Esiäitini ja isoviha

Aloittaessani blogini lupasin kirjoittaa muustakin kuin aktiivisten senioreiden kanssa kompuroinnista. Myös muutamat blogini uskollisimmat lukijat ovat esittäneet toivomuksia siihen suuntaan. Toistaiseksi olen katsonut järkevämmäksi keskittyä pääasiassa Loppukiri-kokemuksiini. Jossakin vaiheessa siirrän kyllä painopisteen ajankohtaisempiin aiheisiin. Tällä hetkellä henkinen kanttini ei siihen riitä. En kyennyt työssä ollessanikaan työstämään kovin monta ohjelmaa samanaikaisesti.

Tällä kertaa poikkeuksellisen helteen kiusatessa meitä suomalaisiakin kirjoitan Loppukirin sijaan Marjatta Puustista. Tämä teksti on ollut pitkään koneellani. Marjatta Heikintytär Puusti on muuan vuosi sitten löydetty esiäitini, joka eli ja vaikutti Pohjanmaan Saloisissa isonvihan aikaan.

Silloin kun minulla oli kaikista vaikeinta aktiivisten senioreiden kanssa, sisareni Kaisu oli edennyt sukututkimuksessaan äitimme puoleista sukuhaaraa isoonvihaan saakka. "Älä vaikerra", Kaisu kirjoitti minulle eräänä päivänä sähköpostiviestissään. "Meidän ongelmamme ovat historian perspektiivissä todella pieniä. Esiäideillämme on ollut todella vaikeaa."

Kaisulta kuulin ensimmäiseksi Marjatta Puustista (1676-1770), joka kuoli vanhuuden raihnaisuuteen liki 95 vuotiaana. Sisareni oli löytänyt hänestä tiedot Raahe-Saloisten seurakunnan haudattujen luettelosta, minne ne oli kirjannut kirkkoherra Thomas Stenbäck (1713-1776). Marjatta Puustin muistiin merkitty elämäkerta seurasi täydellisesti silloisen kirkkolain (1686) ohjeita. Lain mukaan elämäkerran kirjoitukset tuli "pitkittä puheitta ja ansiot ylittävittä ylistyksittä" rakentaa haudattavan elämäkerralle (Kustaa H. J. Vilkuna: Viha, SKS 2005 s. 14). Kysymykseen eivät siis tulleet hihasta vedetyt perättömät tarinat. Vain totuus kelpasi. Siinä esimerkkiä tämän päivän muistelijoillekin.

Nykyisin esiäitini tarinan voi lukea myös Kustaa H. J. Vilkunan kirjasta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta". Marjatta Puustin tarina on tässä yli 500 sivuisessa teoksessa jonkinlainen kehystarina. Historiantutkija aloittaa ja lopettaa kirjansa Marjatan elämäkerralla. Esiäidistäni on muodostunut Vilkunalle jotain erityistä sen takia, että Marjatta oli sitä myös kirkkoherra Thomas Stenbäckille. Esiäidilläni oli omana aikanaan poikkeuksellisen pitkä, vaiherikas elämä. Poikkeuksellisen pitkä oli ilmeisesti myös Stenbäckin hautajaisissa pitämä puhe, josta kirkkoherra sitten kirjasi lyhyemmän version haudattujen luetteloon. Ratkaisevimmaksi meidän jälkipolvien kannalta muodostuivat kirkkoherran ja talollisen lesken yhteiset kokemukset niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Marjatta Puusti ja Thomas Stenbäck, joilla oli ikäeroa liki 40 vuotta, tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Ruotsissa. Molemmat olivat ajautuneet isovihan julmuuksia ja nälänhätää pakoon lahden taakse. Vuosikausia he liikkuivat samoissa pakolaislaumoissa elantoaan kerjäämässä. Marjatta Puusti liikkui lapsineen, joista kaksi kuoli niiden viiden vuoden aikana, jotka he olivat Ruotsissa maanpaossa. Stenbäck taas oli matkassa äitinsä ja sisarustensa kanssa. Isä, kirkonmiehiä hänkin, oli jäänyt kotimaahansa seurakuntalaistensa tueksi ja sai kokea sellaista julmuutta, mistä muu perhe maanpaossa välttyi.

Marjatta oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen toisen puolisonsa venäläiset kasakat tappoivat vuonna 1714 viidellätoista keihään pistolla. Seuraavana vuonna kasakat palasivat ja kohdistivat vihansa Marjattaan ruoskien ja piiskaten häntä. Yksi perheen lapsista, Jaakko, joka luultavasti on esi-isäni, pakotettiin silloin lähtemään Venäjälle.

Pahempaa oli Marjatta Puustilla edessäpäin. Vuonna 1716 venäläiset löysivät hänet uudestaan, riisuivat ja ruoskivat lyijykärkisellä solmupiiskalla. Sen jälkeen nainen vietiin alastomana talvipakkaseen seisomaan lumihankeen. Kädet sidottiin pajunköydellä selän taakse ja hänen selkäänsä korvennettiin sytytetyllä saunavastalla. Pirtissä yksi kasakoista taivutti Marjatan kumaraan ja painoi pään polviensa väliin. Sen jälkeen mies sokaisi Marjatan molemmat silmät palavalla talilla. Elämänsä viimeiset 54 vuotta esiäitini oli sokea. Marjatan kokemat julmuudet olivat hyvin tavallisia isonvihan aikana Pohjanmaalla.

Suuressa puutteessa perheen tiedetään ravinneen itseään oljilla, nahankappaleilla ja luilla, jotka vainolainen oli jättänyt jälkeensä. Pahimmassa hädässä he söivät myös tuulimyllystä kerättyä jauhon tomua. Yksi Marjatan lapsista menehtyi nälkään. Vihdoin perhe pääsi pakenemaan Ruotsiin, missä he viiden vuoden ajan kiertelivät muiden kerjäläisten joukossa. Ruotsalainen esivalta ei kuitenkaan katsonut suopein silmin suomalaisia kerjäläisiä, vaan pakotti heidät lähtemään Turkuun ja sieltä kotiseudulleen - tavallaan puskuriksi venäläisiä vastaan.

Monien muiden aikalaisten tavoin myös Jaakko-poika pääsi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen palaamaan kotiseudulleen. Hän oli yksi noista Sakari Topeliuksen kuvaamista Koivu ja tähti- sadun lapsista, joiden onnistui muutaman Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen suunnistaa takaisin Pohjanmaalle.

Kustaa H. J. Vilkunan kirja "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta" (SKS 2005) on ollut jo kauan loppuunmyyty. Arvatenkin monet sukututkijat ovat hankkineet sen. Historiantutkijan omienkin sukulaisten elämänkohtaloita on kuulemma kirjattu kirjaan. Äskettäin kuulin, että myös Vilkunan "Paholaisen sota" (Teos 2006) on ollut niin suosittu, ettei sitäkään juuri kaupoissa ole. Sekä "Viha" että "Paholaisen" sota ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta rankkaa. Iltalukemiseksi en suosittele.