Painajaiset tunkivat uniini

Kerroin edellisellä kerralla huhtikuisesta tapaamisestamme Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen kanssa. Mukanani olivat Marja Dahlström ja Anita Wetterstrand. Terttu Putila oli Ylläksellä hiihtämässä.

Honkasen tapaaminen oli positiivinen tapaus kaikkien niiden RAY:n virkailijoiden jälkeen, joihin olimme puhelimessa törmänneet. Virkailijat ilmeisesti kohtelivat kaikkia puhelimitse lähestyviä ikään kuin me kaikki olisimme asiantuntijoita. Luokittelimme puhelinpalvelut todellisiksi rimanalituksiksi. Nyt Honkanen viestitti, että mahdollisuutemme RAY-rahaan olivat suuret nimenomaan siksi, että senioritaloideamme oli upouusi. Sirkka Minkkinen kertoo kirjassa Loppukiri (ss. 88-89) yhdistyksen hallussa oleviin muistiinpanoihin ja muihin papereihin nojaten, kuinka RAY:n kanta sittemmin - maaliskuusta 2001 lähtien - kerta kerralta muuttui kinkkisemmäksi Aktiivisia Senioreita kohtaan. Lakipyhälätkin muuttuivat. Muistan, että joku virkailijoista vetosi minun vielä varapuheenjohtajana ollessa mm. siihen, että yhdistyksemme olisi avustusta saadessaan vääristänyt palvelutalojen keskinäistä kilpailua.

Käytin maalaisjärkeä enkä ymmärtänyt, missä ja milla tavalla me kilpailimme. Nyt viimeisen vuoden aikana (2009-2010) RAY:n avustusten jaossa esille tulleet epäselvyydet tekevät monta turhaa käyntiämme Turuntiellä ymmärrettäviksi. Ei yhdistyksen rahanjaossa tainnut olla logiikkaa vuosisadan vaihtuessakaan.

Oliko alitajuntani viisaampi kuin minä itse, sillä muutama päivä Henri Honkasen tapaamisen jälkeen näin unen, joka oli joko ennusuni tai painajaisuni. Kukin blogiani lukeva tykönään miettiköön, kumpaa se edusti.

Unessa olin ollut ypöyksin pyytämässä Loppukiri-hanketta varten rahaa virkamiehiltä. Talo, josta yritin virkamiehiä löytää, muistutti lapsuuteni pohjalaista kunnantaloa. Se ei kuitenkaan sijainnut lakeudella, vaan laaksossa, kaukana valtatiestä. Ihmisiä ei unessa ollut, käyntini oli siis turha. Kun lähdin talosta tyhjin toimin, jouduin ponnistelemaan rinnettä ylös maantielle. Maa oli kivikkoinen, mutta myös sohjoinen - aivan niin kuin koulukylän maantiet pahimmillaan ennen lumentuloa: pelkkää savivelliä. Tienvarteen päästyäni löysin pöheiköstä väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumiin. Yritin hälyyttää poliiseja paikalle soittamalla puhelinkopista, mutta turhaan. Aivan kuten elävässäkin elämässä, puute oli rahasta, nyt sopivista kolikoista - lisäksi puhelin ei toiminut. Yritin sen jälkeen pysäyttää autoilijoita huitomalla tiensivussa kädelläni. Maisema oli musta, autot tulivat pimeydestä - ja menivät pimeyteen. Pelkäsin, että minutkin tapettaisiin...

Samana päivänä kun olimme RAY:ssa, haastattelin radio-ohjelmaani varten Keskustakehityksen konsulttia Leif Sonkinia. Hänellä oli laaja näkökulma vanhusten asioihin. Hän oli aikoinaan työskennellyt Sairaalaliitossa, jolta ajalta kuopiolainen Leena Lappalainenkin (blogini 21.2.2010) hänet tunsi. Äskettäin Sonkin oli ollut mukana Sitran Seniori 2000 -projektissa ja kirjoittanut muutamien muiden kanssa siitä kirjasen. Julkaisun luettuani ja miehen tavattuani pohdiskelin, motivoituisivatko seniorit kaikkiin niihin tapaamisiin, joita suunnittelemamme hanke onnistuakseen edellyttäisi. Pitäisihän meidän tuntea alan kirjallisuutta ja tietää myös mitä muut ajattelivat ikäihmisten asumisesta. Millaisia ideanpoikasia maassamme kyti?

Leif Sonkin lupasi tapaamisemme aikana apua, jos tarvitsisimme. Miten se piti käsittää? Yhdistys oli vielä perustamatta. Todellisia toimijoita ei joukkoihimme vielä ollut liittynyt. Rahaa konsulttipalkkioihinkaan ei olisi vielä pitkään aikaan. Missähän lukemissa ne palkkiot muuten liikkuisivat?

Tunsin olevani yksin. En ollut tuntenut sitten kansakoulun alaluokkien lukihäiriötäni niin kampeavaksi ja kuormittavaksi tekijäksi kuin nyt. Minun olisi pitänyt pystyä lukemaan tuhottomasti tekstiä päästäkseni vaikeista uusista asioista perille. Suoraan sanoen olisin tarvinnut selkokielistä kirjallisuutta aiheesta. Sitä tuskin koskaan ilmestyisi. Mutta kyllä kai kaikkien suomalaisten etu olisi, että ne jotka muistioita ja kirjoja kirjoittavat, tekisivät sen selkeällä yksinkertaisella kielellä, joka avautuisi mahdollisimman monille.

Minulla oli muistissa muutaman viikon takainen turhauttava kokemus. Olin istunut useita tunteja Yleisradion kirjastossa hyödyntämässä Uutistoimituksen runsasta leikearkistoa. Olin kahlannut läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät leikkeet. Yllättäen olin löytänyt mielenkiintoisen kokeilun Kouvolasta - vai olikohan paikkakunta Kotka? Nuori naislääkäri oli tajunnut jo 1990-luvun alkupuoliskolla, että ikäihmisten suurin ongelma olikin yksinäisyys. Konkreettinenkin yksinäisyys. Sen keksittyään hän oli ryhtynyt puuhaamaan paikkakunnalle jonkinlaista yhteisöä. Miten hanke oli toteutunut? Oliko toteutunut lainkaan? Mihin kaatunut? Mista hankkeessa oikein oli kysymys? Kopioin artikkelin ja lähetin Terttu Putilalle tarkoituksena, että hän ottaisi kokeilusta selvää ja lähettäisi leikkeen edelleen Marjalle.

En kuullut koskaan mitään tuosta Kouvolan/Kotkan kokeilusta. Liioin en koskaan enää nähnyt valokopiota, jonka olin Tertulle toimittanut. Marja ei liioin ottanut sitä puheeksi. Päätin unohtaa koko jutun. Minulla oli kädet täynnä töitä, sillä yksin senioritalounelmamme ei minua työllistänyt. Olin edelleen työelämässäkin mukana. Pettymyksekseni tajusin, että yhteistyökumppanini eivät olleet kiinnostuneita vanhusten asumisesta yleensä. Heille oli tärkeämpää se, että heillä olisi vanhana turvallinen asuinympäristö. Minulle hyvä vanhuus, muista viis. Oliko tässä kysymys kykyjen vai halun puutteesta? Tuntuisi, että puuttuvat kyvyt voi ainakin jossain määrin korvata halulla. Vaikka se vaatii tietysti työtä. Kaikenlaiset epäilykset alkoivat kalvaa mieltäni hyvin pian. Aluksi tuo nakertava tunne oli pieni, mutta se kasvoi viikko viikolta.

Kun kesä 2000 tuli, sekä Marja että Terttu totesivat peräkkäisinä päivinä minulle, ettei kesällä yleensä tapahdu mitään, Suomi on silloin pysähtyneessä tilassa. Voisimme siis ottaa kevyesti ja ryhtyä vasta syksyllä töihin. Molemmilla naisilla oli kesämökit. Mutta sekä suunnittelija Mirja Höysniemi kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta että tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen Stakesista olivat eri mieltä: meillä ei ollut aikaa levätä laakereilla, vaan meidän oli lobattava niin monia ihmisiä kuin suinkin.

En jaksa muistaa, kuka kehoitti meitä menemään Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajaa Marja-Liisa Kunnasta tapaamaan. Hänen luokseen joka tapauksessa suunnistimme - Anita ja minä.