sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Ensimmäinen suunnittelukokous oli Kuopiossa

Kuten olen jo kertonut sisarusparvestamme vanhimpina kaksoissareni ja minä rupesimme kumpikin omalla tahollamme miettimään asumisratkaisuja ikäihmisille. Sisareni alkoi puhua mummolaaksosta viimeistään 1998. Muistan, kuinka hän keskusteli asiasta Vihannin Lumimetsässä asuvien serkkujemme kanssa. Nämä suhtautuivat hyvin epäilevästi ideaan. Mutta hepä asuivatkin Pohjanmaalla pitäjässä, mistä me lähdimme maailmalle jo 1950-luvulla. Serkkumme sen sijaan asuvat tänäkin päivänä vieri vieressä siinä kylässä, missä isämme veljineen vuosisadan vaihteessa sata vuotta sitten syntyi. Serkkumme ovat juurevasti avioliitoissaan, kaiken lisäksi neljä heistä, sisarukset, meni naimisiin kylän toiselta laidalta lähtöisin olevien neljän veljeksen kanssa. Serkkujemme lapset ovat siis keskenään kaksinkertaisia serkkuja. Onhan siinä sidosta ja vanhuuden turvaa ilman senioritaloakin! Ei ole tarvetta senioriasumisen ideoimiseen ja suunnitteluun kuten monilla muilla.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan senioritalohankkeen käynnistyneen 1999 kolmen naisen tapaamisesta (s. 29 ja 30). Kuten ensimmäisessä blogissani kirjoitin läsnä olivat Marjan mielestä Helsingin Sanomien ruokatoimittaja Eeva Salonen, hän itse ja minä. Eeva ei tunnusta ideoineensa Loppukiriä tuona iltana, en minäkään. Sen sijaan tunnustan kyllä omakseni kysymyksen, jonka Marjalle ja muille paikalla olijoille jossakin vaiheessa iltaa heitin: "Missä aiotte vanhana maata?" (s. 30) Se oli kysymys, jonka 1990-luvun lopulla esitin lukuisille ihmisille. Se pysäytti yleensä kaikki. Elettiin aikaa, jolloin iltapäivälehdet tasaiseen tahtiin uutisoivat yksinasuvista vanhuksista, jotka ehtivät maata kotonaan kuolleena kuukausia ennen kuin heidät löydetttiin.
Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti olettamistaan hankkeen käynnistäjistä: "Meistä jokaisella oli omakohtaisia kokemuksia omaistemme sairasteluista ja hoidon järjestelyistä. Vanhusten hoitamisen ja työssä käymisen yhdistäminen tuntui pitkään jatkuessaan raskaalta (s.29)." Luulen, että Marja kertoo kirjassa minun omaishoitajakokemuksistani. Sairastelevia vanhempiahan lähes jokaisen osalle tulee. Eevan äiti oli viime vuosisadan lopussa vielä hyväkuntoinen. Marja taas ei ole toiminut omaishoitajana. Marja puhuu tekstissään sairasteluista, mikä minun mielestäni tarkoittaa lyhytaikaista tilapäistä sairastamista. Minun äitini kohdalla ei kysymys ollut sairastelusta, vaan sairastamisesta. Marja mainitsi kyllä jossakin vaiheessa sen, että koki raskaaksi äitinsä loppuajan helsinkiläisessä hoitolaitoksessa/sairaalassa. Kysymys ei kuitenkaan ollut äidin hoitamisesta vaan vierailuista äidin luona. Sekin voi tietysti olla uuvuttavaa.

Siilinjärvellä asuvalla sisarellani oli Kuopiossa kaksi senioritalohankkeesta innostunutta naista ideointiapunaan. Toinen oli rakennusarkkitehti Arja Liukkonen, joka oli suunnitellut useampia vanhainkoteja ja palvelutaloja Savoon ja kauemmaksikin. Toinen oli omaishoitaja Leena Lappalainen, joka oli aivokasvaimensa takia jäänyt eläkkeelle terveydenhoitajan työstään jo useita vuosia aikaisemmin. Leena vauhditti hanketta.

Alkusyksystä 1999 Leena, entinen haastateltavani ja silloinen ystäväni, soitti minulle Kuopiosta ja komensi: "Nyt töihin, naiset! Yhteisöllinen senioritalo pitää saada pian alulle. Jos se pitkittyy, se mutkistuu. Tule Kuopioon, niin tavataan täällä minun luonani." Leena Lappalaisella oli kiire. Hän tiesi, ettei koskaan itse pääsisi asumaan suunnittelemaamme senioritaloon, mutta hän halusi antaa oman panoksensa - ja omat kokemuksensa - hankkeelle. Marraskuun alussa 1999 me neljä naista - Leena Lappalainen, Arja Liukkonen, sisareni ja minä - tapasimme Leenan luona Kuopion Rönössä. Neljä vuotta myöhemmin Leena kuoli.

Tuo marraskuinen tapaaminen Kuopiossa oli ensimmäinen, joka varta vasten kutsuttiin koolle Loppukirin käynnistämiseksi. Suunnittelukokoukseksi luokittelen myös viiden naisen tapaamisen Puistolan kodissani pian Kuopiosta palattuani. Paikalla olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola sekä sisarukset Marja-Liisa Viherä ja Mirja Mäkinen, molemmat Sonerasta. Olin tavannut Marja-Liisan ja Mirjan edellisenä kesänä ensimmäisen kerran Tulevaisuuden tutkimusseuran nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa. Siellä oli mukana myös sisareni. Leiri kesti viikon ja joka ilta kun telttakylän nuoret nukahtivat, me leirin aikuiset keskityimme pohtimaan suomalaista vanhuutta ja asumiskulttuuria. Se oli aivoriihtä parhaimmillaan.

Tavatessamme Puistolassa suunnittelin jo ohjelmantekomatkaa Tukholman Färdknäppeniin. Anita tuli senkin takia suunnittelukokoukseemme mukanaan suuri nivaska uudenlaisesta senioritalosta kertovia lehtileikkeitä. Olin nähnyt niistä muutaman jo aikaisemmin törmätessäni yllättäen Wetterstrandin sisaruksiin Stockmannilla. Nyt en kyllä muista, oliko tuosta yllätystapaamisestamme aikaa kuukausia vai peräti vuosi tai kaksi. Anitan oli tarkoitus nyt toimia Ruotsissa oppaanani. Muistaakseni Mirja Mäkinen oli Puistolan tapaamista varten hankkinut esittelylehtisiä RAY:stä. Pidimme itsestään selvänä, että suunnittelemamme yhteisöllinen senioritalohanke saisi yhteiskunnalta tukea.

Hapuiluahan se kaikki oli. Mutta niin oli jatkokin - ellei peräti kompurointia.

5 kommenttia:

  1. Harmittaa, etten päässyt mukaan Puistolan palaveriin, vaikka minulle asiasta ennakkoon kerrottiinkin. Mikähän mahtoi olla niin merkittävä syy, että jätin teille tulemisen väliin? Enkä ollut mukana viestintäleirin palavereissakaan, taisi juuri tuo kesä olla se, jossa me Viekkaan hallituksen jäsenet olimme eri aikoina eri leireillä ja minulle lankesi heinäkuun leirin "päivystysvuoro". Vaikka en ollutkaan mukana näissä ratkaisevissa palavereissa, olin koko ajan hankkeesta tietoinen ja seurasin sitä. Kuulin myös tuoreeltaan teidän leirillä tekemänne hahmottelut. Olin myös mukana muutamissa isommissa palavereissa myöhemmin, kuten Kinaporissa ja jossakin muussakin, aika ja paikka löytyvät vanhoista kalentereistani. Kun luen parhaillaan Loppukiri-kirjaa ja näitä blogitekstejäsi rinnakkain ja muistelen vielä omia tietojani ja kokemuksiani, on pakko varovasti todeta, että Loppukiri-kirjan teksti kaipaisi paljon tarkennuksia, täydennyksiä ja jopa korjauksia.

    LiisaK

    VastaaPoista
  2. Kyllähän minä aktiivinen olin koettaessani kymmenen vuotta sitten saada erilaisia ihmisiä lämpenemään ajatukselle yhteisöllisestä senioritalosta. Sinua en ollut edes tavannut ennen hankkeen käynnistämistä. Sisareni myös piti yhteyttä Sinuun, koska minä en voinut ehtiä joka paikkaan.

    Eikä se yhteisöllisen senioritalon puolesta puhuminen loppunut siihenkään, kun yhdistys Aktiiviset Seniorit oli perustettu ja hallitus saatu vaivalla kokoon. Pidin jonkinlaista summittaista kirjanpitoa kokouksista ja tapaamisista eli aktiivisuudestamme. Yhdistyksen perustamispäivään mennessä (15.8.2000) minulla oli takanani jo 27 lobbausta/kokousta/tapaamista, Anita Wetterstrandilla vastaava luku oli 13, Marja Dahlströmillä 10. Muilla hallitukseen tulleilla vastaavat luvut olivat Terttu Putilalla 2, Heli Jäderholmilla 1 ja Eino Jantusella 1. Terttu, entinen luokkatoverini, valittiin poissaolevana sihteeriksi. Helin ja Einon värväsin perustavaan kokoukseen, jotta varmasti saisimme yhdistyksen perustettua. Vuoden 2000 loppuun mennessä talohankkeesta oli kiinnostunut noin 30 ihmistä, joukossa kuitenkin useampi sellainen, joka ei ajatellut itselleen aktiivista roolia joukoissamme mutta halusi tukea toimintaamme jäsenmaksun maksamalla ja tavalla tai toisella mukana olemalla. Toimittajia oli mukana useampi. Sinähän olit hankkeesta kiinnostunut lähinnä toimittajana. Kiitos siitä!

    Meniköhän tämä ihan sivuun tämä vastaukseni kommenttiisi. Tuo hankkeessa mukana olleiden vähäinen aktiivisuus pyörii päässäni tällä hetkellä siksi, että seuraava blogini kertoo mm. unohtuneista tapaamisista - ja minun lobbaajan yksinäisestä tiestäni.

    VastaaPoista
  3. Totta, minä en edes suunnitellut muuttavani koskaan Loppukiriin, mutta olin hankkeesta kiinnostunut sekä toimittajana että ideologisesti, sillä olin tuolloin juuri aloittanut kunnallispoliitikon urani ja ajattelin, että olisi hyödyllistä nähdä asioita vähän erilaisista perspektiiveistä. Viestintäleireillä kehittämämme yhteisöllisyys, mm. ruoan valmistaminen yhdessä, oli myös asia, jonka kehittymistä halusin seurata lähellä. Nyt olen tyytyväinen, että olin mukana edes vähäsen, sillä osaan katsoa omille kotinurkilleni nousevan palvelukeskuksen kehittämistä uusin silmin. Ja onneksi arkkitehtina on Kirsti Siven!

    LiisaK

    VastaaPoista
  4. Onnitteluni erinomaisesta arkkitehtivalinnastanne! Parempaa ette olisi mistään löytäneet. Viestintäleireistä puheen ollen minulla on kokemusta ainoastaan siitä yhdestä leiristä, josta jo blogissani kirjoitin. Se oli Viestintäkasvatuksen seuran järjestämä ja Marja-Liisa Viherän ja Mirja Mäkisen vetämä leiri kesällä 1999. Jouduin sinne sisareni Marja-Leena Salkolan houkuttelemana. Olin ensimmäistä kesää osa-aikaeläkkeellä ja aikaa tuntui olevan hitaasti kiirehtimiseenkin. Lähdin siis viikoksi leirille tarkoituksena tehdä sieltä myös radio-ohjelmaa. Olihan se kokemus: korkeasta iästämme huolimatta nukuimme teltoissa ja söimme nuorten laittamaa ruokaa. Ja kun nuori väki nukahti, me aikuiset - meitä oli vain neljä - jatkoimme senioriasumisen ideoimista. Mielenkiintoista muuten, että ympyrä tavallaan sulkeutuu muutenkin kuin arkkitehtivalintanne kohdalla. Olet ensi kesänä menossa Marja-Liisan ja Mirjan kanssa pitämään viestintäleiriä lapsuuteni maisemaan Vihantiin. Viekääpä terveisiä!
    Tämä "viestintäleiriharrastus" tuli sukuumme nuoremman sisareni Kaisu Mikkelän kautta. Hän tutustui ensin Marja-Liisa Viherään, mutta pian kaksoissisareni Marja-Leenakin järjesti niitä viestintätohtorin kanssa oman kansalaisopistonsa alueella. Sisareni taisivat olla Suomessa ensimmäisiä viestintäleirejä järjestäviä kansalaisopistojen rehtoreita.

    VastaaPoista
  5. Lukiessani blogiasi tulee mieleen esimmäiseksi sana "rehellisyys". Tarkoitan Sinun toimintaasi.Olet tehnyt sitä työtä sydämestä. Vanhusten asia on punainen lanka. Aina löytyy siipeilijöitä, oman kunnian etsijöitä. Mielestäni voit olla tyytyväinen toimintaasi. Huono omatunto tai syyllisyys ei tule kysymykseenkään.MÅ

    VastaaPoista