Yhteisöllisyys edellyttää luottamusta

Vuosi Aktiivisista Senioreista eroamiseni jälkeen kirjoitin Terveyden edistämiskeskuksen Promo-nimiseen aikakauslehteen artikkelin yhteisöllisyydestä ja sosiaalisesta pääomasta. Otsikoksi panin "Epäluottamus, epäluulo ja yksinäisyys tappavat enemmän kuin tupakka ja liikalihavuus" (Promo nro 30/12 2003). Huomasin äskettäin, että artikkelini on kelpuutettu lähdeaineistoksi peräti akateemisiin opinnäytteisiin, joten en ehkä kirjoittanut lainkaan huonoa juttua.

Työstäessäni artikkeliani käytin asiantuntijoina kahta suomalaista tutkijaa, muulta osin hyödynsin sen hetkistä kirjallisuutta. Aihe oli ajankohtainen. Vuotta aiemmin Suomen Akatemia oli käynnistänyt aiheesta monitieteellisen ohjelman.

Toinen haastattelemani asiantuntija oli psykosomaatiikan ja terveyden tutkija Markku T. Hyyppä. Hän oli tapaamisemme aikoihin siirtymässä Kansaneläkelaitokselta Kansanterveyslaitokselle tutkijaksi. Toinen oli Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö Jouko Kajanoja. Koska Hyyppä on esitellyt tutkimustuloksensa yhteisöllisyydestä ja Pohjanmaan pitkäikäisestä ruotsalaisväestöstä paitsi kirjassaan "Elinvoimaa yhteisöstä" (PS-kustannus, 2002) myös lukuisissa haastatteluissa, keskityn tässä enemmän Kajanojan ajatuksiin.

Lääkärin koulutuksen saanut Markku T. Hyyppä ja yhteiskuntatieteilijä Jouko Kajanoja tarkastelevat yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa ikään kuin eri kantilta. Ristiriidassa heidän tutkimustuloksensa eivät kuitenkaan ole. Hyyppä vyöryttää faktatietoa niistä positiivisista ilmiöista, joita oli ruotsinkiellisen väestön keskuudesta löytänyt. Kajanoja taas halusi lähestyä aihetta syrjäytyneiden näkökulmasta. Valtiotieteitä opiskelleena minua ymmärrettävästi kiinnostaa enemmän Jouko Kajanoja, joka on tutkinut hyvinvointivaltion mekanismeja.

Siis mitä yhteisöllisyys itse asiassa on? Miten se syntyy? Miten häviää? Entä mikä on hyvinvointivaltion suhde yhteisöllisyyteen? Uskon, että referoimalla joiltain osin artikkeliani tähän, autan ainakin joitakin blogini lukijoita hahmottamaan paremmin sitä todellisuutta, mihin Loppukiri-hankkeessa törmäsimme.

Loppukiriä markkinoitiin alusta lähtien yhteisöllisenä senioritalona. Yhdistys käynnisti jo varhaisessa vaiheessa jäsenilleen yhteisöllisyyskoulutustakin. Sirkka Minkkinen kertoo Loppukiri-kirjassa (s.214) opintopiirien jatkaneen sittemmin toimintaansa. "Olemme myös opetelleet yhteisöllistä päätöksentekoa asukasyhteisön kokouksissa." En voi tietää mitä tuo Sirkan mainitsema yhteisöllinen päätöksenteko kaikkinensa sisältää, mutta kysymys ei liene varsinaisesti YHTEISÖLLISESTÄ päätöksenteosta. Pitäisikö puhua demokraattisesta päätöksenteosta? Monia asioita tässä maailmassa voidaan opiskella ja oppiakin ja varmasti sillä lailla antaa myös päätöksentekoon työvälineita. Yhteisöllisyys on kuitenkin ensi sijassa kykyä välittää toisista ihmisistä.Turkulainen työyhteisön kehittäjä, teologi Antero Aaltonen sanoo, että välittämisen taito on lahja, jonka ihminen saa vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aito yhteisöllisyys eli toisista ihmisistä välittäminen syntyy vain luottamuksesta.

Monille tutkijoille yhteisöllisyys ja sosiaalinen pääoma ovat synonyymeja. Sosiaalinen pääoma -käsitettä käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 1916 keskusteltaessa koulu-uudistuksesta maaseudulla. Se tarkoitti ihmisten keskinäistä hyvää tahtoa sekä yksilöiden ja perheiden sosiaalista vuorovaikutusta. Kanadalaiset keksivät käsitteen uudelleen 1950-luvulla ja amerikkalaiset jälleen 1970-luvulla. Silloin kysymys oli vuorostaan suurkaupungeissa olevien yhteisöjen sosiaalisista rakenteista ja kurjistumisesta. Varsinainen tutkimus aiheesta käynnistyi kuitenkin eri puolilla maapalloa vasta viime vuosisadan loppupuolella, kun Harvardin yliopiston prof. Robert D. Putnam toi sosiaalisen pääoma -käsitteen paitsi tieteelliseen myös julkiseen keskusteluun

Individualismi korvasi yhteisöllisyyden
Kun ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Alexis de Tocqueville 1830-luvulla matkusti Yhdysvaltoihin, hän hämmästyi sen suuren työn määrää mitä kansalaiset siellä tekivät aivan vapaaehtoisesti. Siis palkatta. Amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam hämmästyi vuorostaan 150 vuotta myöhemmin yhteisöllisyyden katoamista Yhdysvalloista. Yhdistystoiminnasta ja talkoista, jotka aikaisemmin olivat olleet leimaa antavaa amerikkalaisuudelle, ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Talkoohenki oli maasta kadonnut ja yhteiset riennot yhteiseksi hyväksi lakanneet kiinnostamasta. Yhteisöllisyyden oli korvannut individualismi, puhutaan jopa yltiöindividualismista.

Putnamin tutkimukset Italiasta vahvistavat käsitystä, että yhteisöllisyys sen kummemmin kuin sosiaalinen pääomakaan eivät ilmaannu tyhjästä eivätkä synny hetkessä. Kysymys on vuosikymmenien - jos ei peräti satojen vuosien - kehityksen tuloksesta. Vauraassa Pohjois-Italiassa on vilkasta kansalaistoimintaa, koska siellä on vuosisatoja puhallettu yhteisen hyvän nimissä samaan hiileen. Hallinnolliset rakenteet suosivat tätä. Köyhässä Etelä-Italiassa sen sijaan paikalliset rakenteet, esimerkiksi hierarkkinen mafia, ovat estäneet sosiaalisen pääoman synnyn.

- Pohjimmiltaan sosiaalisessa pääomassa on kysymys yhteisvastuullisuudesta, muiden ihmisten huomioon ottamisesta, välittämisestä. Amerikkalainen puhuisi tässä
s i v i c s o c i e t y s t ä, sanoo Jouko Kajanoja. Sivistynyt on vähän väärä käännös, kysymys on pohjimmiltaan arvoista.

Tutkimukset sosiaalisesta pääomasta ovat osoittaneet niiden sidosten tärkeyden, jotka ylittävät sukujen ja yhteiskuntaluokkien perinteiset rajat ja jopa niiden ahtaat ja tukahduttavat siteet. Vaikka sosiaalisuus ja välittämisen taito opitaan perheessä, yhteiskunnan kannalta paras ydinperhe ei ole suljettu yhteisö, vaan ulkopuoliset vuorovaikutussuhteet salliva ulos suuntautuva organismi. Jos perhe rajoittaa ulkopuolisten suhteiden syntymistä, se kääntyy itseään - ja samalla koko yhteiskuntaa - vastaan. Esimerkiksi kehitysmaissa juuri voimakas perhekeskeisyys ja tiukat sukusiteet estävät tyttöjä pääsemästä kouluun.

Välittäviä ihmissuhteita lapsille
Sosiaalisen pääoman synnyttämisessä on kysymys hyvin monista kansalaisten elämään liittyvistä arkisista asioista kuten työpaikoista, terveydenhuollosta, asumisesta, päiväkodista, koulusta, vanhustenhuollosta, naapuruudesta. Riittävä perustoimeentulo ja turvallisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä. Jos puhutaan sosiaalisen pääoman synnyttämisestä ja lisäämisestä, on todellakin ratkaistava suuri joukko yhteiskunnallisia ongelmia, ennen kaikkea kalvava työttömyys.

Jouko Kajanojan mielestä professori Lea Pulkkisen tutkimukset viitoittavat tien sosiaalisen pääoman lähteille. Jyväskyläläisen kasvatustieteilijän vuosikymmeniä kestänyt ansiokas pitkittäistutkimus osoittaa, että epäsuotuisat olosuhteet lapsuudessa heijastuvat aikuisuuteen. Ne aiheuttavat sen, etteivät ihmiset selviä omin avuin täysikasvuisinakaan. Kaikista tärkeintä lapsille ja pienille koululaisille ovat siis välittävät, turvallisuutta tuovat aikuiset. Jos ne puuttuvat, hämmästyttävän monella on aikuisena ongelmana sopeutumattomuus ja heikko kiinnittyminen työelämään.

– Nyt pitäisi tietysti miettiä minkälaisilla yhteiskuntapoliittisilla ratkaisuilla voidaan saada välittäviä ihmissuhteita lapsille, Kajanoja sanoi minulle haastatellessani häntä. Jos vanhemmat kokevat olonsa ja toimeentulonsa kovin turvattomiksi, se ei voi olla heijastumatta lapsiin. Nämä vaistoavat herkästi perheen ahdingon. Tästä välittävästä turvallisesta lapsuudesta pitäisi nyt käydä laajaa keskustelua.

– Kyllä minä luulen ja toivon – tämä on enempi toivo kuin tieto – että yhteisöllisyys on voimistumaan päin, Kajanoja sanoi. Siitä on merkkejä. Tosin lyhytjänteistä juppikulttuuria esiintyy. Mutta jos me ajattelemme historiaa, niin kyllähän koko valistusaika 1600- ja 1700- luvuilta lähtien on ollut individualismin nousua, aika hyvässä mielessä. Ihmiset olivat aikaisemmin täysin alistettuja ja riippuvaisia. Jos keskiajalla synnyit suutarin pojaksi, niin oli vuoren varmaa että suutari sinustakin tuli. Ihmiset eivät edes tajunneet, että he olivat erillisiä yksilöitä.

Yltiöinvidualismi on tiensä päässä
Nyt tämä yltiöindividualismi on ilmeisesti kulkenut tiensä päähän. Nyt olemme lopultakin huomanneet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvin yhteisöllinen. Tällä hetkellä kiinnitämme paljon enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin kuin ennen. Merkittävää on, että ihmisiä kiinnostavat jälleen sellaiset filosofit ja ajattelijat, jotka puhuvat ihmisten keskinäisestä kohtaamisesta. On merkkejä monenlaisesta liikehdinnästä, esimerkiksi Yhdysvalloissa kommunitaristit – joita Kajanoja ei kuitenkaan rakasta – puhuvat kovasti lisääntyvän yhteisöllisyyden merkityksestä. Rahan ja muun aineellisen asian rinnalle - ja jopa yläpuolellekin - ovat nousseet yhteisöllisyys ja ihmisten keskinäinen vuorovaikutus.

Jouko Kajanojan ja Jussi Simpuran toimittamassa kirjassa "Sosiaalinen pääoma: globaaleja ja paikallisia näkökulmia" (2000. Stakes, Raportteja 252) Maailmanpankin tutkija Michael Woolcock paljastaa, milloin ihmiset ovat onnellisia: osa onnellisimmista ja palkitsevimmista hetkistämme kuluu keskustellessamme naapuriemme kanssa, syödessämme ystäviemme kanssa ja osallistuessamme uskonnollisiin tilaisuuksiin sekä toimiessamme vapaaehtoistyössä. Vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta.

Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Pirkko Karjalainen on samoilla linjoilla Michael Woolcockin kanssa. Hänen kokemuksensa mukaan välittämisen elämäntavakseen omaksuneet ihmiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Valitettavasti tämä tyytyväisyys ei Karjalaisen mielestä ole jokaisen ulottuvilla. Vanhustyö-lehdessä hän on kirjoittanut näin: ”Aivan niin kuin vapaaehtoistoiminnan on perustuttava vapaaseen haluun, myös toisista ihmisistä välittämisen on oltava ´sisäsyntyistä´. Taustalla on meidän jokaisen arvomaailma – ennen kaikkea se, että koemme vastuuta sekä itsestämme että muista. Välittäminen on siis elämäntapa, joka muodostuu paljolti lähiyhteisöstä kerääntyvän kokemuksen pohjalta ja pitkän ajan kuluessa.”

Pari sosiaalisen pääoman määritelmää lienee tässä paikallaan. Sosiaalinen pääoma voidaan ymmärtää sellaisina yhteisöllisinä piirteinä, jotka vahvistavat yhteisön toimintaa edistävää luottamusta, vastavuoroisuutta ja verkostoitumista. Se voidaan myös ymmärtää laajemmin, koko yhteiskuntaa käsittäväksi luottamuksen ilmapiiriksi. Sosiaaliseen pääomaan liitetään läheisesti myös normit. Paitsi että normit edellyttävät kollektiivisen edun nimissä lyhyen tähtäimen omasta edusta luopumista, ne myös ehkäisevät julkishyödykkeisiin liittyvää vapaamatkustamista.

Demokratian tavoin sosiaalinen pääomakin on puhtaasti yhteisöllinen ominaisuus, josta yksilöt hyötyvät: mitä enemmän yhteisöllä on sosiaalista pääomaa, sitä terveempinä sen jäsenet pysyvät ja sitä vanhemmiksi elävät. Sosiaalinen pääoma, kuten demokratia-käsitekin kuvaavat rakenteita, joissa yksilöt elävät.

Entä mikä on sosiaalisen pääoman suhde hyvinvointivaltioon? Mielipiteet jakaantuvat. Esimerkiksi ruotsalaiset tutkijat uskovat kansankodin auttavan sosiaalisen pääoman synnyttämisessä ja vahvistamisessa. Kaikki eivät tätä Suomessa allekirjoita: yhteisöllisyys perustuu kansalaisten vapaaehtoiseen, keskinäiseen toimintaan, jota ei valtiovallan tarvitse ylhäältä ohjata.