sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Ovi on käynyt tiuhaan tahtiin - sisään ja ulos

Puhuessaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä ulkopuoliset ovat eniten ihmetelleet sitä, että me eläkeiän kynnyksellä tai jo eläkkeellä olevat seniorit onnistuimme niin lyhyessä ajassa saamaan tontin Loppukirille Arabianrannasta. Minä, joka olin keskeisessä asemassa yhdistystä perustamassa ja toimintaa käynnistmässä, olen hämmästellyt kaikki nämä vuodet tuota ihmisten ihmettelyä. Monet muut asiat kuin tontin saaminen olivat minusta paljon, paljon vaikeampia asioita ratkaistaviksi: neuvottelut rakennusfirmojen kanssa, ihmisten saaminen hankkeeseen mukaan ennen ensimmäistä tiedotustilaisuuttamme, ihmisten sitouttaminen, kaiken kaikkiaan yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa.

Vaikka Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiri yrittää antaa senioritalosta hyvin auvoisan kuvan, muutamat ihmiset uskaltavat kertoa siinä sellaisistakin asioista, joista voi päätellä vaikeuksiakin olleen. Sellaisiin ihmissuhdeongelmiin, joihin minä Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en ollut työelämässä koskaan törmännyt, vaikka toimituksia ei kaikin ajoin pidetä hengeltään kaikista helpoimpina työpaikkoin eikä toimittajia kaikista rakentavimpina yhteistyökumppaneina.

Loppukirissä asuu yli 70 ihmistä. Niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen pian tontin saatuamme, asuu nyt talossa yhdeksän henkeä. Loppuvuodesta 2002 yhdistykseen kuuluneista asuu 17 ja vuonna 2003 kuuluneista 35. Moni on siis liittynyt senioreihin, mutta moni on myös lähtenyt. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kirjassaan (s.61) kertomatta: niistä jotka perustivat yhdistyksen tai liittyivät siihen ensimmäisen puolen vuoden aikana, talossa asuu ainoastaan Marja ja Harri Dahlström.

Minä erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo ennen sitä kuten Marjan raportistakin voi laskea. Kukaan ei voine kiistää sitä, että ovi on käynyt tiuhaan tahtiin.

Jaksan kuitenkin uskoa, etteivät ne, jotka ovat Loppukiriin muuttaneet,lähde sieltä helposti pois. Joukossa on paljon yksinäisiä, ja paha ja kavala maailma talon ulkopuolella tiivistää varmasti yhteisöä. Sehän oli alunperin Loppukirin tarkoituskin.

SOKKONA SUUNNISTAMAAN
Tontin saaminen ei siis ollut vaikeaa niin kuin yleisesti luullaan. Vaikeita senioreita sen sijaan riitti. Mitä tulee virkamiehiin, onnistuimme yllätykseksemme luomaan luottamuksellisen suhteen tonttiasiamies Tuomas Kivelään heti ensitapaamisella maaliskuun lopussa 2000. Tai kenties jo ennen sitä. Kun sokkona lähdin suunnistamaan outojen vieraiden asioiden - mutta myös tuntemattomien virkamiesten - viidakkoon tammikuussa 2000, minulla oli suuri onni kohdata alkumetreillä suunnittelija Mirja Höysniemi (blogini 25.1.2010), joka vaikutti siihen, että Tuomas Kivelä oli meistä hyvin informoitu jo ennen ensitapaamistamme. Jatkossakin Mirjan ja Tuomaksen vuoropuhelu kantoi meitä ja hankettamme.

Kaavoittaja Mikael Sundmanin mielestä emme ilman Tuomas Kivelän innostusta olisi koskaan saaneet tonttia. (Paljonkohan niitä yhdistyksiä ja yhteisöjä muuten on, jotka vuodesta toiseen turhaan kolkuttelevat kiinteistöviraston ovea?) Kivelä työskenteli hankkeemme puolesta määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Kysymys oli muustakin kuin uudenlaisen senioritalon rakentamisesta meille. Kysymys oli kulttuurin muutoksesta kaupunkirakentamisessa. Näin asian ilmaisee Mikael Sundman:"Tuomas on ollut johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli muistaakseni ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava." (Sundmanin sähköpostiviesti minulle 11.2.2010)

Mutta ei matka keväästä 2000 tammikuun 9. päivän iltaan 2001, jolloin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti minulle kiinteistölautakunnan myönteisestä päätöksestä, mikään suora mutkaton viiva ollut. Kaikenlaista ehti yhdeksässä kuukaudessa tapahtua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti