Todellinen kompurointini alkaa

Tammikuussa 2001 sihteerimme Terttu Putila pyysi rakennusfirmoilta tarjoukset. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi me kiirehdimme pyytämään tarjouksia näin aikaisessa vaiheessa. Ja miksi neuvottelut katsottiin niin nopeasti loppuunsaatetuiksi? Mihin meillä oli kiire? Siihen saattoi olla syynsä Reijo Pesosella, joka toimi palkattomana konsulttinamme. Hän asui Saarijärvellä ja joutui näin ollen uhraamaan paljon aikaansa junassa istumiseen. Hän ei ollut kiinnostunut vain Arabianrannan Loppukiristä. Hänen haaveenaan oli rakennuttaa myös Jyväskylään yhteisöllinen senioritalo (kts blogini 25.1.2010, 14.3.2010, 5.5.2010).

Syynä saattoi olla myös se, että Loppukirin piti alun alkaen valmistua kolmessa vuodessa eli jouluksi 2003. Katseemme tosin siirtyi pian vuoteen 2004 ja lopultahan talo valmistui vasta keväällä 2006. Meillä olisi siis ollut aikaa siirtää neuvotteluja kuukausilla jos ei vuodellakin. Muistan nyt selvästi, että esimerkiksi Mikael Sundman korosti useamman kerran sitä, että meillä ei ollut kiirettä.

Helmi-maaliskuussa 2001 Aktiivisilla Senioreilla oli Satossa neljä tapaamista. Minä osallistuin niistä vain kahteen ensimmäiseen, koska matkustin puolikuolleena Madeiralle lepäämään. Väsymykseni oli ymmärrettävää, koska olin vielä työelämässä osa-aikaisena mukana ja ikänikin (62 v.)alkoi tuntua. En halua kerskua, mutta siihen mennessähän minä olin tehnyt moninkertaisesti sen mitä muut hankkeessa mukana olevat.

Ensimmäisessä neuvottelussa Saton kanssa olivat mukana johtajat Pekka Häyhä ja Jaana Närö sekä Aktiivisista Senioreista Eila Raikaslehto, Terttu Putila ja minä. Reijo Pesonen edusti meidän asiantuntemustamme. Kokoonnuimme pian toisen kerran samassa kokoonpanossa, mutta nyt ilman Pekka Häyhää. Minun poissa ollessa kolmanteen ja neljänteen tapaamiseen osallistui myös Saton valitsema arkkitehti Kari Ristola, jota minä en tainnut koskaan nähdä. Hänet vaihdettiin matkalta palattuani Kirsti Sivéniin. Kahdessa viimeisessä palaverissa - tai ainakin toisessa niistä - oli mukana Eila Raikaslehdon lisäksi puheenjohtajamme Marja Dahlström sekä diplomi-insinööri Kalevi Falck, jonka Dahlströmit olivat houkutelleet vaimoineen mukaan Aktiivisiin Senioreihin. Falckit erosivat kuitenkin yhdistyksestä golfkauden alkaessa kesän kynnyksellä 2001.

Kuten tapaamisissa mukana olleista ihmisistä saattaa päätellä, neuvottelijat vaihtuivat alinomaan. Sitoutuminen hankkeeseen oli siis vähäistä, etten sanoisi olematonta.

Se että Jaana Närö oli ollut tiiviisti kyljessämme edellisestä keväästä lähtien, näkyi nyt neuvotteluasetelmissa. Yllätyksekseni hän oli ilmaantunut Saton toisen juristin Marja Kokon kanssa jopa perustavaan kokoukseemme elokuussa 2000. Myös Pekka Häyhä, josta pidin neuvottelijana paljon enemmän kuin Jaana Näröstä, oli hyvin informoitu hankkeestamme. Yllätyksekseni sekä Häyhä että Närö olivat myös tutustuneet Tukholman Färdknäppeniin jo ennen kuin minä sinne Anita Wetterstrandin usuttamana eksyin. Satolla oli siis etulyöntiasema verrattuna muihin rakennuttajakonsulteiksi tarjoutuviin. Sen ei totisesti tarvinnut yhteistyötä tarjotessaan heittäytyä muiden tapaan suureen tuntemattomaan.

Jälkikäteen olen kysynyt, kuinka uskottava itse asiassa olisi se rakennusalan yritys, joka meitä tuntematta, meistä mitään kuulematta olisi uskaltautunut vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa kelkkaamme. Ensimmäiset lehtijututkin olivat meistä vielä ilmestymättä, samoin radio- ja televisio-ohjelmat. Niitä tuli sitten 14 kuukauden kuluessa - eli siihen asti kun yhdistyksestä erosin - yhteensä nelisenkymmentä. Ja totta totisesti mehän olimme vain pieni kourallinen seniori-ikäisiä harrastelijoita puuhaamassa kunnianhimoista kymmenien miljoonien hanketta!

JÄNNITIN AINA SATON TAPAAMISIA
En ollut koskaan neuvotteluissa yksin, mutta olin aina yksinäinen. Olin aika monen kanssa eri linjoilla. Esimerkiksi Terttu Putilan oli aivan mahdoton käsittää, ettei Loppukiri ollut mikä tahansa hanke, vaan yhteiskunnallisestikin tärkeä projekti, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset senioriasumisen tuotekehittelyssä. Entisenä yrittäjänä hän ei myöskään ymmärtänyt vapaaehtoistyön merkitystä, työn jonka periaatteessa pitäisi aina näkyä tuotteen hinnassa. Eila Raikaslehto, joka ei siis kuulunut hallitukseen, tuki Terttua. Viimeksi mainittu korosti aina myös rakennuttamamme talon korkeaa tasoa, laatua. Siihen hän ei kuitenkaan sisällyttänyt esimerkiksi moderneja teknisiä ratkaisuja, joiden merkitys alkoi noihin aikoihin vuosi vuodelta kasvaa. Niistä hän ei ollut kiinnostunut, vaikka koetin Aili Savolaisen kanssa SOTERASSA käytyäni selittää, että jotkut vanhenemisen kannalta hyvät ratkaisut eivät välttämättä nosta neliöhintaa. Niille, jotka eivät tiedä, mikä SOTERA on, kerrottakoon että se on Sosiaali- ja terveydenhuollon tekniikan ja rakentamisen instituutti, joka toimii Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin laitoksen yhteydessä. Nyt SOTERAN tulevaisuus on turvattu osana Aalto yliopistoa.