Kannustusta - mutta myös pessimismiä

Soittaessani Stakesin tutkijalle Sirkka-Liisa Kärkkäiselle heti loppiaisen jälkeen 2000 palattuani Tukholmasta hän kertoi tehneensä yhteisöasumisen saralla yhteistyötä Saarijärvellä asuvan entisen jyväskyläläisen Reijo Pesosen kanssa. Kun Jyväskylään rakennettiin Tuulenkylä- ja Vastatuuli-yhteisöt (valm. 1985 ja 1989), Pesonen oli YH-Rakennuttajien palveluksessa. Hän oli kaiken kaikkiaan ollut monessa mukana. Tällä kertaa hänellä oli työn alla syrjäytymistä ehkäisevä projekti Huhtasuo 2000, jota EU rahoitti. Entisenä pankinjohtajana Pesonen hallitsi rahoituskuviot. Mies innostui senioritaloideasta ja postitinkin hänelle välittömästi ideologiapaperini. Sovimme tapaavamme maaliskuun 8. päivä Helsingin Seurahuoneella.

Vaikka sovin Pesosen tapaamisesta hyvissä ajoin etukäteen, sain tapaamiseen mukaani vain Terttu Putilan ja sisareni Marja-Leena Salkolan. Tämä oli toinen niistä kahdesta tapaamisesta, johon entinen luokkatoverini Terttu ylipäätään ehti osallistua ennen yhdistyksen perustamista ja sihteeriksi valintaansa. Terttu oli varhain eläkkeelle jäänyt yrittäjä, joka nyt vietti paljon aikaansa matkustelemalla. En ole täysin vakuuttunut, että hän koskaan ihan vakavissaan harkitsi Loppukiriin muuttamista. Enempi hän tarvitsi sosiaalisia verkostoja. Hän ostikin sittemmin asunnon vapailta markkinoilta Loppukirin läheltä Arabianrannasta.

Yllätyksekseni Seurahuoneelle ilmestyi myös ympäristöministeriön erityisasiantuntija Peter Fredriksson. Hän oli aikaisemmin ollut Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen (Helas) hallintopäällikkö ja sitä ennen Lipposen II hallituksen asuntostrategi. Minä tunsin miehen pankkikriisin ajoilta, jolloin hän työskenteli Asukasliiton pääsihteerinä.Tein noihin aikoihin asumiseen ja pankkikriisiin liittyviä radio-ohjelmia ja hyödynsin ohjelmanteossa omia karvaita kokemuksiani pankkimaailmasta. Postipankki oli yrittänyt nostaa asuntolainani korkoa sopimuksen vastaisesti. Peterin ansiosta taisteluni pankin kanssa päättyi voittooni, joka oli rahassa ja vuosissa mitattuna merkittävä.

Reijo Pesonen oli jo tammikuussa kehoittanut minua ottamaan yhteyttä Peter Fredrikssoniin, mutta se oli jäänyt minulta tekemättä. Kontaktinottoa lukuisiin virkamiehiin ja päättäjiin oli suositeltu, ja kylmiltään en tietystikään voinut tapaamisiin mennä. Yritin selvitellä ihmisten taustoja. Siihen kului aikaa, mutta en ollut lähtenyt kehittelemään tätä hanketta tarkoituksena luikahdella tilanteista siitä mistä aita oli matalin. Minun oli syytä tietää, miksi menin ihmisiä tapaamaan. Muita senioreita en tässä vaiheessa tähän taustojen selvitystyöhön juuri saanut. Siinä kun minulle oli toimittajana luontevaa selvittää taustoja, muilla ei tällaisesta ollut kokemusta. Olin myös tottunut tekemään työtä yksin. Ehkä myös delegointitaidossani oli puutteita. Kykyäni innostaa voidaan tietysti vähätella, mutta siitä taidosta sain kyllä ulkopuolisiltakin paljon kiitosta.

Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksellä oli tapaamisemme aikaan suunnitteilla vanhusprojekti Helsingin seudulle. Paikaksi oli ollut ehdolla Arabianranta, mutta Helas oli luopunut siitä liian kalliina.

Vettä niskaan ympäristöministeriöstä
Seurahuoneelle tullessaan Reijo Pesonen kertoi ensimmäisiksi sanoikseen vaimonsa lukeneen ideologiapaperini ja ilmoittaneensa haluavansa vanheta yhteisöllisessä senioritalossa. He halusivat siis sellaisen Jyväskylään. Olin otettu. Kaiken kaikkiaan Seurahuoneen tapaaminen pani minuun lisää vauhtia. Sitä tarvitsinkin, sillä vain vähän aikaisemmin olin saanut kylmää vettä niskaani ympäristöministeriön hallitusneuvos Seija Heiskanen-Fröseniltä. Hän oli teilannut puhelimessa yhteisöllisyydelle pohjautuvan talohankkeen utopiaksi ja haihatteluksi. Vastaavanlaiseen pessimismiin ja näköalattomuuteen en hankkeen alkuaikana toista kertaa törmännytkään. Toki kirjeisiini en aina saanut vastausta eikä kaikkiin jättämiini soittopyyntöihinkään reagoitu. Kirjailija Juha Siltalan vähän aikaisemmin esittäämä arvio suomalaisten kyvyttömyydestä yhteisöllisyyteen pyöri kauan päässäni Seija Heiskanen-Frösenin puhelun jälkeen.

Seija Heiskanen-Frösen suostui kuitenkin antamaan meille sellaisiakin vinkkejä, joita ei ollut piilotettu juridiikan slangiin. Vuosituhannen vaihteessa Helsinkiin rakennettiin ns. senioriasuntoja yli 55-vuotiaille, asialla olivat monet yhdistykset ja säätiöt, ei kuitenkaan Helsingin kaupunki, joka keskittyi muutaman vuoden ajan pelkästään entisten asuntojen korjaamiseen. Syksyllä oli myös tulossa voimaan laki, joka mahdollistaisi kovan rahan asumisoikeusasunnot. Seija Heiskanen-Frösen kehoitti meitä tutustumaan Saton rakennuttamiin taloihin Lauttasaaren sillan kupeessa ja Munkkiniemessä Professorintiellä. Lisäksi hän piti näkemisen arvoisena VVO:n rakennuttamaa senioritaloa Tikkurilassa. Kaikissa niissä kävimme ja muutamassa muussakin - vaihtelevalla kokoonpanolla.

...mutta myös kokemusta
Seurahuoneen nurkkapöydässä asiantuntevien herrojen seurassa mieliala kohosi nopeasti. Keskustelimme suunnittelemamme talon sijainnista, hallintamuodosta, rahoituksesta. Peter väläytti myös osaomistusmahdollisuutta, mutta minä olin kai jo fiksautunut ajatukseen omistuspohjaisesta talosta. Myös porrastettu osaomistus olisi voinut tulla kysymykseen. Kuin yhdestä suusta miehet totesivat asumisoikeusasuntojen tulevan edullisemmaksi kuin Saton ja VVO:n kovan rahan asunnot.

Peter piti tärkeänä, että talo sijaitsisi hyvien raideliikenneyhteyksien päässä - ei missään korvessa eikä takapihalla. Sisareni kyseli, voisivatko samalla konseptilla useammalle paikkakunnalle - Helsinkiin, Siilinjärvelle ja Jyväskylään - rakennettavat talot saada EU:lta rahaa. Entä miten sopisivat yhteisölliset senioritalot Viroon? Tässä vaiheessa olimme vielä optimistisia.

Muutaman päivän päästä menin Anita Wetterstrandin kanssa Kuntatalolle tapaamaan Yrjö ja Hanna Säätiön projektipäällikköä Varpu Mattlaria. Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa tapaamiseen. Tämä säätiö on YH-Palvelutaloyhdistyksen 1995 perustama ja seuraavana vuonna rekisteröity valtakunnallinen yleishyödyllinen järjestö. Se tuotti asumis- ja hoivapalveluja ja markkinoi itseään iskulauseella "kodinomaista asumista räätälöityjen palveluiden turvin". Varpu Mattlar tunsi yhteisöllisen senioritalon idean, koska olin puhunut hänen kanssaan pitkään puhelimessa muutama päivä aikaisemmin. Varpu syttyi ideallemme, mutta omasta mielestäni tämän vierailun anti jäi kuitenkin vähäiseksi. Muistiinpanoistani päätellen syy oli meissä itsessämme: emme osanneet tehdä oikeita kysymyksiä säätiön edustajalle. Mattlarin luota poistuessamme ajattelin, ettei meillä ilmeisesti ollut jatkossa muuta mahdollisuutta kuin nöyrästi käydä kaikkien niiden vaikuttajien luona, jotka olivat vähänkin hankkeestamme kiinnostuneita. Etukäteen emme voineet tietää, millaista tietoa minkin oven takana olisi, millaisia kontakteja, kuinka vahvaa asiantuntemusta, kuinka paljon auttamishalua. Minulla ei ollut rakennusalan verkostoja, ei minkäänlaisia perustietoja rakentamiseen liittyvästä byrokratiasta. Ei ollut toisillakaan. Bussiin noustessamme myönsin, ettei Anitan ja minun kannattaisi jatkossa lähteä mihinkään kahdestaan. Meidän olisi saatava kokoon suurempi joukko, useammat silmät ja korvat ja ennen kaikkea useammat aivot ajatella kuin mitä meillä kahdella yhteensä oli.

Varpu Mattlar tarjosi meille tonttia Käpylästä, mutta torjuimme paikan rauhattomana. Joku palvelutalohanke oli siellä vetänyt vesiperän: kustannukset olivat jo suunnitteluvaiheessa karanneet käsistä. Myöhemmin kuulin, että palvelutalolta olisi evätty paitsi RAY:n avustus myös valtion korkotuki.

Loppukiristä rahasampo?
Kolme päivää myöhemmin lähdimme tapaamaan VVO:n markkinointijohtajaa Matti Moisiota. Mukanani oli Anita Wetterstrand, siitä ilmestyikö Marja Dahlström koskaan paikalle en ole varma. Neuvottelua edelsi pienoinen puhelinrumba. Lopulta kehitysjohtaja Jouko Heino lupasi järjestää tapaamisen Moision kanssa. Molemmat miehet olivat innostuneita asiastamme. Tässä vaiheessa tajusin, että olisimme tuottoisa rahasampo rakennusfirmalle, todella tavoittelemisen arvoinen yhteistyökumppani. Olimme selvästi kehittelemässä uutta tuotetta, jolle olisi kysyntää, ja väestön vanhetessa tarve erilaisiin senioritaloihin vain kasvaisi. Hankkeellemme oli myös sosiaalinen tilaus.

Myöhemmin kun neuvottelut rakennusliikkeiden kanssa oli käyty ja olimme päätyneet Saton kylkeen, en jaksanut olla ihmettelemättä, miksi Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenet kuorossa hokivat, ettei mikään muu rakennusliike kuin Sato ollut kiinnostunut Loppukiristä. Entäpä jos asia olikin niin, ettei Aktiiviset Seniorit ollut kiinnostunut muista kuin Satosta. Sihteerimme veisasi Sato-virttä vielä äänekkäämmin kuin puheenjohtajamme. Tämä selittyy paljolti sillä, että he osallistuivat varsin laimeasti ensimmäisiin innostaviin neuvotteluihin.

Kasvavaksi ongelmaksi alkoi hyvin varhain muodostua se, että näihin neuvotteluihin - enkä puhu nyt yksin rakennusliikkeiden kanssa käymistämme neuvotteluista - ei muodostunut jatkuvuutta. Muiden senioreiden kiinnostus oli minusta pinnallista. Voiko tällainen hanke ylipäätään onnistua, jos ihmiset eivät ole siinä täysillä mukana? Minusta alkoi tuntua siltä, että minun odotettiin yksin lapioivan kuulemaani ja lukemaani tietoa muille. Aluksi hankkeesta edes jotenkin kiinnostuneita oli vain kourallinen, vuoden päästä kun tiedotusvälineet olivat keksineet meidät, joukko alkoi kasvaa. Kasvu oli liian nopeaa. Minua alkoi hirvittää se, että vain minun huterassa päässäni olivat siihen astinen tieto ja tapahtumat projektista. Se ei voinut olla aiheuttamatta jatkossa ongelmia.

Totean tässä vielä sen, että helmikuussa 2001 olimme jälleen VVO:ssa. Mukaani sain tällä kertaa Eila Raikaslehdon sekä Reijo Pesosen, jonka rooli palkattomana asiantuntijanamme oli kasvanut merkittäväksi. Markkinointijohtaja Mikko Moision lisäksi VVO:sta oli paikalla rakennuttamisjohtaja Ilkka Saari. Samanlaista innostusta kuin edellisellä kerralla ei tässä tapaamisessa enää ollut. Minusta Aktiivisten Senioreiden uskottavuus neuvottelijana oli lopahtanut. Eikä ihme.

Kävin Marja Dahlströmin ja Anita Wetterstrandin kanssa kevään 2000 aikana myös Etelä-Suomen YH-Rakennuttajissa. Paikalla olivat insinööri Satu Heimonen ja joku miehenkilö, jonka nimeä minulla ei muistiinpanoissani jostain syystä ole. He molemmat olivat erittäin kiinnostuneita, mutta kyllähän neuvotteluasetelma oli erikoinen. Me olimme pelkkiä harrastelijoita ja puuhasimme kymmenien miljoonien projektia. Mutta miten saada tasavertaisuutta neuvotteluihin, jos toisena osapuolena on joukko kokemattomia eläkeläisiä?

Olisimme tarvinneet helsinkiläisen konsultin. Siihen tilanteeseen pääseminen kuitenkin kesti. Muistan selvästi Anita Wetterstrandin reaktion Yleisradion käytävällä, kun mainitsin konsultin tarpeestamme: "Ei! Minulla ei ainakaan ole siihen varaa." Ehkä liiketaloustiedon alkeiskurssi meille yhdistykseen ensimmäisinä liittyneille olisi ollut paikallaan.

Satolle etulyöntiasema Saton poikkeuksellisen suureen Loppukiriä kohtaan tuntemaan kiinnostukseen oli ainakin kaksi syytä: rakennusliikkeen molemmat neuvottelevat johtajat - Jaana Närö ja Pekka Häyhä - tunsivat Färdknäppenin entuudestaan. He olivat olleet Tukholmassa tutustumiskäynnillä jo paljon ennen meitä. Lisäksi Jaana Närö sai aikamoisen etulyöntiaseman heti toukokuussa 2000 muihin rakennusfirmoihin verrattuna, kun Marja-Liisa Kunnas kertoi hänelle hankkeestamme. Minä en koskaan tuntenut olevani tasavertainen neuvottelija hänen kanssaan. Jaanan aktiivisuus ei ollut minusta luontevaa, se oli yliampuvaa. Häikäilemättömästi hän käytti hyväkseen tieto-taitoaan, joka meiltä senioreilta puuttui. Esimerkiksi hankkeen talousarviota sain ruinata viikosta ja kuukaudesta toiseen. Sainkohan sitä koskaan? Jaanan summittainen arvio rakennettavan talon neliöhinnoista oli kuitenkin pitkin matkaa tuntuvasti suurempi kuin virkamiehiltä saamani arviot. Ei niin etteikö meitä olisi varoitettu siitä, että Sato oli kallis. "Älkää olko liian sinisilmäisiä," tunnettu demaripoliitikko varoitteli.

Saahan sitä pyytää, hullu on kuitenkin vain se joka maksaa.

Projektipäällikkö, kaavoittaja Mikael Sundman tunnustaa minulle kirjeessään (11.2.2010), että hänen ainoa huolensa Loppukiri-projektin lähdettyä liikkeelle oli "etteivät rakennuttajakotkat olisi syöneet teitä aktivistivarpusia." Jaana Närö edusti mielestäni pahimmillaan tai parhaimmillaan tällaista meille vaarallista rakennuttajakotkaa.