Kivikkoista tietä käyden

Reijo Pesonen oli tärkeä mies käynnistäessäni Loppukiri-hanketta (blogini 25.1., 14.3. ja 5.5.2010). Etenkin alkumetreillä hänen merkityksensä oli suuri, etten sanoisi korvaamaton. Loppukiri-kirjassa Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen mainitsevat kuitenkin hänen nimensä vain pari kertaa (ss. 87 ja 90). Noissa maininnoissakaan he eivät pysy täysin totuudessa. Reijolle ei nimittäin koskaan maksettu palkkaa konsulttina toimimisesta. Hänelle korvattiin junamatkat ja yksi hotelliyö. Lisäksi maksettiin muutama päiväraha. Siis varsin vähän, kun ottaa huomioon hänen yhdistykselle tekemänsä arvokkaat työtunnit.

Reijolla oli aikaisempaa kokemusta Loppukirin kaltaisista rakennusprojekteista Jyväskylästä jo 1980-luvulta (blogini 25.1. ja 14.3.2010). Kuullessaan minulta suunnitteilla olevasta Loppukiristä alkuvuodesta 2000, hän ei mahtanut mitään sille, että hänen mieleensä palautuivat Helsingin Seudun Asumisoikeusyhdistyksen(HELAS)karvaat kokemukset.

Innostuneiden, mutta kokemattomien uskalikkojen pystyyn potkaisemien rakennushankkeiden ongelmat konkretisoituivat Reijon mielestä vuosituhannen vaihteessa juuri HELASissa. HELASkin ryhtyi rakennuttamaan asumisoikeustaloja nimenomaan omin voimiin, vain itseensä luottaen. Neljässä vuodessa Helsingin seudulle sitten valmistui liki kymmenen taloa. Asukkaista ei ollut pulaa, mutta talous oli kuralla. Budjetit olivat jääneet tarkistamatta, kirjanpidossa oli puutteita.

Kylä kaupungissa
Minä en ollut ennen Loppukirin käynnistämistä rakennuttanut edes leikkimökkiä. Asiantuntija en siis rakentamisen alalla ollut. Muistan kuitenkin asumisoikeusasuntojen huonon maineen niiltä ajoilta, kun Aktiiviset Seniorit otti ensi askeleitaan. Saamani vähäisenkin tiedon varassa en voinut ajatellakaan Loppukiriin muuta kuin omistusasuntoja. Mielestäni se oli ainoa tapa turvata edes joten kuten yhteisölliseen senioritaloon muuttavien asukkaiden asuntovarallisuus. Näin oli asianlaita nimenomaan pääkaupunkiseudulla ja etenkin Helsingissä, missä asuminen käy kukkarolle. Tällä hetkellä asumisoikeusasunnot lienevät ihan käypä vaihtoehto täälläkin.

Reijo Pesosen mielestä Loppukiri oli rakennusprosessina yhtä vaativa ja moninainen kuin HELASin hankkeetkin. Yhdistys tarvitsi asiantuntemusta. Me yhdistyksen perustaneet seniorit emme hänen mielestään olleet kykeneviä saattamaan hanketta loppuun pelkän innostuksen varassa. Kun olen viimeisen vuoden aikana seurannut helsinkiläisen Salla Korpelan Kylä kaupungissa -projektin käynnistymistä, en voi muuta kuin onnitella Sallaa ja hänen läheisiä kumppaneitaan hankkeeseen liittyneistä ihmisistä. Heillä on hallituksessa sellaista asiantuntemusta, kokemusta ja koulutusta, mistä minä en voinut edes uneksia kutsuessani koolle yhdistyksen perustavaa kokousta (blogini 24.2.2010).

Puolustuksekseni kuitenkin seuraava: jos en olisi saanut potkaistua hanketta käyntiin niin nopeasti kuin sain, Loppukiristä tuskin kukaan olisi edes kuullut. Yksin ei jaksa riekkua hirressä kuukausi ja vuosi -kaupalla, jos ei tule samalla tulostakin. Saimmehan me tulostakin. Ilman Loppukiriä Jätkäsaaren ja Kalasataman tämän hetkiset työn alla olevat yhteisölliset talohankkeet olisivat jääneet käynnistämättä. Jonkun piti avata latu. Aaro Hellaakoskea lainaten "tietä käyden/tien on vanki, /vapaa on vain umpihanki."

Nimestäkin riitaa
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri keksi muuten siilinjärveläinen sisareni Marja-Leena Salkola Kallion kaupungin osassa 3.3.2000 viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista. Marja Dahlström istui kyseisessä kokouksessa viiden muun seniorin joukossa ja olisi kyllä voinut keksiä paremmat nimet sekä yhdistykselle että talolle, jos olisi kyennyt ja halunnut. Mutta eipä tainnut kyetä eikä halunnutkaan. Sen kummemmin hänen kuin muidenkaan naisten suusta ei tullut kummosia ehdotuksia. Aikaa olisi ollut viisi kuukautta eli elokuuhun 2000 asti., jolloin yhdistys perustettiin. Kirjassa Loppukiri Marja nyt arvostelee senioritalon nimeä todeten yhdessä otsikossa seuraavasti: "Loppukiri - kuinka makaaberi nimi senioritalolle!"

Sopimaton talon nimi oli Eila Puotilallekin, joka järjesti loppukeväästä 2002 minun eroni Aktiivisista Senioreista. Kun projektistamme oli ilmestynyt lähemmäs 40 lehtijuttua ja radio- ja televisio-ohjelmaa, Eilan mielestä nimi olisi pitänyt vaihtaa. Mikä neronleimaus! Mihin hän pyrki? No, ainakin alusta asti Aktiivissa Senioreissa mukana olleiden työpanoksen vähättelyyn.

Kokemusta rakennuttamisesta puuttuu
Vielä HELASista ja minulle niin tärkeästä Reijo Pesosesta.
Mies oli osallistunut viranomaisten pyynnöstä myös HELASin hankkeiden jälkiselvittelyyn. Silloin viimeistään hänelle selvisi, ettei hyvin alkuun startanneella yhteisöllä ollut riittävää ammattitaitoa esimerkiksi urakkasopimusten tekemiseen. Huomattuaan yhdistyksen jäsenten kokemuksen ja ammattitaidon puutteet urakoitsijat olivat käyttäneet tilannetta hyväkseen ja kasvattaneet laskujaan. HELASin ja Loppukirin kaltaisissa hankkeissa urakoiden kustannukset pääsevät helposti karkaamaan. Viimeisen talon ollessa vasta puolessa välissä HELASillekin oli kertynyt Reijon mukaan ylimääräisiä laskuja miljoonan markan edestä. Laskut eivät olleet sopimusten vastaisia, mutta rahasta vain oli puutetta.

HELAS joutui pian velkasaneeraukseen. Sen jälkeen uusia taloja ei noussut. Ilmeisesti valtiovalta tuli lopulta uskalikkojen avuksi.

Loppukirin tapauksesta Reijo toteaa nyt jälkikäteen seuraavaa: kun oli selvää, ettei Aktiivisten Seniorien joukossa ollut riittävää kokemusta rakennuttamisesta, hän esitti tarjousten pyytämistä rakennuttajilta. Näin yhdistys sai ulkopuolisen hoitamaan tekniset ja taloudelliset asiat. Muu suunnittelu ja päätöksenteko jäi Reijon mielestä Aktiivisille Senioreille.

Reijo muistaa aivan oikein, että Aktiivisten Senioreiden tarjouspyyntöihin ei tullut monta vastausta. Yhdistys neuvotteli sitten Saton ja VVO:n kanssa ja päätyi lopulta Satoon. Neuvottelut olivat minun mielestäni kinkkisiä ja kestivät pitkään. Minun suhtautumistani Saton valitsemiseen yhteistyökumppaniksemme hankaloitti ennen kaikkea Jaana Närön asenne. Minusta se oli eettisesti arveluttava. Jos meillä olisi ollut sitä kokemusta, mitä hankkeemme edellytti, hän ei ikinä olisi pystynyt toimimaan niin kuin toimi.

Neuvottelut Saton kanssa saattoi päätökseen Päiviö Salo vasta joulukuussa 2002. Jaana Närö, joka muuten oli myös kunnallispoliitikko, ei silloin enää ollut Aktiivisten Senioreiden yhdyshenkilö Satossa. Hänet oli vaihdettu johonkin toiseen.

Jos Päiviö Salo ei olisi liittynyt Aktiivisiin Senioreihin tammikuussa 2002, minä en olisi voinut jättää yhdistystä - niin loppuun palanut ja selkään puukotettu kuin olinkin.

Päiviö ja Hertta Salon henkilökohtaisista ratkaisusta sen verran, että he varasivat aikanaan asunnon Loppukirin ylimmästä kerroksesta, mutta eivät sitten kuitenkaan koskaan muuttaneet Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon. Aktiivisissa Senioreissa toimiessaan he asuivat Huopalahdessa, josta muuttivat Espooseen. Heissä Loppukiri menetti talkoohenkiset
asukkaat.