lauantai 16. tammikuuta 2010

Loppiainen kymmenen vuotta sitten

Vietin siis loppiaisen 2000 tukholmalaisessa Färdknäppenissä. Se on yhteisöllinen senioritalo, jonne suomalaissyntyinen Maj Wetterstrand oli muuttanut heti talon valmistuttua 1993. Seisoessani Färdknäppenin ovella ensimmäistä kertaa tiesin tulleeni oikeaan osoitteeseen. Olin nähnyt riittävän monta vanhusten hoitolaitosta ja palvelutaloa tietääkseni, että juuri tätä olin etsinyt. Tässä talossa oli ideaa!


Edellisenä kesänä olin kierrellyt sisareni Marja-Leenan kanssa vanhusten hoitolaitoksissa ja yhteisasunnoissa monella paikkakunnalla Suomessa. Suomussalmella oppaanamme oli kunnanjohtaja, entinen sosiaaliministeri Terttu Huttu-Juntunen. Tein Suomussalmelta radio-ohjelmaa. Jouduimme Kainuuseen niiden neljän naisen johdattelemina, jotka joskus 1990-luvun puolessa välissä keräsivät uutterasti adressiin nimiä kiinnittääkseen suomalaisten huomion vanhusten huonoon kohteluun. Naistoimittajat antoivat sittemmin nelikolle Kellokas-palkinnonkin suomalaisten omantunnon kolkuttelusta. Mutta mitä naiset itse asiassa saivat aikaiseksi? Yksi taisi päästä lyhyeksi aikaa valtuustoon Helsingissä. Kovin paljon he eivät ilmeisestikään siis kyenneet maailmaa muuttamaan.

Färdknäppenissä Maj Wetterstrand oli suunnitellut matkani kaikin puolin hyvin. Radio-ohjelmaani varten hän oli valinnut itseään loistavasti ilmaisevat, pohdiskelevat ihmiset, mm. yhden Strindberg-tutkijan. Tämä seniori matkusteli vielä ympäri maailmaa luennoimassa kiistellystä kirjailijasta. Tapasin myös naisen, joka jo lapsuudessaan l930-luvulla oli tutustunut yhteisöasumiseen. Hän kertoi hymyillen isästään, joka ei halunnut asua perheensä kanssa ja muutti siksi yhteisöön. Tytär vieraili siellä vuosia. Isä ei tyttären mielestä kestänyt perhe-elämää, mutta ei tullut yksinkään toimeen. Yhteisöasuminen ratkaisi siis isän - ehkä koko perheenkin - sopeutumisongelman.

Ollessani loppiaisena 2000 Färdknäppenissä talossa ei ollut joululoman takia yhteisruokailua, mutta Anita ja minä osallistuimme Majn ja Kajn siivousvuoroon. Siivosimme ihmeen nopeasti mm. ruokailutilan ja keittiön sekä pyykinpesu- ja silityshuoneen. Se mikä yksin tehtynä tuntuu tylsältä, voi joukolla tehtynä olla hauskaa. Tämä siivouskokemukseni vakuutti minut siitä, että Loppukirissäkin yhteisön ja sen hengen luomisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että yhteisiä toimintoja on enemmän kuin vain ruuanlaitto. Marja Dahlström vastusti aluksi yhteissiivoamista. Hänen mielestään se olisi voitu antaa jollekin siivousfirmalle. Pidin tässä asiassa pääni.

Kolmesta Färdknäppenissä viettämästämme yöstä nukuimme kaksi talon vierashuoneessa. Kolmanneksi meidän piti majoittua emäntämme ja hänen avomiehensä kolmioon, koska 14 markan vierashuoneilla (2 hengeltä) oli joulun ajasta johtuen kova kysyntä. Kai oli valmistanut ennen tuloamme jääkaappiin ison taikinan, josta hän joka aamu paistoi meille tuoreet sämpylät. Ehtoisa emäntämme Maj oli minulle monella tapaa yllätys. Päinvastoin kuin sisarensa hän on ensinnäkin poikkeuksellisen avomielinen. Neljässä päivässä sain tietää hänestä enemmän kuin sisaresta neljännesvuosisadassa.


Vuosina 1999-2002 pitämääni päiväkirjaan olen luonnehtinut Majta seuraavasti: arjesta iloa saava organisaattori, realisti, elämänmyönteinen, rohkea. Hän oli asunut vuosikymmeniä Ruotsissa, mutta opiskellut myös USA:ssa. Naapurimaassa hän oli rakentanut pala palalta myös yksinhuoltajan elämäänsä, luonut uran valtioneuvoston sisustusarkkitehtina, uskaltautunut liki kuusikymppisenä kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa avoliittoon.


Maj ei ole niitä, jotka puhuvat, mutta eivät sano mitään. Oli nautinto kuunnella keittiössä hänen soljuvaa tarinointiaan Ruotsiin muutosta ja siellä vietetyistä vuosista. Sieluni silmin ja korvin näin ja kuulin innostavia keskusteluja myös Loppukirissä.

Täytyy tunnustaa, että pettymyksekseni koko sinä aikana, kun toimin Aktiivisissa Senioreissa, kuulin todella harvan keskustelevan arkirupattelua syvällisemmin. Ainainen kiirekö sen esti? Vai kerta kaikkiaan keskinäiset kemiat? Kulttuuri? Minua henkilökohtaisesti hanke työllisti todella paljon. Uusia asioita suorastaan vyöryi päälleni, mieleen painettavaa oli paljon. Junan piti myös mennä eteenpäin, ettei innostus laskisi.


Sekin tietysti vaikuttaa, missä merkeissä ihmisen ensimmäisen kerran tapaa. Muistan kuinka järkytyin, kun ensimmäisen kerran kuulin nykyisin Loppukirissä asuvan naisen aikovan yhteisöömme. Olin ollut hänen kanssaan samassa joogaryhmässä Yleisradiossa. Kun levitin mattoa lattialle hänen viereensä, yritin tervehtiä, sanoa sanan tai pari. Nainen ei vastannut, käänsi vain päätään. Ensimmäisen kerran hän "huomasi" minut vasta liityttyään yhdistykseemme.

Sellainen ei totta totisesti ole hyvä lähtökohta tutustumiselle. Myöhemmin kuulin, että tämä sinkkunainen oli ollut suuressa paniikissa eläköitymisensä takia. Hän kuulemma hyppi seinille. Ehkä hänellä ei todellakaan ollut ystäviä täyttämään eläkkeelle siirtymisen aiheuttamaa tyhjiötä elämässään. Hänen kaltaisilleen Loppukirin kaltainen paikka on todella tarpeellinen. Siinä vaiheessa kun häneen tutustuin, tajusin, että tulevaisuudessa ”loppukirejä” tarvitsevat nimenomaan naimattomat ja lapsettomat naiset - ja heitähän jatkossa riittää. Eikö Helsingin talouksista ole jo tällä hetkellä sinkkutalouksia 70 %?

En ole kuvannut yhteisöllistä senioritaloa lähemmin, koska oletan että kaikki - ainakin lähes kaikki – tätä blogia lukevat tietävät mitä Loppukiri-sana sisältää. Jos talon ideologia on epäselvä, apua antanevat Aktiivisten Senioreiden/Loppukirin kotisivut. Minä en ole käynyt sivuilla vuosiin. Oletettavasti siellä on samanlaisia virheitä kuin Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassakin. Muutamissa lehtiartikkeleissakin on annettu väärää tietoa. Kun väärää tietoa toistaa riittävän usein, siitä tulee lopulta totuus.

Kuten mainitsin blogini avaamisen yhtenä syynä – mutta ei ainoana – ovat nimenomaan ne virheet, joita varsinkin Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa esittää. Hän kertoo ensimmäisen suunnittelukokouksemme pidetyn neljän naisen voimin 3.3.2000 (s. 31). Tuossa maaliskuisessa tapaamisessa Kalliossa oli kuitenkin paikalla kuusi naista, joista Marja tuolloin tapasi ensimmäisen kerran kolme. Vai olikohan hän tavannut Anitaakaan aikaisemmin? Minä olin siis saanut hankittua maaliskuun tapaamiseemme uusia senioritalosta kiinnostuneita, Marja toi paikalle vain itsensä, samoin Anita. Muistan, että illansuu oli märkä ja pyryinen meidän raahautuessa töiden päätteeksi Anitan asunnolle. Tapaamisemme oli Loppukirin suunnittelukokouksista ensimmäinen vain Marjalle ja kahdelle muulle. Sisarellani ja minulla oli useita ideariihiä takanamme, Anitalla muutama.


Tässä maaliskuisessa kokouksessa sisareni keksi molemmat nimet: Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri. Nimistä on kiistelty alusta lähtien, mutta parempiakaan ei ole esitetty. Kirjassaan Marjalla on lause: ”Loppukiri – kuinka makaaberi nimi senioritalolle!” Myöskään Helsingin Sanomien Heikki Hellman ei ymmärtänyt nimessä piilevää jujua. Suunnittelemassamme senioritalossa piti kovasti työtä tehneiden naisten – ja muutaman miehenkin – mahdollistaa todellinen loppukiri: nauttia täysin siemauksin sellaisista asioista, joihin heillä ei aikaisemmin ollut mahdollisuuksia.

Toinen vielä suurempi kömmähdys Marjalle sattuu, kun hän kirjoittaa virallisen tonttianomuksen lähteneen kaupungille elokuussa 2000 heti yhdistyksen perustamisen jälkeen (s.36). Itse asiassa hain tonttia Helsingin kaupungilta "perustettavana olevan Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen nimissä" jo juhannuksen aikaan eli pari kuukautta aikaisemmin. Paperin, johon nimeni raapustin, olivat muotoilleet Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas ja Saton lakinainen Jaana Närö. Viimeksi mainittu joutui korjailemaan tekstiä useampaan otteeseen, sillä halusin todella selkeän paperin lähtemään kierrokselle viranomaisen kädestä toiseen. Sen piti avautua jokaiselle lukijalle vaivatta.

Marja Dahlström, Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen puheenjohtaja, ei myöskään ole selvillä Kunnaksen ja Närön vaikuttimista auttaa meitä (s.41). Hän kirjoittaa Kunnaksen tulleen yhdistyksen perustamiskokoukseen Yleisradioon hyvää hyvyyttään. Naisella oli kuitenkin oma lehmä ojassa: hän oli samaan aikaan anomassa kaupungilta tonttia Vanhusten Palvelutaloyhdistykselle. Kunnas tarvitsi vetoapua ja yhteisöllinen senioritalohanke oli yksinkertaisesti täky. Loppukirin konsepti oli uusi ja sillä varjolla piti vanhoille konkareillekin siunautua Arabianrannasta pala maata. Ei siunautunut, sillä noihin aikoihin tonteista käytiin Helsingissä todella kovaa taistoa. Minä en silloin sitä tiennyt, en tajunnut, olinhan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

2 kommenttia:

  1. Minä tykkään lukea tätä blogia. Voivathan muistelmat nykyään olla tässäkin muodossa, voivathan?

    VastaaPoista
  2. Ilmeisesti voivat. Kiitos, Liisa! Terapeuttista tämä ainakin on. Ongelmana on ainoastaan se, että on niin paljon aineistoa kahlattavana. Toisaalta tuntuisi kauhealta, jos epäilisin Dahlströmin ja Minkkisen Loppukiri-kirjassa olevia väitteitä eikä minulla olisi dokumentteja oman muistini tueksi.Toistaiseksi en ole mitään muistanut väärin, mutta tarkat päivämäärät ovat tärkeitä.

    Soitin eräälle entiselle Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenelle. Hän kertoi hävittäneensä kaikki hallussaan olevat yhdistyksen paperit. Minä en ole moista koskaan edes harkinnut. Mutta onhan minulla muutamista dokumenteista kahdetkin kappaleet, joten kyllä minä nyt vihdoin kannan roskikseenkin tavaraa.

    VastaaPoista