Nimekkäiltä naisilta tukea

Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti: "Koulutus- ja valmennusryhmä otti yhteytttä Suomen Mielenterveysseurasn toiminnanjohtaja Pirkko Lahteen. Hän oli seurannut hankkeen kehittymistä ideavaiheesta yhdistyksen perustamiseen, ja oli valmis auttamaan jäsenten yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsimisessä (s.53)". Tähän pätkään, vaikka lyhyt onkin, mahtuu monta virhettä.

Pirkko Lahti kuuli ensimmäisen kerran minulta hankkeestamme heinäkuun lopussa 2000, noin kolme viikkoa ennen yhdistyksemme perustamista. Siinä vaiheessa minä olin puuhannut hanketta jo toista vuotta, järjestänyt useita tapaamisia, soitellut ja kirjoittanut monille sellaisille ihmisille, joiden oletin olevan kiinnostuneita uudentyyppisestä senioriasumisesta. Loppukirin kaltaiselle projektillehan oli vuosisadan vaihteessa suuri sosiaalinen tilaus.

Lähetin Pirkolle heinäkuun lopussa ideologiapaperimme (blogini 4.2.2000) saatekirjeineen ja sain häneltä 3.8.2000 päivätyn innostuneen vastauksen: "Kiitos Anna-Liisa LOPPUKIRISTÄ. Ideahan on fantastinen ja pidän sitä erinomaisena lähtökohtana parempaan yhteiseen elämään. Riippuen siitä, kuinka pian hankkeenne lähtee liikkeelle, voisin ehkä ruveta itsekin liittymään LOPPUKIRI-joukkoihin, tietysti Helsingissä. Ihailen sinua ja toimintaasi. Terveisin, Pirkko."

Tuo viittaus mahdollisiin Helsingin ulkopuolisiin senioritaloihin johtuu siitä, että sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärvellä ja Reijo Pesonen Jyväskylässä olivat kumpikin omalla tahollaan käynnistämässä paikallisia senioritalohankkeitaan (blogini 14.3.2010). Ne eivät sitten kuitenkaan saaneet tuulta siipiensä alle ja jäivät unelmiksi.

Vastasin Pirkko Lahdelle heti paluupostissa. Koska hän oli noihin aikoihin myös mielenterveysseurojen maailmanliiton puheenjohtaja, en olettanut hänen olevan kiinnostunut muusta kuin yhdistyksemme rivijäsenyydestä. Hän kävi kuitenkin pari kertaa puhumassa jäsenillemme, ja voin vakuuttaa, että hänen puheensa upposi meihin kuin kuuma veitsi voihin. Varainhankintaseminaarissamme "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat", joka minun ehdotuksestani järjestettiin 19.4. 2002, Pirkko oli itseoikeutettu puhuja. Hän puhui aiheesta, miten varautua vanhuuteen. Siinä vaiheessa yhdistyksellä oli jo koulutus- ja valmennusryhmäkin, jonka nimissä Marja oli ottanut yhteyttä Pirkkoon.

Koulutus- ja valmennusryhmä ei siis ottanut Pirkko Lahteen ensimmäisenä yhteyttä ja kertonut hänelle Loppukiri-hankkeestamme. Kirjassa esitetty väite ei ole totuudenmukainen. Väite sellaisesta yhteydenotosta on muistivirhe, sillä kesällä 2000, kun Pirkko ensimmäisen kerran kuuli minulta Loppukiristä, meillä ei ollut vielä työryhmiä. Eihän meillä ollut siinä vaiheessa edes yhdistystä! Todennäköisesti tässä on kysymys yhdistyksen perustamista seuranneen syksyn 2000 ja kevään 2002 tapahtumien sekoittamisesta.

Olin ennen yhdistyksemme perustamista monella tapaa aktiivinen. Postitin ideologiapaperiamme lukuisille ihmisille. Tiesin, että Pirkko Lahti aivan varmasti olisi kiinnostunut tällaisista innovaatioista. Hän oli vuosien saatossa esiintynyt useassa radio-ohjelmassani asiantuntijana, ja tunsin hänet ja hänen ajatuksensa. Toinen, jota hankkeestamme informoin, oli yleislääketieteen prof. Sirkka-Liisa Kivelä, tunnettu vanhusten puolesta puhuja, joka silloin vielä vaikutti Oulussa, mutta oli noihin aikoihin siirtymässä Turkuun.

Otin Sirkka-Liisa Kivelään yhteyttä jo ennen Pirkko Lahtea. Paitsi että lähetin hänelle postia, olin myös puhelimitse yhteydessä. Hänen miehensä sosiaalineuvos Mauri Akkanen innostui niin paljon yhteydenotostani, että ehdotti audienssin pyytämistä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luo. Sirkka-Liisa ja Mauri halusivat jopa tulla mukaan tähän tapaamiseen. Eikä siinä kylliksi vaan he auttoivat myös tapaamisen järjestämisessä. Palaveri siirtyi kuitenkin loppukesälle Rakel Hiltusen kiireiden takia. Kun vihdoin viimein muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme Helsingin kaupungintalolle, vasta valittu puheenjohtaja Marja Dahlströmkin ehti mukaamme.

Muistan, että Rakel Hiltunen varoitti meitä olemasta liian sinisilmäisiä. Hänen mielestään meidän hyvä ideamme saattaisi kelvata muillekin. Hän oli oikeassa. Vain muutama viikko myöhemmin Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas, joka oli ollut mukana yhdistyksemme perustamisessa (blogini 26.2.2010), kertoi olleensa gerontologien kongressissa. Siellä ideologiapaperimme oli ollut yleisessä jakelussa. Mielenkiintoista oli, että Marja-Liisakin kertoi "meidän paperiamme levitettävän". Kirjoittamastani aineistosta oli näin tullut yhteistä omaaisuutta!

Vaikka Pirkko Lahden osuus ei ollut yhdistyksemme alkuaikoina ihan sellainen kuin Marja Dahlström kuvailee, Suomen Mielenterveysseuran rooli kaikkinensa oli tärkeä. Syksyllä 2000 otin yhteyttä yhteisöllisyyteen perehdyttämismielessä Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaiseen työntekijään, SOS-palvelun johtajaan Anni Kauppiseen. Hänkin oli entisiä haastateltaviani. Anni kuitenkin sairastui ennen kuin yhteistyömme pääsi edes alkamaan. Häntä tuli sitten paikkaamaan Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtaja Raili Rinne. Hänetkin tunsin useista mielenterveysprojekteistani, jotka liittyivät radio-ohjelmiini. Nauhoitin Railin kanssa 1980-luvulla perheohjelmiani varten mm. autenttisia perheterapiaistuntoja. Olin siirtynyt vain vähän aikaisemmin aikakauslehtimaailmasta Yleisradioon ja aloittelevana radiotoimittajana oli ilo saada monessa mukana ollut pätevä ammatti-ihminen yhteistyökumppaniksi.

Ymmärrän, että on varmasti vaikea kirjoittaa kirjaa kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jos ei muista tai tiedä niistä riittävästi eikä ole luotettavia muistiinpanojakaan ajanjaksolta. En ole ainoa, joka ihmettelee, mikä sai Marja Dahlströmin ryhtymään Loppukiri-hankkeen alkuaikojen historioitsijaksi. Kun ihminen kirjoittaa asioista, joista ei tiedä kylliksi, virheitä on mahdoton välttää. Koettaessaan kartoittaa historiaa, jota ei täysin tunne, kirjoittaja pakostakin muotoilee sellaisia lauseita, joista lukijan on vaikea ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys ja missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Se on yksi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittaman Loppukiri-kirjan heikkous, siksi kokonaisuus jää hahmottomaksi ja hämäräksi.

Mitähän kirjoittajat tarkoittavat esimerkiksi "yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsinnällä"? Toivoisin selventävää konkretiaa.