Ensimmäinen lehdistötilaisuus ei kiinnostanut toimittajia

Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjassa on lyhyt luku, joka kertoo yhteisöllisen Loppukiri-hankkeen julkistamisesta (s. 42). Vaikka luku on vain sivun mittainen, siihen mahtuu virheitä epätarkkuuksista puhumattakaan. Marja kertoo esimerkiksi ensimmäisen tiedotustilaisuuden olleen 21.1.2001. Tilaisuus ei missään tapauksessa voinut olla tuolloin, koska se oli sunnuntai. Minun päiväkirjani mukaan kokoonnuimmekin vasta tiistaina 23.1.

En muista kuka keksi ehdottaa Kinaporin palvelukeskusta tiedotustilaisuuden pitopaikaksi. Palvelukeskus oli joka tapauksessa hyvällä paikalla tarkoitustamme ajatellen. Saimme sieltä suurehkon huoneen käyttöömme eikä se maksanut penniäkään. Olimme siellä kuitenkin heti lounasajan jälkeen ja Marjan mielestä paikka haisi. Liekö se syynä siihen, ettei hän ole historiaa kirjatessaan katsonut Kinaporia edes mainitsemisen arvoiseksi. Toistamiseen emme palvelukeskuksen tiloja sitten käyttäneetkään, vaan yhdistys jatkoi raskasta kiertolaisen elämää siihen saakka kunnes Taideteollisen korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio järjesti meille edulliset kokoustilat korkeakoulultaan. Se tapahtui kuitenkin vasta kuukausia myöhemmin.

Marja kirjoittaa ensimmäisen lehdistötilaisuuden saaman suuren julkisuuden yllättäneen hänet. Mitä tilaisuutta hän muistelee, mistä tilaisuudesta kirjoittaa? Toimittajia tuli paikalle ainoastaan kourallinen. Oisko tullut kolme tai neljä? Vieraat ja me tilaisuutta emännöineet seniorit mahduimme loistavasti saman pöydän ympärille istumaan. Olin kuitenkin lähettänyt kirjoittamani kutsun aika moneen toimitukseen, enkä ollut luottanut pelkkään kirjalliseen kutsuun, vaan kertonut tilaisuudesta myös puhelimitse. En jätä mielelläni asioita puolitiehen. Ja jos ryhtyy tekemään jotain, kannattaa tehdä mahdollisimman hyvin.

Suomalaisessa lehtimaailmassa totuus on se, että jos Helsingin Sanomat ehtii paikalle ja kirjoittaa aiheesta, kaikki on pelastettu. Niin kävi meillekin. Marja Salmela tuli ilmeisesti paikalla ja juttu ilmestyi. Minä en häntä entuudestaan tuntenut.

Alla Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä tiedotustilaisuudesta kertova kutsu, jonka minä kirjoitin ja lähetin toimittajille: "Kesällä 2000 perustettu Aktiiviset Seniorit -yhdistys on ideoinut niin hyvän, "erilaisen" senioritalomallin, että se sai nyt tammikuun alussa ensi yrittämällä tontin Arabianrannasta. Talohanke, jonka nimi on Loppukiri, valmistuu 2003-2004 ja se on tarkoitettu 55-100 -vuotiaille, yhteistyökykyisille ihmisille. Aktiivisten Senioreiden talo ei ole palvelutalo, sillä nämä seniorit eivät odota yhteiskunnalta palveluja, vaan auttavat toinen toistaan. Suunniteltu konsepti säästää toteutuessaan kymmeniä miljoonia veromarkkoja. Tule tutustumaan rohkeaan ideaan, joka mahdollistaa inhimillisen, hyvän vanhuuden. Kokoonnumme Kinaporin palvelukeskuksessa (Kinaporink. 9, lähellä Sörnäisten metroa) tiistaina 23.1. klo 14.00. Rahattomana yhdistyksenä tarjoamme vain mielenkiintoisen idean levitettäväksi ympäri Suomea. Kahvin saat edulliseen eläkeläishintaan palvelukeskuksen ravintolasta."

Marja Dahlströmin mielestä olimme ensimmäistä lehditötilaisuutta varten laatineet muistion. En kuitenkaan kirjoittanut mitään uutta paperia, jossa yhteisöllistä senioritalohanketta olisi esitelty. Se sama ideologiapaperi, jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholmasta tultuani, oli yhdistyksellä käytössä edelleen. Se oli koneellani ja se niin sanotusti eli. Käsitykseni suunnitteilla olevasta talosta ei vuoden aikana ollut juuri muuttunut, niin perusteellisesti olin sen vuosi aikaisemmin loppiaisen aikaan keittiöni pöydän ääressä miettinyt.

Jossakin kohden kirjaansa Marja kertoo aktiivisten senioreiden esimerkiksi huomanneen/tajunneen Loppukirissä asumisen tulevan edullisemmaksi kuin mitä yksin- tai kaksinasuminen muualla on. Ihmettelen, että tämä on selvinnyt hänelle vasta taloon muutettuaan. Sehän ilmaistiin ideologiapaperissa selvin sanoin.

Pimitimme senioritaloideaamme vuoden
Olin syksyllä 2000 päättänyt, ettemme anna lehdistölle tietoa hankkeestamme ennen tontin saamista. Harvakseltaan ilmestyvien juttujen ja ohjelmien markkinointiteho ei ole samaa luokkaa kuin useamman tiedotusvälineen samanaikainen kiinnostus asiasta. Alkusyksystä olin raitiovaunussa tavannut sattumalta entisen työtoverini Pirjo Ronkaisen. Hän oli jo vuosia ollut Savon Sanomien nopeasti ajan ilmiöihin tarttuva toimittaja. Kerroin hänelle raitiovaunun perällä seisoessamme Loppukiristä. Vannotin Pirjoa kuitenkin pitämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Minulla ei ollut aavistustakaan milloin saisimme tontin - jos ylipäätään saisimme. Vasta sen jälkeen koko Suomi saisi kuulla hankkeestamme.

Pirjo kirjoitti Savon Sanomien juttunsa - kuten monet muutkin lehdet myöhemmin - pelkän ideologiapaperini pohjalta. Se ilmestyi lähes päivälleen yhtä aikaa Helsingin Sanomien Marja Salmelan jutun kanssa. Helsingin Sanomissa ei ollut minkäänlaista kuvitusta, mutta Savon Sanomat oli piirrättänyt omaansa hauskan kuvan. Samalla lailla teki free lance -toimittaja Salla Korpelakin aukeaman juttunsa helsinkiläiseen Kirkko ja kaupunki -lehteen. Pirjon ja Sallan mutkaton työskentelytapa helpotti suuresti työtäni.

Marja antaa kirjassa ymmärtää, että pystyin hyvin hyödyntämään kollegakontaktejani Loppukiristä tiedottaessani. Se on vain osatotuus. Kyllä minä otin yhteyttä myös kymmeniin sellaisiin toimittajiin, joita en ollut koskaan edes nähnyt. Marja olisi mielestäni voinut itsekin alkaa soitella tuntemattomille ihmisille, jos olisi halunnut keventää työtaakkaani.

Pieni varaslähtö tiedottamisessa
Tiedottamisessa tapahtui kuitenkin pieni varaslähtö. Free lance -toimittaja Liisa Kirves haastatteli sisartani Marja-Leena Salkolaa tämän räsymatonkutomisharrastuksen tiimoilta vuoden vaihteessa 2000-2001. Pitkä juttu julkaistiin 10.1.2001 Helsingin Sanomissa. En ollut tullut sanoneeksi sisarelleni, että Loppukiristä ei saa päästää tietoa medialle ennen tiedotustilaisuuttamme, joka järjestettäisiin pian tontin saamisen jälkeen. Vai enkö tullut ajatelleeksi, että Liisa saisi juttunsa Helsingin Sanomiin juuri siinä saumassa? Joka tapauksessa Liisa Kirveksen tekemän haastattelun yhteydessä julkaistiin sisarestani suuri värivalokuva ja jutussa oli yksi lause, joka pysäytti kaksi yleisradiolaista. "Marja-Leena Salkola on muutaman naisen kanssa ollut ideoimassa uudenlaisia vanhuuden asumismuotoja. Hanke etenee Helsingissä."

Haastattelussa ei siis mainittu nimeltä sen kummemmin minua kuin Loppukiriäkään, mutta koska olemme sisareni kanssa samannäköisiä, juttu johti minun ja Aktiivisten Senioreiden jäljille. Ensin otti yhteyttä Pirkko Tarvainen, pian sen jälkeen Sirkka Minkkinen. He kumpikin halusivat liittyä yhdistykseemme. Olin käynyt muutaman kerran Pirkon joogatunneilla, sen sijaan Sirkan yhteydenotto hämmästytti. Olin maannut joogamatolla hänen vieressään pari kertaa, mutta hän ei ollut sanonut minulle edes päivää. Nyt olin hämmästynyt. Minusta niin torjuvasti/valikoivasti työtovereihinsä suhtautuva ei ollut paras mahdollinen asukas suunnittelemaamme yhteisöön. Hänen lyhyeen sähköpostiviestiinsä mahtui yksi lause, josta en myöskään pitänyt. Hän kiitteli kuulemiaan radio-ohjelmiani. Ei tuntunut oikein uskottavalta.

Kirjoittaessani ideologiapaperia olin keskustellut Stakesin tutkijoiden kanssa useampaan otteeseen ja ottanut avukseni myös entisiä haastateltaviani, joiden antamien tietojen pohjalta laskeskelin Loppukirin tuomia mahdollisia säästöjä kaupungille ja asukkaille. Otin lähtökohdaksi sen, että turvallinen yhteisasuminen, jossa seniorit auttavat toinen toistaan, mahdollistaa vanhuksien kotona asumisen varovaisenkin arvion mukaan useammalla vuodella. Sen puolesta puhuivat myös Ruotsissa saadut kokemukset. Hahmottelin paperille myös tilaratkaisuja. Vierashuoneita, joista minulla oli henkilökohtaistakin kokemusta Tukholmasta, pidin tärkeinä. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että ne saataisiin pohjapiirrokseen. Siinä vaiheessa uskoimme vielä saavamme avustusta RAY:lta. Muistan, että ehdotin kansalaistottelemattomuuttakin: vieraille tarkoitetut huoneet voitaisiin merkitä piirustuksiin jollakin muulla nimikkeellä. Itsestään selvää oli, ettei saunoja rakennettaisi kustannussyistäkään asuntojen yhteyteen. Yksi tai kaksi yhteissaunaa riittäisi.

Yhtä asiaa en koskaan ymmärtänyt enkä liioin hyväksynyt, mutta josta seikasta pidin visusti suuni kiinni: miksi Loppukirin kaltaiseen taloon, jossa yhteistiloja on runsaasti, piti rakentaa isohkojakin huoneistoja. Talossahan piti ajatella ennen kaikkea ekologisesti. Lisäksi senioritalon asukkaat olisivat sen ikäisiä, että heidän pitäisi jo sisäistää viisaus: käärinliinoissa ei ole taskuja.

Pirkko Tarvaisesta sen verran, että toisin kuin Sirkka Minkkinen, hän ei koskaan muuttanut Loppukiriin. Hän oli kuitenkin niin innostunut Loppukiri-mallista, että minun vielä hankkeessa mukana ollessa suunnitteli joskus testamenttaavansa omaisuutensa Aktiivisille Senioreille. Käsittääkseni hän oli ainoa lapsi ja lisäksi lapseton. Tuskin Pirkko kuitenkaan nyt eronsa jälkeen enää senioreita testamentissaan muistaa.