Luin sen mielenkiinnolla, koska "olinhan siellä minäkin". Runebergia edelleen lainaten: "jotakin ehkä tietäisin". Kaikki ei talon rakennuttamisessa mennyt ihan niin kuin Dahlström ja Minkkinen nyt antavat kirjassaan ymmärtää. Siinä on luvattoman paljon virheitä ja vääriä painotuksia.