Loppukiri on kuin puu

Pieni kirurginen operaatio eristi minut äskettäin muutamaksi päiväksi rutiineistani. Toipilaan olotilani tuntui heti kohta muuttuvan meluttomaksi ja kuvattomaksi, hälinästä ja informaatiosta vapaaksi lasikuvuksi. Se ei kuitenkaan ollut rajoitettu, ahdas tila, vaan jotain päinvastaista: vapauttava tunne, hetki täynnä mahdollisuuksia. Virikkeet tuntuivat tulevan sisältäni. Blogini, jota olin ennen operaatiota kirjoittanut, alkoi pyöriä päässäni. "Vanhan naisen kompurointini" veti minua yllättävällä voimalla kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin - puhtaalle pöydälle. Oliko se kaikki, mikä tapahtui, mahdollista?

Ajattelen Loppukiri-aikaani mielelläni puuna, jonka jokainen haara ja jokainen oksa pursuaa antimiaan: unohduksissa olleita tapahtumia ja keskusteluja, anekdootteja, assosiaatioita. Kysymyksiä. Kun ravistelen nyt vuosien jälkeen tätä puuta, en voi etukäteen arvata mitkä ovat ne tarinat ja tapahtumat, jotka alitajunnastani alkavat vyöryä aivojeni työstettäviksi.

Muisti ja muistaminen askarruttavat. Mikä oli ennen ja mikä on nyt? Siitä lähtien kun kirjoitin kirjani lukihöiriöstä ("Kun aapiskukko ei muni", 1985, Tammi) mielenliikkeet, aivot ja niiden kuntoutus ovat askarruttaneet minua. Enkä ole ainoa. Myös amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt kirjoittaa muistista ja mielikuvista kirjassa "Amerikkalainen elegia" (Otava 2008): "Muisti tarjoaa lahjojaan vain kun jokin nykyhetkessä ravistelee sen hereille. Ei se ole mikään tiettyjen mielikuvien ja sanojen varasto, vaan dynaaminen assosioiva
verkosto aivoissa, jotka eivät koskaan lepää, ja se joutuu uudelleen arvioitavaksi aina kun palautamme mieleen jonkin vanhan kuvan tai
joskus lausutut sanat."

Tästä osittain johtuu, että en kirjoita kymmenen vuoden takaisista tapahtumista kronologisesti, aikajärjestyksessä.Se olisi ehkä lukijalle selkeämpää, mutta se ei olisi niin mielenkiintoista kuin vapaat mielleyhtymät. Enkä minä voi edetä kronologisesti vaikka haluaisinkin. Minä en hallitse assosiaatioitani, vaan assosiaatiot hallitsevat minua. En siis kirjoittamaan ryhtyessäni tiedä, mitä tulen kertomaan, mitä paljastuu. Niin ollen en voi nytkään sanoa, puhunko
kenties seuraavassa blogissani ensimmäisestä käynnistämme kaavoittaja
Mikael Sundmanin luona itsenäisyyspäivän alla 2000 vai olisiko viisaampaa ensin muistella edellisenä keväänä tapahtuneita
tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käyntejämme? Tuomas keskittyi kiitettävällä tavalla antamaan miljoonaprojektista haaveileville eläkeikäisille uskalikoille arvokkaita neuvoja matkanteon helpottamiseksi.

Muistan, siis olen.