Kujanjuoksu päättyi - tontti saatiin

Loppiaisen aikaan 2001 kiinteistölautakunta sai Aktiivisten Senioreiden täydennetyn tonttihakemuksen.

Olin lobannut koko kiinteistölautakunnan, monet sen jäsenet useampaankin kertaan. Puheenjohtajan olin tavoittanut vain Välimeren rannalta. Enemmän kuin hankkeemme toteutumisesta mies oli kiinnostunut saamaan meistä asiakkaita omaan rakennusalan yritykseensä. Se särähti. Aktiivisten Senioreiden kannalta tämä on mitätön pikkujuonne, mutta pohdituttaa kuitenkin minua, joka tein tuhansia tunteja talkootyötä mahdollistaakseni yhteiskunnan kannalta merkittävän Loppukiri-pilotin.

Päivää ennen kiinteistölautakunnan ratkaisevaa kokousta kaivoin esille vielä lautakunnassa "tarkkailijana" istuvan kaupunginhallituksen jäsenen puhelinnumeron. Tämä demarivaltuutettu rauhoitti minua kertomalla, että lautakunta oli innokkaasti keskustellut yhteisöllisestä senioritalostamme. Kiinnostusta riitti. Hän uskoi mahdollisuuksiimme.

Illalla menin sänkyyn ristiriitaisin tuntein. Olin väsynyt, mutta uni ei tahtonut tulla. Mitä tekisin jos...jos...

Tammikuun 9. päivänä klo 19 kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti yhdistyksemme saaneem tontin Arabianrannasta. Pyöritin välittömästi jokaisen hallituksemme jäsenen puhelinnumeron. Dahlströmeillä Harri oli yksin kotona, Marja oli hoitamassa lapsenlapsiaan. Käskin miehen kertoa vaimon viereen kellahtaessaan uutiseni: pitkä kujanjuoksumme oli päättynyt, ensimmäinen etappi oli saavutettu.

Soitin sinä iltana myös noin kymmenelle lähimmälle tukijalleni, kannustajalleni, avustajalleni. He olivat ystäviäni, sukulaisiani, työtovereitani. Sitä ennen olin kuitenkin avannut jääkaappini. Kirjaimellisesti k a i k e n v a r a l t a olin ostanut kuohuviinipullon. Sen verran stressaantunut olin, että olisin aukaissut sen, vaikka Rakel Hiltusella ei olisikaan ollut hyviä uutisia kerrottavanaan. Ensimmäisen kerran elämässäni join tuona iltana yksin kokonaisen viinipullon. Siihen meni runsaat kuusi tuntia ja seuraavana aamuna päätäni särki. Tarvitsin B-vitamiinipillerin.

Olin allekirjoittanut tonttianomuksen perustettavana olevan yhdistyksen nimissä juhannuksen aikaan 2000 yhdessä Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen ja Saton johtajan Jaana Närön kanssa (blogini 6.6.2010). Nyt vain Aktiiviset Seniorit sai tontin. Kunnaksen ja Närön edustama Vanhusten Palvelutaloyhdistys (blogini 26.2.2010) jäi niin sanotusti rannalle.

Yritin seuraavana päivänä tavoittaa Marja-Liisa Kunnasta useampaan otteeseen, jätin myös viestejä hänen alaisilleen. Turhaan. Hän ei koskaan vastannut soittopyyntöihini. Liioin puheenjohtajamme Marja Dahlström ei saanut häntä langan päähän. Hän oli suuttunut. Vasta sen illan myöhäisinä tunteina lopullisesti tajusin, kuinka kovaa peliä yhteistyökumppanimme pelasivat. Sen koomin en ole hänen kanssaan puhunut.

Minulle Marja-Liisa Kunnaksen olikin syytä olla vihainen. Marja ei ollut tehnyt mitään, minä olin. Tavatessani ensimmäisen kerran kaavoittaja Mikael Sundmanin (blogini 24.2.2010), mies oli kysynyt, mihin me itse asiassa Kunnaksen ja Närön kaavailemaa palvelutaloa tarvitsimme. Siihen olin vastannut rehellisesti: "Emme me palvelutaloa tarvitse, mutta me tarvitsemme tontin ja sen on tultava nyt eikä viidestoista päivä." Sanoin, että jos emme saa tonttia pian ja jos hankkeemme ei nytkähdä eteenpäin, koko hanke kariutuu. Emme jaksa ajaa hankettamme aktiivisesti, jos meillä ei ole varmuutta jatkosta. Olimme liian vanhoja odottamaan.

Mikael Sundman, itsekin jo vanhuuden kynnyksellä, ymmärsi tilanteemme.

Tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli pitkin edellistä vuotta nähnyt todella paljon vaivaa puhuessaan puolestamme. Sundman kirjoitti minulle keväällä 2010 tonttiasiamiehen ratkaisevasta roolista seuraavasti: "Ilman hänen innostustaan ette koskaan olisi saaneet tonttia. Tuomas oli johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli ---ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava."

Loppukiri-vuodet olivat mielenkiintoinen näköalapaikka. Seurasin asioita ensikertalaisen silmin, maallikon silmin. Luottamusmieskäytäntöjä en omakohtaisesti tuntenut, sosiaalista omaatuntoa pohdiskelin. Myös virkamiesten toimenkuva askarrutti. Olin törmännyt siihen ensimmäisen kerran Yleisradiossa. Se tuntui usein sivuuttavan maalaisjärjen. Jos halusi parantaa työskentelykäytäntöjä ja -olosuhteita yksi sun toinen vetosi toimenkuvaan. Onneksi Loppukiriä puuhatessani tapasin sellaisiakin virkamiehiä, jotka näkivät vaivaa käytäntöjen muuttamiseksi mutta myös rohkeutta saada suurempikin muutos aikaseksi.

Sosiaalisesta omastatunnosta ei yhdistyksessä puhuttu, yhteisöllisyydestä sen sijaan paljon. Viimeksimainittua edellytettiin huomattavasti enemmän muilta kuin itseltä. Ainoa motiivi liittyä yhdistykseen oli pelko omasta vanhuudesta. Yksinäisyys kauhistutti. Tiedän, että moni puntaroi sitäkin, kuinka pienellä panoksella voisi pysyä hankkeessa mukana. Oli toki toisenlaisiakin ihmisiä. He ilmoittivat suoraan, ettei yhdistykseen liittyminen merkinnyt heille samaa kuin taloon muuttaminen. He olivat kiinnostuneita nimenomaan yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi sellainen upea jäsen oli läheisessä Annalassa asuva Salme Rautio, entinen opettaja. Hän ei esimerkiksi epäröinyt tarttua pölynimuriin ja siivousrättiin mahdollistaakseen ilmaiset kokoontumistilat Aktiivisille Senioreille. Toinen oli Kalliossa asuva Arja Jääskeläinen, isännöitsijä, joka istui kaupungin rakennuslautakunnassakin. Hänen kokemuksensa jäi yhdistykseltä hyödyntämättä. Suhtautuminen häneen oli alusta lähtien jollain tavalla kieroa. Häntä pidettiin mm. poliittisena kiipijänä suhteidensa ansiosta. Yhdistyksen ensimmäinen kännykkä oli tohtori Pentti Arajärven lahjoittama. Vuokraamamme pienen toimistotilan Kalliosta saimme hankittua juuri Arjan avustuksella.

Minulle Loppukirin yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti tärkeä. Sitä näkökulmaa painotin myös ns. ideologiapaperissa, jonka Tukholmasta palattuani loppiaisen jälkeen 2000 kirjoitin (blogini 4.2.2010). Uskon nimenomaan yksityistä laajemman näkökulman vaikuttaneen siihen, että Aktiiviset Seniorit sai tontin niin pian, ja pilotti nousi Arabianrantaan.

En kuitenkaan muista, milloin ensimmäisen kerran huomasin ajattelevani, ettei yhteisöllinen senioritalo ehkä sittenkään ole minun vanhuudenpaikkani. Minullahan on lapsia, jotka jo silloin asuivat lähelläni ja joiden kanssa minulla oli poikkeuksellisen tiiviit välit. Matkustelin heidän kanssaan esimerkiksi ulkomailla. En kuitenkaan voinut puhua ajatuksistani ääneen. Se olisi voinut aiheuttaa joukkopaon yhdistyksestä. Ehkä ensimmäinen epäily iski mieleeni jo tässä elämäni hektisimmässä vuodenvaihteessa 2000-2001.

Sivujuonteena kerron, että isäni jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta, oli yrittäjä ja kunnallispoliitikko. Muistan äitini todenneen, että tämä yhdistelmä oli perheelle taloudellisesti kannattamaton. Isäni oli kuitenkin sielultaan enemmän yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin kauppias, joten olisi ollut itsekästä vaatia häntä asettamaan perhe yhteiskunnallisen osallistumisen edelle. Voinen hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni oli kotipitäjässään merkittävä mies nimenomaan siksi, että hänellä oli sosiaalinen omatunto. Kun hän kuoli, elämän moneen kertaan kolhima hautajaisvieras puki sanoiksi kokemuksensa hänestä: "Olen aina tiennyt, että jos Jumala ei minua auta, kauppias Toivo Y. Mikkelä auttaa. Aina. Asiassa kuin asiassa. Luotin häneen enemmän kuin Jumalaan." Uskovaisen naisen kiitokseksi se oli paljon.

En tuntenut isääni kuitenkaan kovin hyvin. Varhaislapsuuteni hän vietti rintamalla ja sodan jälkeen hän teki pitkää päivää niin kuin useimmat muutkin suomalaiset jälleenrakentajat. Vuodesta toiseen luottamustoimet pitivät hänet iltaisin poissa kotoa. Koska isäni oli kuitenkin kotipitäjässään sosiaalisen omantuntonsa takia jotain erityistä, sillä oli heijastusvaikutus minunkin elämääni. Siitä olen vakuuttunut, että ilman isääni ja hänen elämäntyötään en olisi koskaan ryhtynyt puuhaamaan yhteisöllistä senioritaloa.