Tonttiasiamiestä tapaamaan

Maaliskuun lopussa 2000 menin Marja Dahlströmin kanssa ensimmäisen kerran tapaamaan tonttiasiamies Tuomas Kivelää. Minä olin keskustellut puhelimessa miehen kanssa pariinkin otteeseen, mutta tärkeämpää oli se, että Mirja Höysniemi oli informoinut miestä etukäteen hankkeestamme. Meidät tavateessaan hän ei siis törmännyt aivan outoon unelmaan.

Yhteisöllisen senioritalon rinnastaminen erityisasumiseen eli opiskelija-, vanhus- ja vammaisasumiseen oli Kivelän kokemuksen mukaan viisasta. Saimme luettelon sen hetkisistä rakenteilla ja suunnitteilla olevista vanhusprojekteista sekä toistaiseksi hyllytetyistä hankkeista. Emme siis olleet ainoa tontinhakija, vaan meillä oli kilpailijoita. Minä kuitenkin uskoin ideamme ylivertaisuuteen.

Kivelä toisti sen, minkä Mirja Höysniemi oli jo aikaisemmin sanonut: meidän olisi tehtävä tonttianomus kiinteistölautakunnalle, joka lähettäisi sen sitten lausuntokierrokselle sosiaalilautakuntaan. Lausunnon hankkeestamme antaisi sen kaupunginosan sosiaalijohtaja, jonka alueelta tonttia havittelimme. Arabianrannan ja Eläinlääketieteellisen tontin kohdalla sosiaalijohtaja oli Kati Peltola. En muista, että olisimme häntä koskaan tavanneet, mutta jostakin tuli kuitenkin korviimme tieto, ettei hän hypännyt riemusta kattoon hankkeestamme kuultuaan. Todennäköisesti keskustelin hänen kanssaan puhelimessa. Hän oli aluksi epäileväinen, mutta käänsi kuitenkin suhteellisen pian kelkkansa ja antoi meille lopulta täyden tukensa.

Tonttiasaimies kehoitti meitä nyt lobbaamaan mahdollisimman monta sosiaalilautakunnan jäsentä. Mitä enemmän lobbaisimme, sen parempi asiallemme. Sosiaalivirasto olisi toki tärkeä, mutta sosiaalilautakunta ratkaiseva. Aivan kuten Mirja Höysniemi myös Tuomas Kivelä antoi käytännöllisiä, konkreettisia neuvoja: ketä tavata, miten edetä, mihin mennä isolla joukolla, mihin pienemmällä. Kaikkiin paikkoihin en minäkään ehtinyt, vaikka aikaani säästelemättä uhrasin talohankkeelle kaiken vapaa-aikani.

Ensi tilassa meidän siis piti kirjoittaa - toisin sanoen minun piti kirjoittaa - tonttianomus kiinteistölautakunnalle.

Olin ottanut Stakesista selvää vanhainkotipaikkojen hinnoista heti Tukholmasta palattuani. Halusin tietää mitä yhteiskunta säästää, jos esimerkiksi 60 vanhuksen kallis laitoshoito elämän loppusuoralla lyhenee keskimäärin kolme vuotta. Luvut Stakesista saatuani olin istunut aamutunneille asti laskemassa Loppukirin yhteiskunnalle mahdollistamia säästöjä. Olin saanut varovaisenkin arvion mukaan tulokseksi huimaavan summan, 20 miljoonaa markkaa. Tuskin se edes siihen jäisi. Olin vakuuttunut, ettei yksikään päättäjä tai virkamies, jonka käsiin ideologiapaperimme joutuisi, voisi moiselle säästölle ummistaa silmiään. Säästöä syntyisi taloinvestoinnista , vähenevista laitospaikoista sekä lisäksi säästöjä avopalvelukustannuksissa. En tiedä kuinka oikeaan laskelmani osui, olinhan harrastelija, mutta pankoon joku laskelmissaan paremmaksi jos kykenee. Keskustelua tarvitaan! Vielä tänäänkin!

Kävimme Tuomas Kivelän luona useaan otteeseen. Lisäksi ainakin minä olin tavan takaa häneen yhteydessä paitsi puhelimitse myös sähköpostitse. Viestien vaihtomme oli vilkkaimmillaan joulukuussa 2000 ennen vuoden vaihteen kiinteistölautakunnan kokouksia. Olin marraskuun aikana lobannut kiinteistölautakunnan melkein kokonaisuudessaan, lähettänyt ensin jokaiselle jäsenelle kirjeen ja sitten vielä yrittänyt saada jokaisen langankin päähän. Olin yrittänyt delegoida puheenjohtajallemme osan yhteydenotoista: ottaa yhteyttä kahteen kiinteistölautakunnan jäseneen, mutta päiväkirjamerkintöjeni mukaan Marja Dahlström oli ensin väsynyt ja sitten flunssassa. Niinpä kiinteistölautakunta jäi kokonaisuudessaan minun kontolleni.

Päinvastoin kuin Tuomas Kivelä oli suunnitellut, asiamme ei kuitenkaan päässyt kiinteistölautakunnan joulun alla (19.12.2000) pitämän kokouksen esitystlistalle. Osastopäällikkö Matti Rytkölä, jonka piti esitellä hankkeemme kiinteistölautakunnalle piti meitä liian epämääräisinä. Ehkä olimme edenneet liian nopeasti. Tulimme tonttikilpaan vielä suuresta tuntemattomuudesta.

Mitä muuta kuin rahallista hyötyä Loppukiristä olisi?

Suomalainen vanhuskuva ei tuolloin - eikä vielä nytkään - ole valoisa. Jos ihmiset yhteisöllisessä senioritalossa viihtyvät ja elävät pitkään tarvitsematta kovin paljon yhteiskunnan tukea, se näkyy pian talon ulkopuolellekin. Olonsa turvalliseksi kokevat vanhukset näyttävät mallia muillekin. Näin hyvinvointi heijastuu myös naapuriin.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa, että "päätimme ensin perustaa seniori-ikäisten elämään liittyviä kysymyksiä esiin nostavan yhdistyksen. Yhdistyksen päämääräksi tuli seniorikansalaisten kannustaminen ennakoimaan ikääntymistään ja suunnittelemaan pitkäjänteisesti hyvää vanhuuttaan." Vanhuskuvan muuttaminen näytti senioritalohanketta esittelevissä papereissa kyllä hyvältä, siksi se nostettiin keskusteluissa esille. Loppukiri oli kuitenkin se ainoa asia, jonka takia yhdistys perustettiin. Minä ainakin ajattelin, että onnistuessaan talo kyllä pitäisi huolen myös siitä, että vanhuus talossa olisi muutakin kuin raihnaisuutta ja kuoleman odotusta. Kysyn vielä: miksi minä olisin perustanut yhdistyksen muuttamaan suomalaista vanhuskuvaa myönteisemmäksi? Yleisradion toimittajana minulla oli ollut vuosikymmeniä käytössäni radiokanava puhua Suomen kansalle itselleni tärkeistä asioista - kuten esimerkiksi hyvästä vanhenemisesta.