Seniorit - sekalainen seurakunta

Muutama sellainen blogini lukija, joka ei ole ollut mukana Aktiivisten Senioreiden toiminnassa, esitti kainon toivomuksen saada hiukan lisätietoja ihmisistä, joiden kanssa hanketta käynnistin 1999-2001. Blogini seuraaminen on kuulemma helpompaa, jos tietää näistä ihmisistä enemmänkin kuin vain nimen.

Färdknäppenistä minulle ensimmäisenä kertonut Anita Wetterstrand oli kollegani Yleisradiosta. Kun aloitin radiotoimittajana syksyllä 1977, Anita oli ollut taloissa erilaisissa tehtävissä jo vuosia. Olimme kuitenkin tavanneet ensimmäisen kerran sattumalta muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin vanhuus ei meitä vielä askarruttanut. Yleisradiossa tapasimme kuitenkin vuosikausia vain ohimennen käytävillä. Emme koskaan olleet läheisiä, joten Marja Dahlströmin mainitsemasta ystävyydestä (s.31) en missään tapauksessa puhuisi. Tosiystäviähän ihmisellä - etenkin suomalaisilla - on korkeintaan kourallinen, tuttuja toki paljon enemmän, ja Anitaa ja minua yhdisti itse asiassa vain Färdknäppen. Minusta suomalaiselta menee uskottavuus, jos hän sanoo jokaista vastaantulijaa ystäväkseen.

Olemme Anitan kanssa hyvin erilaisia. Minä tapaan ihmisiä mielellään useamman hengen ryhmissä, ruokapöytääni mahtuu hätätilassa yli kymmenen ihmistä kerrallaan. Anita pitää enemmän kahdenkeskisistä viini-illoista. Muistan hänen vuosien takaisen kauhistuneen reagtionsa, kun pyysin häntä luokseni muutamien hänelle tuntemattomien joukkoon. Toista vastaavanlaista kutsua en sitten koskaan esittänytkään. Muussakin mielessä olimme erilaisia: minä olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, Anita on tietääkseni elänyt aina yksin. Minä olin valmistunut Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta monta vuotta avioeroni jälkeen, Anita oli tehnyt harrastamastaan musiikista uran ja työskenteli musiikkitoimittajana silloin, kun alkoi puhua minulle Färdknäppenistä. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan etten tiedä edes sitä, missä hän vietti lapsuutensa, missä kävi koulunsa. Minä olen joka tapauksessa sukujuuriltani pohjoispohjalainen. Ehkä Anita on syntyjään helsinkiläinen. Meidän kohdatessa tapasivat siis hienostunut kaupunkilainen ja tumpelomaalainen. On meillä jotain yhteistäkin: kävelemme molemmat paljon. Mutta sen jälkeen kun ensimmäisen kerran kuulin Yleisradion kahvilassa Anitan ampumaharrastuksesta, aloin suhtautua häneen varauksella. Hiukan pelokkaastikin. Jotain suhteestamme kertonee sekin, ettei hän koskaan ollut minulle tuosta harrastuksestaan kertonut. Sen paljasti minulle hänen kaverinsa ampumakerhosta. Eikä Anita kertonut paljon muustakaan. Yhden Färdknäppeniin tekemäni matkan jälkeen tiesin Anitan sisaresta Majsta paljon enemmän kuin konsanaan Anitasta (blogini 14.1.2010).

Itsellisenä naisena Anita ymmärrettävästi koki Loppukiri-hankkeen itselleen mielekkääksi. Yksin eläminen lisää kuuttakymmentä lähestyttäessä ihmeesti paineita alkaa suunnitella vanhuutta. Kun yksi sun toinen lähipiiristä sairastuu, ja jalka- ja selkävaivat alkavat ratkaisevasti rajoittaa ystävien ja naapureiden liikkumista, tervekin keski-ikäinen alkaa miettiä tulevaisuuttaan. Anita oli käsittääkseni terve kuin pukki.

Marja Dahlströmiin olin tutustunut Helsingin Sanomien ruokatoimittajan Eeva Salosen kautta (blogini 9.1.2010). Eevalle, sukujuuriltaan karjalaiselle, en koskaan vakavissani ehdottanut Aktiivisiin Senioreihin liittymistä, koska tunnen hänen miehensä. Tämä ei ikinä sopisi yhteisöön. Ei sopisi eikä tulisi. Marjaa sen sijaan kiinnosti Loppukirin idea alusta asti. Varmaan rupesimme vaihtamaan harvaan tapahtuvissa tapaamisissamme ajatuksia vanhuudesta juuri minun sen hetkisen elämäntilanteeni takia.

Kuten olen kirjoittanut vietin sairaan äitini takia lähes kaikki vuosilomani 1990-luvulla Pohjanmaalla (blogini 29.1. 2010). Helsingissä syntynyttä Marjaa Loppukiri-hanke veti käsittääkseni puoleensa kahdesta syystä: Harri oli jo sairastellut miehille tyypillisiä vanhuudenvaivoja ja toisekseen Marjan opettajakollegat steinerkoulusta olivat alkaneet suunnitella 1990-luvulla omaa asuinyhteisöään Helsinkiin. Marja kertoi minulle vierastavansa ajatusta, että asuisi koko vanhuutensa elämänfilosofialtaan samanlaisten ihmisten kanssa. Luulen, että tässä oli vain puoli totuutta. Sen vähän mitä Harria tunnen, en voi kuvitella häntä asumassa steineryhteisössä. Hänhän on luonnontieteilijä, koko Suomen kansan tuntema Luontoillan Harri Dahlström.

Harrin nimi ilmestyi kuitenkin Loppukiristä kiinnostuneiden listaan heti keväällä 2000. Siitä huolimatta hän ei osallistunut sen kummemmin Aktiivisten Senioreiden perustavaan kokoukseen (15.8.2000) kuin esimerkiksi huhtikuiseen palaveriinkaan (7.4.2000), joka sentään pidettiin Dahlströmien kotona Huopalahdessa.

Erimielisyyttä yhteistilojen siivoamisesta
Tähän Huopalahdessa pidettyyn palaveriin tuli myös viestintäguru, filosofian tohtori Marja-Liisa (Maija) Viherä Sonerasta. Minä olin edellisenä kesänä ollut hänen vetämällään nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa sisareni kanssa. Sen jälkeen Maija oli ollut luonani Puistolassa ideoimassa yhteisöllistä senioritaloa (blogini 21.2.2010). Nyt edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt liki puoli vuotta ja se kyllä tuntui keskustelussa. Olimme koko alkuvuoden ideoineet ja muokanneet ideologiapaperiamme ja nyt Maijalla oli moneen jo päätettyyn asiaan eriävä mielipiteensä. Hän tarjosi mm. Loppukirin pyörittämiseen viestintäleiriltä tuttua mallia: asukkaiden osallistuminen yhteistilojen siivoamiseen olisi vapaaehtoista. Olin kauhuissani moisesta optimismista.

Maijan viestintäleireillä annettiin työsuorituksista symbolisia pinssejä. Minun kokemukseni edellisen kesän leiriltä oli, että WC:t tahtoivat jäädä sillä konstilla siivoamatta, samoin monet yhteistilat. Ainakin sillä leirillä, mihin minä osallistuin, yksikään nuori ei suhtautunut vakavissaan vessojen kuuraamiseen. Miten lienee olisi laita Loppukirissä täysikasvuisten ollessa kysymyksessä? Minä sain leirillä rutkasti pinssejä, kun katsoin velvollisuudekseni ryhtyä siivoustöihin nuorten laistaessa. Mutta en minä koko loppuelämääni haluaisi siivota toisten jälkiä pelkällä pinssipalkalla!

Itse asiassa jo edellisenä kesänä (1999) Maija oli tehnyt selväksi, ettei haluaisi Loppukirissä siivota talkoohengessä yhteistiloja. Saman kannan oli Marja Dahlströmkin esittänyt ensimmäisiä kertoja Loppukiristä puhuessamme. En antanut kummankaan kohdalla periksi. Kehotin palkkaamaan omiin yksityistiloihin Loppukirissä siivoojan, mutta yhteistilat pidettäisiin puhtaina yhdessä - yhteisöllisyyttä näin vahvistaen.

En ole itsekään koskaan rakastanut siivoamista, mutta Färdknäppenissä vieraillessani ja Maj Wetterstrandin organisoimaan siivousoperaatioon osallistuessani olin oivaltanut mikä suuri merkitys sillä voisi olla yhteishengen luomisessa (blogini 14.1.2010).

Maija Viherä oli keväällä 2000 vielä työelämässä ja sen lisäksi mukana monessa Arabianrannankin projektissa. Sinnehän nousi erilaisia hankkeita kuin sieniä sateella. Hänellä oli tieto-taitoa, josta Aktiivisille Senioreillekin olisi ollut hyötyä. Keskivertoseniorille tietotekniikka oli vuosisadan vaihteessa vielä löytämätön maanosa, Maija oli sillä alalla ekspertti. Tajusin kuitenkin jo tuolloin, ettei niin kiireinen ja kompetentti nainen kuin Maija Viherä ehtisi mukaan yhdistyksemme varsinaiseen toimintaan. Hän tekisi alansa töitä vuosikausia vielä eläkkeellekin jäätyään. Näin on käynytkin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän on edelleen täydessä työntouhussa. Loppukiriin olivat kuitenkin vuonna 2000 tulossa Maijan lisäksi hänen eläkkeelllä oleva miehensä sekä seitsemänkymppinen farmaseuttikälynsä. Käly sairastui kuitenkin seuraavana vuonna syöpään ja kuoli pian. Maija erosi Aktiivisista Senioreista heti minun jälkeeni.

En muista missä vaiheessa kerroin Arabianrannan senioritalohankkeesta Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistuneelle Terttu Putilalle. Ajattelin, että juuri hänen kaltaisilleen lapsettomille naisille - ja miehille - Loppukiri voisi tarjota laadukkaan vanhuuden. Terttu oli sairastellut ja tiesin hänen haluavan laajentaa jos nyt ei ystävä- niin ainakin tuttavapiiriään. Mutta sehän on helpommin sanottu kuin tehty. Terttu ei koskaan muuttanut Loppukiriin, vaikka ilmeisesti olikin jossakin määrin kuvioissa mukana talon valmistumiseen (2006) saakka. Terttu ja minä kävimme aikoinaan Oulaisten yhteiskoulua. Tutustuimme lukiossa, kun keskikoulun aikaiset rinnakkaisluokat yhdistettiin. Hänellä koulu meni aina hyvin, minulla keskikoulu oli kangerrellut luokalle jäämiseen saakka. Lukio meni sitten joten kuten. En minä Terttuakaan koskaan ystävänäni pitänyt. Ystävystyäkseni hänen olisi pitänyt olla paljon avomielisempi. Meitä kahta yhdisti kuitenkin sekä lukioaikana että myöhemmin yhteinen luokkatoverimme Riitta Lahtinen, joka sittemmin vähän päälle kolmikymppisenä menehtyi traagisesti syöpään. Riitta oli ystäväni. Häneen olin tutustunut jo alle kouluikäisenä Lahtisen perheen asuessa muutaman vuoden Vihannissa, ihan lapsuuden kotini naapurissa.

Minun lähipiiristäni harva uskoi - tai uskoo - Loppukiriin. Monille potentiaalisille ihmisille lähipiirissäni en edes ehdottanut yhteisöllistä senioritaloa elämäniltansa ratkaisuksi. Useampi kuin yksi halusi kuitenkin jäsenmaksun maksamalla tukea utopistiselta tuntuvaa hankettamme.

Aktiivisiin Senioreihin liittyi kuitenkin yleläinen Heidi Strömmer, yksinhuoltaja hänkin. En ole pitänyt itseäni koskaan musikaalisena, mutta tähän taiteen lajiin jouduin joskus turvautumaan ohjelmanteossani niin asiaohjelmia kuin teinkin. Heidi auttoi minua musiikkivalinnoissa kerran jos toisenkin. Hän kuitenkin jättäytyi Aktiivisista Senioreista aika pian ja rivakasti. Ymmärsin kyllä hänen ratkaisunsa. Itsellänikin ajatus eroamisesta oli tullut jo siinä vaiheessa mieleen. Jos en olisi ollut käynnistämässä hanketta ja tehnyt sen eteen niin paljon työtunteja, olisin lähtenyt Heidin kanssa samassa ovenavauksessa.

Suoma Jantunen, minua vanhempi äidinkielen opettaja, johon tutustuin avioerokesänäni 1969, liittyi yhdistykseen keväällä 2001 asiaa pitkään mietittyään. Hän toi joukkoihimme opettajakollegansakin, joka sattui olemaan Heidi Strömmerin entinen opettaja. Mutta antoikohan Alzheimerin tauti Suomalle ensi merkkejään jo silloin, kun hän soitti ja kertoi tarvitsevansa uuden ideologiapaperin, koska oli hukannut aikaisemmin lähettämäni?

Yksi voimauttaa, toinen on energiasyöppö
Dahlströmit saivat puhuttua mukaan Anja ja Kalevi Falckin, sukulaisperheen. Kalevi, koulutukseltaan diplomi-insinööri, toimi yhdistyksessä aktiivisesti sen aikaa minkä mukana oli. Golfkauden kynnyksellä 2001 Falckit kuitenkin erosivat joukostamme. Pientä painostusta käyttäen olin saanut Kalevin aktiiviseksi, mm. yhteen kaupungin virkamiesten tapaamiseen. Aktiivisia Senioreita tuossa tilaisuudessa edusti Kalevin ja minun lisäkseni Eila Raikaslehto ((blogini 24.2.2010). Jatkuvuutta näihin neuvotteluihin ei siis tullut. Oli aina sattumaa, kenet sain houkuteltua mukaani. Se aiheutti ymmärrettävästi paineita.

Jälkikäteen olen miettinyt vaikuttiko Falckien eroon se, että en päästänyt Kalevia yhtä helpolla kuin Harri pääsi. Yhdistykseen myöhemmin liittyneestä saattoi olla ikävää huomata, että lähes alusta asti mukana ollut Harri heilutti ainoastaan pari kertaa vuodessa puheenjohtajan nuijaa, mutta Kalevi joutui heti haastavienkin tehtävien eteen. Tiesin kuitenkin odottaa Falckien eroamista. Hallituksessa istuva Heli Jäderholm nimittäin naureskeli minulle vain vähän aikaisemmin: "Usko pois, eivät he kauan yhdistyksessä ole. Kun golfkausi alkaa, he jättävät meidät." Helikin oli avomiehensä kanssa golfin harrastaja.

Heli Jäderholmin, espoolaisen yrittäjän, tunsin tyttäreni koulukuvioista 1960- ja 1970- lukujen vaihteesta. Eino Jantunen, eläkkeellä oleva rikostutkija, oli Helin avopari. He joutuivat Aktiivisten Senioreiden hallitukseen kylmiltään. Tajusin perustavan kokouksen (15.8.2000) kynnyksellä, ettemme saisi yhdistystä lainkaan aikaiseksi, jos väkeä ei tulisi riittävästi paikalle. Liki 20 oli siihen mennessä ilmaissut kiinnostuksensa hankkeesta, mutta perustavaan kokoukseen tuli vain kourallinen ihmisiä. Onneksi Heli ja Eino tulivat, onneksi eivät kieltäytyneet hallitukseen tulosta - muutenhan koko Loppukiri olisi saattanut jäädä pelkäksi unelmaksi. Loppukirin kaltaista hanketta ei nimittäin jaksa vapaaehtoisuuden pohjalta puuhata, mikäli projekti ei koko ajan mene eteepäin, mikäli tuloksia ei tule.

Heli ja Eino erosivat runsaan vuoden mukana oltuaan. He eivät olleet ainoita, jotka lähtivät talon neliöhintojen heittelehtiessä laidasta laitaan. Heli oli eroamisessa aktiivinen, Eino pyristeli vastaan. Hän oli viihtynyt poikkeuksellisen hyvin joukossamme. Heidän kohdallaan tapahtui se, mikä tukholmalaisessa Färdknäppenissäkin oli todettu: aluksi miehet suhtautuvat epäluuloisesti tällaisiin yhteisöihin, mutta hetken aikaa mukana oltuaan alkavat viihtyä paremmin kuin konsanaan puolisonsa .

Palaan Heli Jäderholmiin myöhemmin. Hän on yhteisöllinen jos kuka. Luultavasti hänen suonissaan virtaa pisara vierasta verta ja se selittänee hänen luonteen laatuaan. Lukuisat ovat olleet ne Helin järjestämät juhlat, joissa olen ollut mukana ja joissa seinät ovat meinanneet kaatua väenpaljouden takia. Kymmeniin - jos en peräti satoihin - ihmisiin olen tutustunut hänen välityksellään - silloin nuorena.

Mielestäni ihmiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen leiriin: toiset ovat energiasyöppöjä, jotka lähellesi tullessaan vievät kaikki voimasi, toiset taas ovat niitä, joiden luo voit mennä kerta toisensa jälkeen tankkaamaan. Aina heistä valuu energiaa sinulle. Tällainen energiantankkauspäivä minulla oli Helin ja Eikan luona muuan päivä ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoani. Olin perin juurin ahdistunut. Kai Saton Jaana Närön pelottelu (blogini 24.2.2010) oli tehnyt tehtävänsä. Minulle oli niin ikään alkanut selvitä totuus yhteisöllisestä Loppukiristä, jota olin jo pitkästi toista vuotta käynnistellyt tarkoituksena saada vaihtoehtoisia senioriasuntoja suomalaisillekin.