Uskoni horjuu - potkua Espoosta

Lupasin palata Heli Jäderholmiin myöhemmin. Parempi kuitenkin nyt heti kuin myöhemmin, koska haluan päästä kertomuksessani eteenpäin: käyskentelemään niille todella kivikkoisille poluille, jotka meitä odottivat. Se mitä tässä pitkäperjantain blogissani kerron, kuvaa hyvin Aktiivisten Senioreiden alkuaikojen ongelmia ja tunnelmia.

Marja Dahlströmistä oli siis tullut yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja elokuussa 2000. Hän oli kuitenkin antautunut yliopisto-opinnoilleen sekä steinerpedagogisen kirjasensa käännättämiseen niin täysipainoisesti, etten häntä syksyn mittaan monta kertaa nähnyt. Tuskin muut hallituksen jäsenet näkivät senkään vertaa kuin minä. Myös sähköinen viestintä tuotti Marjalle - ja samalla meille muillekin - ongelmia. Hän ei osannut kunnolla purkaa saamiaan viestejä ja sähköpostikin meni Harrin osoitteeseen. Tietääkseni Marja ei ollut edes kirjaansa koneella kirjoittanut, vaan vanhanaikaisesti käsin. Ehkä järjestelyt takasivat opiskelijalle lukurauhan. Ehkä hän tarttui puhelimeen vasta kun katsoi sen tarpeelliseksi. Halvemmaksi ainakin tuli, jos muut soittivat.

Minä olin Aktiivisten Senioreiden takia siirtänyt jalkaleikkaukseen menoa alkusyksystä marraskuulle. Väsynyt kun olin, aika hymyilevien hoitajien keskellä tuntui hotellissa ololta. Kotiin päästyäni nukuin viikon lähes yhteen putkeen. Särkylääkkeistä johtuen velvollisuudet ja ongelmat unohtuivat hetkeksi. Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo oli yllättäen ottanut yhteyttä ja osallistunut Aktiivisten Senioreiden Tukholman matkalle. Jälkeenpäin hän oli lähettänyt minulle kriittisen kirjeen koskien hallituksemme toimintaa ja odotettavissa olevia ongelmia. Kirje oli aiheellinen, se masensi minua. Siitä myöhemmin oma tapausselostuksensa.

Ihmeelliseltä tuntuu, että vaikka olin ennen jalkaleikkaukseen menoa jättänyt Marjalle yhteydenottopyynnön, hän ei koskaan soittanut minulle. Ei liioin Terttu Putila, vaikka pyöritin kotiin tultuani hänen numeronsa useampaan otteeseen. Olin kuitenkin informoinut koko hallitusta toiminnassani olevasta katkoksesta sekä leikkauksestani. Oliko Terttu Algarvessa vai Lapissa? Tai kenties Pohjanmaalla? Ainoastaan Heli Jäderholm soitti kysyäkseen vointiani. Tuo havainto pani minut todella miettimään: olemmekohan me oikea joukko puuhaamaan nimenomaan YHTEISÖLLISTÄ senioritaloa? Näinkö minut unohdetaan Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani? Enkö saa enempää apua kuin jos asuisin tiettömien teiden takana hornan kuusessa? Saako asukas Loppukirissä niukemmin apua kuin omien lastensa - tai kerrostalonaapureidensa - ympäröimänä? Entä jakaantuvatko tehtävät Loppukirissäkin yksien ja samojen harteille? En kyllä haluaisi olla se, joka tekee muidenkin puolesta niin paljon kuin nyt tein. En liioin haluaisi kovistella koko loppuelämääni täysikasvuisia ihmisiä töihin kuin murrosikäisiä konsanaan.

Enhän minä leikkauksen jälkeen kotonani täysin yksin ollut. Minulla oli kolmeen lapseeni jokseenkin tiivis kontakti. Lisäksi ainakin yksi ystävä tuli toiselta puolelta kaupunkia hauenvonkaleen ja valkoviinipullon kanssa ja valmisti minulle loistavan päivällisen. Mutta entä jos olisin ollut ypöyksin? Niin kuin hallituksemme sinkut Anita ja Terttu?

Aikani puolittaisessa tokkurassa oltuani aloin miettiä, tapahtuiko projektissamme sillä hetkellä mitään vai oliko tilanne täysin kuollut. Mitä pitäisi seuraavaksi tehdä? Kiinteistölautakunnan kokous lähestyi. Tarvitsin kuuntelijaa. Heli ehdotti, että Eino ja hän tulisivat noutamaan minut muutamaksi tunniksi Espoon puolelle. Kaksi lasia punaviiniä ja viisi tuntia ajatusten vaihtoa saikin aikaan sen mitä toivoin: seuraavana päivänä, joka oli muistaakseni maanantai, aloitin todellisen puhelinrumban vauhdittaakseni hankettamme. Ensiksi soitin työväenopistoon, koska puheenjohtajamme ei ollut lupauksistaan huolimatta tehnyt mitään yhteisöllisyyskoulutuksen käynnistämiseksi. Vuosi oli loppumassa, opetussuunnitelmat varmaan jo tehty. Varasin Marjalle ajan tammikuulle työväenopiston opettajan Pia Castrenin luo, seuraavaksi soitin parille kiinteistölautakunnan jäsenelle, sitten tonttiasiamies Tuomas Kivelälle. Mistä tontin saanti kiikasti? Olin kuullut, että meillä oli nyt koko sosiaaliviraston tuki takanamme, Tuomas Kivelä, esittelijä, näki hankkeemme arvon, kukaan ei vastustanut. Sain kuulla, että Arabianrannan tonteista ja muistakin oli käynnissä todellinen sota ja asian ratkaisussa tärkeässä asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Soitin molemmille miehille.

Tontin saaminen Arabianrannasta oli tuona päivänä lähempänä kuin aavistinkaan. Mutta se, minkä haluan tässä toistamiseen sanoa, on tuo aikaisempi juttuni energiasyöpöistä ja voimanantajista. Ilman Espooseen tekemääni henkistä tankkausreissua en olisi jaksanut ryhtyä tuohon puhelinrumbaan. Ihminenhän voi siirtää ja siirtää tehtäviään loputtomasti. Sillä lailla hankkeet eivät kuitenkaan edisty.

En usko, että Heli Jäderholm ja Eino Jantunen koskaan tajusivat niiden kahden viinilasin, ruokailun ja viiden tunnin maratonkeskustelun suurta merkitystä minulle - ja ennen kaikkea Loppukiri-hankkeelle.

Haluan tässä siteerata Stora Enson toimitusjohtajaa Jouko Karvista. Helsingin Sanomien Jyrki Iivosen tekemässä haastattelussa "Ankeiden aikojen hätäinen patruuna" (HS 15.11.2009) mies sanoo kuin minun suullani: "Joudun kertomaan ikäviä asioita. Ymmärrän, että ihmiset eivät pidä minusta." Jos Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiristä ei sisältäisi niin paljon virheitä ja valheitä kuin sisältää, minäkin voisin jättää väliin nämä vanhan naisen kompuroinnin kuvaukset. Mutta eikö me nyt sentään haluta pysyä totuudessa?