Kokemukseni omaishoitajuudesta

Aloin kaksoissisareni Marja-Leenan kanssa miettiä 1990- luvun loppupuoliskolla senioritalon ideaa. Syynä oli äitimme saama aivorunkoinfarkti loppuvuodesta 1993. Oltuaan viikkoja Oulussa sairaalassa ja kuntoutuksessa hän määrätietoisesti kotiin päästyään ilmoitti, ettei lähde vanhainkotiin. Mitä tehdä?

Meitä oli viisi sisarusta, jotka asuimme eri puolilla maata, liikuntakyvytön äitimme Pohjanmaalla. Puntaroimme vaihtoehtoja. Tuttavapiiristä ei löytynyt ratkaisumalleja.

Lähdin ratkaisemaan ongelmaa siten, että otin selvää vanhainkotipaikan hinnasta. Soitin Stakesiin ja sen jälkeen Vihannin sosiaalitoimistoon. Aika nopeasti päädyimme ratkaisuun, jossa äidille palkattaisiin hoitaja kotiin. Kunnan tuki edellytti, että palkattavan piti olla työtön. Naapurista löytyikin nainen, joka ryhtyi hoitamaan äitiämme päivisin, muina aikoina - iltaisin, öisin ja viikonloppuisin - meistä lapsista oli aina joku hänen luonaan. Järjestelyä helpotti se, että nuorin meistä kykeni pääsääntöisesti olemaan illat ja yöt maanantaista perjantaihin äitimme lähettyvillä. Kaksoissisareni asui naapuripitäjässä, me kolme muuta Etelä-Suomessa.

Järjestely ei toiminut niin hyvin kuin etukäteen kuvittelimme. Parin vuoden aikana ehdimme työllistää kaksi naista. Koko sen ajan tunsin suurta riittämättömyyttä. Paitsi äidistä ja äidin asioista myöskään kodin siivoamisesta ei kenelläkään ollut kokonaisvastuuta. Äitimme rakastamat pelargoniat jäivät keväällä istuttamatta porraspäähän. Varsinkin me tytöt tunsimme itsemme riistetyiksi. Emme siis olleet tyytyväisiä sen kummemmin hoidon kokonaisjärjestelyyn kuin palkkaamiemme työttömien työsuorituksiin saati sitten itseemme. Pari vuotta äidin sairastumisen jälkeen ehdotin uutta järjestelyä.

Ostimme suuren sinikantisen ruutuvihkon ns. reissuvihkoksi ja jaoimme vuoden viiteen yhtä suureen osaan. Jokainen saisi selvitä hoitovuoroistaan miten parhaaksi näki. Minä, jolla oli yhteistyökykyisiä täysikasvuisia lapsia, olin tietysti paremmassa asemassa kuin sinkkusisareni ja -veljeni. Toisaalta viimeksi mainittu veljemme asui äitiä melko lähellä, Oulussa, ja säästyi pitkiltä ja rasittavilta junamatkoilta. Minä kuljin junalla, muut etelä-Suomessa asuvat sisarukseni omilla autoillaan. Muutamien lastenlasten lisäksi avuksemme tuli sukulaisia ja ystäviä. Lounais-Suomessa asuva Anja Grönroos, joka oli entinen kätilö, vietti käsittääkseni todellista laatuaikaa äitimme kanssa. Heillä oli paljon yhteistä ja puhuttavaa riitti. Anjaa kiinnosti pohjoispohjalainen kulttuuri, mikä monessa suhteessa eroaa lounaissuomalaisesta. Äitimme seuraelämä vilkastui, Anja taas tutustui sukuumme.

Äiti joutui tietysti usein myös sairaalaan ja se merkitsi hoitovuorojen ja aikataulujen uudelleen järjestelyä. En muista suurempia riitoja sen takia olleen. Muiden asioiden tiimoilta saatoimme toki ottaa mittaa toisistamme.
Vihannin kunta maksoi meille omaishoidon tukea. Jokainen meistä sai joka viides kuukausi 3000 markkaa miinus verot. Kotikuntiemme suhtautumisessa matkakulujemme verovähennysoikeuteen oli eroja. Valitukseni jälkeen verottaja Helsingissäkin hyväksyi lopulta junalippuni verovähennyksiksi. Muistan verovalituksessa kysyneeni, onko oikein että ainoat taloudelliset hyötyjät järjestelystä ovat Vihannin kunta ja Helsinki. Minä teen työn, mutta saan vain työn tekemisen ilon. Ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Vihannin kunta hyötyi molemmista järjestelyistämme eniten, sillä laitoshoito on huomattavasti kalliimpaa kuin omaishoitajuus tai työttömän palkkaaminen.
Mutta eivät neuvotteluni Vihannin kunnan luottamusmiesten kanssa ihan helposti sujuneet. Itse olen nuo voittoisat taisteluni jo unohtanut, mutta kaksoissisareni muisteli niitä äskettäin. Ehdotukseni ns. jaetusta omaishoitajuudesta sai sosiaalilautakunnan puheenjohtajan Eino Lumiahon ja valtuuston puheenjohtajan Matti Mikkelän epäilevälle kannalle. Molemmat olivat sukulaisiamme. Kun tie nousi hetkeksi pystyyn, ehdotin että rupeaisin tekemään tällaisista innovatiivisista vanhustenhoidon ratkaisuista radio-ohjelmaa. Vihannin kunta voisi päästä siihen ohjelmaan taantumuksellisuuden mannekiiniksi. Kunta kieltäytyi tarjotusta roolista, ja äiti sai jäädä kotiin.

Kun äitimme huhtikuussa 1998 kuoli, sosiaalijohtaja ja vanhainkodin johtaja kertoivat sisarelleni, että olivat suuresti epäilleet järjestelymme onnistumista. Työsuoritustamme ihymeteltiin ja kiitettiin.

Tätimmekin totesi noina vuosina usein: "Mikä on Sallin ollessa, kun aina on uusi lapsi avuksi tulossa, kun toinen lähtee." Hänen mielestään äitimme elämä oli poikkeuksellisen vaihtelevaa juuri näiden vaihtuvien hoitovuorojen ansiosta. Tottahan se oli.

Ei tarvinne sanoa, että aika omaishoitajana ei ollut aina helppoa. Vanhasta ihmisestä huolehtiminen ei ole ruusuilla tanssimista ja matkustaminenkin rasitti. Äidin lääkityksestä johtuvat yölliset harhat tekivät meidän hoitajienkin öistä katkonaisia. Mitä vanhempi hoitaja, sitä enemmän tämän yöuni häiriintyi. Oman päivätyömme kannalta tämä järjestely sujui joten kuten: kaksi meistä oli kansalaisopistojen rehtoreita, kaksi yrittäjiä ja minä toimittaja. Minä jaksotin työni niin, että Helsingissä ollessani työskentelin usein viikonloppuisin päästäkseni sitten lähtemään useammaksi päiväksi Vihantiin. Tein myös radio-ohjelmia Pohjanmaalta yhdistäen näin ansiotyöni, äidin hoidon ja junassa istumisen. Rehtori-sisarieni oli luontevaa viettää lomat - niin kesä-, syys-, joulu- kuin talvilomatkin - Vihannissa. Meillä muilla oli enemmän valinnanvaraa ajankohtien suhteen.

Selvää oli, ettei meidän äidin omaishoitajina tarvinnut tuhlata aikaa matkaesitteiden lukemiseen.
Teoriassa meillä kullakin oli vuodessa kymmenen viikkoa omaishoitajuutta. Koska äiti vietti kuitenkin lyhyempiä ja pitempiä aikoja sairaalassa ja kolme lastani matkustivat silloin tällöin vuorotellen Vihantiin, minun vastuulleni jäi ainoastaan 5-6 viikkoa hoitovastuuta vuodessa.

Kuukausien vieriessä Vihannin vanhainkodissa opittiin joustamaan, varsinkin loppuaikoina. Äiti sai myös olla siellä joka kuukausi muutaman päivän ilman, että meidän omaishoidontuki siitä pieneni. Joskus äiti vietiin vanhainkotiin ainoastaan odottamaan seuraavaa junaa, joka toisi uuden hoitajan hänen lähelleen. Äidin viimeisenä elinvuonna - vai olisiko ollut jo edellisenäkin? - saimme yllättävältä taholta apua.

Sisareni Kaisu Mikkelä, joka kansalaisopiston rehtorina oli tottunut tekemään yhteistyötä erilaisten oppilaitosten kanssa, keksi ottaa yhteyttä Vihannin naapurikunnassa Oulaisissa olevaan terveydenhoitoalan oppilaitokseen. Hänen entinen luokkatoverinsa toimi siellä opettajana. Yhteydenoton ansiosta saimme oppilaitoksesta kuusi oppilasta kerrallaan kahdeksi viikoksi hoitamaan äitiämme. Nuoret tulivat siis Vihantiin vastaten äitimme hyvinvoinnista neljätoista päivää ympärivuorokautisesti. Me keski-ikäiset työelämässä mukana olevat lapset saimme siis muutaman kerran kaksi viikkoa lähes huoletonta aikaa omaishoitajuudestamme. Äiti maksoi opiskelijoille eläkkeestään vain matkat ja ruuat, samoin opettajalle, joka valvoi heidän työsuoristustaan/harjoitteluaan. Tämä järjestely toimi kitkatta äitimme kuolemaan saakka. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Opiskelijat saivat harjoitella tulevaa työtään ja vastuunottamista, mihin opetusohjelmassa ei oikein ollut mahdollisuutta. Muistaakseni opiskelijat ehtivät tulla Vihantiin kolme kertaa ennen äidin poismenoa.

Sekä äitimme että meidän sisarusten mielestä nämä hoitoalaa opiskelevat nuoret olivat selvästi yhteistyökykyisempiä kuin työllistämämme työttömät. He olivat äitiämme hoitaessaan omalla alallaan. Oppilaitoksen ja omaishoitajien yhteistyö on minusta toteuttamisen arvoinen idea muillekin. Mikseivät terveydenhoidon oppilaitokset kaikkialla Suomessa hyödyntäisi opetuksessaan kotihoidossa olevia vanhuksia? Silloin usein kohtuuttomassa rääkissä olevat omaishoitajat pääsisivät kaipaamalleen lomalle. Jos tämä idea leviäisi kaikkialle maahan, sillä olisi myös kansantaloudellista merkitystä - mielenterveydellisestä puhumattakaan.