En tajunnut Arabianrannan merkitystä kaupunkisuunnittelulle

Kuten olen aiemmin kertonut, Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen ja perustettavana olevan yhdistyksemme yhteinen tonttivaraushakenus lähti Helsingin kaupungin kiinteistölautakunnalle juhannuksen aikaan 2000. Päinvastoin kuin Marja Dahlström kirjassa Loppukiri kertoo, allekirjoitin hakemuspaperin jo kaksi kuukautta ennen yhdistyksemme perustamista (blogini 16.1.2010). Hakemuspaperissamme, jonka laativat Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö, kiinnostuksemme kohteina mainittiin Arabianranta, Eläinlääketieteellisen alue, Hermanni ja Pohjois-Haagan aseman seutu.

Käydessämme tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona syyskuun alussa kuulimme, että Arabianrannasta oli kaksi yhdistystä hakemassa tonttia, samoin Hermannista, sen sijaan Pohjois-Haagaan oli tyrkyllä kolme. Ilmoitimme nyt Kivelälle olevamme ensi sijaisesti kiinnostuneita Arabianrannasta.

Tonttivaihtoehdot vilahtelivat tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käymästämme ensimmäisestä maaliskuisesta neuvottelusta (blogini 20.3.2010) kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoomme itsenäisyyspäivän alla 2000 (blogini 24.2. 2010). Arabianrantaa meille suositti kuitenkin ensimmäisenä suunnittelija Mirja Höysniemi. Marja Dahlström ei tavannut häntä koskaan, mutta minä olin pitkin vuotta Mirjaan yhteydessä.Todennäköisesti hän vaikutti siihen, että Arabianranta pulpahteli tavan takaa keskusteluissamme esille.

Missään tapauksessa en ensimmäisissä neuvotteluissamme Tuomas Kivelän kanssa ymmärtänyt alueen kulttuurista arvoa kaupunkisuunnittelulle. Tuskin muutkaan. En myöskään tajunnut mennä Yleisradion kirjastoon ja etsiä käsiini kaupunkisuunnittelusta - tai edes Arabianrannasta - kertovia lehtileikkeitä. Ei sinne mennyt kukaan muukaan meistä. Liioin en ollut koskaan tehnyt yhtään radio-ohjelmaa tai lehtijuttua tältä aihealueelta. Yhtenä syynä tietämättömyyteeni Arabianrannasta oli sekin, että olin 1990-luvun loppupuolella pitkähköjä aikoja ulkomailla: kouluttautumislomalla Berliinissä ja työ-ja/tai lomamatkoilla Etelä- ja Väli-Amerikassa. Pitkät poissaolot Helsingistä mahdollisti se, että olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle loppuvuodesta 1998. Lisäksi aikaani vei äitini omaishoitajuus (blogini 29.1.2010). Lehdet jäivät vähälle lukemiselle - muista medioista puhumattakaan.

Ehkä jotain sentään tiesin Arabianrannan saastuneen maapohjan aiheuttamista ongelmista. Viimeistään siinä vaiheessa kun saimme tontin, ongelma vyöryi Yleisradionkin käytävillä eteeni. Edesmennyt kollegani Kaarina Alanen ilmoitti minulle suorasukaiseen tapaansa kahvilassa, että Aktiiviset Seniorit oli saanut tontin Arabianrannasta juuri siksi, että maa ei myrkyllisyytensä takia kelvannut kaikille. Kaarinaa kiinnosti oman sairastumisensa takia saastuneiden ympäristöjen osuus yhteiskunnan pahoinvointiin. ---Olen törmännyt Arabianrannan maapohjaongelmiin myöhemminkin: uimahallissa vierelleni ui nainen, joka kertoi alueen asukkailla, etenkin neuvolaikäisillä, olevan enemmän sairauksia kuin muilla helsinkiläisillä. En ole lähtenyt selvittämään huhujen todenperäisyyttä - olen ajatellut, ettei se minulle enää kuulu.

En myöskään Mikael Sundmanin luo audienssia pyytäessäni täysin mieltänyt, mikä suhde miehellä oli Arabianrantaan. Hän oli silloin alueen asemakaavoituksesta vastaava arkkitehti, projektipäällikkö. Nykyisin hän hoitaa samaa tehtävää Kalasatamassa. Sinne nousee lähivuosina myös "Loppukiri Kakkonen" - todennäköisesti ei kuitenkaan tällä nimellä.

SUORANAINEN SOTA TONTEISTA
Mirja Höysniemen ja Sirkka-Liisa Kärkkäisen neuvo mielessäni (blogini 6.6.2010)postitin kesän ja syksyn (2000) aikana joukon kirjeitä ihmisille, joiden kuvittelin olevan kiinnostuneita senioritalohankkeestamme. Kaikki kirjeen saaneet eivät toki vaivautuneet edes vastaamaan, jotkut taas panivat sihteerinsä asialle. Eniten minua hämmästytti vihreiden Pekkia Saurin vaikeneminen. Ei silti, ei vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaarakaan ollut kovin aktiivinen. Korkeintaan hänen sihteerinsä/avustajansa kiitti kirjeestäni. Kuriositeettina en voi olla kertomatta seuraavaa: kun yhdistyksestä erottuani törmäsin entiseen koulutoveriini, joka on vihreiden aktiivi, hän heitti ajatuksen, että käynnistäisin yhteisöllisen senioritalon heillekin. Ei tarvinnut miettiä vastausta: kiitos ei.

Onneksi Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, prof. Sirkka-Liisa Kivelä Oulusta ja Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Rakel Hiltunen osoittivat selväsanaisesti kiinnostuksensa ja tukivat siten merkittävästi minua. Ilman heidän panostaan talo olisi voinut jäädä nousematta (blogini 21.4.2010).

Joulukuun alkupäivinä soitin tonttiasiamies Tuomas Kivelälle tiedustellen, mistä tontin saantimme mahdollisesti kiikasti. Olin jo alkusyksystä kuullut Mirja Höysniemeltä, että meillä oli koko sosiaaliviraston tuki takanamme. Olimme - Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä - käyneet jo huhtikuussa sosiaaliviraston johtajan Aulikki Kananojan ja hänen alaisensa Riitta Iiskolan luona esittelemässä hankettamme. Soittaessani alkusyksystä viimeksimainitulle hän oli ylistänyt hakemustamme. Se oli kuulemma kaukana niistä monista tonttianomuksista, joita hän oli vuosien saatossa saanut eteensä. Usein niissä oli vain pelkkä pyyntö saada tontti. Myös tonttiasiamies Tuomas Kivelä näki hankkeemme arvon, oli nähnyt alusta lähtien. Kukaan ei minun mielestäni vastustanut. Marraskuun alkupäivinä olin myös lobannut lähes koko kiinteistölautakunnan varajäsenineen, ensin kirjeitse, sitten puhelimitse. Tiesin heidänkin suhtautuvan meihin pääsääntöisesti myönteisesti.

Soittaessani nyt Tuomas Kivelälle hän teki minulle selväksi, että tonteista - ja varsinkin Arabianrannan tonteista - oli käynnissä todellinen sota. Ratkaisevassa asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Hän väläytti minulle tässä vaiheessa tonttia myös jostakin Arabianrannan lähettyviltä, muistaakseni Käpylästä, missä Kapiteelin eli valtion ja kunnan maanvaihtokaupat olivat ajankohtaisia. Hän viittasi jälleen myös Pohjois-Haagan aseman seutuun, jonka olimme jo kertaalleen hienovaraisesti torjuneet. Ennen Mikael Sundmanille soittoa kilautin Mirja Höysniemelle. Kaipasin rohkaisua (blogini 24.2.2010). Mirja vakuutti, ettei kaavoittaja minua purematta nielisi.

ONNISTUNUT KÄYNTI KAAVOITTAJAN LUONA
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri eivät luultavasti sanoneet kaavoittaja Mikael Sundmanille mitään. Me ilmestyimme hänen eteensä täydellisesta tuntemattomuudesta. Esittelin itseni Yleisradion toimittajaksi. Kautta koko hankkeessa oloaikani ammatistani ja työpaikastani oli selvästi hyötyä. Pyysin Sundmanilta audienssia mahdollisimman pian, koska asiallani oli kiire. Kerroin olevani sairaslomalla, mutta valmis ponkaisemaan Kansakoulukadulle vaikka heti. Tulisin joko yksin, kaksin tai kolmen hengen voimin. Yllätyksekseni sain ajan heti seuraavaksi päiväksi, joten ilmeisesti hänen kiinnostuksensa heräsi.

Oli hilkulla, etten joutunut menemään tähän ratkaisevaan tapaamiseen yksin. Sinä iltana hoidin todellisen soittorumban. Sain ensimmäiseksi kiinni Marja Dahlströmin, mutta hän ilmoitti olevansa yhdistyksen käytössä vasta taidehistorian tenttinsä jälkeen 16.1.2001. (Enpä siinä jalkapuolena puhuessani aavistanut, että silloin kun Marjan tentti olisi ohi, meillä olisi jo tontti luvattuna!) Terttu Putila ei vastannut koko iltana, hän saattoi olla Algarvessa, missä hänellä oli loma-asunto. Hän oli jo vuosia ollut eläkkeellä. Anita Wetterstrandia en edes harkinnut mukaani. Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen totesivat, ettei heistä - koulutuksen ja kokemuksen vähyyden sekä iän takia - olisi tällaisessa neuvottelussa mitään apua. He lupautuivat kuitenkin kuljettamaan minua autollaan, jos tarvitsisin kyytiä jalkaleikkaukseni takia.

Myöhään illalla sain vain vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon kiinni. Hän lupautui mukaani. Olen kirjoittanut blogissani (24.2.2010) tästä tapaamisestamme. Jos kerron muutamat asiat toistamiseen, pyydän anteeksi. Kuten olen sanonut Loppukiri on kuin puu, jota ravistelen: minä en valitse kirjoitusteni aiheita, vaan aiheet valitsevat minut (blogini 9.3.2010).

Kansakoulukadulla Eila Raikaslehdon ja minun työnjako pelasi hyvin - paremmin kuin olisi pelannut yhdenkään hallituksen jäsenen kanssa. Kun minä lopetin, Eila jatkoi. Huoneen toisessa päässä istui kaavoittaja Pekka Pakkala, jolle muistaakseni olin myös soittanut edellisenä päivänä ja soitin vielä jälkeenkin päin.

Eila Raikaslehto oli liittynyt yhdistykseemme ensimmäisen Färdknäppenin matkan alla Rakel Hiltusen toimiessa välikätenä. Asiallinen, aika kuiva tyyppi Vuosaaresta. Innostunut. Leski. Kolme poikaa. Suorittanut pankkityön ohessa vanhoilla päivillään tutkinnon oikeustieteellisessä, jäänyt melkein samassa rytäkässä hallintopäällikön pallilta työttömäksi ja kohta sen jälkeen miehensä omaishoitajaksi. Mutta tätä kaikkea en tietystikään sinä päivänä hänestä tiennyt, en tiennyt hänestä juuri mitään. Meillä oli kummallakin omat omaishoitajakokemuksemme takaanamme, joista kertominen antoi uskottavuutta hankkeellemme. Latasimme asiamme todella vauhdilla Mikael Sundmanin eteen.

Ideologiapaperistamme Mikael Sundman ei ollut kiinnostunut, mitä hetken pidin merkkinä laimeasta kiinnostuksesta. Runsaan puoli tuntia Loppukiristä kerrottuamme mies kuitenkin hyppäsi seinällä olevan Arabianrannan kartan eteen, näytti siitä sormellaan Kaj Frankin katua ihan Arabiantehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun takaa ja sanoi: "Tässä on teidän Loppukirillenne paikka. Tontin vierestä menee katu meren rantaan. Siinä vanhoille rouville olohuonetta." Hän kertoi kadulle suunnitellusta taiteesta. Tehtävään oli valittu Howard Smith. Tiesimmekö kuka Howard Smith on? Olin pannut merkille, että Mikael Sundman käytti sormella tontin paikkaa osoittaessaan preesensiä, eikä konditionaalia. Havainto lennätti sydämeni melkein kurkkuun. Portti Arabianrantaan oli meille auki!

Mutta ei tontin saaminen huoneeseen astuessamme ollut lainkaan itsestään selvää. Syy siihen, miksi ideologiapaperimme ei kaavoittajaa kiinnostanut, selittyi likinäköisyydellä. Kun poistuimme miehen luota, hän jäi kiinnostuneena lukemaan paperiamme. Mutta heti huoneeseen astuessamme Sundman oli halunnut tietää meistä paljon muutakin kuin nimemme ja edustamamme yhdistyksen nimen ja sen mitä paperissa luki. Oliko Eila Raikaslehtokin toimittaja? Mihin sijoituimme poliittisella kartalla? Hän myös varoitti meitä liian köyhistä Loppukiri-asukkaista. Muutaman yhtiövastikkeen maksamatta jättäminen voisi kuulemma koitua kohtalokkaaksi eli keikauttaa taloyhtön budjetin ratkaisevasti kallelleen. En kommentoinut tätä viimeksimainittua toteamusta millään lailla. Ajatuksissani olin edelleen suopea kaikille pienipalkkaisille naisille, jotka Loppukiriin haluaisivat - farmaseuteille, kirjastovirkailijoille, terveydenhoidon ammattilaisille. Olin vakuuttunut, että neliöhinnat pysyisivät kurissa, jos puhaltaisimme yhteen hiileen. Minun unelmani yhteisöllisestä senioritalosta oli lähtenyt alkuun juuri siitä, että ajattelin yhteiskunnan tarvitsevan tällaista pilottia.

En maininnut Mikael Sundmanille myöskään Tuomas Kivelän senhetkisestä pessimismistä Arabianrannan suhteen. Ei kannattanut levitellä alakuloa. Jos pessimismi iskisi yhtä aikaa kovin moneen hankkeen kannalta tärkeään ihmiseen, se olisi kohtalokasta.

Yhteisöllisen senioritalon idea meni kaavoittaja Mikael Sundmaniin ilmeisesti kuin veitsi voihin. Loppukirin suunnittelijaksi valitulle arkkitehti Kirsti Sivénille hän seuraavana vuonna (2001) kertoi: "Kummallisia naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja sen jälkeen me vain huomasimme antaneemme niille tontin Arabianrannasta."

Mikael Sundman ei joutunut katumaan tätä tonttipäätöstä. Kun kerroin hänelle kirjoittavani blogiani työstääkseni niitä traumoja, jotka Loppukiri minulle aiheutti, pitkän uran kaavoittajana tehnyt mies tunnusti: "Olen saanut paljon kiitosta Arabianrannasta. Haluan --- sanoa sen, että Loppukiristä on jäänyt suunnittelu-urani yksittäisistä tapauksista paras mieli."

Vuodenvaihteesta 2000-2001 muodostui hyvin hektinen.