Koin olevani toisinajattelija

Erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo sitä ennen. Myös minun jälkeeni ovi kävi. Rivijäseniä oli lähtijöissä poikkeuksellisen paljon. Moni sellainen ihminen, jota minä pidin sosiaalisena ja erittäin sopivana Loppukiriin, ei mielinyt sinne asumaan. Sellaisten ihmisten erokirjeet yllättivät, jotka vain vähän aikaisemmin olivat vaivojaan säästämättä tehneet työtä yhteisen päämäärän hyväksi. 

Ymmärrän, että yhdistykseen hakeutui kouristuksen omaisesti vanhuutta pelkääviä yksinäisiä ihmisiä. Eläkkeelle siirtyminen ei käynyt kaikille ongelmitta. Työkeskeinen sinkku saattoi yllätyksekseen törmätä todella kovaan seinään kun työpaikan ovi viimeisen kerran sulkeutui. Tuntui tyhjältä. Loppukiri tuntui todelliselta lottovoitolta.

Siinä vaiheessa kun minut savustettiin Aktiivisista Senioreista ulos, ajojahtini oli jatkunut jo kuukausia ja olin lopulta täysin puolustuskyvytön. Kuten olen kirjoittanut, viimeisten kuukausien aikana en enää pystynyt menemään yhdistyksen kokoukseenkaan ilman, että otin Hakaniemen torilla bussista laskeutuessani Diapamin puolikkaan kieleni alle. En ole koskaan aikaisemmin - enkä liioin myöhemmin - joutunut turvautumaan rauhoittaviin, vaikka pitkän elämäni aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista.

Koin loppuaikoina itseni toisinajattelijaksi. Loppuun palamiseni takia olin täysin haavoitettavissa. Yksi jäsen, Anna Pirkola, ilmaisi loppuun palamiseni alkuvuodesta 2002 ääneenkin, mutta kyllä hänenkin taitonsa hoitaa minut kunnialla hankkeesta eroon, olivat köykäiset. Anna oli ollut pitkään yhdistyksemme jäsen mutta passiivinen. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että pisimpään hankkeessa mukana ollut oli sairastunut. Siihen mennessä olin jo useaan otteeseen miettinyt, miten voisin huomaamattomasti liueta yhteisöstä eroon.  Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo tehdä tuhansia työtunteja vapaaehtoistyötä talon eteen. Koska olin hankkeen käynnistänyt, tunsin nyt olevani kuin avioliitossaan epäonnistunut äiti, jonka pitää jättää pienet lapset vieraalle.

Vielä vuoden vaihteessa 2001-2002 meitä toisinajattelijoita oli siis enemmänkin. Näkyvimmin Heikki ja Anja Sirén sekä Arja Jääskeläinen. Heidät pakotettiin eroamaan vaikka heillä olisi ollut minun arvioni mukaan paljon annettavaa taloa rakennuttavalle yhteisölle. Sekä Heikillä että Arjalla oli alan kokemusta.  Heikillä oli ollut rakennusalan yritys, Arja taas istui demarien mandaatilla kaupungin rakennuslautakunnassa. Torjuminen, sivuuttaminen, ulkopuolelle jättäminen olivat tavallisia keinoja päästä ihmisistä eroon. Heidän erokirjeitään lukiessani olin sanaton. En kyennyt tekemään mitään tuijottaessani rivejä:  "Katson, että en nauti hallituksen luottamusta, joten eroan." Kuten olen kirjoittanut näitä erokirjeitä ei yhdistyksessä työstetty millään lailla. Minäkään en avannut suutani - en uskaltanut. 

Minun eroamiseni - ulossavustamiseni - tapahtui dramaattisemmin, koska olin keskeisimpiä - jos en vallan keskeisin - ihminen yhdistyksessä. Olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Ruotsista Suomeen, esitellyt sen suomalaisille kahdessa radio-ohjelmassani helmikuussa 2000, kerännyt ympärilleni ensimmäiset hankkeesta kiinnostuneet jäsenet, kaivanut esille ne suomalaiset jotka olivat 1980-luvulla olleet mukana rakentamassa ensimmäisiä suomalaisia yhteisöllisiä taloja, ottanut yhteyttä virkamiehiin, kutsunut koolle yhdistyksen perustavan kokouksen, hoitanut yhdistyksen tiedottamisen paremmin kuin hyvin.

Keväällä 2002 minulla oli Loppukiristä ja yhteisöstä enää himmenevä visio. Olisin halunnut hankkia ulkopuolista rahaa yhteisille tiloille ja pitää neliöhinnat kurissa, mutta sitä eivät kaikki halunneet tai osanneet haluta. Taloon oli tulossa riittävästi sellaisia, jotka eivät olleet luonteeltaan taistelijoita, mutta joilla ei ollut pikkurahasta puutetta. Miksi he olisivat ruvenneet ponnistelemaan pienempää eläkettä saavien puolesta, eiväthän he nähneet vaivaa edes yhteistyökumppaniensa työtaakan keventämisessä? Heitä ei kiinnostanut se, että Loppukiri oli alusta lähtien pilotti, josta olisi malliksi perässä tulijoillekin. Ennen kaikkea monet aktiiviset seniorit halusivat ensi sijaisesti itselleen turvallisen asunnon elämänsä loppupuolelle. 

Loppukiri - ilmiönä mielenkiintoinen  

Loppukiri-hanke oli ja on ilmiönä mielenkiintoinen. Leikkaus kansan syvistä riveistäkö? Jossakin mielessä kyllä, jossakin mielessä ei. Yhdistykseen pyrki monenlaista ihmistä tuoden mukanaan monenlaisia lieveilmiöitäkin. Sellaiseen miesvihaan kuin Aktiivisssa Senioreissa en ollut aikaisemmin - enkä myöhemminkään - törmännyt. Se ei selittynyt pelkällä feminismillä. Seksuaalista poikkeavuuttakin oli sopan höysteenä ihan riittävästi. Kun siihen tuli taustatueksi biseksuaalikouluttaja, soppa kiehui yli laidan. Kun minä olin viimeisiä aikoja toiminnassa mukana, Kemiran entinen talouspäällikkö Eila Puotila hämmensi pontevasti soppaa suurella kauhalla. Tultuaan valituksi hallitukseen loppuvuodesta 2001 hän oli kuin tikka, lyömässä terävän nokkansa  joka käänteessä minuun, joka olin Loppukiri-hankkeen äiti.

Loppuaikoina hankkeessa mukana ollessani en enää uskonut, että yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä kurssittamallakaan. Totuus on, että ihmiset ovat joko yhteisöllisiä tai sitten eivät. He joko välittävät toisista tai sitten eivät. Kun on kysymys Aktiivisten Senioreiden kaltaisesta yhteisöstä, ihmiset tuovat mukanaan omat kirjavat kokemuksensa, kaatavat reppujensa sisällön yhteiselle pöydälle ja alkavat elää. Jatko riippuu heidän aikaisemmista elämänkokemuksistaan. Niistä ei pääse eroon, vaikka haluaisikin. Vaikka muutkin haluaisivat. Eikä välittämisen taitoa voi opiskella sen kummemmin työväenopistossa kuin yliopistossakaan.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa (s. 61), että niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen keväällä 2001, muutti senioritaloon ainoastaan yhdeksän henkeä ja vuoden 2002 lopussa olleista jäsenistä ainoastaan 17. Hankkeessa oli kuitenkin siihen mennessä ollut mukana moninkertainen määrä ihmisiä. Useimmat kävivät vain kääntymässä. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kertomatta: hankkeen käynnistäneistä taloon muutti ainoastaan hän mukanaan tosin miehensä Harri, jonka kuolemasta kerrottiin Helsingin Sanomissa alkukesästä 2012.