Saamme Saton kylkeemme

En siis muista - eikä minulla ole papereissanikaan merkintää siitä - kuka meitä neuvoi menemään loppukeväästä 2000 Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen luo. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten Loppukiri-hanke olisi edennyt - ja millainen talon historiasta olisi tullut - jos olisimme Anita Wetterstrandin kanssa tuona toukokuisena päivänä (16.5.2000) suunnanneet kulkumme jonnekin muualle kuin Kunnaksen luo. Siis tapaamaan jotakin muuta asiantuntijaa tai vaikuttajaa kuin häntä.

Marja-Liisa Kunnaksen luona esittelin talohankkeen niin kuin tavallisestikin. Anita nyökytteli. Kunnas arveli, että 10 % yhteistilapinta-alaa olisi liian paljon. Kaupunki ei missään nimessä hyväksyisi sitä. Tukholmassa olevassa Färdknäppenissä yhteistiloja oli kuitenkin 13 % - eikä yhtään neliötä kuulemma liikaa. Kun Kunnas oli tutustunut pintapuolisesti ideologiapaperiimme, hän kertoi hyvästä yhteistyökumppanuudestaan Jaana Närön kanssa, joka oli oikeustieteen kandidaatti ja Saton palkkalistoilla. He molemmat istuivat Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen hallituksessa (blogini 26.2.2010). En muista kuinka kauan vierähti ennen kuin meille selvisivät naisten poliittiset taustat: Närö edusti Kokoomusta ja oli kunnallispolitiikassa aktiivisesti mukana, Kunnas oli demari. Me seniorit sen sijaan olimme niin sitoutumattomia kuin ihmiset ylipäätään voivat olla. Näin oli ainakin laita yhdistyksemme alkumetreillä.

Siltä istumalta Marja-Liisa Kunnas yritti saada Närön tulemaan välittömästi tapaamiseemme. Olisihan minulla pitänyt herätyskellojen soida neuvottelukumppanimme ollessa niin aktiivinen. En edes ihmetellyt, miten joku ylipäätään niin lyhyellä varoitusajalla pääsisi työpaikaltaan luoksemme. Tosin Närö ei sitten tullut, ei ilmeisesti päässyt, mutta kuitenkin: tapaamisemme Kunnaksen kanssa oli ilman muuta molemmille naisille erittäin tärkeä. Niin tärkeä, että sovimme seuraavan tapaamisemme jo kolmen päivän päähän. Silloin paikalle tuli Jaana Närökin ja senioreista myös Marja Dahlström.

Marja-Liisa Kunnas oli tätä toista tapaamistamme varten perehtynyt huolellisesti ideologiapaperiimme. Hän pyörsi nyt aikaisemmat puheensä yhteistilaneliöiden määrästä. Hänen mielestään 10 % yhteistiloja olisi jopa liian vähän. Naiset ehdottivat kuin yhteisestä suusta, että anoisimme yhdessä Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen kanssa tonttia kaupungilta. Me tekisimme Loppukirin omalla konseptillamme, he tekisivät viereen palvelutalon. Hiukan ihmettelin, oliko Marja-Liisa Kunnas sittenkään ymmärtänyt hankettamme oikein. Emmehän me ulkopuolisia palveluja tarvinneet. Meidän perusideahan oli nimenomaan se, että tuotamme itse itsellemme palvelut: valmistamme yhden aterian arkipäivisin, siivoamme talkooperiaatteella yhteistilat sekä annamme toisillemme naapuriapua. Hankkeen ideoinnin alkumetreiltä lähtien olin myös pitänyt ensiarvoisen tärkeänä hyödyntää modernia teknologiaa, joka helpottaisi vanhusten kotona asumista mahdollisimman pitkään. Kannattaisiko siis muita palveluja varten rakentaa viereen palvelutaloa?

Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö tuntuivat kuitenkin osaavan asiansa. He olivat konkareita siinä, missä me seniorit otimme vasta haparoivia ensiaskelia. Tuntui helpottavalta kun joku tiesi, mitä piti tehdä ja mitä ei kannattanut tai voinut tehdä. Nyt myönnän, että se tunne oli paitsi sinisilmäisyyttä myös joukkomme vetämättömyyttä. Moni ajatteli, että pääsemme helpommalla kun muut tekevät. Se oli kuitenkin lyhytnäköistä.

Keskustelin tästä uudesta yhteistyökuviostamme vähän myöhemmin suunnittelija Mirja Höysniemen ja tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäisen kanssa. Kuten olen kirjoittanut heidän asiantuntemukseensa olin törmännyt heti Loppukiri-hankkeen alkumetreillä (blogini 25.1.2010). Nyt he molemmat kehoittivat meitä olemaan tarkkana, etteivät ulkopuoliset pääsisi jyräämään meitä. Varoituksen sanoja tuli jatkossa muualtakin. Mainitessani niistä muille senioreille, he eivät asiaa millään lailla kommentoineet. Kuuntelivatko he, kuulivatko he? Ihminenhän tunnetusti kuulee vain sen, minkä haluaa. Keskustelua ei siis syntynyt.

Kuten olen todennut Marja Dahlström kirjoittaa kirjassa Loppukiri (s.32), ettei meitä senioreita pelottanut hankkeen käynnistäminen. Minä en ollut noina vuosina - vaikka innostunut olinkin - läheskään niin auvoisella mielellä kuin Marja (blogini 26.2.2010). Nukuin huonosti. Olen Loppukiri-kirjan ilmestyttyä pohtinut tilannetta muutamien hankkeen käynnistämistä läheltä seuranneiden kanssa. Useampi kuin yksi on pukenut omat käsityksensä tilanteesta sanoiksi: "Marja ilmeisesti luotti sinuun, mutta sinä et voinut luottaa häneen."

Totta. Suunnittelimme kymmenien miljoonien talohanketta ja olimme kokemattomia. Joukkoomme liittyneiden joukossa oli kuitenkin ihmisiä, jotka ottivat yhdistyksessä ikään kuin sivusta katsojan roolin. Aivan kuin he eivät olisi käsittäneet, ettei talo sillä lailla nousisi. Kannoin huolta siitäkin, olimmeko uskottavia neuvotellessamme virkamiesten kanssa. Muistan kuinka eräässä alkuaikojen tapaamisessamme - olisiko ollut tonttiasiamiehen luona? - eräs sinkkujäsenemme loihe ihmettelemään, miksi yksiön neliöhinnat ovat säännöllisesti hintavampia kuin perheasuntojen neliöhinnat. Hän ymmärsi sen pelkäksi kiusanteoksi yksinäisiä kohtaan. Perheitä kuulemme suosittiin.

HAAGAN ASEMAN SEUDULLE EMME HALUNNEET
Marja-Liisa Kunnaksen tavattuamme tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin. Erikoista ensitapaamisessamme oli se, että me Anitan kanssa käsitimme väärin - vaiko kuulimme väärin? - kun Kunnas meidän mielestämme kertoi Satolla jo olevan tontin Eläinlääketieteellisen mailla. Kalliossa asuva Anita oli kiinnostunut tästä alueesta. Mitään tonttilupausta ei kuitenkaan ollut. Vanhusten Palvelutaloyhdistys tarvitsi kuitenkin tontin niin kuin monet muutkin yhdistykset tuohon aikaan yhä kiristyvimmiltä tonttimarkkinoilta. En tiedä, kuinka paljon muuta tapaamisessamme puhuttua ymmärsimme Anitan kanssa väärin - tai emme ymmärtäneet lainkaan.

Minä olin tuohon aikaan neutraali Eläinlääketieteellisen tontin suhteen. En mieltänyt asiaa niin, että se olisi pitänyt ratkaista eksaktisti jo tuolloin. Marjaa Ekäinlääketieteellisen tontti ei innostanut. Kävimme kuitenkin joukolla sitä katsomassa. Marja ilmoitti minulle, ettei halunnut tulevaisuudessa terveyskeskuslääkärille jonottaessaan istua samalla penkillä laitapuolen kulkijoiden kanssa. Hänestä tontti oli liian lähellä Kallioa. Arabianrannan Marja varmasti nimenä nappasi tonttikeskusteluista heti johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että oli viettänyt lapsuutensa Vanhassakaupungissa.

Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa kolmisen sivua meidän "tontin etsinnästä" (s.35). Minusta sana etsintä kuvaa sellaista aktiivisuutta, jota yhdistyksemme jäsenillä ei ollut. Emme me etsineet, otimme vain vastaan ehdotuksia. Potentiaalisista vapaista tonteista saimme tietoa keskustellessamme tonttiasiamies Tuomas Kivelän kanssa. Saimme myös jonkinlaisen käsityksen, mistä alueista muut tonttia havittelevat olivat kiinnostuneita.

Marja viljelee "tontin etsinnästä" kertoessaan lauseita, joita en kaikkia allekirjoita. Virheitäkin löytyy. Jo mainitsemastani Pohjois-Haagan aseman seudusta hän kirjoittaa näin: "Raideliikenteen ansiosta liikenneyhteydet tulevaan taloon olisivat toimineet hienosti, mutta kulkeminen junasta kotiin olisi merkinnyt jatkuvaa alikulkutunnelin käyttämistä. Sitä ryhmämme piti ikäihmisille turvallisuusriskinä, emmekä tästä syystä menneet katsomaan paikkaa" (s.37).

Minä en kokenut, että meille o s o i t e t t i i n mitään tonttia ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoamme itsenäisyyspäivän alla 2000. Ehdotettiinpahan paikkoja vain ikään kuin kokeeksi. Vuoropuheluahan piti pitää yllä.

Palturia Marja kirjoittaa väittäessään, ettemme käyneet Pohjois-Haagan tonttia edes katsomassa. En myöskään tiedä, mikä on se ryhmä, josta Marja puhuu. Yhdistyksen hallitusko? Minä pidin syksyyn päästessämme pelkkää ajatustakin aseman seudusta mahdottomana. Ehdotin kuitenkin sihteerillemme Terttu Putilalle paikan päällä käyntiä. Täytyihän meidän tietää, mitä puhuisimme kun keskustelisimme tonttivaihtoehdoista Tuomas Kivelän kanssa. Olin tehnyt vuosia työmatkani junalla ja Pohjois-Haagassa käyntimme syksyn kynnyksellä 2000 vahvisti käsitystäni: aseman seudut ovat aina aseman seutuja eli rauhattomia. Sellaisena Pohjois-Haagan tontti oli sopimaton harrastusten merkeissä paljon iltaisinkin liikkuville senioreille. Alikulkutunnelista en muista edes puhutun. Tunnelithan on kai mahdollista valaista? Sen sijaan on huomattavasti vaikeampi häätää muualle aseman seuduille pesiytyneitä nuorisojoukkoja.